Vangit - vankeinhoitolaitoksen pääoma Timo Aho Vangit työllistävät vuosittain yli 2 500 ihmistä. Tähän lukuun eivät sisälly lomavankeja etsivät poliisit, oikeuden tuomarit eivätkä lehtien yleisönosastoihin vangeista kiukkuisesti kirjoittelevat kunnon kansalaiset. Vankiluvun aleneminen viimeisten vuosikymmenten aikana on osoittanut, että laatu on korvannut määrän. Sääliä herättäneiden juopumussakkolaisten ja perhepinnareiden poistuttua laitoksista ovat jäljelle jääneet yhteiskunnan todelliset kriminellit, yleistä turvattomuutta herättävät murhamiehet ja raiskaajat. Vankiloiden järjestystä ja turvallisuutta on ollut pakko tehostaa, nuorille "flipperifaneille" on pitänyt järjestää ammattikursseja ja teollista toimintaa lisätä. "Vankiaines on vaikeutunut." Vielä parikymmentä vuotta sitten yksi vankilan henkilökuntaan kuuluva vastasi kolmea-neljää, nykyään enää 1,8 vankia. Ruotsin vangit ovat vielä työllistävämpiä. Moni pitää edellistä varmaankin vankeinhoitolaitosta ja sen toimintaa rienaavana. Vankeinhoitolaitos on kuitenkin aivan normaali ja tavallinen organisaatio siinä, että sen suunnittelussa esiintyy kosolti ajatuksia toiminnan jatkuvuuden turvaamisesta. Vangit ovat vankeinhoitolaitoksen välttämätön toimeentuloturva ja vapautuneet vangit sen reservi. Kriminaalipoliittinen tilanne Tahdonvastaiset vapaudenriistot joutuivat voimakkaan julkisen arvostelun keskipisteeksi 1960-luvun lopulla. Sekä vankeinhoidossa että mielisairaanhoidossa vaadittiin reformeja — ja niitä myös saatiin. Uudistusten tulokset olivat hämmästyttävän samansuuntaisia. Lievästi mielisairaat siirrettiin avohoitoon ja lievästi rikolliset eli rattijuopot alkoivat saada ehdottomien vapausrangaistusten sijaan sakkoja (1). Pitkäaikaispotilaat ovat vallanneet mielisairaalat ja vankilat täyttyvät niin kutsutuista vankilakroonikoista, useampikertaisista ja yhä pidempiä rangaistuksia kärsivistä vangeista! Hakkarainen toteaa, että "olosuhteiden muuttuessa sairaalalaitos siis säätelee potilaiden ottamista ja poistamista siten, että potilasmäärä pysyy mahdollisimmin samana" (2). Vastaavasti kriminaalipolitiikassa ovat Anttila ja Törnudd sekä myös Aho ja Karsikas todenneet vastaavia itsesäätelymekanismeja: kun rikollisuus lisääntyy, voidaan rikos dekriminalisoida (kieltolaki) tai depenalisoida (rattijuopumus) (3). Törnudd on varsin oivallisesti pohtinut tätä itsesäätelymekanismia (4). Hänen mukaansa itsesäätelyn tavoitteena on yhteiskunnallinen tasapainotila. Hieman ironisesti voisi tosin lisätä, että tällainen tasapainotila sopii useimmiten erinomaisesti myös eri kontrollipoliittisten organisaatioiden toimintasuunnitelmiin. Itsesäätelymekanismi on ollut selvästi havaittavissa myös aivan viime vuosina siinä kriminaalipoliittisessa päätöksenteossa, joka on välillisesti tai välittömästi kohdistunut vankilukuun. Kun vankiloiden tilat kävivät 1970-luvun lopulla riittämättömiksi, alkoi varsin vilkas lainsäädäntötyö, jonka seurauksena vankiluku aleni hyvin nopeasti (5). Ilmeisesti nyt on saavutettu jonkinlainen tasapainotila. Ehkäpä 4 500 on juuri sopiva vankiluku? Vuoden 1977 jälkeen ei lainsäädännössä ole tapahtunut mitään muutosta, jolla olisi vaikutusta vankilukuun. Ehdonalaiseen vapauteen päästämistä koskevien vähimmäisaikojen alentaminen on jumittunut lainvalmistelutasolla. Rikosoikeuskomitea