Vankilarakentaminen ja sen mieli Aimo Myllylä Keskeisinä aiheina lehtemme tässä numerossa ovat vankiloiden tilakysymykset, viime vuosien rakentaminen ja uusien laitosten suunnitelmat. Vankeinhoitolaitos on elänyt viime vuodet ja vuosikymmenet jatkuvien tilaongelmien kanssa. Ongelmat ovat olleet seurausta siitä, että vankilukumme on korkea ja tilat riittämättömät. Kun ne lisäksi ovat paljolti peräisin viime vuosisadalta, on selvää, että ne ovat tarkoitukseensa huonosti sopivia. Sata vuotta sitten täytäntöönpanoajattelun täytyi olla paljolti toinen kuin nyt. Vaikka majoitustiloistakin on puutetta, muut nykyaikaiseen elämänmenoon kuuluvat tilat puuttuvat kokonaan monesta laitoksesta. Yhteiskunnassa ei ole kovin paljon halua keskustella rankaisemisen mielekkyydestä ja vankilan tarpeellisuudesta. Silloin kun asia on saanut julkisuutta on pintaan noussut syvällä elävää rankaisemisen ja kostamisen tarvetta: täytyyhän rikoksentekijän tuntea olevansa vankilassa. On paljon korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka ymmärtävät yhteiskunnan muuttumisen lainsäädännölle asettamat vaatimukset, mutta tämä asenne ei ulotu vankiloihin tai yleensä rikoslainsäädäntöön. Vankilaviranomaisten tehtäväksi on jäänyt vaatia vaatimasta päästyä edes riittävästi tiloja. Tämä näyttääkin olevan ainoa kieli, jota me ymmärrämme. Tuntuu toivottomalta saada aikaan keskustelua vankilan vaihtoehdoista, yhtä toivottomalta tuntuu saada aikaan päätöksiä uusien ajatusten eteenpäin viemiseksi ja kokeilemiseksi. Ainoa ymmärrettävä tapa on esittää lisäresursseja. Vankilatilaongelman osalta se merkitsee resursseja rakentamiseen. Teollisuuden rakentaminen 1970-luku toi vankiloihin teollisuushallit. Eräs keskeisistä selityksistä on yksinkertainen: monen vuoden ajan tulo- ja menoarvion laadintaohjeiden mukaan sai ehdottaa vain sellaisia investointeja, joilla voitiin odottaa tuottavuuden lisääntyvän. Ei ollut vaikea perustella, että suuret teollisuuden rakennus- ja koneinvestoinnit lisäävät tuottavuutta. Siinä yhteydessä ei tarvinnut esittää, mitä muuta kuin tuotannon lisäystä investoinneista aiheutuu. Mitä lopulta tuottavuus vankilassa on ja mitä se merkitsee vangin kannalta? On selvää, että jossain vaiheessa tuotanto on ristiriidassa vangin edun kanssa: opiskelu- ja työkokemusten saaminen ei aina ole helposti sovitettavissa yhteen vankiloiden teollisuuden tarpeiden kanssa. Suurten teollisuushallien rakentaminen on merkinnyt myös muutosta vankeinhoitajien toimenkuvissa. Edellä kuvatut ongelmat ovat tulleet viime kuukausina esille, kun vankiluku on ollut totuttua alhaisempi ja vankiloiden teollisuus on ollut vaikeuksissa saada työvoimaa. Voidaan kysyä, kuinka pitkälle investoinnit ja tuotanto sanelevat jo nyt vankilan todellisuutta. Entä jos saamme vankilukumme pohjoismaiselle tasolle kuten toivomme; ei kai tehdyt investoinnit vaadi tietynmääräisen vankiluvun säilyttämistä? Näyttää siltä, että työttömyys yhteiskunnassa on pysyvä ilmiö ja että meidän on tarkistettava työn käsitettä. Mitä