"Yksinäinen mies vailla asuntoa" Matti Laine Viime vuoden aikana nousivat keskusteluun yksinäisten, asunnottomien miesten ongelmat ja asema yleensä sekä maamme sosiaalipolitiikassa erikseen. Keskustelun tärkeänä herättäjänä toimi Ilkka Taipaleen väitöskirja "Asunnottomuus ja alkoholi", mutta suurin aalto aiheutui Helsingin kaupungin asuntolasuunnitelmista. Kun ne on saatu mahdolliseen järjestykseen, on ongelma jo unohtunut, ennen kuin keskustelussa on päästy yhtään syvällisempään erittelyyn ongelmasta, sen syistä ja seurauksista. Täydellä syyllä voi maassamme harjoitettua sosiaalipolitiikkaa sanoa perhekeskeiseksi. Yksinäisten osalta on korkeintaan huolehdittu naisista ja orvoista. Eipä löytyne yhtään ainutta hallitusta viime vuosilta, joka ei ohjelmassaan korostaisi "lapsiperheiden aseman parantamista". Ja tuskin löytynee ay-johtajaa, joka ei samaa teesiä heittäisi tuloneuvottelupakettia kokoon kasattaessa. Mutta onko kukaan kuullut itseään kunnioittavasta ja uudelleenvalinnastaan kiinnostuneesta kansanedustajasta, joka puheissaan kantaisi huolta yksinäisten miesten sosiaalisista ongelmista? Yksinäinen mies putoaa väliin. Kuka hänestä huolta kantaisi? Ilkka Taipale siteeraa tutkimuksessaan Helsingin entistä huoltotoimen toimitusjohtajaa (toiminut viraston johtotehtävissä n. 40 vuotta), joka vielä 1978 lausui seuraavaa: "Yksinäisellä miehellä ei ole ylivoimaisia ongelmia. Kyllä hän pärjää. Tämä on näkemykseni. En todellakaan muista olleeni koskaan tilaisuudessa, jossa olisi puhuttu yksinäisen miehen sosiaalisista ongelmista." Miehet määritellään itsestään huolehtiviksi. Jos he ovat työttömiä ja asunnottomia, on se heidän vikansa, eikä ongelmaan tarvitse paneutua sen kummemmin. Tämä aiheuttaa monen yksinäisen kohdalla väistämättömän putoamisen, johon keskeisenä tekijänä liittyy asunnottomuus ja asunnottomaksi tuleminen. Nämä miehet jäävät monien perhepolitiikkaan liittyvien tukitoimien ulkopuolelle. Naimaton ja eronnut mies näkyvät kuolleisuustilastoissa myös luonnollisten kuolinsyiden kohdalla pohjimmaisina. He ovat alkoholinkäyttötilastoissa kärjessä. Kuka kukin on –teoksessa heitä ei näy. Mutta maamme vankilat, kriminaalihuollon asuntolat, työleirit ja aluetoimistojen eteiset he täyttävät. Kuinka mies putoaa? Yksinäisyyteen ja asunnottomuuteen putoaminen ei tapahdu kovinkaan "monimutkaisesti". Yksinäisyys johtuu naimattomuudesta tai avioerosta. Useissa tapauksissa avioeroa seuranneet olosuhteet ovat aiheuttaneet olennaisen lisärasitteen jo ennestään kriisinkaltaiseen tilaan. Ja vaihtoehtoa asumisen osalta: laitos, useimmiten vankila tai huoltola, tai yksinäisten miesten asuntola. Helsingin asuntoloita ja asuntolamiehiä osallistuvan havainnoinnin menetelmällä tutkinut Heikki Katajisto tuo yksinäisen, asunnottoman miehen kuvaan työvoiman liikkuvuuden. Ongelman taustat ovat laajat ja monimuotoiset: sieltä löytyy rintamalta palaamista, metsäkämppäperinnettä ja sen muuntumista