otti 1976 selvän kannan rangaistusten lyhentämisen puolesta (6). Tästä huolimatta keskimääräiset vankeusajat eivät ole lyhentyneet. Sitä vastoin Ruotsissa, jossa vankiluku on viime vuosina lisääntynyt, siirryttiin vuonna 1983 täytäntöönpanojärjestelmään, jossa käytännössä kaikki, siis sekä ensikertaiset että uusijat pääsevät ehdonalaiseen vapauteen suoritettuaan puolet tuomioistuimen määräämästä rangaistuksesta, jos heidän rangaistuksensa on pituudeltaan kahdesta kuukaudesta kahteen vuoteen (7). Korkean vankiluvun vuosina 1970-luvun lopulla tehtiin Suomessakin uutterasti töitä samansuuntaisten uudistusten toteuttamiseksi lainsäädäntötasolla. Muutokset tosin jäivät vähäisiksi. Kuvaavaa on, etteivät Ruotsissa tapahtuneet uudistukset ja niiden mahdolliset sovellutukset ole tällä hetkellä Suomessa vankeinhoitopoliittisen mielenkiinnon kohteena. Tuomioistuinten käytäntö on vakiintunut viime vuosina. Lievempiä rangaistuksia suosiva kriminaalipoliittinen ilmasto vaikutti myös tuomareiden päätöksentekoon 1970-luvulla, mutta näyttää siltä, että ehdollisten ja sakkorangaistusten käytön lisääntyminen on nyt pysähtynyt. Kuvio 1 Vankilukuun olennaisesti vaikuttavien rikosryhmien rangaistuskäytännössä tapahtuneista muutoksista 1975-1982 Viimeisen vuosikymmenen aikana on etsitty uusia vaihtoehtoja ehdottomille rangaistuksille. Tämän suuntaiset uudistuspyrkimykset tuskin kuitenkaan toteutuvat lähivuosina. Oikeuslaitoksen ulkopuolisten sovitteluelinten lisääntyminen ei tule vaikuttamaan ehdottomien rangaistusten määrään, koska sovittelun piiriin voitaneen ottaa vain melko lieviä rikoksia. Vaikka nykyinen kriminaalipoliittinen tilanne on suhteellisen vakiintunut, tulee vankien määrä lähivuosina edelleen jonkin verran alenemaan. Tiedot nykyisestä vankiaineksesta ja yleisestä väestörakenteesta viittaavat tähän. Pienet ikäluokat Syntyvyyden jatkuva aleneminen on viime vuosikymmenien aikana muuttanut väestön ikäpyramidia. Nuorten osuus on pienentynyt. Koska rikollisuus keskittyy voimakkaasti 15-35-vuotiaisiin, ovat väestömuutokset vaikuttaneet oleellisesti paitsi kokonaisvankilukuun niin erityisesti myös nuorten, alle 21-vuotiaiden suhteelliseen osuuteen vankiluvussa. Taulukko 1 Nuorten alle 21-vuotiaiden vankien dramaattinen väheneminen vuosien 1975-1980 välisenä aikana on jo nyt alkanut heijastua kokonaisvankilukuun. Nuorilla vangeilla on kaikkein suurin riski joutua uudelleen vankilaan ja nyt tämä potentiaalisen uusijoiden ydinryhmä on ratkaisevasti pienentynyt. Vastaavasti voidaan todeta, että lähivuosina tämä ryhmä tulee edelleen pienenemään, koska väestössä on vähemmän kuin aikaisempina vuosikymmeninä henkilöitä, jotka ovat tulossa rikosvastuulliseen ikään. Väestöennusteiden perusteella voitaisiin arvioida, että vankiluku tulee alenemaan 15 prosenttia vuoteen 2000 mennessä. Ennuste antaa kuitenkin todennäköisesti liian pienet luvut. Vuoden 1975 jälkeen on miespuolisten 15-24 -vuotiaiden ikäryhmä pienentynyt koko väestössä noin 15 prosenttia, mutta vastaava vankiryhmä runsaalla kolmanneksella. Sitä vastoin yli 25-vuotiaat vangit eivät ole vähentyneet lainkaan. Nykyinen vankien ikärakenne sisältää aikapommin, joka vähentää vankilukua tuntuvasti. Lähivuosina tulevat "vanhat vangit" vähenemään. Tämä koskee seuraavaksi lähinnä 25-30-vuotiaita