Michel Foucault ja poissuljetut – osa modernin ihmisen syntyhistoriaa Markku Kekäläinen Länsimaisella kulttuurilla on virallisen historiansa lisäksi omalaatuinen salattu historia; sen nimettömiä hahmoja ovat yhteiskunnan ulkopuolelle suljetut, hullut, rikolliset, poikkeavat... Tuntematta tätä sivilisaatiomme yläpuolta emme kuitenkaan voi tuntea omaa taustaamme ja ehkä emme itseämmekään. Ainakin vastikään kuollut ranskalainen filosofi Michel Foucault väittää, että juuri poissuljettujen keskuudessa ovat vuosisatojen kuluessa kehkeytyneet ne vallankäytön ja tiedonhankinnan menetelmät, jotka hallitsevat meitä arkielämässämme ja joiden tuottamia itse asiassa olemme. Michel Foucault'n esikoisteos "Folie et deraison" (Järki ja hulluus. 1961) alkaa kuvauksella spitaalisten poissulkemisesta. Sydänkeskiajalla spitaali oli poissulkemisen keskeinen teema, parhaimmillaan läntisessä kristikunnassa oli lähes 20 000 spitaalisairaalaa. Sairastuneiden karkotus oli tietysti vastaus tartunnan uhkaan, mutta se oli myös symbolinen riitti: se viesti ihannetta puhtaasta yhteisöstä. Spitaali oli kulttuurin liepeillä sijaitseva ei-inhimillinen alue, jota vastaan kulttuuri saattoi testata arvojaan. Lepra katosi Euroopasta keskiajan lopulla, mutta imaginaarinen ulkopuolinen alue jäi — toistaiseksi kansoittamattomana — kummittelemaan ihmisten mieliin. Seitsemännentoista vuosisadan puolivälistä alkaen hulluus tai pikemminkin "järjettömyys" täytti spitaalin jättämän tilan poissulkemisen sydämessä. Kahden poissulkemisen riitin väliin jää kuitenkin parin, kolmen vuosisadan mittainen siirtymäkausi, jolloin kulttuuri uskaltautui kommunikoimaan ei-inhimillisiä, salattuja voimia edustavan "hulluuden kanssa". Hulluuden tragedia ja farssi Hulluuden teema ilmestyy eurooppalaiseen kulttuuriin keski- ja uuden ajan vaihteessa. Se oli kesytetty ja jatkuvaksi muunnettu versio kuoleman teemasta, joka oli hallinnut ihmisten mieliä 1300-luvun mustasta surmasta alkaen. Pelko kuoleman absoluuttisen tyhjyyden edessä muuttui loputtomaksi ironiaksi, tosin hulluus oli kesyttänyt kuoleman, mutta hullun nauru oli edelleen kuoleman tyhjää naurua. Renessanssin kokemus hulluudesta sai kaksi toisistaan jyrkästi poikkeavaa muotoa. Kuvataiteissa — esimerkkeinä olkoon Dürer, Bosch tai Brueghel — hullu sai traagisen sankarillisen hahmon: hän kävi muilta salatussa maailmassaan taistelua pimeyden voimia vastaan. Hän saattoi jopa olla lähempänä totuutta kuin mihin arkipäivän järjellisyys ylti. Humanistisessa kirjallisuudessa — tunnetuin esimerkki lienee Erasmuksen "Hulluuden ylistys" — esiintyy ensi kertaa pyrkimys "objektivoida" hulluuden kokemus. Se kadotti traagisen ja salatun luonteensa ja tuli symbolisoimaan meissä kaikissa piilevää typeryyttä ja heikkoutta; humanistit tarkastelivat hullun koomista vaellusta olympolaisista korkeuksista, kriittisen etäisyyden päästä. Suuri poissulkeminen Foucault'n teoksen alaotsikkona on "Hulluuden historia klassisella kaudella" (noin 1650—1800). Tarkoituksena ei ole kirjoittaa mielisairaanhoidon tai psykiatrian historiaa sinänsä, vaan kartoittaa sitä tieteellisten ja institutionaalisten käytäntöjen yhdistelmää, jonka puitteissa hulluus, joka vielä