Sosiaalihuolto ja poikkeavuus Matti Heikkilä Suomalaisen sosiaalihuollon historia on pitkälti poikkeavuuden säätelyn historiaa. Teoksessaan "Elintaso, elämäntapa ja sosiaalipolitiikka" Karisto, Takala ja Haapola (1983) erittelevät sosiaalipoliittisen kehityksen tulkintoja. Heidän esittämänsä ns. funktionalistinen kehitys sosiaalivaltion synnystä korostaa "sosiaalisen järjestyksen" takaamista sosiaalipolitiikan yhtenä tehtävänä. Suomalaisen sosiaalihuollon varhainen lainsäädäntö keskittyy pitkälti yhteiskuntamoraalisesti hankalien ilmiöiden säätelyyn. Varhaisimmat lait ovat vaivaishoitoasetus (1897), köyhäinhoitolaki (1922) sekä eriytymisen käynnistyessä (1936) lastensuojelulaki, alkoholistilaki ja irtolaislaki. Tämän lainsäädännön johtavana ajatuksena voidaan nähdä ajankohdalle ominainen pyrkimys estää hallinnollisin toimin sellaisia ilmiöitä, jotka katsottiin vaaraksi yhteiskunnalle. Sosiaalivaltion syntyyn liittynyt erilaisten hoito- ja huolenpitotehtävien yhteiskunnallistuminen vasta käänsi sosiaalihuollon sisäistä painopistettä laajasti palvelutuotantoon. Vastaavasti aiemmin selkeästi näkyvä kontrollin funktio häivytettiin uudessa avoimessa puitelainsäädännössä. "Pakkoauttamisen" kritiikki Sosiaalihuollon harjoittama kontrollipolitiikka joutui kollektiivisen suurennuslasin alle varsinaisesti vasta 1960-luvulla pakkoauttajakeskustelun noustessa esiin. Monet sosiaalihuollon asemissa istuvat veteraanit eivät yhäkään ole unohtaneet tilannetta, jossa heidän tekemänsä työ asetettiin heidän mielestään eettisesti kyseenalaiseksi. 1960-luvun keskustelun jälkimainingeissa käytiin käsiksi sosiaalihuollon toimintaperiaatteisiin (periaatekomitea). Periaatteellinen modernisoituminen käynnistyi ilman, että lainsäädäntöön olisi vielä vuosiin sanottavammin kajottu. Muutosta tapahtui asteittain ihmisten mielissä ja sitä myöten työkäytännöissä. 1970-luvun sosiaalihuoltokeskustelulle ominaisia painotuksia olivat epävirallisen sosiaalisen tuen ja kontrollin sekä pirstoutuneiden lähiyhteisöjen peräänkuuluttaminen. Ydinperheen ja valtion väliltä hävinneet rakenteet veivät mennessään paljon ihmisten norminmukaista käyttäytymistä ohjaavaa apparaattia.  1970-luvun lopulla alettiin etsiä tietä ns. sosiaaliteknologiasta kohti humanistisempaa mallia. Suomalaisen (Roos, Kortteinen et al.) elämäntapatutkimuksen lopullista antia sosiaalihuollolle ei vieläkään ole täysin arvioitu. Ilmeistä on, että sekä Kortteisen kulttuurisen murroksen selitysteorialla että Roosin käsitteillä "elämän ulkoinen vs. sisäinen hallinta" on ymmärtävää selityspotentiaalia pitkältikin sosiaalihuollossa. Yhteiskunnan syrjäyttämät Pysyväksi jääneen massatyöttömyyden myötä poikkeavuutta alettiin tarkastella yhteiskunnan mitassa tapahtuvan syrjäytymisprosessin kautta. Yhteiskunnallisesta kehityksestä päin selittyvä uloslyönti ja syrjäyttäminen kokosi omaksi luokakseen sen moninaisen poikkeavan joukon, jota sosiaalihuolto lukemattomine etuuksineen ja toimenpiteineen pirstoi osaryhmiksi. Sosiaalihuollon kohteina olevat ryhmät löysivät uuden yhteisen nimittäjän. Samanaikaisesti syrjäytymiskeskustelun kanssa tuotiin suomalaiseen keskusteluun Joachim Hirschin turvavaltioteema eli sosiaalihuolto ja laajempi sosiaalipolitiikka hienovaraisena valvonta- ja voitelukoneistona tähtäämässä työvoiman laadun ja myös motivaation