vankeja. Vankilauusijat vähentyvät lähivuosina myös siitä syystä, että niin kutsutut suuret ikäluokat, jotka syntyivät 1940-luvun lopulla alkavat olla iässä, jossa into rikosten tekemiseen (tai poliisin valvonta) vähenee. Taulukko 2 Tulevan kymmenen vuoden aikana on entistä vähemmän siihen riskiryhmään kuuluvia henkilöitä, jotka yleensä syyllistyvät rikoksiin. Tietenkin on mahdollista, että pienistä ikäluokista yhä useammat lapset alkavat tehdä rikoksia. Suuri nuorisotyöttömyys, joutoajan lisääntyminen ja ehkä jotkin muutkin tekijät voivat lisätä nuorison häiriökäyttäytymistä, joka saattaa heijastua rikostilastoihin. Näitä ongelmia voi tosin lievittää onnistunut keskiasteen koulu-uudistus. Nuorisorikollisuus voi myös lisääntyä tulevien vuosien aikana suurkaupunkien virikkeettömillä lähiöalueilla, koska 1960-luvun lopulla tapahtuneen suuren muuttoliikkeen yhteydessä lähiöihin muuttaneiden nuorten parien lapset alkavat olla jo 15 vuotta täyttäneitä. Toisaalta muutokset kirjatussa rikollisuudessa johtuvat suurelta osin siitä, mitä rikoksia poliisi päättää ostaa eli poliisin toiminnan painopisteistä. Viime vuosien aikana poliisi ei ole erityisesti puuttunut nuorten käyttäytymiseen, vaan toiminta on suunnattu entistä enemmän liikennerikollisuuteen, taloudelliseen rikollisuuteen sekä huumekanavien tukkimiseen. Poliisin voimavarojen keskittäminen näille rikollisuuden osa-alueille on selvästi ollut havaittavissa myös rikostilastoissa. On myös korostettava sitä, että useissa eri yhteyksissä on asiantuntemattomasti liioiteltu nuorten nykyisiä huumeongelmia. Monien tosiasiatietojen perusteella on pidettävä ilmeisenä, että huumeongelmat olivat huomattavasti suurempia nuorten keskuudessa 1970-luvun alussa kuin nykyään (8). Huumetilanne saattaa tosin vaikeutua, mikäli muut pohjoismaat kiristävät sosiaalipolitiikkaansa, jolloin moni suomalainen huumeiden käyttäjä joutuu palaamaan kotimaahansa. Nuorten parissa itävä rauhanliike ja luonnonsuojeluaatteet tosin muodostavat vastakulttuurin aikuisten maailman kulutus- ja suoritushysterialle samoin kuin 1960-luvun hippie-liike. Näiden yhteiskunnallisten ja jopa globaalistenkin arvojen kannattajat tuskin joutuvat vakaviin konflikteihin poliisin ja muiden viranomaisten kanssa. Jotkut Suomenkin vankiloissa sakkojaan sovittavat Alta-liikkeeseen osallistuneet ovat tässä suhteessa poikkeuksia. Vankilat eivät tule rauhan ajan Suomessa täyttymään luonnonsuojelijoista, aseistakieltäytyjistä tai rötösherroista. Päinvastoin on todettava, että vankiloista on viimeisten vuosikymmenten aikana tullut yhä selkeämmin perinteisiin rikoksiin syyllistyneiden, lähinnä varkaiden ja väkivaltarikoksista tuomittujen säilytyspaikka (9). Viimeaikaiset toimenpiteet Jehovan todistajien poistamiseksi vankiloista ovat osoitus tämän suuntauksen jatkumisesta. Vankipopulaatio Vanki on rikoksen takia vankilaan joutunut henkilö. Vankeuden jälkeen hänestä voi tulla yhteiskuntakelpoinen kansalainen tai sitten hän joutuu uudelleen vankilaan. Vankia varten on ammattilaisia vankeinhoito-osastolla, vankiloissa sekä Kriminaalihuoltoyhdistyksessä. Miksi niin moni vanki epäonnistuu, vaikka hänellä on käytettävissään oman tahtonsa lisäksi näiden ammattilaisten vankka apu? Yksittäisen vangin elämänkohtaloita voidaan ymmärtää, hänelle voidaan liimata