Yksinäissellin käyttö Suomessa Matti Joutsen Oikeuspoliittisella tutkimuslaitoksella on tehty tutkimus eristämisen ja yksinäissellin käytöstä Suomen vankiloissa (Matti Joutsen: Yksinäissellin käyttö Suomen vankiloissa. Julkaistaan Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisusarjassa vuonna 1984). Tutkimus tehtiin osana kansainvälistä tutkimusprojektia Kanadassa sijaitsevan International Centre for Comparative Criminologyn sekä Amnesty Internationalin aloitteesta. Vastaavaa tutkimusta tehdään yhdeksässä muussa Euroopan maassa ja Kanadassa. Suomessa tutkimus tehtiin läheisessä yhteistyössä oikeusministeriön vankeinhoito-osaston kanssa, joka myös avusti tutkimuslomakkeiden suunnittelussa. Tutkimuksen taustalla oli Amnesty Internationalin huoli erityisesti länsisaksalaisiin "maximum security"- vankiloihin suljetuista vangeista, jotka on täysin eristetty ympäristöstään moniksi kuukausiksi tai vuosiksi. Amnesty Internationalin tarkoituksena on selvittää, missä laajuudessa ja minkälaisissa olosuhteissa eristämistä käytetään eri maissa. Poikkileikkaustiedot otettiin kaikista vangeista, jotka pidettiin 12.8.1982 erillään muista vangeista sekä työ- että vapaa-aikana ainakin yhden vuorokauden ajan, sekä pitkittäisleikkaustiedot kaikista vangeista, jotka olivat kurinpidollisessa yksinäishuoneessa 1.1.- 30.6.1982. Lomakkeille kerättiin tietoja vankien taustasta (ikä, rikos, rangaistus, koska saapunut laitokseen, todennäköinen vapautumispäivä, laitoskertaisuus jne.) ja eristyksen olosuhteista (eristämisperuste, vankilan osasto, oikeuksia koskevia mahdollisia rajoituksia jne.). Tässä artikkelissa keskitytään tutkimuksen poikittaisleikkausaineistoon. 50 % eristyksissä omasta tahdostaan Poikkileikkausta varten kerättiin tiedot yhteensä 211 vangista. Vankeja pidettiin sellaisissa olosuhteissa, jotka lomakkeita täyttävän henkilön mielestä kuuluivat tutkimuksen piiriin. Jatkossa näistä vangeista käytetään termiä "erillään pidetyt vangit". Termi "yksinäissellissä pidettävät vangit" olisi mahdollisesti epätarkka, koska sen yleisesti mielletään viittaavan kurinpitorangaistukseen yksinäishuoneessa. Taulukossa 1 esitetään tulokset vankiloista lähetettyjen lomakkeiden mukaan. Käytetty ryhmittely perustuu lomakkeissa mainittuihin perusteisiin. Karkean luokituksen mukaan puolet erillään pidetyistä vangeista (106, 50,2 %) oli omasta tahdostaan erillään ("omasta tahdostaan eristetyt"). Loput (105, 49,8 %) oli viranomaisten määräyksestä eristetty ("tahdonvastaisesti eristetyt"). Suurinta osaa eristetyistä vangeista pidettiin kolmessa keskusvankilassa, Helsingin keskusvankilassa (52, 24,6 %), Riihimäen keskusvankilassa (24, 11,4 %) ja Turun keskusvankilassa (90, 42,7 %). Heitä oli myös seitsemässä muussa vankilassa, kun taas viisi suljettua laitosta ei ilmoittanut yhtään tapausta. Yhteensä noin 5 % vankilassa olevista pidettiin erillään; Turun keskusvankilassa kuitenkin yli 20 %. Vanki voidaan sijoittaa erilleen muista vangeista neljällä eri perusteella: 1) tuomioistuimen elinkautiseen vankeuteen tuomitulle määräämänä lisärangaistuksena (RL 2:13 (2)), 2) vankilan johtajan tai johtokunnan määräämänä kurinpitorangaistuksena (RTA 2: 10, VHA 61-62 §), 3) vankilan johtajan määräämänä väliaikaisena sijoituksena vankilan järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi (RTA 2:11) ja 4) vangin oman turvallisuuden vuoksi tai muuten vangin omasta pyynnöstä (vankeinhoito-osaston yleiskirje 346/4/19/ 26. 