Työleireistä miestentaloihin Keijo Ahola Matti Laine Kriminaalihuoltoyhdistyksen Lahden työleiri alkoi ottaa miehiä sisään tammikuussa 1981. Vuotta aiemmin oli käynnistynyt Padasjoen työleiri, joka toimii nyt Tampereella. 'Vanhat' työleirit oli 70-luvun loppupuolella lakkautettu. 'Uudet' leirit perustettiin lähinnä siksi, että vankiaineksen kierto oli hälyttävän suurta ja ns. jälkihuolto tehotonta. Olemme toimineet esimiehinä Lahden työleirillä parin kolmen vuoden ajan. Tarkoituksemme on eritellä 'uuden' työleirin kokemuksia, nykyistä kehitysvaihetta ja toiminta-ajatuksen uudistamista. Pohdimme jälkihuoltoa kenttätyön kokemusten kautta. Näkökulmamme on perinteistä työleiri-ajattelua laajempi. Emme rajoitu työvoima-, sosiaali-, kriminaalipolitiikkaan ahtaassa merkityksessä, vaan katsomme, että työleirillä on syntymässä uusi kehitysvaihe, jonka olemme ristineet avoimeksi ja vapaaksi miestentaloksi. Kyse ei ole nimestä — idea on vasta poikanen ja rakkaalla lapsella voi olla monta nimeä — vaan työleiritoiminnan sisällön uusista askelista. Onko ideallamme katetta? Onko se haihattelua ja utopiaa? Voiko se miehistyä? Mitä ongelmia — tai saavutuksia — työleirityö on kohdannut, jotka perustelevat ehdotustamme? Mitä esitetty ajatus merkitsee esimiehen ja yleensä sosiaalityön kannalta? Mikä on ajatuksen paikka ja mahdollisuus kriminaalihuollon kentässä? Leirin kehitysvaiheet Leirin kehitys voidaan karkeasti jakaa kolmeen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa oli tärkeää yleisten puitteiden luominen (parakit, työpaikkojen hankinta yms.). Ne ovat jatkuvasti nielleet esimiesten ja päällikön työstä suuren osan, sillä leiri on elänyt jatkuvassa epävarmuudessa tulevaisuudestaan. Leirin sisäisessä elämässä törmättiin voimakkaaseen päihde- ja väkivaltakierteeseen, joka oli pahimmillaan kesällä 1981. Tilanne oli usein varsin jännittynyt sekä miesten kesken että henkilökunnan ja asiakkaiden välillä. Esimiehen työtehtävissä korostui vartijamainen valvonta, järjestyksenpito. Leiri oli vankilan tapaan päällikkövaltainen. Ongelmiin etsittiin ratkaisua valvonnan ohella perinteisen sosiaalityön keinoin. Esimerkiksi jokaisen leiriläisen viinaongelmaa pyrittiin hoitamaan erikseen yksilökohtaisin keskusteluin. Oltiin toivottomassa suossa: se mikä kahden tunnin terapialla saavutettiin, haihtui parakin huumassa kahdessa minuutissa. Toisessa vaiheessa ryhdyttiin tietoisemmin etsimään ulospääsyä häiriötilasta. Käytäntö opetti, että leiri on ensisijaisesti yhteisö, jossa ollaan tekemisissä rikollisen alakulttuurin, elämäntavan kanssa. Sisäiseen hallitsemistapaan etsittiin vaihtoehtoa sosiaaliselta tasolta. Alettiin puhua yhteisöllisestä lähestymistavasta, joka olisi vaihtoehtona vankilamaiselle epädemokraattiselle kontrollivallalle. Otettiin askeleita itsehallintoa kohti (leirikokouksia kehittämällä) ja keskeisistä asioista päätettiin yhdessä asiakkaiden kanssa. Henkilökunnan toimipaikkakokoukset tulivat tärkeiksi ja niissä pyrittiin yhdenmukaistamaan asiakastyön toimintalinjoja. Vartijamaisuudesta esimiehen työssä voitiin paljolti vapautua kun säännöt ja menettelytavat