otsaan lappu, jossa asiantuntevasti kerrotaan, mikä tätä miestä vaivaa ja saattaapa joku ammattilainen tuntea aivan oikeutettua tyydytystä, kun kuulee, että hänen auttamansa vanki on jo neljä vuotta elänyt nuhteetonta elämää. Mutta vankipopulaatiossa ei tapahdu paranemista, jos ei huononemistakaan. Tarkoitan tässä vankipopulaatiolla sitä väestöryhmää, joka vuodesta toiseen kulkee samaa ympyrää. Tätä vankipopulaatiota hallitsevat luonnonlait, se ei ole viranomaisten ja parantajien manipuloitavissa. Se on totaalisesti yhteiskunnan ulkopuolella, koska sillä ei ole paikkaa siellä. Se ei suinkaan ole järjestäytynyt rikollinen alakulttuuri, jolla on organisaationsa ja kiinteät yhteydenpitokanavat muuhun yhteiskuntaan. Tässä populaatiossa on tiettyjen sattumien todennäköisyys suurempi kuin joidenkin muiden sattumien. Todennäköisyys, että tämän populaation osanen riitaantuu ryyppyporukassa, tekee keikan tai ajaa juovuspäissään autonsa tohjoksi, on paljon suurempi kuin todennäköisyys, että hän rakastuisi naiseen (oikeammin: saisi vastarakkautta), kokisi uskonnollisen heräämisen tai muusta syystä luiskahtaisi vankipopulaation ulkopuolelle. Vankiluvun ennustajan tehtävä tässä tilanteessa on helppo. Tuntemattomia tekijöitä ei itse asiassa ole, tai jos on, niin niille voidaan antaa vuodesta toiseen sama arvo. Miksi sitten vankiluku vaihtelee melko paljonkin? Ensinnäkin vankiloissa on ollut henkilöitä, jotka eivät kuulu tähän vankilakierteessä olevaan vankipopulaatioon kuten 1930-luvun poliittiset vangit ja 1970-luvun toimitusjohtajarattijuopot. Tietenkin myös yhteiskunnalliset olosuhteet vaikuttavat populaation kokoon. Vankilukua, osaa vankipopulaatiosta, on myös tietoisesti säädelty ankaroittamalla tai lieventämällä rangaistuksia. Vankipopulaatio voi olla suurempi tai pienempi, oleellista on, että se, mitä tässä populaatiossa tapahtuu, on säätelyn ulkopuolella. Tämä johtuu siitä, että vankipopulaatio on vailla yhteiskunnallista funktiota (10). Tämä ei tarkoita sitä, että kriminaalihuoltotyö olisi turhaa. Kysymys on tällöin ongelman väärin asettamisesta.  Kriminaalihuolto on yksilökohtaista. Sen tehtävänä ei ole huolehtia vankipopulaation yhteiskunnallisen profiilin terävöittämisestä. Jos joku vapautunut moninkertainen vanki onnistutaan tehokkaan kriminaalihuollon ansiosta pitämään irti viinasta ja rikoksista, se on tietysti hyvä asia, mutta kuuluu niihin vähemmän todennäköisiin positiivisiin sattumiin, mitä vankipopulaatiossa tapahtuu. On ehkä syytä hieman täsmentää edellä olevaa käsitystä vankipopulaation yhteiskunnallisesta funktiosta. Sillä neljäsosan vähemmistöllä populaatiosta, joka vuorollaan on suorittamassa rangaistustaan vankilassa, on useampiakin yhteiskunnallisia tarkoituksia. Vangit luovat turvallisuudentunnetta vapaaseen yhteiskuntaan ja auttavat todennäköisesti kanavoimaan ihmisten aggressioita vaarattomaan suuntaan. Kyllä kai on myös totta, että vangeilla on yleisestävää pelotusvaikutusta. Sitä vastoin sille kolme neljäsosalle vankipopulaatiota, joka on vaihteeksi vapaana, ei ole yhteiskunnallista käyttötarkoitusta. (Koska vankilauusijat ovat vankilassa keskimäärin noin seitsemän kuukautta ja vapaudessa kaksi vuotta, voidaan sanoa, että vankipopulaatiosta on jatkuvasti yksi neljännes vankilassa ja kolme neljättä osaa vapaudessa.)  