3. 1980). Poikkileikkausaineistossa ei ollut lainkaan tuomioistuimen määräyksestä eristettyjä. Kurinpitorangaistuksena yksinäishuoneeseen sijoitettuja oli 40, muuten vankilan johtajan määräyksestä tahdonvastaisesti erilleen sijoitettuja oli 65, ja omasta tahdostaan erilleen sijoitettuja 106. Kurinpitorangaistustapauksia oli lähes kaikissa niissä laitoksissa, joissa ylipäätänsä oli erillään pidettäviä vankeja. Kurinpidollista yksinäishuonetta laissa koskevat rajoitukset tekevät ymmärrettäväksi sen lyhyyden verrattuna muilla perusteilla tapahtuviin eristämisiin. Keston mediaani oli vain kolme päivää ja pisin aika viisitoista päivää. Neljää vankia pidettiin erillään luvattomien tavaroiden hallussapidon takia. Kolmella näistä oli huumausaineita ja yhden, Pelsossa olleen tapauksen perusteluissa mainittiin "luvattoman lääkeaineen hallussapito ja tatuointikoneen ja vasaran hallussapito". Yhtä niistä, joilla oli ollut huumausaineita hallussaan, pidettiin eristettynä odottamassa oikeudenkäyntiä asiassa, kun taas muut kolme olivat eristettyinä tutkimusten ajaksi sekä odotettaessa mahdollisia kurinpitorangaistuksia. Ensiksi mainittu oli odottanut oikeudenkäyntiä sellissä 25 päivää. Kolmea muuta oli poikkileikkauksen aikaan pidetty yksinäissellissä huomattavasti lyhyempiä aikoja: kahta vain yksi päivä ja kolmatta kolme päivää. Melkein kaikki ne, joita pidettiin yksinäissellissä karkaamisvaaran vuoksi (23 kaikkiaan 33:sta karkaamisalttiiksi ilmoitetuista), olivat Turun keskusvankilasta. Kaikkien tähän luokkaan kuuluvien eristämisen mediaaniaika oli poikkileikkausajankohtana 3,8 kuukautta. Ajat vaihtelivat kuitenkin huomattavasti. 15 vankia oli ollut eristyssellissä karkaamisalttiutensa vuoksi yli 6 kuukautta, ja näistä yhdeksää oli pidetty muista erillään yli vuoden ajan. Pisimmät ajat olivat Turun keskusvankilasta: 3 vuotta 1 kuukausi, 4 vuotta 2 kuukautta ja peräti 6 vuotta 2 kuukautta. Niistä kahdeksasta vangista, jotka pidettiin erillään väkivaltaisuuden vuoksi, neljä oli Turun keskusvankilasta. Yhden vuoden 1982 alussa tulleen tutkintavangin sijoituksen kestoa ei ilmoitettu. Neljää muuta on pidetty 2, 10, 16 ja 45 vuorokautta erillään muista. Jäljellä olevat kolme väkivaltaisina pidettyä vankia, joita kaikkia säilytettiin Turun keskusvankilan pohjoissiivessä, oli eristetty muista huomattavan pitkään: 2 vuotta ja 3,5 kuukautta, 2 vuotta ja 2,5 kuukautta, 4 vuotta ja 2 kuukautta. Neljää henkilöä pidettiin eristettynä Turun keskusvankilassa epäiltynä huumekuriirina toimimisesta tai muuten huumeisiin liittyvästä syystä. Eristämisen pituus