Helsingin seudun asuntoloiksi, 60- ja 70-lukujen rakennuskausien parakkikyliä, teknologisia muutoksia mm. rakennus-, satama- ja metsätyössä. Ja vaikka työvoimasuhdanteet rikkovatkin asuntolamaailman raameja, niin silti voidaan puhua asuntolakulttuuriin sosiaalistumisesta, jota työ ja toimeentulo jäsentävät. Mutta elintason nousu ei juuri asuntolamiehessä näy. Katajisto toteaakin: "Vastaavasti asuntolamiehen housunpuntti ei lyhene tai levene muodin oikkujen mukaisesti. Kontrasti asuntolamiehen ja ns. tavallisen miehen välillä on kasvanut. Tätä korostaa se, että asuntolamiehet liikkuvat niillä alueilla, joille kansallinen hyvinvointi on kasaantunut – siis Helsingin kantakaupungissa." "Vahon laivoissa seilaajat" Mutta asuntolamiehen menneisyys ja elämänkokemukset näkyvät ja kuuluvat monen osalta selvästi. Katajisto jatkaa: "Sanonta ’seilata vahon laivoissa’ tuo ulkopuoliselle mieleen merimiesammatin, vaikka ’vaho’ onkin vankeinhoitolaitoksen lyhenne. Kiertoteitse sanonta ilmaisee puhujan laitostaustan. Myös tatuoinneista voi päätellä niiden tekoajankohdan ja –paikan." Taipaleen ja Katajiston tutkimusten johtopäätöksiä vahvistamaan päädyin itse selvittäessäni kesällä 1983 Kriminaalihuoltoyhdistyksen Helsingin asumispalveluja ja niiden kehittämistä. Tietynlaisiksi asuntolamiehen elämäntavan määrittäjiksi esitin mm. seuraavat ongelmat: 1. Asuntolamies on irrallinen, ajelehtiva. Hänen elämässään ei juuri ole tavoitteita, ei päämääriä. Tarkoituksettomuuden tunne on yleinen. Hän on liikkuvaa tyyppiä, usein työttömänä ja kun on työssä, niin erilaisissa keikkahommissa. Useat erilaiset ’eldoradot’ (Sköldvikit, Norjat yms.) ovat näytelleet suurta osaa hänen elämänkokemuksissaan. Hänen ajankäyttönsä on strukturoimatonta. Mikään ei tunnu häntä kiinnittävän mihinkään, paitsi poliisi ja vankila silloin tällöin. 2. Asuntolamies on yksinäinen, mikä jo edellä kävi ilmi. Asuntola Etapin 50 ensimmäisen asukkaan osalta vuonna 1983 siviilisäätytilasto näyttää tällaiselta: » naimaton 30 » naimisissa 2 » eronnut 18 » leski - » Yht. 50 Yhteyksiä sukulaisiin ei juuri ole. Jos ihmissuhteita on, ne ovat usein pinnallisia ja välineellisiä. Aikaisempi elämänhistoria painaa taakkana. Jatkuva liikkuminen heikentää myös yhteyksiä naispuolisiin henkilöihin, keinot 'hankkia naisia' heikkenevät päivä päivältä. Samalla käsitykset naisista muuttuvat epärealistisiksi ja naiskuva vivahteettomaksi. 3. Asuntolamies on kiinnittynyt ja leimautunut rikolliseen alakulttuuriin. Luonnollisena kouluttajana tässä toimivat vankilakokemukset. Alakulttuuristumisen perussyynä toimii leimautuminen, sekä sisäinen että ulkoinen. Sisäinen leima on asuntolamiehen omassa päässä, hän alkaa jo kokea 'oman tapauksensa' patologiseksi, kokea, että on kysymys jonkinlaisesta parantumattomasta sairaudesta. Jatkuvat rankaisu-, hoito- ja muut käsittelykierrokset ovat vain lisänneet tätä tunnetta. Toisaalta myös 'ulkoinen' yhteiskunta leimaa häntä, eristää