Sotilaallisesti ilmaistuna voidaan siis todeta, että vankeinhoitolaitoksella on Suomessa noin 2 500 kantahenkilökuntaan kuuluvaa. Varusmiehiä on runsaat 4 000, joista kertausharjoituksissa 3 000, ja nostoväkeä 10 000. Vankipopulaation koko voidaan arvioida toisin sanoen noin 12 000-15 000 suuruiseksi. Tästä joukosta on vankiloissa noin 3 000 ja loput (tilapäisesti) vapaudessa. Populaation uusiutuminen kestää aika kauan. Koska vuosittain tähän populaatioon tulee uusia vankeja noin 1 000 (vuosittain vankiloihin tulevat toiskertaiset vangit) ja saman verran poistuu, kestää populaation uusiutuminen noin 15 vuotta. Yksittäisen vangin vankilakierre kestää keskimäärin saman ajan (11). Vankiluvun säätelymekanismit Ehdollisten rangaistusten ja sakkojen käyttö lisääntyi huomattavasti 1970-luvulla. Samalla varmasti moni henkilö välttyi vankilakierteestä ja potentiaalisten vankilauusijoiden joukko (vankipopulaatio) pieneni jonkin verran. Käyttämällä ehdottomien vankeusrangaistusten sijaan avoseuraamuksia erityisesti silloin, kun on kyse henkilöstä, joka saattaisi ensimmäistä kertaa joutua vankilaan, tehdään päätös, jonka vaikutukset kertaantuvat kokonaisvankiluvussa. Kun 1970-luvun lopulla lähinnä juuri lisääntyneen avoseuraamusten käytön vuoksi pystyttiin alentamaan ensikertaisten vankien määrää jopa yli 30 prosentilla, on tällä ollut tuntuvia vaikutuksia jo nyt myös uusijoiden määrään. Ensikertaiset vangithan muodostavat potentiaalisten uusijoiden ryhmän ja näitä vankeja on nykyään huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin. Vankiloissa on tällä hetkellä yhtä paljon ensikertaisia (jos Jehovan todistajia ei oteta lukuun) kuin 1970-luvun lopulla oli toiskertaisia (12). Kriminaalipoliittisesti ei tietenkään ole perusteltua suosia ensikertaisia rikoksentekijöitä lievemmillä rangaistuksilla tavoitteena kokonaisvankiluvun alentaminen. Tämä ei ole varmaan ollutkaan tuomioistuinten toiminnan motiivina. 1970-luvun lopulla rangaistuskäytäntö ohjautui joka tapauksessa siihen suuntaan, että ensikertaiset vangit vähenivät huomattavasti. Jolleivät rikoksenuusijat joudu lähivuosina entistä huomattavasti ankarammin rangaistuiksi, tulee myös uusijoiden määrä alenemaan. Uusijat eivät synny tyhjästä eivätkä elä ikuisesti ja koska potentiaalisten uusijoiden eli nuorten ja ensikertaisten määrät ovat vankiloissa viime vuosina tuntuvasti vähentyneet, ei uusijoiden osuus vankiluvusta voi lisääntyä muutoin kuin entistä huomattavasti pidemmillä vankeusrangaistuksilla (jolloin nykyistä suurempi osa vankipopulaatiosta olisi samanaikaisesti vankeudessa). Toinen keino vaikuttaa vankilukuun on manipuloida vankeusajan pituutta. Kuten todettua  keskimääräinen vankeusaika Suomessa on nykyään noin 7 kuukautta. Vankeusajat ovat viime vuosina hieman pidentyneet. Tämä on johtunut siitä, että lyhyttuomioisten liikennejuopumuksesta tuomittujen osuus kokonaisvankiluvusta on lieventyneen rangaistuskäytännön ja muuttuneen lainsäädännön vuoksi vähentynyt (12). Taulukko 3 Vankeusaikojen lyhentäminen tai pidentäminen ei kuitenkaan ole suoraan verrannollinen kokonaisvankiluvun muutoksiin. Vankeusajan lyhentäminen esimerkiksi puoleen entisestään tosin vähentää kyllä ensikertaisten vankien määrää myös puolella, mutta tämäntyyppisen muutoksen vaikutus uusijoihin on huomattavasti pienempi