vaihteli poikkileikkaustutkimuksen ajankohtaan mennessä 3 kuukaudesta (kahdessa tapauksessa) yhteen vuoteen ja 2,5 kuukauteen. Viisi vankia odotti Helsingin keskusvankilassa erilaisia toimenpiteitä: siirtoa toiseen vankilaan, lääkärinlausuntoa ennen sijoitusta tai tulevaa vapautumista. Erillään pitämisen kesto vaihteli 3 päivästä 1,5 kuukauteen. Kolme vankia Turun lääninvankilassa (kaikki tutkintavankeudessa) oli eristetty esitutkintaviranomaisten pyynnöstä; kaikkia epäiltiin osallisuudesta samaan törkeään jätehuoltorikokseen. Kaikki olivat olleet eristettynä vankilaan saapumisesta lähtien: yksi kolme päivää ja kaksi muuta kolme viikkoa. Kahdeksan vankia pidettiin erillään muista työhaluttomuutensa takia. Vanginvartijat olivat tutkijan kanssa keskustellessaan viitanneet siihen, että tätä luokkaa olisi pidettävä "vapaaehtoisena" sijoituksena, koska vanki palaisi normaalisijoitukseensa niin pian kuin hän palaisi työhön. Onkin mahdollista, että työhaluttomuudella peitellään jotakin muuta syytä, kuten vangin pelkoa omasta turvallisuudestaan hänen joutuessaan työskentelemään muiden vankien seurassa. Ajat vaihtelivat 9 päivästä lähes 10 kuukauteen; mediaani oli poikkileikkausajankohtaan mennessä noin 3,5 kuukautta. Pelkääjät ja "eläkeläiset" 61 vankia oli omasta vaatimuksestaan sijoitettu erilleen muista vangeista, koska he pelkäsivät oman turvallisuutensa vuoksi. Useimmat tähän luokkaan kuuluvat olivat Turun, Helsingin ja Riihimäen keskusvankiloista. Mediaaniaika oli poikkileikkaustutkimuksen ajankohtaan mennessä 1,8 kuukautta. Kolme henkilöä oli ollut eristettynä hieman yli vuoden. Yhdeksän vankia (6 Turun ja 3 Helsingin keskusvankilassa) suoritti työvelvollisuuttaan tekemällä siivoustöitä suljetulla osastolla. Vanginvartijoiden mukaan myös nämä vangit tavallisesti pelkäsivät oman turvallisuutensa vuoksi ja olivat siksi pyytäneet näitä tehtäviä. Heidän eristämisaikansa mediaanipituus oli noin vuosi. Pisin eristäminen oli poikkileikkausajankohtana kestänyt 2,5 vuotta. Viiden henkilön ilmoitettiin Helsingin keskusvankilassa olevan "eläkeläisiä". Nämä vangit (joiden keski-ikä oli 57 vuotta) olivat joko eläkeiässä tai työkyvyttömiä eivätkä siten tehneet työtä tai opiskelleet. Neljä eläkeläistä oli ollut eristettynä noin 6 kuukautta. Viides, eläkeiän ohittanut elinkautiseen tuomittu, oli ollut näin sijoitettuna yli seitsemän vuotta. Viimeiseen taulukossa 1 mainittuun luokkaan, "muita perusteita", kuului 26 vankia Turun keskusvankilasta, 3 Helsingin keskusvankilasta sekä yksi Riihimäen keskusvankilasta ja yksi Helsingin lääninvankilasta. Tähän sekalaiseen ryhmään kuuluvien eristämisen mediaanikesto oli poikkileikkausajankohtaan mennessä 3,2 kuukautta. Kaksi oli ollut erillään muista vangeista hieman yli vuoden. Eristetyillä puolta pitemmät tuomiot Erikseen sijoitettujen vankien kokonaisrangaistuksen mediaanipituus oli hieman yli 2,5 vuotta (33,9 kuukautta). Tämä aika oli lähes sama sekä tahdonvastaisesti että omasta tahdostaan eristetyillä. Vastaava mediaani kaikkien 1. 