Miten vankilomat syntyivät? Henrik Grönqvist Viimeisten vuosikymmenien aikana Suomessa toteutetuista vankeinhoitolainsäädännön uudistuksista tuskin mikään muu on aiheuttanut yhtä paljon keskustelua kuin vankien poistumislupajärjestelmä eli ns. vankilomat. Saattaa sen vuoksi olla paikallaan antaa hiukan taustatietoja tuon järjestelmän syntyhistoriasta, jotta järjestelmän tarkoitus ja tavoitteet tulisivat paremmin tunnetuiksi. Joulukuun 19. päivänä 1889 Suomi sai uuden rikoslain. Samana päivänä annettiin asetus rangaistusten täytäntöönpanosta (RTA). Tämän uuden lainsäädännön mukaan vapausrangaistus oli todellinen vapausrangaistus. Ehdollista rangaistusta ei tunnettu lainkaan — se tuli käyttöön vasta v. 1918. Vapausrangaistus oli siis aina ehdoton. Ei tunnettu myöskään ehdonalaista vapauttamista nykyisessä laajuudessa. Ainoastaan vanki, jonka rangaistusaika oli vähintään kolme vuotta ja joka oli suorittanut siitä vähintään 3/4, saattoi päästä ehdonalaiseen vapauteen, jos rangaistuslaitoksen johtokunta näki hyväksi tehdä asiasta Keisarille ja Suuriruhtinaalle osoitetun alamaisen esityksen, jonka vankeinhoitohallitus oman lausuntonsa kera saattoi Senaatin oikeusosaston (eli silloisen Korkeimman oikeuden) ratkaistavaksi. Vankilomista tai muista vankien poistumisluvista kukaan ei vielä uneksinutkaan. Vuonna 1921 vangin mahdollisuudet päästä ehdonalaiseen vapauteen jossakin määrin laajenivat, mutta poistumisluvista ei vieläkään puhuttu mitään. Vasta 19. 5. 1944 annetulla lailla RTA:n 2 luvun 3 §:ään sisällytettiin säännös siitä, että "oikeusministeriöllä on valta myöntää vangille lupa päästä tapaamaan heikkona sairaana olevaa läheistä omaistaan tai saattamaan läheistä omaistaan hautaan". Tämä oli siis Suomen vankeinhoitolainsäädännön ensimmäinen, varovainen askel poistumislupajärjestelmän vaikeakulkuisella tiellä. Kivikkoinen uudistustie Vuonna 1945 oikeusministeriön vankeinhoito-osasto sai uuden, tarmokkaan ylijohtajan, nimeltään Valentin Soine. Hän otti elämäntehtäväkseen Suomen vanhentuneen vankeinhoitolainsäädännön perusteellisen uudistamisen. Tehtävä oli valtava — ja tavattoman epäkiitollinen. Ehdotus toisensa jälkeen tyrmättiin, varsinkin kun oli kysymys ulkomailta tuoduista uusista ajatuksista. Yhtä ja toista saatiin kuitenkin aikaan, muun muassa kokonaan uusi asetus vankeinhoitolaitoksesta v. 1950, johon myös sisältyi laaja luku otsikolla "Vankien hoito". Tällä tavoin vankeinhoitosäännöstöämme uudistettiin niin pitkälle kuin oli mahdollista lakia muuttamatta. Mutta perusteellisia lainmuutoksia silloinen kriminaalipoliittinen ilmapiiri ei mahdollistanut. Uudistustyön vauhdittamiseksi Soine teetti virkatyönä Vahossa laajan selvityksen, joka sai mahtavan otsikonkin: "Muistio oikeusministeriön vankeinhoito-osaston keräämistä kokemuksista rangaistusten täytäntöönpanosta 19. 12. 1889 annetun asetuksen soveltuvuudesta nykyajan vankeinhoitoon uudistusehdotuksineen sekä sen johdosta hankitut rangaistuslaitosten johtajiston lausunnot". Tämän muistion laatimiseen oli osallistunut myös vankeinhoito-osaston koulutusjohtajaksi v. 1962 nimitetty nuori lakimies K.J. Lång. Muistio toimitettiin oikeusministerille 18. 