riippuen siitä, miten nopeasti vankilasta vapautunut joutuu uudelleen takaisin vankilaan. Ääriesimerkki on uusija, joka joutuu vapautumispäivää seuraavana päivänä takaisin vankilaan. Tällainen vanki on tietysti mukana aina päivittäisessä vankiluvussa ja vankeuden pituus on tässä  suhteessa täysin epäoleellinen. Tämän vuoksi ei vankeusaikojen lyhentäminen nuorilla nopeasti uusivilla omaisuusrikollisilla vaikuttaisi kovinkaan paljoa päivittäiseen kokonaisvankilukuun. Sitä vastoin uusivilla henkirikollisilla, jotka kaiken lisäksi kärsivät usein varsin pitkää tuomiota, vaikuttaisi vankeusaikojen lyhentäminen lähes suoraan verrannollisesti vankilukuun. Periaatteena on, että ne vankiryhmät, joiden vankeusaika on pidempi kuin rangaistusten välinen aika, pitäisi pyrkiä pitämään entistä pidempään vapaudessa. Sitä vastoin harvoin uusivien vankien ryhmä vähenisi vankiloista tehokkaammin, jos heidän vankeusaikojaan lyhennettäisiin. Keskimäärin vangit ovat kauemmin vapaudessa kuin vankeudessa, joten rangaistusaikojen lyhentäminen on tehokkaampi tapa alentaa kokonaisvankilukua kuin yrittää pidentää vapaudessa oloaikaa. (13) Jos verrataan keskenään kahta edellistä tapaa vähentää (tai lisätä) kokonaisvankilukua, voidaan pitkällä aikavälillä pitää ensikertaisten vankien vähentämispyrkimyksiä tehokkaampana tapana alentaa kokonaisvankilukua kuin rangaistusaikojen lyhentämistä. Tosin ensikertaisten vankien väheneminen heijastuu uusijoiden määrään vasta monen vuoden kuluttua, kun taas vankeusaikojen muutoksilla saavutetaan välittömästi vaikutuksia. Kolmas ja yllättävän tehokas tapa nykytilanteessa olisi uusijoiden ja uusimisriskin alentaminen. Laskelmat ovat osoittaneet, että noin 75 prosenttia vangeista joutuu uudelleen vankilaan. Tämä prosenttiluku ei vaihtele kovinkaan paljon vankilakertaisuuden kasvaessa. Vain ensikertaisten vankien uusimisriski on jonkin verran pienempi kuin useampikertaisilla. Uusijat muodostavat suppenevan geometrisen sarjan, jossa seuraava luku on aina 25 prosenttia edellistä lukua pienempi. Mikäli tähän uusimisriskiin pystyttäisiin vaikuttamaan, niin jo pienetkin muutokset uusimisriskissä vaikuttaisivat huomattavasti kokonaisvankilukuun. Esimerkkinä voidaan mainita, että teoreettisesti laskien saavutettaisiin yli 600 vangin vähennys nykyisessä vankiluvussa mikäli voitaisiin alentaa uusimisriskiä 75 prosentista 70 prosenttiin (13). Uusimisriskin alentaminen olisi nykytilanteessa, kun riski joutua uudelleen vankilaan on melko korkea, todella tehokas tapa vaikuttaa vankilukuun. Ongelmana ja todella suurena ongelmana on se, että tällöin jouduttaisiin jälleen pohtimaan vankipopulaation yhteiskunnallista funktiota ja roolia. Henkilökohtaisesti en usko, että tässä suhteessa olisi paljon mahdollisuuksia saavuttaa tuloksia, jollei vankipopulaation yhteiskunnallista tarkoitusta voida pitää muuna kuin vankireservinä. Ensimmäinen askel eteenpäin olisi ymmärtää, että Suomessa vuoden 1984 syksyllä ei suinkaan ollut runsasta 4 000 vankia. Vankiloissa tosin oli tuon verran vankeja, mutta vapaassa yhteiskunnassa oli 10 000 muuta vankia odottamassa paremman puutteessa oman yhteiskunnallisen palvelutehtävänsä uudelleen aloittamista. Sopiva määrä vankeja? Vaikka keskimääräinen vankiluku onkin alentunut vuoden 1977 vajaasta kuudesta tuhannesta jo