10. 1981 vankilassa olevien kohdalla oli vain puolitoista vuotta (18,7 kuukautta). Näin ollen "keskivertovangin" ja eristetyn vangin todennäköisessä laitoksessa oloajassa on tuntuvaa eroa: eristetyillä vangeilla on lähes kaksi kertaa pitempi vankila-aika. Erillään pidettävien vankien rangaistuslaitoskertaisuuden mediaani oli 5,9. Tahdonvastaisesti erillään pidettävien mediaani oli hieman alempi, 5,5, ja omasta tahdostaan eristettyjen vastaavasti korkeampi, 6,4. Kummankin osalta mediaani on tuntuvasti korkeampi kuin kaikkien 1. 10. 1981 vankilassa olleiden rangaistuslaitoskertaisuuden mediaani, joka oli 3,9. Noin viidennes omasta tahdostaan erillään pidettävistä oli ollut laitoksessa ainakin kymmenen kertaa. Poikkileikkauksen aikana erillään pidettävien vankien todennäköisen jäljellä olevan ajan mediaani oli 5,5 kuukautta. Tahdonvastaisesti eristetyillä tämä mediaani oli 7,8 kuukautta ja omasta tahdostaan eristetyillä taas 4,7 kuukautta. Ottaen huomioon edellä mainitut tiedot kokonaisrangaistuksesta, tiedot viittaavat siihen, että erillään pitäminen painottuu laitosajan loppupuolelle. Tämä pitää erityisesti paikkansa omasta tahdostaan eristettyjen osalta. Kakolassa lähes puolet eristetyistä Lomakkeisiin kerättiin tiedot muun muassa eristettyjen vankien oikeuksista: kanttiini- ja kirjasto-oikeudesta, oikeudesta osallistua jumalanpalveluksiin ja iltatoimintaan, oikeudesta pitää sellissään televisiota, radiota tai nauhuria, siitä kuinka monta tuntia vanki saa olla sellin ulkopuolella ulkoilemassa, pesulla tai muusta syystä sekä oikeudesta tehdä sellityötä. Fyysisten eristämisolosuhteiden osalta on vaikeata esittää yleisiä havaintoja, koska eristettyjä vankeja pidetään hyvin erilaisissa olosuhteissa. Suljettujen osastojen olosuhteet vaihtelevat paljon jo senkin mukaan, milloin vankila on rakennettu. Eristettyjä pidetään myös tavallisissa asunto-osastoissa, joten olosuhteiden kirjo on melkoinen. Jatkossa esitetään tarkemmin tilanne Turun keskusvankilassa, toisaalta siksi, että suuri osa eristetyistä oli tässä vankilassa, ja toisaalta siksi, että olosuhteet siellä vastasivat suurin piirtein yleistä käytäntöä. Muiden vankiloiden osalta viitataan taulukkoon 2. Turun keskusvankilan yhteydessä oleva pakkolaitos ja vankimielisairaala ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että Turun keskusvankila on "koviksien" vankilan maineessa. Vankilassa on yksinomaan rangaistusvankeja, ei tutkinta-, nuoriso- eikä sakkovankeja. Turun keskusvankilan kova maine näyttää eristämisen osalta vastaavan totuutta. Lähes puolet 12. 8. 1982 eristettynä pidetyistä vangeista oli Turussa. 