tämä merkitsee vankityölle? Suuruuskulttuuri Suomalainen sananpaukaus sanoo: "Se on talolle kunniaksi, kun piika ja sika on komiat." Ei siis ole pelkästään vankeinhoidolle ominaista ajatella, että suuri on "komiaa". Meidän tapamme ratkaista esiin tullut ongelma on lisätä resursseja. Sellaisissa suurissa laitoksissa kuin Konnunsuo, Sukeva ja Pelso se on merkinnyt uusien osastojen rakentamista. Sinänsä tarpeelliset tilat ovat tehneet suurista laitoksista entistä suurempia ja samalla vaikeammin hallittavia. Näitäkin laitoksia suurempia ovat Helsingin, Turun ja Riihimäen keskusvankilat. Suurille laitoksille on ominaista, että ne on rakennettu ja niitä koskevat ratkaisut on tehty ajatellen vaikeinta vankia. Tämä on hyvin traagista jopa vahingollista sille enemmistölle, joka ei tarvitse tällaista varmuuden astetta ja vartioinnin määrää. Vakavasti työhönsä suhtautuvat vankeinhoitomiehet, joiden asiantuntemukseen on syytä luottaa, ovat sitä mieltä, että esim. Helsingin keskusvankilassa niiden vankien määrä on vain muutama kymmenen, jotka tarvitsevat sellaisia "turvallisuuspalveluja" kuin laitos tarjoaa. Meidän on ainakin uusien laitosten suunnittelussa otettava tästä opiksi: jos on rakennettava vankiloita, ne on rakennettava niin avoimiksi kuin mahdollista ja vankiosastojen koko on tehtävä mahdollisimman pieneksi. Tätä asiaa on riittävästi tutkittu muissa maissa. Vankilaratkaisuja ei kuitenkaan tehdä pelkästään vankeinhoidollisilla perusteilla. Uusien laitosten suunnittelussa on käynyt ilmeiseksi, että on helpompi saada valtiontaloudessa läpi yksi 200-paikkainen laitos kuin kaksi 100-paikkaista. Samaan suuntaan vaikuttaa aluepolitiikka. Kunnat, jotka tarjoavat tontteja vankilalle, ottavat mieluummin suuremman kuin pienemmän vankilan, kun tietävät työpaikkojen määrän olevan samassa suhteessa vankipaikkojen kanssa. Ruotsin esimerkki Ruotsin ratkaisu liian suuren ja vanhan Långholmenin laitoksen ongelmiin oli luopua koko laitoksesta. Toisaalla tässä lehdessä kerrotaan, että Ruotsissa on tehty periaatepäätös, ettei paikallisvankiloita rakenneta yli 40-paikkaisena. Perusteluna yksinkertaisesti on, että muu ei ole järkevää eikä taloudellista. Ruotsissa on laskettu, että yksi avolaitospaikka maksaa perustettaessa noin miljoona kruunua ja vankilapaikka suljetussa laitoksessa noin kaksi miljoonaa kruunua. Ruotsalaisten kysymys meille on, onko rakentaminen Suomessa todella niin paljon halvempaa, että valtion on taloudellisesti mahdollista rakentaa kaikki suunnitellut vankilat. Vankilan rakentaminen ja vangin kohtelu Vankilan rakentaminen ja sen mielekkyys on luonnollisesti yhteydessä siihen, mitä vankilassa tehdään. Joidenkin mielestä riittää, että vanki eristetään muusta yhteiskunnasta ja häntä estetään karkaamasta. Vaikka ei enää uskotakaan vankilan sinällään voivan parantaa ketään, yksilön subjektiivinen oikeusturva vaatii, ettei hänelle tehdä sellaista, joka olisi hänelle ja välillisesti yhteiskunnalle vahingollista. Oikeusturva näin ymmärrettynä on laajempi kuin