11. 1963. Siinä esitettiin mm., että ainakin pitkäaikaisia rangaistuksia suorittavia vankeja pitäisi voida päästää lomalle myös ns. sosiaalisten syiden perusteella — eikä vain tapaamaan "heikkona sairaana olevaa lähiomaistaan" tai lähiomaisen hautajaisiin. Kerrankin Vahon uudistusmuistio lankesi otolliseen maaperään. Päätettiin asettaa puoliparlamentaarinen periaatekomitea selvittämään, miten vapausrangaistusten täytäntöönpanojärjestelmää olisi kehitettävä. Komitea (vapausrangaistuskomitea) asetettiin jo 28. 5. 1964 eli noin puoli vuotta Vahon muistion valmistumisen jälkeen. Komitean puheenjohtajaksi suostui moninkertainen oikeusministeri J.O. Söderhjelm ja mukana oli myös pari muuta parlamentaarikkoa. Tällä tavoin oli pyritty varmistamaan uudistusehdotusten hyväksyminen myös poliittisten vallankäyttäjien taholta. Mutta sihteerikysymys osoittautui hankalaksi. Vahon nuorta koulutusjohtajaa komitean enemmistö ei halunnut sihteeriksi, kaiketi peläten, että Vahon uudistusinto silloin olisi päässyt liiaksi vaikuttamaan komitean ehdotuksiin. Vasta puolen vuoden pohdiskelujen jälkeen sihteerikysymys ratkesi — kompromissiin: minut otettiin "pääsihteeriksi" ja Helsingin keskusvankilan silloinen apulaisjohtaja Uolevi Aspola "apulaissihteeriksi". Tällä tavoin sekä lainvalmistelukunta että vankeinhoitolaitos olivat edustettuina sihteeristössä. Poistumislupa käyttöön Kun vapausrangaistuskomitean yksimielinen mietintö (KM 1969: A4) vihdoin valmistui 21. 4. 1969, se sisälsi myös ehdotuksen poistumislupajärjestelmän käyttöönotosta. Lukiessani komitean mietteitä nyt 15 vuotta myöhemmin palautuu selvästi mieleeni, miten pitkällisten pohdintojen kohteena juuri poistumislupajärjestelmä oli komiteassa ollut. Sen näkee myös komitean käyttämistä sanankäänteistä: Komitean käsityksen mukaan olisi "meilläkin tehtävä mahdolliseksi" myöntää vangille lupa "lyhyeksi määräajaksi poistua vankilasta", kun siihen on "erityinen ja tärkeä syy". Esimerkkinä mainittiin työpaikan hankkiminen ja asuntokysymyksen järjestäminen tai osallistuminen jossakin oppilaitoksessa järjestettyyn koetilaisuuteen. Poistumisluvan myöntämisen edellytyksenä tulisi lisäksi olla, että vanki "on käyttäytynyt ja työskennellyt hyvin vankilassa, ettei ole syytä epäillä vapauden väärinkäyttämistä ja ettei sitä asiaa, jota varten lupa myönnetään, voida muulla tavalla hoitaa". Tarpeen vaatiessa olisi vangille määrättävä saattaja, ja itse lakiin olisi otettava "tarkat säännökset siitä, kuinka suuri osa rangaistuksestaan vangin tulee kärsiä ennen luvan myöntämistä". Koska poistumislupajärjestelmä olisi "meidän oloissamme kokonaan uusi", oikeus myöntää poistumislupia olisi ainakin aluksi keskitettävä Vahoon, jotta käytäntö muodostuisi tarkoituksenmukaiseksi ja yhtenäiseksi. RTA:n pikauudistus Tammikuun 2. päivänä 1970 oikeusministeriön vankeinhoito-osasto sai uuden, tarmokkaan ylijohtajan, nimeltään K.J. Lång. Samana päivänä oikeusministeriön lainsäädäntöosaston silloinen päällikkö Kai Korte toimitti lainvalmistelukunnalle vapausrangaistuskomitean mietinnön ja siitä hankitut lausunnot sekä antoi lainvalmistelukunnan tehtäväksi