renessanssiaikana kävi dialogia järjen kanssa, painettiin 1600-luvun puolivälistä alkaen hiljaisuuteen. Dialogin sijaan jäi vain järjen monologi hulluudesta. Foucault toteaa: "Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa tämän puheen historiaa vaan jäljellejääneen hiljaisuuden arkeologiaa." Symbolinen käännekohta ajoittuu vuoteen 1656, jolloin perustettiin Pariisin Hospital general -laitos. Noin prosentti Pariisin väestöstä teljettiin "tuottamattomana" hospitaaleihin, joilla oli asukkeihinsa täydellinen tuomio-, rankaisu- ja kurinpitovalta. Vapaudenriiston lisäksi heidät pakotettiin minimaalista huolenpitoa vastaan työhön, joka samoihin aikoihin alettiin nähdä ihmisen ylimpänä moraalisena velvollisuutena. "Suuri poissulkeminen" ei ollut pelkkä hallinnollinen reformi, vaan tapahtuma sinetöi eurooppalaisen ihmisen ajattelu- ja kokemistavassa tapahtuneen muutoksen: Descartesista alkaen syntyi binäärinen, kaksinainen jako järjen ja järjettömyyden välille. Klassisen aikakauden "järjettömyys" ei kuitenkaan samaistu tuntemiemme mielisairauden muotojen kanssa. Hullut poissuljettiin muiden hyödyttömäksi katsottujen kanssa; näihin luettiin irtolaiset elostelijat, prostituoidut, pikkurikolliset . . . kaikki, jotka olivat sulkeneet itsensä vallitsevan rationaliteetin ulkopuolelle kieltäytymällä työnteosta, uhmaamalla uskonnon ja moraalin vaatimuksia, antautumalla tuhoisien intohimojen vietäväksi. Kun hyödyllisyydestä, kyvystä työntekoon oli tullut merkantilistisen yhteiskunnan moraalinen ohjenuora, joutuivat yhteiskunnan kannalta "hyödyttömät" poissuljetuiksi. Klassisen kauden poissuljetut muodostavat nykyisten luokitteluperusteiden mukaan hyvinkin heterogeenisen joukon; modernissa yhteiskunnassa hospitaalien asukit jaettaisiin mielisairaaloihin, vankiloihin, työttömyyskortistoihin . . . Foucault kuitenkin korostaa, että poissulkemista ei pidä nähdä puutteellisiin erittelyihin perustuvana, summittaisena ja primitiivisenä toimena vaan suorana seurauksena klassisen kauden kaksijakoisesta ajattelutavasta. Kysymys oli tavasta käsitellä inhimillistä todellisuutta, ei vaillinaisista havainnoista tai tietokyvystä. Poissulkemisen menetelmät kehittyivät lähes samanaikaisesti eri puolilla Eurooppaa, ja viimeistään 1700-luvun kuluessa jokainen vähänkin merkittävä kaupunki sai oman hospitaalinsa, workhousensa tai Zuchthausinsa. Hulluudesta mielisairauteen Poissulkemisen instituution piirissä alkoivat kehittyä ne tieteelliset ja hallinnolliset käytännöt, jotka vähitellen 1700- ja 1800-lukujen vaihteesta alkaen ovat tuottaneet tuntemamme moninaiset poikkeavuuden muodot. "Hulluuden historia" päättyy "mielisairauden" erkaantumiseen poissuljettujen homogeenisesta massasta, ja modernin psykiatrian ja mielisairaalalaitoksen syntyyn. "Hullulla" oli tosin jo poissuljettujen keskuudessa ollut tietty erityisasema, mutta vasta 1700-luvun lopulla ilmiö alettiin nähdä hoitoa ja oikaisua vaativana sairautena. Muuttuneen suhtautumisen taustalla on joukko monimutkaisia tapahtumasarjoja: muuttunut ihmistieteellisen tiedon koodi mahdollisti ihmisen käsittelemisen lajin sijasta yksilönä, humanitaarinen moraali vaati hullujen kohtelemista animaalisten olentojen sijasta