lähelle neljää tuhatta, sanovat kriminaalipoliitikot, että Suomessa on vieläkin aivan liikaa vankeja, vaikka Euroopan johtoasema lienee jo menetetty. Mikä olisi sopiva määrä vankeja? Esimerkiksi rikoslakikomitean mietinnön perusteella tuntuu siltä, että kohtuus saavutetaan silloin, kun avoseuraamuksia lisätään vielä jonkin verran ja vankeusaikoja lyhennetään. On kuitenkin huolehdittava siitä, ettei rangaistusten yleisestävyys heikkene näiden toimenpiteiden vaikutuksesta. Komitea välineellistää vangin täysin. Samalla vahvistuu tässä jo aikaisemmin esiin tullut näkökanta, jonka mukaan vapauttaan viettävä vanki on yhteiskuntakelvoton: vangilla on käyttöä vain silloin, kun hänet pannaan vankilaan varoittavaksi esimerkiksi. Vanki on huomattavasti yhteiskuntakelvottomampi ollessaan vapaudessa kuin työtön. Työttömillä on itse asiassa hyvinkin tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä: työttömiä voidaan käyttää poliittisena aseena monissa eri tarkoitusperissä. Eräs hyvin tärkeä argumentti vankiluvun vähentämiseksi on ollut viittaaminen humaanisiin tavoitteisiin: inhimillistä kärsimystä on pyrittävä minimoimaan. Luultavasti tässä paljastuu käsitteen "sopiva vankiluku" koko onttous. Jos halutaan vähentää inhimillistä kärsimystä, niin rakennettakoon vankilat sellaisiksi, ettei niissä tarvitse kärsiä. Tällöin ei varmaan kymmenen tuhattakaan vankia olisi liikaa. On kuitenkin hyvin luultavaa, että yleinen mielipide ei sallisi tällaista tapahtuvaksi, koska ihmisten mielestä rikolliselle tulee aiheuttaa kärsimyksiä. Uskon tässä yhteydessä enemmän Christieen kuin rikosoikeuskomitean mietintöön vuodelta 1976. Vapausrangaistuksilla halutaan aiheuttaa ennen kaikkea kärsimyksiä. Nämä rangaistusten käytön todelliset syyt on eri aikoina verhottu eri tavoin. Christien mukaan on yhdentekevää, perustellaanko vapausrangaistusten käyttöä erityisestävyydellä vai yleisestävyydellä. Todellista on halu aiheuttaa kärsimyksiä (14). Suomen vankiloissa oli vuoden 1984 alussa kaikkiaan 252 vankia kärsimässä rangaistusta henkirikoksesta. Kahdeksan heistä oli syyllistynyt joskus aikaisemmin henkirikokseen. Tuomiot vaihtelivat noin neljästä vuodesta elinkautiseen vankeusrangaistukseen. On vaikea kuvitella, että he ovat saaneet pitkät rangaistukset, jotta he olisivat varottavina esimerkkeinä muille mahdollisille surmatyöntekijöille. Erityisestävyyttä on melkein mahdotonta mieltää rangaistuksen syyksi. Todelliseksi rangaistuksen tarkoitukseksi jää tällöin halu aiheuttaa kärsimystä, kostaa. Koska Suomessa on vankeusrangaistusten käyttö vähentynyt viimeisten vuosien aikana huolimatta siitä, että kirjattu rikollisuus on jonkin verran lisääntynyt, voidaan olettaa, että yhteiskunnan keskimääräinen kostonhimo on vähentynyt. Tietenkin voi olla, että "yhteiskunnan aggressiivisuus" on löytänyt muita purkautumiskanavia kuin rikolliset. Silti halu aiheuttaa kärsimyksiä rikollisiksi leimatuille on vielä suuri. "Sopiva määrä vankeja" on sitä vähemmän, mitä enemmän löydämme ympäristöstämme empatiaa ja solidaarisuutta. LÄHDELUETTELO 1 Tuomioistuinten tutkimat rikokset, Suomen virallinen tilasto. Autokannan ja sen mukana liikennejuopumusrikollisuuden lisääntyessä 1960-luvulla rangaistuskäytäntöä kiristettiin. 1960-luvun lopulla ehdottomien vapausrangaistusten osuus oli lähes 90 prosenttia kaikista rangaistuksista. 