ja pakottaa yhä syvemmälle alakulttuuristumiseen ainoana pakotienä. On hyvin vaikeaa etsiä työtä, jos osoitteeksi on ilmoitettava esim. kriminaalihuollon asuntola. Asuntolamiehen ongelmaa vain lisää se, että itse asuntola uusintaa ja vahvistaa alakulttuurisia käyttäytymistottumuksia. Eräs ohjaaja ilmaisi asian näin: "Tämmöisessä asuntolatyyppisessä, jossa on vankilasta palaavia kavereita, niin tavallaan niitten ystäväpiiri, se maailma jossa ne on, se jatkuu vankilassaolon jälkeen. Tätä tulisi ryhtyä murtamaan . . ." 4. Asuntolamies pyörii hoito- ja käsittelyruletissa. Asuntolat ovat tilapäisasumispaikkoja laitoskäyntien välillä. Ja kun tilapäinen toistuu riittävän usein, siitä tuleekin pysyvä asumismuoto. Asuntola opettaa asuntola-asumiseen, ei mihinkään muuhun. Tampereen asuntolatutkimuksessaan Lehtonen ja Murto kuvaavat sattuvasti asukkaiden ajautumista asuntolaan eri vaiheiden kautta. Viimeisessä eli viidennessä vaiheessa: "Ajattelu ja käyttäytyminen alkavat vähitellen samanlaistua muiden asukkaiden kanssa; päihdeongelmaisen lähes koko sosiaalinen maailma rajoittuu asuntolaan; kiinnittyminen asunnottomien osakulttuuriin, johon kuuluu joukkomajoitustiloja ja laitoksia: hoitoa, huoltoa, kuntoutusta ja kontrollia; alkoholisoituneita ihmisiä, jotka kiertävät koordinoimattomassa hoitoketjussa päämäärättömästi." Asukkaiden elämänvaiheiden tarkastelu vahvistaa näitä arvioita. Sama ilmiö näkyy kirkkaana myös kriminaalihuollon työleireillä; asiakas saattaa ehtiä kahdessa vuodessa käydä viisi kertaa leirillä, olla pari kertaa vankilassa, muutaman kerran alkoholistihuoltolassa ja ehtii aina välillä asua lyhyitä jaksoja KHY:n asuntolassa. 5. Asuntolamiehellä on alkoholi- ja mielenterveysongelmia. Viina on lähes poikkeuksetta avioeron syy, usein myös työpaikka on mennyt sen vuoksi. Asuntolassa alkoholiongelma usein kärjistyy, ryypyntarjoajaa ja 'pimeätä pulloa' löytyy. Yllättävän usein asuntolassa asuu myös miehiä, joilla on vakaviakin mielenterveysongelmia, jopa akuutteja psykooseja yms. Yhteenvedonomaisesti ja eräässä mielessä paradoksaalisesti voidaan todeta, että asuntolamiehen perusongelma on asuntolassa asuminen. Asuntola-asuminen useimmiten lisää ja vahvistaa miesten elämäntavallisia käyttäytymistottumuksia, 'vammauttaa' heitä ja saattaa heidät ikuisesti riippuvaisiksi asuntoloista ja niissä asumisesta. Em. tutkimukset ja selvitykset tukevat suurelta osin kriminologisesti ns. kontrolliteoriaa, jonka mukaan lainvastaisia tekoja tekevät ne, jotka ovat vapaita konventionaalisen yhteisön ihmissuhteista ja instituutioista. Samalla korostuu myös alakulttuuriteorian merkitys; alakulttuuriin ja rikolliseen elämäntapaan kiinnittyminen toimii korvaavana keinona luoda identiteettiä, jota ei saada konventionaalisella tavalla konventionaalisesta maailmasta (työ, koulutus, yhteiskuntaluokka). Hoito- ja käsittelyruletti Kodittomien yksilöllinen 'käsittely' aloitettiin USA:ssa uskonnollisten