päätettiin yhdessä. Erityisen merkittävää oli, että leiri kuivattiin eli päihteiden vaikutuksen alaisena olo kiellettiin. Yhteisöllisyyden peruspilarin, tasa-arvoisuuden vuoksi sääntö oli myös ehdoton ja kova: yksilöllisyyteen perustuvaa armahdusta ei tunneta. Tärkeää oli myös harkintavallan poistaminen palkkaennakkojen jakamisesta yksiselitteisten kottisääntöjen luomisella. Tämä vapautti esimiehen kontrolli- ja harkintavallasta asiakkaihin päin ja vähensi rahalla pelaamista — sosiaalivirastomaista "luukuttamista" — kohensi ilmapiiriä ja normaalisti käytäntöä muihin työmaihin nähden. Varsin pian selvisi myös, ettei yhteisöllinen lähestymistapa tarkoita mitään rikollisten parantamisen taikasauvaa. Yhteisöllisyys on auttanut työrauhan ylläpitämisessä ja samalla opettanut joihinkin yhteiselämän välttämättömyyksiin sopeutumisessa. Esimerkiksi poliisia ei ole tarvittu leirillä kuin viimeksi huhtikuussa 1983! Kolmas vaihe on paraikaa muotoutumassa. Edellisten vaiheiden tuloksena on aikaa ja tilaa vapautunut pureutua syvällisemmin asiakaskunnan ongelmiin. Toisaalta kokemuksen mukaan perinteinen työleiriajattelu ei enää riitä. On puhuttu työllistämis- ja toimintakeskuksesta, jossa työn ja asunnon lisäksi painotettaisiin muuta vapaa-ajan toimintaa. Sekin on mielestämme vielä liian kapea toiminta-ajatuksen kehitysperspektiivi. Siksi suuntautuminen kohti avointa ja vapaata miestentaloa on noussut pohdinnan kohteeksi. Kehitys ei ole ollut suoraviivaista. Käytäntö on nostanut aina uusia ongelmia, joihin on yritetty löytää vastauksia. Laajasti ymmärrettynä kyse on ollut toimintatutkimuksellisesta kokeilusta jälkihuollon yhdessä pisteessä; kokeilusta, jonka välituloksia yritämme hahmottaa. Asiakastyön kehityslinjan voisi tiivistää niin, että alkuvaiheissa korostui leiriläisten kriminaalisuus, sittemmin on pohdittu työn merkitystä sosiaalistamisessa ja sen rajojen tultua ilmeiseksi on kiinnostuttu vapaa-ajan toiminnan kehittämisestä. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin selvältä, että ajankäyttöongelmaa oleellisempaa on nähdä asiakkaan elämänpiirin kokonaisuus syrjäytettynä suomalaisena miehenä. Työmiehen identiteetti Avoimessa ja vapaassa miestentalossa työllä on edelleen tärkeä merkitys. Suomalainen mies on ennen kaikkea työmies. Työ luo selkärangan ja miestentalon toimintalogiikan ja aikarytmin. Työyhteiskunnassa se luo asiakkaalle "normaalia" kansalaisidentiteettiä. Ns. siviilityö (ei suoja-, rangaistus-, pakkotyö) merkitsee itsetunnon perusedellytysten hankkimista. Palkkatyöstä ansaittu raha mahdollistaa rosvoilusta vapaan elämän ja myös hoitaa pois riippakiviä (sakot, korvaukset) ja ehkä tuo kulutus- ja säästövaroja tulevaisuutta varten. Yhteisönä hyvin erilaisia miehiä yhdistää normaali työ; toisin kuin linnassa on edellytyksiä porukkahengelle ja työmies-solidaarisuudelle, joka ei ole vankilan väkivallan tai alakulttuurin sisäiseen nujertamiseen perustuvaa negatiivista solidaarisuutta. Tässä mielessä miestentalo voi olla työleirin perillinen, vaikka monet tekijät työn laadussa, oloissa ja tulevaisuudessa asettavatkin sille rajoja. Myös