1970-luvulla alkoivat tuomioistuimet käyttää entistä enemmän ehdollisia rangaistuksia. Vuosikymmenen lopulla tulivat voimaan laki ehdollisesta rangaistuksesta, joka mahdollisti oheissakon käytön (135/76), sekä ns. promillelaki, jossa liikennejuopumusrikokset on porrastettu veren alkoholin promillemäärän perusteella (960/76). Näiden lakiuudistusten jälkeen on ehdottomien rangaistusten osuus alentunut runsaaseen kymmeneen prosenttiin. 2 Anni Hakkarainen: Pitkäaikaissairaat psykiatrisissa sairaaloissa, Lääkintöhallituksen tutkimuksia, Helsinki 1980 s. 102. 3 Inkeri Anttila — Patrik Törnudd: Kriminologia ja kriminaalipolitiikka, Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja B-sarja n:o 194, Juva 1983, s. 93-97. Timo Aho — Vuokko Karsikas: Vankien taustaan ja vankilukuun liittyviä tilastoja 1881-1978, Vankeinhoidon historiaprojektin julkaisu 3/1980, Helsinki 1980, s. 48. 4 Patrik Törnudd: Teorier och begreppsapparat i kriminologin. Det 10. nordiske kriminologseminar i Visby 1967. Kobenhavn 1968 (moniste) s. 51-70. 5 Edellä kohdassa 1. mainittujen uudistusten lisäksi on vankilukua alentanut vuoden 1972 RL 28 luvun kokonaisuudistus (498/72) sekä ehdonalaiseen vapauteen päästämistä koskevat lakimuutokset (1036/75). Katso myös: Timo Aho: Kriminaalipoliittisten toimenpiteiden vaikutuksista vankilukuun ja sen koostumukseen, Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston julkaisuja 3/1979, Helsinki 1979.  Timo Aho: Faktorer som inverkat på valet av straffart och fångantalet under åren 1950-1982 i Finland, Nordisk tidskrift för kriminalvidenskab 2/1984 s. 169-176. Risto Jaakkola: Vuoden 1972 varallisuusuudistuksen kontrollipoliittinen arviointi, Lakimies-lehti nro 7/1980. Tapio Lappi-Seppälä: Uudet liikennejuopumussäännökset ja rangaistuskäytäntö: Oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisuja 12/1978. 6 Rikosoikeuskomitean mietintö 1976:72, Helsinki 1976 s. 73-81. 7 Ehdonalaiseen vapauteen päästämistä koskevien säännösten muuttumisesta Ruotsissa: "Villkorlig frigivning på halvtid", Kriminalvården, extra, Kriminalvårdsverkets personaltidning, Norrköping 1983. 8 Timo Aho — Markku Halinen: Huumetilanne vankiloissa, Vankeinhoitoasiain neuvottelukunnan julkaisuja (käsikirjoitus, ilmestyy syksyllä 1984). Markku Heinonen: Tiedustelu huumausaineiden käytöstä vuonna 1980, Sosiaali- ja terveysministeriön tutkimusosaston julkaisuja 7/1980. 9 Timo Aho: Vankiluvun kehitykseen vuosina 1881-1978 vaikuttaneista tekijöistä, teoksessa Suomen vankeinhoidon historiaa osa 1. Toim. Elina Suominen, Helsinki 1981, s. 260-264. 10 Nils Christie: Piinan rajat, Helsingin yliopisto, Oikeussosiologian julkaisuja No 4, Helsinki 1983. Christie ei kirjoita vain vankien ja rikollisten yhteiskunnallisesta osasta, vaan käsittelee laajemminkin osattomien roolia. 11 Kvantitatiivisista menetelmistä vankipopulaation määrittelyssä: Timo Aho: kts. kohta 5, Aho 1979 s. 41-55. 12 Tietoja vankien vankilakertaisuuksista kerätään Vankeinhoito-osastolla vuosittain lokakuun 1. päivän tilanteen mukaan. 13 Timo Aho: Vankilukuun ja sen koostumukseen vaikuttavista tekijöistä vuosina 1979-1983, Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston selvitteitä 5/1984, Helsinki 1984, s. 9-12 sekä 14.  14 Nils Christie mt. s. 17-37.