ylläpitämiseen. Suomalaisessa miljöössä turvavaltioteema ei ainakaan toistaiseksi ole löytänyt oleellisia todellisuuskytkentöjä. Entä tämän päivän keskustelu? Lahden Mukkulassa kesäkuussa 1984 pidetyn "Uuden sosiaalipolitiikan kesäakatemian" avauspuheenvuorossa Jorma Sipilä esitti kolme kysymystä: 1) mitä tapahtuu työlle?, 2) mitä tapahtuu luokkarakenteelle sen seurauksena, mitä työlle tapahtuu? ja 3) millaisia uusia yhteisöllisiä rakenteita on tuleva? Heikki Lehtonen nosti esille myyttejä, joista eräänä myytin "sosiaalisen alueesta sekä kontrollista vapaana lintukotona". Voimakas kontrolli, heikko tuki Tutkimuksessaan "Lasten sosiaaliset ongelmat alueellisessa rakenteessa" (osa 1, 1979) Jorma Sipilä luonnostelee poikkeavan käyttäytymisen yleistä sosiologista mallia. Poikkeavan aktuaalisen käyttäytymisen "alla" vaikuttavat kategoriat ovat (alhaalta ylöspäin) deprivoivat sosiaaliset tekijät (köyhyys, taloudellinen turvattomuus, eriarvoisuus, avuttomuus, sairaus, huono elinympäristö jne.), virallinen ja epävirallinen sosiaalinen tuki ja kontrolli sekä yksilön tietoisuus. Mallin keskeisiä sääteleviä tasoja ovat nimenomaan sosiaalinen tuki ja kontrolli sekä elämää ohjaava tietoisuus. Sipilän mukaan suomalaisen kansankulttuurin yhteydessä ollaan lievähkösti siirtymässä tilanteeseen, jossa vallitsee voimakas sosiaalinen kontrolli ja heikko sosiaalinen tuki. Sosiaalihuollon kohteeksi tuleva poikkeavuus on usein seurausta nimenomaan epävirallisen sosiaalisen tuen ja kontrollin epäonnistumisesta yksilön kohdalla. Tähän teemaan liittyy juuri vilkastunut keskustelu lähiyhteisöjen murenemisesta maaltamuuton ja teollistumisen myrskyissä. Elämää ohjaavan tietoisuuden käsitteen lähempi tarkastelu jää Sipilän mainitussa tutkimuksessa vähäisemmälle huomiolle. Joka tapauksessa deprivoivien rakenteellisten tekijöiden ja sosiaalisen tuen ja kontrollin yhteisvaikutuksen lopullisen suunnan määrää tavallaan "ihminen itse", so. hänen tietoisuutensa, kykynsä päättää itse toiminnastaan. Sipilän mukaan voidaan ajatella, että kun kuormittavat (deprivoivat) tekijät estävät elämää ohjautumasta yksilön tarkoittamalla tavalla, käyttäytymisen ohjausmekanismi rikkoutuu tai jää kehittymättömäksi. Jatkokehittelyä ajatellen saattaisi olla hedelmällistä tarkastella rinnan Roosin käsitettä "elämän ulkoisesta vs. sisäisestä hallinnasta" ja mainittua yksilön tietoisuutta. Ongelmien yksilöllistäminen Kyösti Urponen on esittämässään sosiaalisten ongelmien typologiassa sijoittanut "sopeutumattomuuden" tilanteeseen, jossa elämän sosiaalinen hallinta on vaikeutunut ongelmien taustan ollessa yhtä lailla yksilöllisissä kuin rakenteellisissakin tekijöissä. Typologia on esitetty seuraavalla sivulla. Perinteisesti voidaan sanoa sosiaalihuollon operoineen kaavion vasemmalla sivustalla sekä oikealla alakentällä. Sosiaalihuollon lainsäädäntö on joka tapauksessa voimakkaasti yksilöllistänyt ongelmien taustalla olevia tekijöitä, kuten myöhemmin osoitetaan. Edelleen painopiste on perinteisesti ollut niissä ryhmissä, joiden hallintaongelmat ovat olleet taloudellisella sektorilla (köyhät). Sosiaalisen tuen ja kontrollin vaikutusalue painottuu luonnollisesti lähinnä kaavion oikeaan puoliskoon. Sosiaalihuollon tehtävänä nähtyyn poikkeavuuden säätelyyn nähden mielenkiintoisia ajatuksia toi edellä mainitussa "Uuden