ihmisinä, merkantilistisen talousjärjestelmän hajoaminen asetti hospitaalilaitoksen taloudellisuuden kyseenalaiseksi. Modernin psykiatrian synty ruumiillistuu Foucault'n tutkimuksessa kahdessa henkilössä: englantilaisessa Tukessa ja ranskalaisessa Pinelissä. Lähtökohtien erilaisuudesta huolimatta — Tuke oli kveekari ja Pinel tyypillinen suuren vallankumouksen kauden vapaa-ajattelija, rationalisti ja filantrooppi — olivat hoidolliset periaatteet merkittäviltä osiltaan samankaltaiset. Klassisella kaudella hullu oli jätetty yksin omaan hiljaisuuden, puhtaan animaalisuuden maailmaansa. Tuken ja Pinelin reformit merkitsivät tieteellistä ja ennen muuta moraalista interventiota hullun olemassaoloon. Molempien uudistajien pääpyrkimys oli herättää hullun syyllisyys, tehdä hänet moraalisesti tietoiseksi ja vastuulliseksi subjektiksi. Tukella tätä tavoitetta palveli uskonto, Pinelillä taas "universaalit moraaliset prinsiipit".  Foucault väittää, että kummankaan uudistajan reformit eivät merkinneet psykiatrian "tieteellistymistä" vaan ennen muuta moraalin uudelleenorganisoitumista. Oletettiin, että laitosten perheen kaltainen järjestäytyminen, jota hallitsisivat auktoriteetin, rankaisemisen ja rakkauden voimat, tuottaisivat mielisairaaseen moraalista tietoisuutta ja näin mahdollistaisivat hänen paluunsa normaalien maailmaan. Edes lääkärin auktoriteetti ei uusissa mielisairaaloissa ollut niinkään tieteellistä vaan moraalista laatua. Niinpä positivistisen, objektiiviseksi itseään kutsuvan psykiatrian olisi haettava syntyedellytyksiään näiden laitosten uskonnollisten ja moraalisten prinsiippien varaan rakentuvasta tilasta, jossa hulluus joutui yksilöivän objektivoinnin ja oikaisemisen kohteeksi. Teos johtaakin lopulta tematiikkaan, joka nousi Foucault'n myöhemmässä tuotannossa yhä keskeisemmäksi: siihen, kuinka ihmistä yksilöivä tieteellinen tai näennäistieteellinen objektivointi ja tähän liittyvät normaalistavat hoito- ja rankaisutoimenpiteet ovat tuottaneet moderniin ihmiseen ne psyykkiset mekanismit, joita kutsumme "minuudeksi" tai "subjektiviteetiksi"; kuinka "autonomisen yksilön" synty on tulos ihmiseen kohdistetusta individualisoivasta tiedonhankinnasta ja vallankäytöstä. Tuottava valta Foucault'n seuraava työ "Naissance de la clinique" (Klinikan synty, 1963) on kliinisen lääketieteen ja modernin tutkimusorientoituneen sairaalan syntyhistoria. Keskeinen käsite teoksessa on "kliininen katse". Kun 1600- ja 1700-lukujen lääketieteessä oli keskeistä sairauden yleinen luokitus ("älä koskaan hoida sairautta olematta varma sen lajista") niin 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa syntynyt kliininen lääketiede keskittyi yksityiseen sairaustapaukseen. Lääkärin katse oli instrumentti, jolla kunkin "tapauksen" ainutkertainen luonne oli selvitettävissä; lääketiede siirtyi luentosaleista yksittäisen potilaan vuoteen viereen. Jälleen kohtaamme yksilöivän tieteellisen objektivoinnin teeman.  Varsinainen läpimurto kansainväliseen kuuluisuuteen oli vuonna 1966 ilmestynyt uuden ajan ihmistieteiden "arkeologia" "Les mots et les choses" (Sanat ja asiat). Vuonna 1969 ilmestyi siihenastisen tuotannon teoreettinen yhteenveto "L'archaelogie de la savoir" (Tiedon arkeologia).  