ja hyväntekeväisyysjärjestöjen toimesta. Viranomaiset olivat aluksi käyttäneet ns. työtestiä tarveharkintansa pohjana, mutta 1920-luvulle tultaessa sen tilalle kehittyi ja kehitettiin yksilö- eli tapauskohtainen sosiaalityö (casework). Taipaleen arvion mukaan terapeuttinen innostus saattoi saada jopa paradoksaalisia piirteitä. Hän lainaa erästä tutkimusta: "Työskennellessään kodittoman alkoholistin kanssa terapeutin tulee aluksi käsitellä itse kodittomuuden ongelmaa. Hänen tulee yrittää herättää kiinnostusta kodin ajatukseen ja osoittaa kodittomille, miten onnellisina he voisivatkaan elää, kun he eivät olisi kodittomia." Sodan jälkeisenä kautena on asunnottomien miesten 'hoitoon' USA:ssa sovellettu kaikkia sosiaalityön ja psykoterapian menetelmiä. Samalla useat tutkimukset ovat kuvanneet viranomaismenettelyjen jatkuvaa toistuvuutta ja tehottomuutta. Kuten jo edellä todettiin, voidaan puhua 'hoito- ja käsittelyruletista'. Eräs tutkija seurasi koditonta miestä neljännesvuosisadan ajan. Tämän elämänuraan liittyi mahtava luettelo hoito- ja käsittelykertoja, jotka tutkija rinnasti jojon toimintaan. Hoitokarusellin pysäytti miehen ikääntymisen ohella vakituisen asunnon saanti. Samantyyppisissä ongelmissa painimme myös Suomessa. Sosiaalityössä korostuvat ns. yksilökohtaisen sosiaalityön menetelmät, joiden rajallisuuteen törmätään väistämättä, koska kysymyksessä on ennen muuta yhteiskunnallinen ja yhteisöllinen ongelma, johon psykoterapian johdannaiset eivät pysty. Usein ei nähdä tai ei pystytä välttämään yksilökohtaiseen asiakassuhteeseen liittyvää valtasuhdetta eikä tilannetta, jossa yksilökohtainen käsittely vain lisää miehen ongelmia, leimaa ja heikentää identiteetin kehittymismahdollisuuksia. Liittotasavaltalaiseen keskusteluun viitaten Aila-Leena Matthies toteaa: "Kun tarjolla on mitä erilaisimpia kilpailevia terapiapiirejä ja psykotiimejä, menetetään kyky normaalisti käsitellä vaikeuksia, keskustella henkilökohtaisista asioista tavallisissa yhteyksissä lähimmäisten kanssa. Arkipäiväisistä asioista tulee erityisongelmia, joihin tarvitaan ehdottomasti asiantuntijan neuvoja . . ." Ja jos asiakassuhteeseen liittyy vielä materiaalisia etuja, muodostuu siitä hyvin helposti peliä ja pelaamista, joka pikkuhiljaa vie mahdollisuuksia avoimilta ja rehellisiltä ihmissuhteilta. Yksilöllinen käsittely usein vain lisää poikkeavaa käyttäytymistä. Vaihtoehdot: toiveita vai todellisuutta? Kuuluisaa italialaista antipsykiatrian klassikkoa, Franco Basagliaa mukaillen voisi esittää seuraavan teesin: rikollisen tärkein todellisuus ei ole hänen rikoksensa vaan se syrjitty asema, johon hän rikoksensa perusteella joutuu. Ja seurauksena on näin eristyminen, leimautuminen. Sosiaalinen kanssakäyminen on ihmisolennolle, myös rikolliselle ja asuntolamiehelle kuitenkin täysin välttämätöntä ja tästä seuraa vahva paine alakulttuuristumiseen, rikolliseen sosialisaatioon ja myös laitostumiseen. Tästä