sukupolvien suhtautumiserot on otettava huomioon. Vankilalaitoksen vastapaino Miksi puhutaan avoimesta, vapaasta miestentalosta? Tarkoituksena on tarkastella ideaa suhteessa olemassa oleviin laitoksiin, tässä tapauksessa erityisesti vankilaan ja osittain myös muihin (työsiirtoloihin, "avotaloihin", huoltoloihin, mielisairaaloihin, myös armeijaan). Laitoksia luonnehdittavia sanoja ovat pakko-, rangaistus- ja suljettu laitos. Kriminaalitausta tulee ottaa huomioon. Mies ei ole suinkaan vapaa astuttuaan vankilan portista ulos, vaan monenmoisten kahleiden ja pakkojen vaivaama. Hänet on yhteiskunnallisesti syrjäytetty, virallisesti leimattu ja hän on usein itse leimautunut rikolliseksi. Hän on monin tavoin kiinni erilaisissa alakulttuureissa, joilla voi olla varsin pakottava luonne. Kyse on siten siviiliin päässeen ja leimansa takia syrjäytetyn miehen vapauttamisesta tai itse asiassa omaehtoisesta vapautumisesta. Vapautuminen ei onnistu jos luomme "vapautuneille vangeille vankilan vapauteen". Näin on useille laitoksille käynyt. Ne eivät anna mahdollisuutta vapautumiseen suhteessa ulkomaailmaan, vaan sitovat ihmisen yhä tiukemmin leimansa mukaiseen, suljettuun, totaaliseen laitokseen. Suuri on niiden miesten määrä, jotka ovat tällaisen "avun" toimesta tehty ikuisiksi laitosten hoidokeiksi tai asuntoloiden asukeiksi. Sosiaalisesti mies riisutaan, invalidisoidaan ja kuohitaan — usein normalisoinnin, psykiatrisen hoidon ja moralismin asein. Työleiriajattelun vaara on, että leiri jää jälkihuollon yhdeksi peräsuoleksi, josta pääsee vain vankilaan, toiselle leirille tai laitoksiin. Työleirin rasitteet ovat kovat. Nimellä on huono kaiku, koska se mielletään ojennus- ja rangaistuspaikaksi. Useammin kuin kerran on leirille tullut asiakas kysynyt tulohaastattelun jälkeen: "Saako alueelta iltaisin poistua?" Leiriä pidetään joidenkin miesten keskuudessa astetta vapaampana kuin työsiirtolaa, superavotalona. Jotkut vankeinhoitoviranomaiset luulevat edelleen, että leiritoimintaan liittyy seuraamusjärjestelmän tehtäviä. Avoimen ja vapaan miestentalon tulisi muodostua tasokkaaksi vankilalaitoksen vastapainoksi ja antiteesiksi. Sen pitäisi olla toisenlainen talo kuin linna. Miestentalo on myös työleirin kehitysvaihtoehto. Siksi puhumme talosta. Parakkimajoituksen ahtauden ja reservaatin sijaan talon pitää olla kunnollinen, normaalin inhimillisen asumisen ja yksityisyyden mitat täyttävä paikka, jossa ei vallitsisi sudenhetki ja jossa riittävän pituinen pysähtyminen ja lepo olisi mahdollista. Pohdintamme liittyy konkreettisesti työleirin uuden kiinteistön suunnitteluun. Vapaaehtoisuuden pohjalta Tällaisen miesten talon sisääntulon täytyy lähteä vapaaehtoisuudesta. Talo ei saa olla vankilarangaistuksen jatke, jonne tullaan pakosta. Sinne ei myöskään tulla suoraan linnasta, vaan vasta sitten jos leiman takia ja yrityksistä huolimatta ei suoriuduta siviilissä. Välittömät kalterin kuvat on huuhdottava muualla. Oma halu on kaiken a ja o. Kynnys on juuri tässä ja ero suhteessa moniin muihin laitoksiin; talo ei voi olla tarkoitettu kaikille Kriminaalihuoltoyhdistyksen (KHY:n) asiakkaille. Avoimeen ja vapaaseen miestentaloon pyritään; ei jouduta tai ajauduta "kun nyt ei ole muutakaan mielessä" tai sinne ei lähetetä noin vain. Lähtökohtana on, että kaikki miehet ovat vapaita, vaikka he vielä olisivatkin poliisin tai KHY:n valvonnassa tai vaikka tuomioita olisikin tulossa. Kyse ei olisi kriminaalihuollosta, vaan "vapaushuollosta", niin huono kuin se sanana onkin. Frivård, sanotaan Ruotsissa. Mies ei enää ole rikollinen kuin sikäli, että yhteiskunta on hänet leimannut; meitä ei kiinnosta hänen menneisyytensä vaan tulevaisuutensa. Kansalaiskunnon hankkiminen "Olen sitä mieltä, että joku lähtökohta pitää olla, oli se mikä hyvänsä, muuten ei selviä, vaikka lähtökohta olisi se, että minä haluan nyt pysyä selvänä. Joku lähtökohta pitää olla." (leiriläinen) "Kyllä. Niin oli minullakin, oli tavoite: auto. Se oli jonkinlainen symboli. Sen jälkeen vasta minä ajattelin naisia. Ja se auto oli minulle niin tärkeä ja rakas, että minä ajelin pitkin ja poikin tuolla . . . ihmisellä täytyy olla joku harrastus, olkoonpa se mikä hyvänsä, se on tärkeetä, jotain täytyy ihmisen harrastaa ja sillä pitää itseään kurissa . . . minkä kukin kohdallaan kokis, että se on mielekästä. Eihän pakolla." (Ville Huovinen leirillä 13.4.-83) Vapaa ja avoin miestentalo on toimintakeskus. Pelkistetysti sanottuna on kysymys useimmiten siitä, mitä välittömän työn lisäksi tehdään. Mitä viinan tilalle? On löydettävä se oljenkorsi, jossa kaveri on hyvä, josta hän on kiinnostunut tai asia joka on hänelle tärkeä: "Se on ittestä kii". Siksi ei saa muokata totalisoivaa hoitoputkea tai -mallia, vaan yksilölliselle erilaisuudelle ja kiinnostukselle tulee jättää riittävä tila. Talon täytyy olla moniääninen ja monitasoinen toiminnassaan. Talon on nojauduttava uskonnonvapauteen; päihdeongelman kohtaamisessa se poikkeaa AA-liikkeestä tai uskonnollisista yhteisöistä. Kokemuksemme mukaan ne sopivat joillekin, tosin leirillä heitä on ollut pieni vähemmistö. Leiri ei edellytä raittiutta: kuiva leiri -periaate on perusteluiltaan käytännön työn sanelema ja rajoittuu vain leirialueeseen ja leirillä olemiseen. AA-liike ja uskonnollinen herätys tarjoavat ikään kuin totaalisen muuttumisvaihtoehdon, alakulttuurin vaihtamisen toiseen, ja myös uusia sosiaalisia, emotionaalisia siteitä. Subjektiivisesti ne myös tarttuvat tulevaisuuteen ja tarjoavat positiivista kasvualustaa. Epäilemättä niiden kokemuksista voidaan oppia. Me kuitenkin näemme tehtävän arkisemmin, konkreettisemmin, tämänpuoleisemmin ja epäideologisemmin. Useimmille puhe raittiudesta pysyvänä asenteena on vouhotusta, uskonto hurahtaneiden hommaa ja rakkaus lällärikamaa. Myös heidän — valtaosan — emansipaatiopyrkimyksiään tulisi kannustaa. Usein on kysymyksessä arkiset ja käytännölliset ongelmat, jotka kiteyttävät miehen kohdalla suuriakin henkisiä latauksia. Tarkoitamme nykymiehen kansalaiskuntoisuuden ja -taidon hankkimista sellaisilla alueilla, jotka eivät välittömästi liity työhön tai ammattitaitoon. Esimerkiksi. 