33 vankia pidettiin tahdonvastaisesti ja 57 omasta tahdostaan eristettynä. Oikeuksien poistaminen Omasta tahdostaan eristetyistä 17 oli suljetulla osastolla länsi- tai pohjoissiivessä, muut olivat tavallisella asunto-osastolla. Turvaosastolla pidetyillä ei ollut oikeutta pitää televisiota, radiota eikä nauhuria. Heidän sallittiin poistua sellistään päivittäin tunnin ajan ulkoilua ja puolen tunnin ajan pesua varten. Heillä oli oikeus käyttää kanttiinia ja kirjastoa, mutta ei käydä jumalanpalveluksissa eikä osallistua iltatoimintaan. Ainoa asunto-osastolle sijoitettuja vankeja koskeva rajoitus oli, etteivät he saaneet osallistua iltatoimintaan. Tahdonvastaisesti eristetyistä säilytettiin ainoastaan yhtä vankia suljetulla osastolla; hän oli kurinpidollisessa yksinäishuoneessa. Samoin kuin omasta tahdostaan suljetulle osastolle eristettyjen, hänen sallittiin poistua sellistään ulkoilua ja pesua varten, mutta muita lomakkeessa mainittuja oikeuksia hänellä ei ollut. Muut tahdonvastaisesti eristetyt olivat tavallisella asunto-osastolla. Ainoa heitä koskeva oikeuksien rajoitus koski iltatoimintaa. Asunto-osastojen sellit Suomen eri vankiloissa ovat yleensä hyvin valaistuja yhden miehen sellejä, joissa on vuode, pöytä ja tuoli. Huoneen koko vaihtelee vankiloittain ja myös vankiloissa osastoittain. Keskivertosellin koko on 2,5 x 2,5 m. Ikkuna on noin metri kertaa metri. Kaikissa suljetuissa vankiloissa on eristysosasto, joka yleensä sijaitsee alakerrassa, monesti jopa osin maan alla. Suljettujen osastojen sellit ("karhukopit") ovat varsin samanlaisia. Esimerkiksi Helsingin keskusvankilassa sellien pinta-ala on 8,7, Turun keskusvankilassa 8,3 ja Riihimäen keskusvankilassa 8,0 neliömetriä. Kaikissa selleissä on noin neliömetrin kokoinen, kaksinkertaisella ristikolla varustettu ikkuna. Kalustus on täysin kiinteä ja niukka. Liian suuri vankimäärä Rikoksentekijän sijoittaminen vankilaan rajoittaa tuntuvasti ja äkillisesti hänen yhteyksiään ympäröivään maailmaan. Se merkitsee, että vapausrangaistukseen kuuluu käytännössä välttämättä muutakin kuin pelkkä vapaudenmenetys. Vankeinhoidon eräs päämäärä on tällaisten rankaisullisten vaikutusten vähentäminen. Tässä tavoitteessa on edistytty melkoisesti 1960-luvulta lähtien. Suomen vankiluku on kuitenkin edelleen eräs Euroopan korkeimmista. Suuri vankimäärä aiheuttaa järjestys- ja turvallisuusongelmia, erityisesti silloin kun joudutaan käyttämään suuria laitoksia. Eräs tavanomainen reaktio näihin ongelmiin on yksinäissellin käyttö. Tämä keino merkitsee, että vangin yhteydet on katkaistu sekä ulkopuoliseen maailmaan että vankilan sisäisesti. Pyrkimys pitää yllä järjestystä ja turvallisuutta joutuu tällöin ristiriitaan vankeinhoitoasetuksen 3 §:n esittämän tavoitteen kanssa. Eristämisellä voi lisäksi olla vakavia mielenterveydellisiä haittoja (ks. Mailis Olkkosen artikkeli, Uusi Kriminaalihuolto 1/1984). Eristykseen hakeutuminen Yleisesti ottaen Suomen vankiloissa ei tosin käytetä eristämistä eikä kurinpidollista yksinäishuonerangaistusta kovinkaan laajasti; päivittäisestä vankiluvusta vain noin 200 vankia (5 %) on eristettynä muista vangeista. Tämän lisäksi useimmissa tapauksissa eristäminen perustuu vangin omaan pyyntöön (näin noin puolessa tapauksista) tai se on kurinpidollisena eristämisenä lyhytaikainen, vain muutaman päivän pituinen. Niissä tapauksissa, joissa hakeudutaan omiin oloihin, syynä voi olla se, että