Biologinen, psykologinen, sosiologinen? Ajatuksia väkivallan selittämisestä. Jukka Kekkonen Klassinen kiistakysymys Kriminologian historian klassisia kiistakysymyksiä on, mitkä tekijät selittävät rikollisuutta, missä piilevät rikollisuuden syyt. Rikollisuutta selittävät tekijät voidaan karkeasti jaotella biologisiin (yksilön perinnölliset ominaisuudet), psykologisiin (yksilön psyykkinen rakenne) ja sosiologisiin (yhteiskunnalliset tekijät). Yleisen tason selityksiin liittyy eräitä vaaroja. Viime vuosikymmeninä on yhtäältä osoitettu, että rikollisen käyttäytymisen monimuotoisuuden takia on välttämätöntä tarkastella rikollisuuden eri lajeja erikseen pyrkimättä kaikenkattaviin kokonaisselityksiin. Toisaalta on korostettu — viimeksi Inkeri Anttila ja Patrik Törnudd — eri tarkastelutasojen erottamisen välttämättömyyttä: rikollisuutta yksilötason ilmiönä (siihen miksi henkilöstä X tulee rikollinen) ja yhteiskunnallisena ilmiönä (tietyn rikollisuuden lajin kokonaistaso) määrittävät erilaiset tekijät ja lainalaisuudet.(1) Väkivaltarikollisuuden selittämisestä Edempänä rajaan tarkasteluni pääosin väkivaltarikollisuuden selittämiseen: pohdin, mikä on biologisten, psykologisten ja sosiologisten selitysten paikka ja painoarvo selitettäessä väkivaltarikollisuutta yhteiskunnallisena ilmiönä, sen tasoa ja kehityspiirteitä. Rajaus perustuu useisiin erilaisiin syihin. Ensinnäkin väkivalta näyttää olevan — ainakin Suomessa — miltei pysyvästi julkisen keskustelun muotiteema. Toiseksi alussa mainitsemani ristiriita erilaisten selitysperusteiden välillä näyttää jatkuvan ja olevan poikkeuksellisen kärjekäs juuri väkivaltarikollisuutta analysoitaessa. Tästä voi jokainen vakuuttua lukemalla esim. Heikki Ylikankaan teoksen "Puukkojunkkareiden esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790-1825" ja Liisa Keltikangas-Järvisen väitöskirjan "Personal Charasteristics on Violent Offenders and Suicidal Individuals"(2) ja vertaamalla niissä esitettyjä väkivallan selitysmalleja. Heikki Ylikankaan sosiologisen väkivaltateorian mukaan yhteiskunnassa on yhtäältä väkivaltaa synnyttäviä työntövoimia, ja toisaalta väkivallan esiintuloa estäviä vastavoimia. Kunkin yhteiskunnan väkivallan kokonaistaso määräytyy näiden voimien keskinäissuhteen summana. Keskeinen väkivaltaa synnyttävä tekijä on yhteiskunnallinen eriarvoisuus, eri väestöryhmien asemaa ja mahdollisuuksia yhteiskunnassa erilaistava yhteiskuntakehitys. Väkivalta kumpuaa eräänlaisena tiedostamattomana protestina epäedullisia, ja erityisesti epäedullisemmaksi käyviä yhteiskunnallisia olosuhteita vastaan. Toisaalta vahvatkaan työntövoimat eivät välttämättä tuota korkeaa väkivallan kokonaistasoa, jos yhteiskunnan sosiaalinen kontrolli—virallinen ja epävirallinen—estää sen puhkeamisen. Ylikankaan mukaan kaikille korkean väkivallan kausille Suomen historiassa on ollut tyypillistä se, että epävirallinen sosiaalinen kontrolli on syystä tai toisesta löystynyt. Liisa Keltikangas-Järvisen psykologisen väkivaltateorian