1.) Ajokortti, auto. Kiteyttää hyvin monia vapauspyrkimyksiä nyky-yhteiskunnassa. Useilla kortti on kuivumassa ja "kortiton mies on kelvoton mies" myös monissa työtehtävissä. Samalla on kysymys kulkuluvasta yleisillä teillä ja liikkumisvapaudesta. Kuten Huovisen lausumasta käy ilmi auto on eräänlainen symboli, omanarvontunnon nostaja. Monen onnistuneen leirisijoituksen motiivina on ollut ajokortti ja/tai auto. 2.) Siviilityökokemus, työtodistus, ammattiliittojäsenyys. Puhtaan työhistorian ja kokemuksen aikaansaamisella voi olla ratkaiseva merkitys työpaikan saamiseksi, esim. Sukevan leima työtodistuksessa ei palkitse. Samalla pääsee työmiehen kirjoihin. Perustoimeentuloturva mahdollistuu työttömänäkin. Joillekin ammattiliittojäsenyys on ollut tärkeä; se tietää 6 kuukauden sijoitusta ja suo paremman työttömyysturvan. 3.) Hankinnat (vaatteet, stereot, TV jne.). Hankintojen avulla voidaan siistiytyä, paremmin liikkua julkisilla paikoilla, tansseissa jne. Omassa käytössä olevat laitteet voivat "henkistää" punkassa lojumista ja ehkä systematisoivat rahankäyttöä. "On saatava peruskamat". 4.) Asioiminen (vouti, sosiaali- ja veroviranomaiset, pankit jne.). Monen kohdalla käytännön asiat ovat jääneet hoitamatta ja menneet rempalleen. Yksinkertaiset asioimiset ovat muodostuneet vaikeiksi erityisesti henkisesti. Laitostumisen vammoista ja henkisistä painolasteista vapautuminen on hyvin vaikeaa, mutta sitäkin tärkeämpää. "Siviilikammo" on voitettava. 5.) Psykofyysinen peruskunto. Leiri (ja miestentalo) on levähdyspaikka ja katko useille miehille. Pää on saatava selväksi ja "oltava pois entisistä porukoista", mietittävä. Viinasta vapaalla vyöhykkeellä voidaan yrittää kohdata selviltä päin omia ongelmia. Säännöllinen ruumiillinen työ, ravinto ja hygienia (saunominen) luovat peruskuntoa ja puhdistavat, vireyttävät elimistöä. Joillekin on tärkeätä hammashoito (mm. tekohampaiden hankinta) tai silmälasien hankkiminen. 6.) Lukeminen, kirjoittaminen, puhelimen käyttö. Kyse on yksilöllisestä oman tilanteensa hahmottamisesta, sosiaalisten kontaktien solmimisesta ja kommunikoinnista ystävien, tuttavien ja kaverien kanssa. "Kunniallinen" paikka tarjoaa monelle tähän hyvän perusteen. Toiminta täytyy nähdä hyvin monipuolisena asiana. Tekoharrastamisesta — saati pakkoharrastamisesta — ei tule yhtään mitään. Ongelmana onkin, miten kehittää luontevia omatoimisuuden muotoja, sillä vankila tunnetusti tappaa omatoimisuutta tai ainakin vääristää sitä. Luontevat kahden- ja monenkeskiset kanssakäymismuodot ovat ennen kaikkea jokapäiväisiä ja epävirallisia toimintoja, keskusteluja, erilaisia vuorovaikutustilanteita. Saunominen, pyykinpesu, korttien jakaminen, TV:n katselu, biljardi, kortinpeluu, uimassa käynti, ruokailut; kaikessa tavallisessa ja normaalissa puhutaan ja kosketellaan usein paljon oleellisempia, tärkeämpiä asioita kuin teennäisissä tai järjestetyissä virallisissa sosiaalityön tilanteissa ja tilaisuuksissa. Olemisen tapa, henki ja ilmapiiri ovat tärkeämpiä kuin toiminta sinänsä, joka varsinkin raskaan työpäivän tai -viikon jälkeen ei edes onnistu. Kuitenkin erilaiset harrastukset (miestentalon sisällä: urheilumuodot, musiikki, kirjallisuus, elokuvat) ovat tärkeitä lojumisen vastapainona. Myös tilaisuuksilla on kokemuksen mukaan merkitystä, mikäli ne ovat aidosta mielenkiinnosta järjestettyjä. Ongelmallista ja vielä tärkeämpää on miesten osallistuminen ulkopuolisiin tapahtumiin, tilaisuuksiin tai toimintoihin. "Kun sais hyvän naisen" "Mä olen kova mies. Sissi. Tulen toimeen vaikka alasti metsään heitettäisiin. Puukolla voi pistää sydämeen, siitä ei jää kuin arpi. Mutta kerran kun yksi nainen iski sieluun, se ei parane koskaan."  (leiriläinen) "Täällä kun eletään, tulee olo kuumaksi kun kaksi viikkoo on kun kattilassa. Kyllä täytyy käydä tuolla vähän jatsaamassa välillä." (leiriläinen) "Sitä minä toivon pojat, että hankitte itsellenne kunnon kaverin. Sillä minä luulen, että minä en olis selvinnyt silloin ilman tätä kaveria. Tämä kunnon kaveri, tämä nainen on." (Ville Huovinen) Lausumat viittaavat yksinäisen miehen ongelmiin, ongelmiin, jotka vankilarangaistus moninkertaistaa. Vankilat ovat traagisella tavalla yksineuvoisia taloja, jotka katkovat läheisiä suku-, perhe-, ja ihmissuhteita ja vinouttavat seksualiteettia — oli se hetero-, bi-, tai homoseksuaalisuutta tuntemistavaltaan. Koko ongelmakenttää ei haluta tunnustaa tai sitten vaikeuksista vitsaillaan. ("Miksi vangin patjassa on kaksi reikää? Siksi että on välillä mukava käydä vieraissa.") Kokemuksemme mukaan nämä ongelmat ovat kaikkein kipeimpiä ja vaikeimpia, mutta usein merkityksellisimpiä miehen tulevaisuuden kannalta. Monen miehen suhde naiseen on muuttunut vivahteettomaksi ja luontevien kontaktien otto on äärimmäisen vaikeaa. "Kova" mies on tunnesuuntautumisessaan lukossa ja pystyy puhumaan näistä asioista vasta humalassa, jolloin tukahdutettu "pehmeä" alue purkautuu lapsellisella tavalla. "Se on Raitasen kamaa" sanoi eräs leiriläinen toisesta, joka oli itkenyt naisystävänsä perään — juovuksissa tietysti. Osaltaan on kysymys myös alastoman seksistisestä nais- ja mieskuvasta, jossa kontaktia arvioidaan välittömän tarpeentyydytyksen kannalta. Mies tai nainen on oman sukupuolisen halun purkamisobjekti. "Siinä hampaat on pilannu hyvän vitun" sanoi eräs kommentoidessaan Valtasaaren TV-reportaasia Washingtonista. Toinen entinen vanki kertoi miten hänelle naissuhteen jatkaminen pitkähkön rangaistuksen jälkeen kävi mahdottomaksi, koska hän huomasi käyttävänsä tyttöystäväänsä kätensä korvikkeena. "Kunnon kaverin" saaminen on luonnollisesti ikuisuusongelma eikä sitä leiri tai minkäänlainen miestentalo voi ratkaista. Esimerkiksi: "Tuossa kun sinä (Huovinen) sanoit, että kun sais hyvän naisen. Minä olen tuotakin asiaa kelannut ja Sukevalla ku minäkin olen kans eronnu. Niin minä olen ajatellu näin, että ei suinkaan se kunnon nainen. Minä pidän linnaa yhteiskunnan kaatopaikkana. Niin minkä takia semmonen kunnon nainen. Onko siinä äidilliset tunteet vai säälin tunne niin voimakas vai mikä siinä on, että se hyväksyisi tuommosen kriminaalin." (leiriläinen) tai "Oletko ollut koskaan naimisissa? En ole enkä mene! Meikäläinenhän pelkää naista, niin paljon olen lusinut." (Voten vastaus Alibin kysymykseen, Alibi 8/84) Vierailut mahdollisiksi Mutta jotain konkreettista pitäisi miesten