sosiaalipolitiikan kesäakatemiassa" myös tutkija Jukka-Pekka Takala. Takala vertaili yhteiskunnallisesti sisäistettyjen normien ja valtiollistettujen lakien välisiä suhteita mm. sosiaalipolitiikan alueella. Yleinen oikeustajunta edellyttää, että sisäistetyistä normeista poikkeaminen on sanktioitu pikemminkin rangaistuksin kuin palkkioin. Takalan esimerkkinormi "joka ei työtä tee, hänen ei syömänkään pidä" tulee ongelmalliseksi silloin, kun normista poikkeamisesta ei rangaistakaan, vaan "palkitaan". Kuinka tämä normi on "pelastettavissa" kun jotkut eivät tee työtä, mutta syövät siitä huolimatta (esim. juopot, omasta syystään työkyvyttömät jne.) Yksi keino "pelastamiseksi" on palkitsevan sanktion salaaminen. Sosiaalihuollon "yhteiskunnallista kuria ja moraalia" ylläpitävä tehtävä osoittaa ambivalenttisuutensa. Arvojen ja etiikan konformistisuus Keskusteltaessa sosiaalihuollosta poikkeavien yksilöiden ja ryhmien sopeuttajana on alati syytä tehdä ero sosiaalihuollon (yhteiskunnallisena toimintajärjestelmänä) ja sosiaalityön (ammattina) välillä. Sosiaalityöllä professiona on omat arvonsa, periaatteensa ja etiikkansa. Sosiaalihuollon kohdalla mainitut arvosuureet ovat selvästi politiikkasidonnaisempia. Sosiaalityön ammatin keskeiset ns. itseisarvot ovat humanismin ja demokraattisuuden periaatteet. Humanismin periaate korostaa ihmisen ainutkertaista itseisarvoa sekä itsemääräämisoikeutta. Demokraattisuuden periaate puolestaan sisältää ajatuksen ihmisistä tasa-arvoisiksi luotuina (Marjatta Eskola ym.) Toiminta voidaan nähdä "eettisenä", mikäli se on näiden itseisarvojen suuntaista. Tahdonvastainen sopeuttaminen kohdistuu keskeisimmin ihmisen itsemääräämisoikeuteen. Ammatin ja politiikkasektorin arvojen ristiriita aktualisoituu kärjekkäimmin harkinnanvaraisen sosiaalisen kontrollin (virallisen) harjoittamisessa. Sosiaalityöntekijä on samanaikaisesti kahdessa ristiriitaisessa roolissa: yhteiskunnan edustajana käyttämässä hänelle delegoitua valtaa ja asiakkaan edunvalvojana (myös suhteessa yhteiskuntaan). Tämän rooliristiriidan tiedostaminen voi johtaa sekä ns. loppuunpalamisilmiöön että astumiseen ulos virallisista auttamisinstituutioista. Suomalaiset sosiaalityöntekijät tuntuvat kestävän identiteettikriisinsä huomattavasti paremmin kuin kollegansa esim. Saksan Liittotasavallassa (ks. Aila-Leena Matthies, 1983). Eräänä selityksenä tälle voidaan pitää kahta johtavaa suomalaista sosiaalihuoltoperinnettä: 1) hallinnollista, byrokraattista ja järjestelmäkeskeistä perinnettä sekä 2) ongelmakeskeistä, terapeuttista case-work ‑perinnettä. Merkittävää on, että kumpikaan näistä suomalaisista perinteistä ei kyseenalaista auttamisen ehtoja eikä kurkota yli työpöydän huono-osaisuuden perimmäisiin tekijöihin. Näkökulma ulottuu sinne, minne keinotkin. Tämän perinnetaustan tiedostaminen auttaa ymmärtämään suomalaisen sosiaalityön auttamistradition konformistisuutta ja kaikkinaisten radikaalisuusliikkeiden puuttumista. Tahdonvastaisen huollon perusteet Sosiaalihuollon tahdonvastaisten interventioiden perusteet ovat perinteisesti olleet rikoslainsäädännön tunnusmerkistöjen analogioita. Toiminta on nähty selvästi viranomaisaloitteisena ja se on käynnistynyt laissa säädettyjen "huollettavan" tunnusmerkkien täytyttyä. Kauneimmin tämä piirre on ollut näkyvissä vuoden 1936 lastensuojelulaissa ja yhä