yhteistoiminnassa Vahon kanssa ryhtyä valmistelemaan vapausrangaistusten täytäntöönpanoa koskevan lainsäädännön kokonaisuudistusta. Koska sanottu kokonaisuudistus (josta sittemmin tuli ns. RTA-paketti) oli laaja ja aikaa vievä tehtävä, lainvalmistelukunnan tuli "tarpeellisten uudistusten jouduttamiseksi harkintansa mukaan ensi vaiheessa keskittyä sellaisiin säännöksiin, joiden on käytännön vankeinhoitotyössä todettu olevan puutteellisia tai johtavan nykyistä oikeuskäsitystä vastaamattomiin tuloksiin". Näin pantiin käyntiin ns. RTA:n pikauudistus. Tarkoitusta varten muodostettiin erillinen työryhmä, jonka puheenjohtajana minä toimin, sekä jäseninä jo mainittuna tammikuun 2. päivänä 1970 työnsä lainvalmistelukunnassa aloittaneet nykyiset oikeusneuvokset Olavi Heinonen ja Per Lindholm sekä Vahosta K.J. Lång, hallitusneuvos Esko Raunio ja silloinen vt. vanhempi hallitussihteeri Veikko Lampén. RTA:n pikauudistus oli todellinen pikauudistus. Lainvalmistelukunnan esitysehdotus valmistui jo 31. 8. 1970 (LKV:n julkaisuja n:o 2/1970) ja hallituksen esitys (n:o 95/1970 v.p.), joka oli täysin identtinen LVK:n ehdotuksen kanssa, annettiin 25. 9. 1970. (1) LVK:n lähetekirjeessä oikeusministeriölle todettiin, että "esitysehdotukseen sisältyy lähinnä sellaisia muutoksia ja täydennyksiä, joilla pyritään vähentämään rangaistusten täytäntöönpanoon liittyvien haitallisten sivuvaikutusten merkitystä". Esityksen yleisperusteluissa taas todettiin, että vankeinhoidon virallisena tavoitteena on tuomitun yhteiskuntakelpoisuuden vahvistaminen, mutta että "ratkaisevina esteinä tämän tavoitteen saavuttamiselle ovat monessa tapauksessa täytäntöönpanoon liittyvät haitalliset sivuvaikutukset". Erityisperusteluissa lausuttiin, että "rangaistusten täytäntöönpanoon liittyvien haittavaikutusten vähentäminen edellyttää lomamahdollisuuksien laajentamista". Perusteluissa vedottiin myös mielenterveydellisiin syihin, laitostumisvaaran vähentämisen merkitykseen sekä lomajärjestelmän myönteiseen vaikutukseen laitoksen sisäiseen järjestykseen. Myös ns. sosiaaliset syyt mainittiin. Pyöreä sanamuoto Ehdotettu pykäläteksti oli lyhyt ja se oli tarkoituksella laadittu varsin "pyöreäksi". Siinä sanottiin vain, että oikeusministeriö tai, sen antamien ohjeiden mukaan, rangaistuslaitoksen johtaja "voi antaa vangille luvan poistua lyhyeksi ajaksi rangaistuslaitoksesta, jos siihen on erittäin (huom.!) tärkeä syy tai jos sitä rangaistusajan pituuden takia on pidettävä muuten perusteltuna". Esityksen liitteenä oli ehdotus kolmen pykälän lisäämiseksi silloiseen vankeinhoitolaitosasetukseen (103 a-c §). Näillä määräyksillä järjesteltiin toimivaltakysymyksiä poistumisluvista päätettäessä ja annettiin ohjeet poistumisluvan sisällöstä. Tärkein oli ehkä 103 a §, jonka mukaan enintään neljän kuukauden pituista rangaistusta suorittavalle vangille voitiin myöntää poistumislupa vain vakavasti sairaana olevan läheisen omaisen tapaamiseksi, läheisen omaisen hautaan saattamiseksi tai muun erittäin tärkeän syyn takia. Pitempää rangaistusta suorittavalle voitiin muutenkin antaa lupa lyhyeksi ajaksi poistua vankilasta. Kun itse lakiteksti (ehdotettu RTA 2:3 b) oli laadittu hyvin avoimeksi, perusteluissa todettiin, ettei tämä tietenkään saisi merkitä mielivaltaa, vaan kokemusten mukaan kehittyvää lomajärjestelmää. Poistumisajan pituutta ei myöskään ehdotettu täsmällisesti määriteltäväksi laissa, "koska tältäkin osin näyttää tarkoituksenmukaiselta jättää asian kehittyminen käytännön kokemusten ja tosiasiallisten edellytysten parantumisen varaan". Myönteinen vastaanotto RTA:n pikauudistusehdotus sai eduskunnassa erittäin myönteisen vastaanoton. Lakivaliokunnan mietinnön mukaan valiokunnassa oli "erityisesti kiinnitetty huomiota" ehdotettuun poistumislupajärjestelmään. Valiokunnan mielestä "lomien myöntämistä onkin pidettävä luonnollisena ja tehokkaana toimenpiteenä työssä, jonka tarkoituksena on sopeuttaa vanki rangaistuksensa kärsittyään yhteiskuntaan". Valiokunta lausui edelleen, että "erittäin tärkeää on, ettei loman myöntämistä käytettäisi palkitsemiskeinona eikä sen kieltämistä kurinpitokeinona, vaan loma olisi myönnettävä, milloin asiallisia syitä on olemassa".  Lakivaliokunta siis — yksimielisesti — hyväksyi ehdotetun poistumislupajärjestelmän ja meni jopa pitemmällekin kuin mitä hallitus oli ehdottanut. Valiokunta nimittäin lausui: "Kun säännöksessä poistumisluvan edellytyksenä käytetty sanonta erittäin tärkeä syy saattaa esitykseen liitetyn asetusluonnoksen 103 a §:n säännökset huomioon ottaen liiaksi rajoittaa loman saamiseen oikeuttavia perusteita, valiokunta on päätynyt ehdottamaan, että loman saamisen edellytykseksi riittää tärkeä syy." Sana "erittäin" siis poistettiin lakitekstistä — ja se olikin ainoa eduskunnassa tehty muutos poistumislupasäännökseen.  Kun eduskunta oli hyväksynyt RTA:n pikauudistuksen, tasavallan presidentti vahvisti lain 23. 4. 1971 (302/71) ja määräsi sen voimaantulopäiväksi 1. 9. 1971. Tarpeelliset asetukset annettiin 16. 7. 1971 (2) ja Vahon ensimmäinen yleiskirje asiasta 29. 7. 1971. Asetuksentasoiset säännökset on sittemmin siirretty 13. 6. 1975 annettuun uuteen vankeinhoitoasetukseen, jonka 53 §:n mukaan poistumislupa voidaan myöntää kahta kuukautta pitempää rangaistusta suorittavalle vangille rangaistusajan pituuden perusteella, ja sitä lyhyempää rangaistusta suorittavalle vain tärkeän syyn takia. Vahon yleiskirjeitä on muutettu ja täydennetty useaankin otteeseen. Mutta vankien poistumislupia koskeva lainsäännös on edelleen voimassa tarkalleen sellaisena kuin eduskunnan lakivaliokunta sen kirjoitti ja eduskunta sen hyväksyi keväällä 1971. Montako rikosta vankiloma estää? Tällainen oli siis Suomen nykyisen vankilomasäännöstön syntyhistoria. Tämän lyhyen historiikin puitteisiin ei kuulu selvittää, miten järjestelmä on käytännössä toiminut. (3) Sitä vastoin lisään tähän vielä muutaman ajatuksen, jotka aina tulevat minulle mieleen, kun kiivaasti hyökätään koko poistumislupajärjestelmää vastaan ja vaaditaan sen lakkauttamista. Tällaisia hyökkäyksiähän tehdään ja vaatimuksia esitetään sadan prosentin varmuudella jokaikinen kerta, kun "lomalla" ollut vanki on syyllistynyt johonkin huomiota herättäneeseen rikokseen. On tietysti erittäin valitettavaa, että "lomavangit" joskus syyllistyvät