ongelmakentästä mielestäni on etsittävä myös vaihtoehtoja asuntolamiesten kierteen voittamiseen. Pohdittaessa sosiaalityön ja kriminaalihuollon menetelmiä, on pidettävä jatkuvasti esillä kaksi näkökulmaa, jotka konkreettisessa kuntoutustyössä on mahdollista yhdistää. Ensimmäinen näistä on tietynlainen 'normaalisuuden' johtotähti. Normaalisuudella ei tässä tarkoiteta mitään keskivertokäyttäytymistä, vaan lähinnä irrottautumista rikollisesta alakulttuurista ja laitostumiskierteestä. Em. asuntolaselvityksessä päädyin korostamaan kaikkien asumismuotojen kehittämistä normaaliasumisen suuntaan, olivat ne sitten tukiasuntoja, asuntokoteja tai asuntoloita. Identiteetin terve kasvu perustuu sosiaalisessa ympäristössä tapahtuvaan vertailuun ja tämän vuoksi eteneminen 'normaalielämän tikapuita' on tärkeää. Esim. sosiaalisen ympäristön kannalta merkittävä on asuntolan paikka. Kaupungin rikollisuuden keskuksessa sijaitseva asuntola ei juurikaan edistä normaalielämään (työ, ihmissuhteet vankilajengin ulkopuolelta jne.) sosiaalistumista. Toinen näkökulma vaihtoehtoisiin menetelmiin voidaan esittää sanoilla: yhteisöllisyys ja itsehallinnollisuus. Kokemus osoittaa, että yhteisöllisten menetelmien avulla on mahdollista ratkaista monia alakulttuurin murtamiseen liittyviä ongelmia, ja ne mahdollistavat jatkuvan sosiaalisen vuorovaikutuksen. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että asuntoloiden ja muiden yksiköiden tulisi olla 'asukkaiden omassa hallinnassa', jolloin sosiaalityö olisi 'omaa apua' ja välttämätön kontrolli itsekontrollia. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ammattimaiset sosiaalityöntekijät tulisivat tarpeettomiksi, mutta heidän roolinsa ja asemansa asiakassuhteessa on otettava pohdittavaksi. Voidaan sanoa, että ihmisestä tulee normaali, kun hänet saatetaan normaaliin yhteisöön. On kehitettävä olosuhteita, joissa ihmiset voivat toteuttaa pyrkimyksensä luottamuksellisiin vuorovaikutussuhteisiin. Psykoanalyyttiset, yksilöiden elämänhistoriaan keskittyvät identiteettikäsitteet eivät kuitenkaan riitä näiden ratkaisuyritysten pohjaksi. Kirjallisuutta: Basaglia, Franco: Kumous laitosmaailmassa. Helsinki 1972. Kaipio, Kalevi: Antakaa meille mahdollisuus. Jyväskylä 1977. Katajisto, Heikki: Asuntoloiden miehet lähikuvassa. Sosiologia 1/1983. Laine, Matti: Kuntoutusasemia vai rosvon pesiä? Selvitys KHY:n Helsingin aluetoimiston asumispalveluista ja vaihtoehtoja niiden kehittämiseksi. Helsinki 1983. Lehtonen, Heikki & Murto, Lasse: Asuntolatutkimus II. Tampereen yliopisto. Kansanterveystieteen laitos: tutkimuksia ja selvityksiä 17. Tampere 1976. Matthies, Aila-Leena: Vaihtoehtoinen sosiaalityö. Julkaisematon pro gradu -käsikirjoitus. Jyväskylän yliopisto. Yhteiskuntapolitiikan laitos 1983. Ottomeyer, Klaus: Identiteetin muotoutuminen ja kriisi kapitalismin arkipäivässä. Sosiologia 2/1979. Taipale, Ilkka: Asunnottomuus ja alkoholi. Alkoholitutkimussäätiö. Jyväskylä 1982.