voimassaolevassa Pav-laissa. "Asiakkaan muotokuvaan" on pohjattu asteittain tehostuvien toimenpiteiden arsenaali, joka loppupäästään merkitsee usein tahdonvastaista laitossijoitusta. Kautta aikojen on sosiaalihuollossa vallinnut trendi, jonka mukaan kaikkein vähimmin investoidaan voimavaroja siihen huoltoon, jonka piirissä ovat vastoin tahtoaan sinne joutuneet. Tahdonvastaisen huollon perusteet ovat aina olleet ongelmallisia, varsinkin kun ne on toteennäytettävä maallikkovoimin. Eettisesti "helpoimpana" on pidetty lääketieteellisen indikaation löytämistä. Tähän ulospääsyyn liittyykin jatkuvasti näkyvissä oleva paine sosiaalisten ongelmien medikalisoimiseen. Kysymys on mitä suurimmassa määrin vastuun siirtämisestä toisenlaiseen ihmiskuvaan ja ammattikuntaan. Samalla intervention legitimaatio on koettu helpommaksi. Ongelman määrittely sairaudeksi on nähty enemmän tieteelliseksi kuin oikeusturvakysymykseksi. Toinen sosiaalisen kontrollin linja on ns. pedagogisoiva interventio. Tämä vapaaehtoisten palvelujen kautta tapahtuva väliintulo miellyttävine muotoineen sisältää riskin yksityisen elämän ammatillistamisesta ja pedagogisoimisesta.  Samalla nousee esiin myös kysymys erilaisten normien ja elämäntapojen keskinäisestä paremmuudesta esim. kasvatuksen alueella. Sosiaalihuollossa tapahtunut yhteiskunnallisten hoito- ja huolenpitotehtävien dramaattinen paisuminen luo edellytyksiä juuri tämänlaatuiselle kontrollille.  Vielä on syytä muistaa, että juuri sosiaalihuollossa vähäinenkin aineellinen apu oikeuttaa asiakkaan elämän melko totaalisen kontrolloinnin. Parhaiten tätä piirrettä luonnollisesti edustaa toimeentulotuki. Yhteiskunnassamme tuskin on toista tulonsiirtoa, jossa olisi niin merkittävä epäsuhde annetun materiaalisen avun ja siihen sidotun sosiaalisen kontrollin välillä. Esimerkiksi sosiaalihallituksen yritykset vähentää kontrollia ja mekanisoida myöntämismenettelyä ovat toistaiseksi aikaansaaneet vain vähäistä muutosta käytännössä. Sosiaalihuollon uusi lainsäädäntö — mm. uusi sosiaalihuoltolaki ja lastensuojelulaki — on monella tapaa muuttanut auttajan ja autettavan välisiä muodollisia suhteita. Sidos asiakkaan "tunnusmerkkien" ja huoltotoimenpiteiden välillä on murrettu auki. Samalla asiakas on lain säännöksellä tehty oman tilanteensa ja ongelmansa ensisijaiseksi asiantuntijaksi. Nähtäväksi jää, kuinka tämä "uusi ideologia" muuttaa käytäntöä. Vaihtoehtoinen sosiaalipolitiikka Kuluvan vuoden aikana esiinnoussut "vaihtoehtoisen sosiaalipolitiikan liike" on vetänyt keskusteluun monta uutta ja tärkeätä asiaa. On mahdollista, että juuri tässä on tulossa uutta tuulta keskustelun purjeisiin (ks. esim. Kohteiden Kapina, toukokuu 1984). Vaihtoehtoisen sosiaalipolitiikan keskeisiä teesejä ovat mm. seuraavat: — lainsäädännöllä on vahvistettava kansalaisille selkeitä oikeuksia tärkeimpiin sosiaaliturvaetuuksiin; — asiakkaiden itsemääräämisoikeus on maksimoitava; — henkilöihin kohdistuvia palveluja on kontrolloitava laajapohjaisesti myös niiden käyttäjien taholta; — kontrollin ehdot on määriteltävä tiukasti ja demokraattisin menetelmin; ja  — sosiaalihuollossa tarvitaan myös erityistä eettistä seurantaa. (8 teesiä/Jorma Sipilä, Kohteiden Kapina). Tämä liike on jo sosiaalihuollon ammattilehdistössä ehditty vaatimuksineen leimata radikaaliliikkeeksi, joka ei kanna vähäisintäkään vastuuta vaatimustensa kustannuksista (ks. Sosiaaliturva 13/1984, pääkirjoitus). — Milloin onkaan laskettu niitä yhteiskunnallisia kustannuksia, jotka aiheutuvat henkilöön kohdistuvasta valvonnasta, etu- ja jälkikäteiskontrollista työntekijöiden palkkamenoina sekä työpanoksen menetyksinä kehittyneemmästä sosiaalityöstä?  