lähtökohtana on olettamus, jonka mukaan väkivaltainen käyttäytyminen, suuntautuipa se ulkopuolisiin tai henkilöön itseensä, on seurausta erilaisista persoonallisuuden häiriöistä. Väkivaltarikolliset ja itsemurhaa yrittäneet ovat "normaaleista" kansalaisista psyykkisen rakenteensa puolesta erotettavissa oleva ihmisryhmä. Keltikangas-Järvisen mukaan psykologiset tekijät ovat ensisijaisia väkivaltarikollisuutta seliteltäessä—sosiologiset selitykset, jotka hänen mukaansa ovat hallinneet kriminologisen väkivaltatutkimuksen kenttää, ovat selvästi toissijaisia psykologisiin selityksiin verrattuna. Kolmas peruste on kuitenkin ehkä kaikkein merkittävin. Viime vuosina on eri aloilla esitetty kiinnostavia yrityksiä yhdistää luonnontieteellistä ja yhteiskuntatieteellistä tutkimustietoa monitieteellisiksi teorioiksi. Tämänsuuntaisia yrityksiä on tehty sekä hyvin yleisen tason yhteiskunta-analyyseissä että rajatumpia ilmiöitä selitettäessä. Mainittavin esimerkki omasta maastamme on Pekka Kuusen teos "Tämä ihmisen maailma" (1982), joka on kunnianhimoinen ja kokonaisvaltainen yritys hahmottaa ihmiskunnan historiaa.(3) Kirjoittajan mukaan se on biologissosiologinen synteesi ihmiskunnan kehitysvaiheista. Omasta puolestani sen sijaan pidän sitä sosiobiologisena analyysinä näistä vaiheista. Näiden katsantojen ero ei ole vain semanttinen: se voidaan viime kädessä palauttaa kysymykseen yhteiskunnallisen muutoksen selittämisestä. Biologissosiologisessa synteesissä selitysperusteita haetaan tasapainoisesti molemmista ja sosiologisia tekijöitä käytetään ensisijaisina selitysperusteina yhteiskunnallisia ilmiöitä analysoitaessa, kun taas sosiobiologisen näkemyksen mukaan erilaiset ilmiöt voidaan viime kädessä ymmärtää biologisten tekijöiden (Kuusella perusmuuttujien) kautta. Sosiobiologien mukaan ihminen toimii siten kuin toimii siksi, että hän on evoluution myötä ohjelmoitunut toimimaan juuri tällä tavoin. Kaikki mitä tapahtuu, on seurausta siitä, että ihminen on lajina sitä mitä on.(4) Kaikki ilmiöt siis redusoidaan (palautetaan) biologiselle tasolle. Sosiobiologit eivät kokonaan kiistä ympäristön vaikutusta, mutta se rajoittuu vahvimmillaan siihen, missä muodossa geneettisesti ohjautunut toiminta toteutuu. Siksi väkivaltakin voi vaihdella.(5) Vaikka Kuusen esiinnostama problematiikka liikkuu hyvin yleisellä tasolla, on sillä kosketuspintaa myös tämän kirjoituksen tematiikan kanssa. Myös väkivallan syitä pohdittaessa joudutaan arvioimaan erilaisten selitysperusteiden suhdetta ja keskinäistä painoarvoa, toisin sanoen kysymystä, mikä on biologisten ja sosiologisten tekijöiden merkitys väkivaltaa selitettäessä. Ennen tähän problematiikkaan paneutumista on syytä ottaa esille eräitä yleisiä selittämiseen liittyviä kysymyksiä. Tieteellisten selitysten ongelmia Tieteellisen tutkimuksen perustehtävä on maailmaa koskeva uuden ja totuudenmukaisen informaation tavoittelu. Tieteellinen tutkimus etsii yleispätevää kuvausta, syysuhteita ja säännönmukaisuuksia. Saavutetut tulokset tiivistetään lakien ja teorioiden muotoon. Nämä toimivat premisseinä selityksille, jotka tekevät ymmärrettäväksi tosiasioita, tapahtumia ja säännönmukaisuuksia kertomalla, miksi maailma on sellainen kuin se on. (6) Matti Takala tuo artikkelissaan "Tieteellinen koulutus ajattelun muokkaajana" upeasti esille eräitä selittämiseen liittyviä ongelmia.