Kuusikymmentäluvun lopulta alkaen Foucault'n tutkimusprojektin painopiste muuttui. Hän oli siihen saakka käsitellyt tieteellisen tiedonmuodostuksen sisäisiä säännönmukaisuuksia, näiden säännönmukaisuuksien muutoksia sekä sitä institutionaalista yhteyttä, jossa nämä muutokset tapahtuvat (psykiatrian ja mielisairaalan, kliinisen lääketieteen ja modernin sairaalalaitoksen yhtäaikainen kehkeytyminen).  Vuoden 1968 tapahtumat pakottivat Foucault'n arvioimaan radikaalisti uudelleen vallan osuuden tieteellisen tiedon tuotannossa. Kun sekä marxilaisissa että liberalistisissa käsitteistöissä tiedon ja vallan suhde määritellään negatiivisin termein — valta sensuroi, typistää ja tukahduttaa tietoa — niin Foucault'n myöhäistuotannon keskeinen teesi on, että valta nimenomaan tuottaa tietoa ja tieteellisesti vahvistettua "totuutta". Tähän tuottamiseen sisältyvät myös tiedon kohdealueiden ja erilaisten tietoisuuden muotojen tuotanto. Foucault on tosin todennut että valta on epäsuorasti läsnä hänen varhaisemmissakin töissään, mutta valtasuhteiden analyysin tasossa tapahtui siirtymä. Vallankäyttö oli kahdessa ensimmäisessä teoksessa problematisoitunut instituutioiden (sairaala, mielisairaala) tasolla, ja näiden instituutioiden suhteessa vallitsevaan poliittiseen ja taloudelliseen järjestelmään. Vuonna 1975 ilmestyneestä teoksesta "Surveiller et punir" (Tarkkailla ja rangaista, suom. 1980) alkaen Foucault keskittyi tutkimaan valtasuhteita niiden "mikrotasolla": niitä pikkumaisia, toisinaan huomaamattomia tiedonhankinnan ja normalisoinnin tekniikoita, jotka kohdistuvat yksittäisiin ihmisruumiisiin arkielämän eri käytännöissä. Nämä kurinpidolliset menetelmät voivat olla hyvinkin samankaltaisia niitä käyttävästä instituutiosta tai yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta (ajatelkaamme vaikka yhtäläisyyksiä koulun ja armeijan luokittelu-, rangaistus- ja tiedonhankintamenetelmien välillä, tai verratkaamme tehtaan tai vankilan sisäistä organisaatiota sosialistisissa ja kapitalistisissa maissa). Spitaali ja rutto Kaksijakoista poissulkemista — jakoa järjellisyyteen ja järjettömyyteen, hyödyllisiin ihmisiin ja hyödyttömiin — ja siihen liittyvää "puhtaan yhteisön" haavekuvaa voidaan hyvin havainnollistaa spitaalin metaforalla. Rutto puolestaan tarjoaa hyvän lähtökohdan havainnollistettaessa modernia, hienosyistä ja loputtomasti luokittelevaa ja yksilöivää vallankäyttöä.  Keskiajalla ruttoon liittyi mielikuvia kollektiivisesta saturnaaliasta, jossa uhkaavan lopun edessä naamiot riisutaan ja sosiaalinen järjestys murtuu. 1600-luvulla ruton edustamaa epäjärjestystä vastaan asetettiin kaikkialle yltävä valvova katse ja luokittelevan kurinpidon rationaali kaava. Epidemian varalta laadittiin toimintaohjeita, joissa olennaista oli kaupunkitilan jakaminen ja hierarkkinen valvonta, yksilöiden eristäminen toisistaan ja jokaista yksilöä, hänen liikkumistaan ja terveydentilaansa koskevan valvonnan ja tiedonhankinnan jatkuvuus. "Jokaisen yksilön suhde sairauteensa ja kuolemaansa kulki vallan instanssien sekä niiden suorittamien merkintöjen ja niiden tekemien päätösten kautta", toteaa Foucault. "Spitaaliin liittyy erottelu ja ruttoon osittelu. Toinen on joutunut merkityksi ja toinen taas eritellyksi ja jaotelluksi . . . Toiseen liittyy unelma puhtaasta yhteisöstä ja toiseen taas haavekuva kurinpitoyhteiskunnasta."  