Yhteiskunta, julkinen mielipide (lehdistö) ja päättäjät tarvitsevat poikkeavan käyttäytymisen kirjaamista sekä poikkeavan käyttäytymisen säätelyn "virallisia kulttuureita". Otan tästä kaksi keskenään eripainoista esimerkkiä: perheväkivallan ja huumekysymyksen. Perheväkivalta ennen muuta lasten ja naisten pahoinpitelyinä on noussut ja nostettu yhteiskunnalliseen tietoisuuteen viimeisen kymmenen vuoden aikana vaille vertaansa olevan tehokkaasti. Jo tässä vaiheessa on huomautettava, että kysymys on toki todellisesta ongelmasta. Joka tapauksessa eriytetyn turvakotiorganisaation rakentaminen koko maahan on tuottanut sekä merkittävän määrän suoritteita että uutta kirjallisuutta puhumattakaan naistenlehtien kirjoittelusta. Kysymys on olemassa olevan tuskallisen ilmiön tiedostamisesta ja välttämättömän avun tarjoamisesta. Hienoisella huvittuneisuudella ei ole kuitenkaan voinut olla panematta merkille sitä innokkuutta, millä hyvin eriväriset kunnallispoliitikot ovat pienissäkin kunnissa lähteneet ajamaan turvakotien perustamista. Henkilökuntapulassaan vaikeroivat lastenkodit ovat tässä innostuksessa jääneet tyystin taka-alalle. Huumeongelma on kenties painavampi esimerkki innokkuudesta saada suoritteita ja "virallista kulttuuria". Suomalaisessa yhteiskunnassa vain tutkinta- ja rangaistusjärjestelmä sekä osin valistus ovat eriytyneet huumekysymyksessä. Kysymys on poliisitoimesta, myös kouluissa tapahtuvan ns. huumevalistuksen osalta. Painetta eriyttää hoito- ja huoltojärjestelmää huumeiden suuntaan ilmenee jatkuvasti. Sosiaali- ja terveysviranomaisten sitkeä pyrkimys hoitaa huumekysymystä integroidusti ei tunnu tyydyttävän muita kuin mainittuja hoitoviranomaisia. On ilmeistä, että jälleen nyt, 1980-luvulla olisi maassamme selvää yleisen mielipiteen tasolla vallitsevaa kysyntää erilaisille huumeklinikoille ja -sairaaloille. Kuitenkaan ei ole näyttöä ongelman pahenemisesta siinä määrin, että eriyttämistä tarvittaisiin. Hoitosektori ei yhäkään tuota yhteiskunnalliseen kirjanpitoon dramaattista huumepotilaiden suoritesarjaa. On mahdollista, että jatkossa paine kuitenkin käy ylivoimaiseksi. Kirjallisuutta Karisto, Antti & Takala, Pentti & Haapola, likka: Elintaso, elämäntapa. sosiaalipolitiikka. Opetusmoniste, Helsinki 1983. Kohteiden kapina kohti vaihtoehtoista sosiaalipolitiikkaa (aikakauslehti). Toukokuu 1984, Helsinki. Matthies, Aila-Leena: Vaihtoehtoinen sosiaalityö— sosiaalityön kritiikkiä ja vaihtoehtoisen sosiaalityön projekteja Saksan Liittotasavallassa. Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksen tutkimuksia no 35/1983. Jyväskylä. Sipilä, Jorma: Lasten sosiaaliset ongelmat alueellisessa rakenteessa, osa 1. Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksen tutkimuksia no 22/1979 Sosiaaliturva no 13/1984. Urponen, Kyösti: Esitelmä Kuopion yliopiston järjestämässä "Sosiaalihuollon taustatieteet" -seminaarissa 3.12. 1982 Kuopiossa. Uuden sosiaalipolitiikan kesäakatemia, Lahti, Mukkula 18.-20.6.1984 (ei kirjallista raporttia).