(7) Takalan mukaan tieteelliset selitykset voivat olla vahvoja tai heikkoja: on hyväksyttävä se tosiseikka, että niiden kantavuus eri tutkimusaloilla vaihtelee suuresti. Tämä ei silti merkitse sitä, että vahva selitys olisi jollain tapaa parempi kuin heikompi selitys; selityksen vahvuus tai heikkous voi johtua, ja usein johtuukin, tutkittavasta kohteesta. Eri tieteet nimittäin kuvaavat todellisuutta eri tasoilla, alkeellisista monimutkaisiin rakenteisiin: alkeishiukkasista ja atomeista yhteisöihin ja kulttuureihin.(8) Todellisuus rakentuu hierarkkisesti eri tasoihin ja yhden tieteenalan selitykset keskittyvät yleensä yhteen tai pariin näistä ns. organisaatiotasoista: toisaalta omaan ja toisaalta astetta yksinkertaisempaan tasoon. Takalakin vahvistaa, että viime vuosina on ollut nähtävissä kiinnostusta poikkitieteellisiin, eri organisaatiotasoja yhdisteleviin kehitelmiin.(9) Tarkasteltavan aiheen kannalta on Takalan huomio siitä, että eri tieteenalat eroavat toisistaan juuri siinä, että yhden tason ilmiötä ei ole jäännöksettä mahdollista palauttaa toiseen, tulkita pelkästään toisen tason lainmukaisuuksien valossa, tärkeä. Takala muistuttaa, että monisäikeiset ongelmat, jotka yhtä aikaa koskettavat maailmamme monentasoisia järjestelmiä, ja erityisesti ne, jotka koskevat ihmisiä ja yhteiskuntaa, edellyttävät eri tieteenalojen ja organisaatiotasojen yhdistämistä.(10) Juuri tässä mielessä ovat yritykset rakentaa synteesiä biologisten ja sosiologisten väkivallan selitysmallien välille kiehtovia. Selitysten laajentamisen vaarat Paljon yleisempää on kuitenkin sellainen asennoituminen, että oman tieteenalan selittäville tekijöille ja säännönmukaisuuksille vaaditaan vahvimman tai jopa ainoan selittäjän asemaa. Tällainen lähestymistapa johtaa miltei väistämättä suoranaisiin virheisiin tai ainakin yksipuolisiin tulkintoihin. Samoihin ongelmiin ajaudutaan, jos sekoitetaan keskenään selittämisen tasot selittämällä sosiologisen tason säännönmukaisuuksilla yksilökäyttäytymistä tai yksilötasoisilla selittäjillä sosiologisia (yhteiskunnallisia) ilmiöitä. Edellisestä menettelystä esimerkiksi otettakoon tilanne, jossa yksilön tekemä rikos selitetään johtuvaksi yhteiskunnassa vallitsevista taloudellisista lainalaisuuksista. Yhtä virheellistä on selittää yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten väkivaltarikollisuuden kokonaismäärän kehitystä yhteiskunnassa, yksilötasoisilla selittäjillä. Tämä on psykologista reduktionismia; siinä yhteiskunnalliset ilmiöt palautetaan yksilökäyttäytymiseksi. Harhaan ajavatkin esim. monet psykologit yrittäessään selittää väkivaltaa ihmisluontoon kuuluvan vietin aiheuttamaksi