asianomainen todellakin tulee tällä tavoin parhaiten toimeen. Vankiyhteisö voi olla monesti vaikea, jotkut mieluummin vetäytyvät yksinäisyyteen kuin yrittävät pätevöityä muiden vankien ehdoilla. Kyseiset vangit voivat olla yhtä hyvin nuoria, ensi kertaa vankilassa olevia, joille vankielämä on täysin vierasta, kuin vanhempia, jo monta kertaa laitoksessa olleita, jotka mieluummin kärsivät pakollisen vapaudenmenetyksensä omissa oloissaan. Tähän luokkaan kuuluvat vangit voivat halutessaan palata muiden joukkoon, eikä heidän oikeuksiaan ole yleensä muuten rajoitettu. Pelkääjien motiivit Omasta tahdostaan eristykseen hakeutuvien joukossa on kuitenkin myös niitä, jotka pelkäävät vankiyhteisöön kuuluvia. Pelko voi olla aiheeton, mutta monesti se on aiheellinenkin: ollaan toiselle velkaa sellaista, mitä ei voida tai haluta maksaa, pelätään kostoa jostain tekemisestä tai tekemättä jättämisestä, tai pelätään esimerkiksi sitä, että joku pakottaa salakuljettamaan esineitä tai tietoja vankilasta tai vankilaan loman yhteydessä. Voidaan myös haluta karttaa toisten kiusantekoa tai henkistä yliotetta. Näille vangeille vankeusrangaistus on tullut tavallista ankarammaksi. Koska omin päin ei pystytä asioita ratkaisemaan eikä vankilakulttuuri hyväksy vanginvartijoiden puoleen kääntymistä, muuta poispääsyä ei ole kuin eristäytyä ja toivoa, että vankeus päättyisi. Kuvaavaa on Turun keskusvankilassa lomakkeita täyttäneen huomautus monesta, itse eristäytymään haluavasta: sijoitusperusteena oli oma tahto ja "erilaiset psyykkiset syyt". Tällaisena psyykkisenä syynä voi äärimmäisessä tapauksessa olla vainoharha. Asianomainen pelkää, että joku on palkannut tai pakottanut toisen vangin surmaamaan hänet. Ongelmaa on vaikea hoitaa lainsäädännöllä, eikä siitä käytännössä voitane selvitä viranomaisten taholta muuten kuin varaamalla yhden miehen sellejä ja tarjoamalla siten vangille omaa rauhaa. Ei tarpeettomia rajoituksia Eräs tärkeä lainsäädännöllinen aukko koskee yksinäissellin käyttöä järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi, johon eduskunnan apulaisoikeusasiamies on puuttunut kirjeellään valtioneuvostolle 27.5.1982. Oikeusministeriön asettamassa työryhmässä asiaa selvitettiin vuoden 1982 aikana, ja 1983 alussa valmistui ehdotus uudeksi laiksi rangaistusvankien sijoittamisesta yksinäishuoneeseen eräissä tapauksissa. Laki koskisi erityisesti vaarallisena pidettävän vangin eristämistä. Vangin kannalta tilanne ei kuitenkaan muutu paljoakaan paremmaksi, vaikka hänelle voidaan osoittaa nimenomainen pykälä, johon hänen sijoituksensa perustuu. Vielä tärkeämpää olisi varmistua siitä, että erityisesti muun kuin kurinpidollisen eristämisen osalta eristämisolosuhteet ovat siedettävät, eikä oikeuksia ole tarpeettomasti rajoitettu. Tämän tutkimuksen mukaan tilanne on tältä osin erilainen eri vankiloissa. Eristäminen kestää eräissä tapauksissa vuosia; aineistossa ennätys oli kuusi vuotta. Tällöin vapausrangaistus sisältää vapauden menetyksen lisäksi kontaktin katkaisemisen muihin.