oikeusturva, jolla ymmärretään yhdenvertaisuutta lain edessä ja tarkoin mitattuja seuraamuksia. Nykyisin puhutaan jo ympäristöpsykologiasta. Vankilan suunnittelussa ja rakentamisessa pitäisi hyödyntää se asiantuntemus, jota meillä on vankilaelämästä, sen todellisuudesta. Vankilakulttuuri Valitettavasti kokemusperäinen tietomme vankilaelämän todellisuudesta on lopulta vähäinen. Helsingin raastuvanoikeuden kokenut syyttäjä totesi eräässä tilaisuudessa: "Osastollamme on ollut kymmeniä juttuja, joissa rikos on tapahtunut vankilassa. Niiden perusteella voin sanoa, että vankila on aivan oma maailmansa omine lakeineen. Raastuvanoikeudella tai sen jäsenillä ei ole mitään mahdollisuutta päästä tästä perille." Samalla ja mieluummin ennen kuin keskustelemme vankiloiden rakentamisesta meidän pitäisi keskustella vankilakulttuurista. Tässä vankilakulttuurissa on omalakiset vanki- ja vartijakulttuurinsa. Professori Kettil Bruun kirjoitti Helsingin Sanomissa 14.4.1982 arvostellessaan Juhani Iivarin kirjaa Köyhät ja kurinpalautus: "Kun viimeiset jäänteet vankiloiden hoidollisen ja kasvatuksellisen tehtävän illuusiosta on eliminoitu, eletään totuuden hetkeä. Hyväksytäänkö vankilan tapaista alastoman väkivallan ilmaisua? Tuskinpa, jos jatkossa kyetään kriittisen analyysin keinoin torjumaan uusia ajatusrakennelmia vankiloiden olemassaolon puolustukseksi: Vankilalaitoksen alamäki ja lopullinen tuho pohjautuvat juuri siihen, ettei yksinkertaisesti kestetä totuutta vankiloista. Tämän yhteiskunnallisen prosessin jouduttamiseksi tarvitaan monta Iivaria." Nils Christie sanoi eräässä seminaarissa: "Emme toivo lapsistamme kriminaaleja, koska tiedämme tarpeeksi. Mutta tiedämmekö riittävästi, että ymmärtäisimme muitakin kuin lapsiamme? Tiedämmekö, miten kriminalisointi todella kohtaa yksilöä? Mitä mahdollisuuksia yksilölle todella on annettu? Mikä on totuus laitoksistamme ja varsinkin suurista laitoksista? Mielen valtaa pahasti epäily laitosten mahdollisuuksia kohtaan." Bruunin ja Christien sanoma ei ole kovin helppo vankeinhoitajille, jotka kovan paineen alaisina tekevät työtä, josta ei juuri näe tuloksia, ei saa kiitosta ja jossa ei juuri koe saavansa tukeakaan. Nämä ihmiset tarvitsevat kaiken ymmärryksemme ja apumme. Samoin tarvitsevat vangit säälliset tilat. Todistukseksi lainaan itsemurhan tehneen pakkolaitosvangin jälkeensä jättämää äänikirjettä: "Maanantai 28.3.1983 Suomen Turussa. Täällä Suomen vanhimmassa kaupungissa  on joskus 1800 ja 56 rakennettu vankila Kakola-nimiselle mäelle. Mikä on todellisuus tänä päivänä. Se on hyvin paljolti kuten se on ollut 100 vuotta sitten. Mikä olisi muuttunut. Kalina, terästen hakkaaminen, ovien paiskiminen, pillien viheltely, kellojen soitto, huutaminen, ulosteiden ja ruoan jako yhtäaikaa. Mikä olisi muuttunut. Eikö 100 vuotta sitten tehty juuri noin. Tänään nuollaan lusikat seinän rakoon kuten keskiajalla on tehty. Tänään täällä pesevät vangit ruokapakkejaan käymälöissä. Näin he ovat tehneet kukaties jo vuosisadat. Niin myöskin tänään."