ja biologit, jotka tarjoavat kansanluonnetta, kriminogeeniä tms. väkivallan selitykseksi. Jos nämä tekijät heitetään areenalle selittämään yhteiskunnan kokonaisväkivallan määrää, voidaan esittää vahva empiiris-historiallinen vasta-argumentti; väkivallan määrän vaihtelu historian eri kausina. Väkivallan määrä ja laatu ovat vaihdelleet niin agraarisen yhteiskunnan kuin teollistuneenkin yhteiskunnan kaudella. Tämä on kiistatonta, vaikka rikollisuuden mittaamiseen liittyy ongelmia, joiden vuoksi muutosten suuruudesta voidaan olla montaa mieltä. Muunlainen kuin lineaarinen (suoraviivainen) kehitys joka tapauksessa pudottaa pohjan pois sellaisilta selitystekijöiltä, jotka ovat itsessään muuttumattomia (esim. kansanluonne) tai hyvin hitaasti muuttuvia (yksilön geneettiset ominaisuudet). Jos ja kun vaihteluja, suuria tai pieniä ilmenee, joudutaan kysymään, mikä ne viime kädessä aiheuttaa. Tätä tietä astutaan askel eteenpäin muuttumattomien selittäjien kentästä; siirrytään muutosta aiheuttavien yhteiskunnallisten tekijöiden alueelle. Väkivallan vaihtelut voidaankin viime kädessä selittää vain tarkastelemalla erilaisia yhteiskunnallisia tekijöitä, joihin vaihtelut voidaan kytkeä. Mitä ne ovat, on toisen esityksen aihe; tässä ei keskustelua jatketa tähän suuntaan, koska tämän kirjoituksen osoite on toisaalla. Synteesin mahdollisuus Tanskalainen Kaare Svalastoga on v. 1982 ilmestyneessä kirjassaan On Deadly Violence tarkastellut mielenkiintoisella tavalla erilaisia väkivallan selitysteorioita.(11) Hän luettelee kaikkiaan 5 erilaista tekijäryhmää, joilla on merkitystä väkivaltaa selitettäessä: 1. organismi (sen omat ominaisuudet) 2. ympäristö 3. väestö 4. teknologia 5. muutoksen aste.(12) Svalastogan tarkastelukohteena on väkivalta hyvin laajassa merkityksessä: väkivaltarikoksista ja itsemurhista vallankumouksiin ja sotiin. Hän koettaa rakentaa eräänlaista konsensusteoriaa, jossa niin biologisilla kuin sosiologisillakin tekijöillä olisi — niiden selitysvoimaa vastaava — paikkansa.(13) Mutta millainen? Svalastoga katsoo, että yksilön biologiset ominaisuudet voivat selittää osan väkivaltaan liittyvistä säännönmukaisuuksista; esimerkiksi nuorten miesten suuri osuus väkivaltarikollisista on hyvin tiedossa.(14) Svalastoga lähtee liikkeelle siitä, että kaikkeen ihmisen toimintaan vaikuttaa — enemmän tai vähemmän — hänen geneettinen varustuksensa sekä erilaiset biokemialliset prosessit. Näiden tekijöiden merkitystä ei kuitenkaan pidä liioitella. Käytettävissä oleva tutkimustulos ei tue väittämää, jonka mukaan väkivaltarikollisuuden perimmäinen syy on löydettävissä perinnöllisistä ominaisuuksista. Svalastogan mukaan tällaiset väitteet perustuvat tutkimuksiin, joissa tutkittavat eivät eroa toisistaan pelkästään geeniensä, vaan myöskin ympäristönsä suhteen.(15) Toisin sanoen ympäristöolosuhteet viime kädessä laukaisevat aggressiivisen käyttäytymisen. Hyvissä olosuhteissa ei aiheudu samoja reaktioita kuin huonoissa. Biologiset tekijät ovat siis aina sosiaalisten tekijöiden ehdollistamia: niiden vaikutus on epäsuora sosiaalisten tekijöiden kautta määräytyvä.