Kaksi kaavaa eivät kuitenkaan ole yhteensovittamattomia: "karkotustilaan, jonka symbolisena asukkaana oli spitaalinen (mutta jonka todellinen asujaimisto koostui kerjäläisistä, irtolaisista, mielenvikaisista ja väkivallantekijöistä), sovellettiin 1800-luvulla sitä vallan tekniikkaa, joka oli leimallista kurinpidolliselle kartoitukselle". Uuden ajan alun vallankäyttöä hallitsi kaksijakoinen kaava (hullu — tervejärkinen, rikollinen — lainkuuliainen), vallankäyttö perustui juridiseen, sallitun ja kielletyn erottelevaan kaavaan. Tätä "juridis-diskursiivista" mallia symbolisoi hallitsijan valta alamaisten elämän ja kuoleman yli; valta miellettiin tukahduttavana ja se ilmensi itseään negatiivisin merkein. Modernissakaan yhteiskunnassa valta ei ole täysin luopunut kaksijakoisesta leimaamisesta, mutta vallankäytön kohteissa ja tavoitteissa on tapahtunut radikaali muutos. Moderni valta ilmentää itseään positiivisin termein, valta tuottaa; se tuottaa yksityistä ihmisruumista koskevaa tietoa ja normalisoivan koulimisen kautta tuottavia, mutta poliittisesti vaarattomia "kuuliaisia ruumiita". Valta ei enää perustu yleiseen lakiin vaan yksilöivään normiin. Parantava rankaiseminen: Tarkkailla ja rangaista Millaiseksi sitten muotoutui modernin yhteiskunnan poissuljettujen maailma? Kun klassisen aikakauden hospitaalit hävitettiin, jäivät hullujen lisäksi rikolliset kiviseinien sisään, tosin aivan uudella tavalla organisoituun tilaan. Tässä on tosin syytä muistaa, että poissulkeminen ei ollut varsinainen rangaistus —hospitaali oli eräänlainen puolijuridinen instituutio normaalin lainkäyttökoneiston ulkopuolella — vaan näihin laitoksiin teljetyt rikolliset olivat lähinnä irtolaisia ja pikkurikollisia. Vakavampiin rikoksiin sovellettiin yleensä kidutusta ja kuolemanrangaistusta. Viime vuosisadan alkuun mennessä vankeudesta tuli kuitenkin pääasiallinen rikosoikeudellisen sanktion muoto.  Teoksen "Tarkkailla ja rangaista" alaotsikkona on "Vankilan synty". Sen sijaan, että teos olisi sovinnainen rangaistuskäytäntöjen historiikki — puhumattakaan, että käsittelisi rankaisemisen historiaa "humanitaarisuuden" voittokulkuna — Foucault lähtee Nietzschen tavoin kysymään rankaisemisen asemaa vallankäytön muotojen yleisessä kentässä, tavoitehakuisen politiikan näkökulmasta. Miksi vankila? Miksi vapaudenriisto eikä esimerkiksi ruumiinrangaistus? Miksi vankilan suljettu muoto eikä kaikille näkyvä rangaistuksen spektaakkeli? Ja ennen muuta: miksi "rikollisen luonteenrakenteen" hoitaminen ja oikaiseminen rikoksesta rankaisemisen sijaan? Foucault väittää, että vankila on vain kokonaisvaltaisin muoto niistä normalisoivista ja yksilöivistä valtateknologioista, jotka kehityttyään 1600- ja 1700-luvuilla yhteiskunnan perifeerisissä saarekkeissa, ovat 1800-luvulta alkaen levinneet läpi koko yhteiskuntaruumiin, sen pienimpiinkin huokosiin, tuottaen "modernin sivilisaation" siihen liittyvine subjektiviteetin muotoineen.  Vankila on modernin yhteiskunnan kuva.  "Kurinpitotoimen avaruus on pohjimmiltaan aina kammio". Jotta yksilöä parantavat ja muuttavat voimat voivat toimia rauhassa, on poissulkeminen tehokkaan rikollisen hoidon ensimmäinen ehto. Vaikka poissulkemisen akti on säilynyt ennallaan, on sen merkitys kokenut radikaalin muutoksen klassisen kauden telkeämiseen verrattuna.  Uuden ajan alun poissuljetut olivat nykyisten kategorioiden mukaan suurelta osalta hoitoa eivätkä rankaisemista edellyttäviä, mutta Foucault painottaa, että hospitaali ei missään vaiheessa kehittynyt lääkinnälliseksi tai parantavaksi instituutioksi. Vankila taas, vaikka uskotteleekin olevansa juridisen lainkäyttökoneiston osa — rangaistuslaitos — onkin perustavoitteiltaan hoitava; se ilmoittaa sovituksen tai koston sijasta parantamisen perimmäiseksi tavoitteekseen. "Olemme kaikki poissuljettuja" Vankilan tehtävänä on siis parantaa rikollisia ja näin pyrkiä vähitellen kitkemään rikollisuus kokonaan yhteiskunnasta ja tehdä itsensä tarpeettomaksi. Näin ainakin tavoitteet ilmaistaan.  Modernin vankilajärjestelmän synnystä alkaen on elimellisenä osana vankilajärjestelmää ollut vankilareformiliike. Ongelmat, jotka ovat nostattaneet uudistusvaatimuksia, ovat olleet aina samat: vankila ei suinkaan paranna rikollisuutta vaan organisoi lainrikkojuuden maailman, missä vankilat toimivat "rikollisuuden korkeakouluina". Rikollisuuden ehkäisemisen sijaan vankila näyttääkin tuottavan sitä. Jokainen reformiliike on joutunut myöntämään tappionsa tämän rautaisen logiikan edessä. "Tavoitehakuisen politiikan näkökulmasta" vankila näyttäisi olevan täydellinen fiasko. Vai olisivatko tavoitteet kokonaan muualla?  Foucault'n raflaavan johtopäätöksen voisi tiivistää: "Tuottavien" vallankäytön muotojen kentässä vankilan tehtävänä on "tuottaa rikollisuutta, suljettua, eristettyä ja hyödyllistä lainvastaisuutta". Vielä 1700-luvulla rikollisuuden ja poliittisen vastarinnan välinen raja oli häilyvä: rikollisuus saattoi helposti saada kapinan muodon, kuuluisat rikolliset olivat toisinaan kansan ihailemia sankareita. Uuden rangaistusjärjestelmän tehtävänä oli saada ote tästä hallitsemattomasta ja vaarallisesta moninaisuudesta, eristää rikollisuus kansasta, eritellä se ja kanavoida se poliittisesti vaarattomiin uomiin. Tarunhohtoisten rosvojen ja lainsuojattomien maailman sijaan syntyi synkkä ja kontrolloitu "alamaailma", jossa tuomioistuinlaitos, poliisi, ilmiantajat ja vankila muodostavat suljetun, toisiaan täydentävän ykseyden. Eritellystä ja kanavoidusta rikollisuudesta tuli yksi vallan rattaista, lainrikkojuus toimii eräänlaisena tähystyspaikkana, josta voi tarkkailla koko yhteiskunnan kenttää. Vankila on tässä lainrikkojuuden tuottamisessa eräänlainen solmukohta:" . . . vankila helpottaa yksilöiden valvontaa vapaaksi pääsyn jälkeen, . . . vankila tekee mahdolliseksi ilmiantajien värväämisen ja lisää näiden keskinäisiä ilmiantoja, . . . vankila asettaa lainrikkojat yhteyteen toinen toisensa kanssa ja kiihdyttää sisäänlämpiävän lainrikkojien piirin muodostumista, jota on kuitenkin helppo valvoa." Pimeä ja salattu poissuljettujen maailma on muuttunut mitä julkisimmaksi, eritellyksi ja valvotuksi. Klassisen kauden järjestelmä tunsi kaksinaisen