vakaviinkin rikoksiin. On kuitenkin myös otettava huomioon, että jokainen vanki — elinkautinenkin — joka tapauksessa vapautuu ennemmin tai myöhemmin. Syyllistyykö (entinen) vanki ylipäänsä — ja jos, niin missä elämänsä vaiheessa (loman aikana vaiko vasta lopullisen vapautumisensa jälkeen) — uuteen rikokseen (ja millaiseen), ei ole kenenkään ennustettavissa minkäänlaisella varmuudella. Tuomioistuimen harkintansa perusteella määräämä rangaistusaika ei tarkoita sitä, että vanki on "vaarallinen" ja uusimisaltis juuri tuon pituisen ajan ja siis pidettävä tiukasti lukkojen takana koko tuon ajan yhtäjaksoisesti alusta loppuun saakka, minkä jälkeen hänet voidaan vaaratta päästää vapaaksi. Rangaistuksen täytäntöönpano ei aina edes ala välittömästi tuomioistuimen annettua päätöksensä (jollei tuomittu ole vangittuna), vaan tuomittu voi olla vapaana kuukausia ja vuosiakin vielä sen jälkeen, ennen kuin joutuu vankilaan. En voi ymmärtää, että hän sitten täytäntöönpanon alettua muuttuu niin vaaralliseksi, ettei häntä voida päästää edes lyhyeksi ajaksi poistumaan laitoksesta.  Sopii myös kysyä, montako uutta rikosta jää tekemättä poistumislupajärjestelmän ansiosta, nimittäin siitä syystä, että vanki voi säilyttää kontaktit "siviiliin" myös rangaistusaikanaan. Näitä tekemättä jääneitä rikoksia kukaan ei pysty tilastoimaan, mutta hyvin herkästi reagoidaan, kun vankiloma epäonnistuu. Tasapuolisuuden vuoksi olisi kuitenkin otettava huomioon myös poistumislupajärjestelmän myönteiset — joskin vaikeasti mitattavissa olevat — vaikutukset, kun järjestelmän oikeutusta arvioidaan. "Lomat tulleet jäädäkseen" Jokainen epäonnistunut vankiloma on valitettava tosiasia, sitä valitettavampi, mitä vakavammasta epäonnistumisesta on kysymys. On kuitenkin luvattoman lyhytnäköistä ja käsittämättömän primitiivistä antautua sellaisessa tilanteessa sokean kostomielialan valtaan ja vaatia koko järjestelmän romuttamista. Kun rauhallisin mielin ottaa kaikki näkökohdat huomioon, ei voi päätyä muuhun tulokseen kuin että poistumislupajärjestelmää puoltavat perusteet painavat enemmän kuin romuttamisargumentit. K.J. Lång on kerran eräässä haastattelussa — kun julkisuudessa taas hyökättiin voimakkaasti poistumislupajärjestelmää vastaan — lausunut, että vankien lomat ovat tulleet jäädäkseen. Olen samaa mieltä. Alaviitteet 1. Tässä esityksessä otettiin — LVK:n ehdotuksen mukaisesti — käyttöön uusi terminologia: ei puhuttu enää rangaistuksen "kärsimisestä" tai "sovittamisesta", vaan "suorittamisesta". 2. Samalla muuttui mm. vankeinhoitolaitosasetuksen 56 §, jossa aikaisemmin säädettiin, että "rangaistuksen täytäntöönpano on järjestettävä niin, että se vaikuttaa vankiin parantavasti". Uusi sanamuoto kuului: "Rangaistuksen täytäntöönpano on järjestettävä siten, ettei se tarpeettomasti vaikeuta, vaan mahdollisuuksien mukaan edistää vangin sijoittumista vapaaseen yhteiskuntaan". Asiallisesti samansisältöisenä säännös nykyisin sisältyy vankeinhoitoasetuksen 4 §:ään. 3. Viittaan tässä suhteessa Anja Heikkisen tutkimukseen "Vankien poistumislupajärjestelmä" (Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston julkaisuja 14/81).