(16) * * * Näin ollen väkivallan juuriin päästään vain analysoimalla niitä yhteiskunnallisia mekanismeja, rakenteita ja arvostuksia, jotka ruokkivat ja tuottavat väkivaltaa. Biologinen yhtä hyvin kuin psykologinenkin analyysi, joka kohdistuu väkivaltaan yhteiskunnallisena ilmiönä, jää puolitiehen, ellei sitä täydennetä sosiologisella tarkastelulla. Tällä ei suinkaan vähätellä biologisia ja psykologisia selityksiä sinänsä: ne voivat olla välittäviä tekijöitä ja selitysvoimaisia yksilötasolla. Usein on vaikea välttyä vaikutelmalta, että biologisia ja psykologisia väkivaltateorioita kannatetaan niiden heikkouksista ja rajatusta selitysvoimasta huolimatta sen vuoksi, että ne suuntaavat huomion pois erilaisista yhteiskunnallisista selitystekijöistä.(17) Ei-sosiologiset selitykset ovat yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta valtaapitäville mieluisia, koska niistä johdetut toimenpidesuositukset eivät aseta vallitsevan valtarakennelman legitimiteettiä kiistanalaiseksi. Kun vastuu toiminnan lopputuloksesta on ihmisen yksilöllisissä ominaisuuksissa, on se samalla ihmisen tietoisen hallinnan ulkopuolella. Uskoakseni juuri tämä seikka selittää tällaisten selitysten ja teorioiden hämmästyttävän sitkeän suosion niin päätöksentekijöiden kuin osin suuren yleisönkin katsomuksissa.(18) Alaviitteet 1. Ks. Inkeri Anttila — Patrik Törnudd Kriminologia ja kriminaalipolitiikka, Juva 1983, s. 77 2. Ks. Heikki Ylikangas Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790-1825, Keuruu 1976 Liisa Keltikangas-Järvinen Personal Charasteristics on Violent Offenders and Suicidal Individuals, Helsinki 1977. Julkaistu suomeksi nimellä Väkivalta ja itsetuho, Keuruu 1978 3. Ks. Pekka Kuusi Tämä ihmisen maailma, Juva 1982 4. Ks. Timo Kyntäjä — Ahti Laitinen Oikeussosiologia, Juva 1983 5. Ks. Ahti Laitinen Sosiobiologia ja varustautuminen. Psykologia 6/1982 s. 405-409 6. Ks. Ilkka Niiniluoto Tieteellinen päättely ja selittäminen, Keuruu 1983 s. 227 7. Ks. Matti Takala Tieteellinen koulutus ajattelun muokkaajana. Tiede 2000 1983/9 - 10 s. 23 - 24 8. Takala 1983 s. 24 9. Takala 1983 s. 24 10. Ks. Takala 1983 s. 24-25 11. Ks. Kaare Svalastoga On Deadly Violence, Oslo 1982 12. Svalastoga 1982 s. 10 13. Ks. Svalastoga 1982 s. 28 14. Svalastoga 1982 s. 11 Tosin tämäkin ero voi selittyä eri sukupuolille asetettujen erilaisten rooliodotusten kautta. Ks. Jerzy Sarnecki, Forskning om ungdomsbrottsligheten i Sverige. Brå Apropå 1983 s. 15 15. Ks. Svalastoga 1982 s. 13 16. Oiva Ketonen on huomauttanut, että jopa sinänsä deterministiset kausaaliyhteydet ovat esitetyllä tavalla ehdollisia. Ks. Jorma Sipilä Nuorten poikkeava käyttäytyminen ja yhteisön rakenne. Jyväskylä 1982 s. 30 17. Sama seikka selittää sosiobiologisen lähestymistavan suosion kasvua tiukan oikeistolaisiksi luokiteltavissa maissa. Ks. Kyntäjä — Laitinen 1983 s. 44 18. Vrt. Anttila — Törnudd 1983 s. 26