jaon: poissuljetut ja muut; modernissa yhteiskunnassa on normalisoiva yksilöinti tunkeutunut yhä syvemmälle yhteiskunnan kudoksiin, kunnes jokainen olemme poissuljettuna omassa fiktiivisessä kammiossamme. Ruumiin vankila Vankila on osa olemassaoloamme; se mitä kutsumme modernin ihmisen sieluksi tai subjektiviteetiksi, on itse asiassa vartioinnin, rangaistustoimien ja pakon aikaansaannos: "Tämä todellinen ja ruumiiton sielu ei ole itsenäinen olio; se on elementti, johon vallan vaikutukset kytkeytyvät ja eräs tieto perustuu, koneisto jonka avulla valtasuhteet tuottavat tiedon mahdollisuutta, ja tieto pitkittää ja vahvistaa vallan vaikutuksia. Tälle todellisuuden referenssipohjalle on rakennettu erilaisia käsitteitä ja siitä on erotettu joukko analyysin kohteita: psyyke, subjektiivisuus, persoonallisuus, tietoisuus jne. Siihen pohjautuvat eräät tieteelliset menettelytavat ja erittelyt, ja siihen viitaten on korostettu humanismin moraalivaatimuksia." "Ihminen josta meille puhutaan ja joka pitäisi vapauttaa, on jo itsessään seurausta itseään paljon syvemmästä alistamisesta. Hänessä asuu "sielu", johon hänen olemassaolonsa perustuu, tämä olemassaolo on itse osa hallinnasta, jonka valta kohdistaa ruumiiseen. Sielu on erään poliittisen anatomian seurausilmiö ja väline; sielu, ruumiin vankila." Michel Foucault 1926-1984 25. kesäkuuta kuollut Michel Foucault syntyi Poitiers'ssa Ranskassa 1926. Hänen lähtökohtansa olivat hyvin tyypilliset ranskalaiselle intellektuellille: porvarillinen tausta (isä oli kirurgi), katolinen koulu, jonka jälkeen opintoja Pariisin Lycée Henri IV:ssa, Pariisin yliopistossa ja lopulta Ecole Normale Superieuressa, jonka kasvatteja olivat mm. Raymond Aron, Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir; kaikki ajattelijoita, joihin Foucault myöhemmin otti jyrkän vastustavan asenteen.  Foucault suoritti tutkinnot filosofiassa, psykologiassa ja psykopatologiassa ja työskenteli pitkiä jaksoja mielisairaaloissa. Kokemukset modernista psykiatriasta todennäköisesti innostivat Foucaultin kirjoittamaan ensimmäisen täysipainoisen tutkimuksensa "Folie et deraison" (1960), jossa hän kuvasi kehitystä, jonka tuloksena uuden ajan länsimaissa hullun puhe painettiin hiljaisuuteen ja hulluus lopulta joutui tieteellisen objektivoinnin kohteeksi. "Hulluuden historia" samoin kuin teokset "Naissance de la clinique" (1963), "Les mots et les choses" (1966) ja "L'archaeologie de la savoir" (1969) kuuluvat vaiheeseen, jossa Foucault'n pyrkimyksenä oli selvittää länsimaisten ihmistieteellisten diskurssien sisäisiä säännönmukaisuuksia, ja näissä säännönmukaisuuksissa tapahtuneita äkillisiä katkoksia. Viimeisissä teoksissaan "Surveiller et punir" (1975) ja kolmiosaiseksi jääneessä seksualiteetin historiassa (1976 ja 1984) Foucault lähti lähinnä Nietzschen innoittamana jäljittämään modernille yhteiskunnalle tyypillisiä vallankäytön muotoja, jotka ovat muokanneet ihmisen ruumiillisuutta ja sen kautta tajuntaa ja ovat tuottaneet historiattomina pitämämme ajattelun ja tietoisuuden muodot. Foucault opetti useissa yliopistoissa sekä Ranskassa että ulkomailla ennen nimitystään College de Francen "Ajatusjärjestelmien historian professoriksi".