asioiden helpottamiseksi tehdä. Kun leiri nykymuodossaan sijaitsee kaatopaikan vieressä (parakkikylänä) se ei esimerkiksi salli luontevia vierailuja. Naisystävien vierailut, ehkä myös pariskuntien eläminen miestentalossa poistaisi yksineuvoisuutta ja sulkeutuneen miesyhteisön kattilanhenkeä. Kunnolliset, riittävän yksityisyyden takaavat tilat ovat intiimien ja läheisten ihmissuhteiden edellytys. Ongelman ydin ei ole henkilökunnan mies- tai naiskoostumus: vankilassakaan naisvartijat eivät ratkaise asiaa, vaan ovat lähinnä kosmetiikkaa, vaikka heillä voikin olla merkitystä. Kaikki eivät rakastu vartijaansa, oli hän mies tai nainen. Myös lasten tapaamiselle kunnollinen miestentalo loisi paremmat puitteet. Lisäksi miehisyyden intiimiasioihin liittyy monia käytännöllisiä ongelmia (elatusmaksut jne.), joista voidaan ja tulee puhua myös yhteisöllisesti. Erityisesti seksualiteetin alueella tulee välttää moralismia. Ei tule ryhtyä oppimestariksi, tuomariksi tai psykoanalyytikoksi ja tarjota jotain mallia, "naisputkea". Miesten naiskysymys on moninainen kulttuurinen ja henkilökohtainen asia, johon leiri tai miestentalo ei voi tarjota ratkaisua. Tämä alue on kuitenkin niin tärkeä, ettei sitä voi sivuuttaa tai ummistaa siltä silmiä. Mitä normaaleimmiksi miesten väliset ja miesten sekä esimiesten kanssakäymismuodot ovat kehittyneet, sitä enemmän on alettu puhua näistäkin asioista "miesten kesken". Valtaosan naissuhde on arkisemmin jäsentynyt kuin naistenlehtien "ihmissuhdeasiantuntijat" väittävät tai vähemmin seksistisesti kuin miestenlehdet antavat ymmärtää. Eräs leiriläinen tiivistää asian: "Mulla on akka, pitää yrittää." Nuorempi voisi sanoa: "Mulla on gimmakaveri, mun pitää olla duunissa ja saada vähän fyrkkaa." Murtautuminen rikostaustasta Leiritoiminnan kehittymisestä kohti miestentaloa otamme kaksi esimerkkiä, jotka ilmentävät kasvavia mahdollisuuksia, mutta myös kovia haasteita ja ongelmia. Esimerkit ovat ristikkäiset ja tavallaan mitalin kaksi puolta: käytännössä ilmiöt eivät esiinny kuvatulla tavalla puhtaana, mutta esitystavallisista syistä yksinkertaistamme kahta tyyppitapausta. Esimerkki 1. TK saapui leirille toukokuussa oltuaan vankilassa yhtäjaksoisesti lähes 13 vuotta. Tavoitteena oli "totuttelu" siviilielämään, joka ei ollut onnistunut kotipaikkakunnalla. Hän toimi leirin talonmiehenä, jossa tehtävässä joutui kontakteihin monien muidenkin ihmisten kuin varsinaisten leiriläisten kanssa. Näin hän löysi naisystävän. TK siirtyi ammattikurssille ja suoritti ns. TYKO-kurssin. Sen jälkeen järjestyi työpaikka kaupungilta samoin vuokra-asunto. TK ei ole katkaissut yhteyttään leiriin, vaan käyttää sitä "vapaan miestentalon" tyyliin: käy pesemässä pyykkinsä, saunomassa, juttelemassa, pelaamassa jne. Leirillä esimiehenä työskennelleen esimiehen kautta TK:lla oli mahdollisuus osallistua vapaa-aikanaan "Kesäyön Kesytön"-juhannusrock-tapahtuman järjestelyihin. Poliisin kanssa on sovittu, että valvonta päättyy mahdollisesti kuluvan vuoden lopussa. Esimerkki 2. OK saapui leirille samoihin aikoihin. Hänelläkin takanaan pitkät vankilatuomiot. Tavoite tulon suhteen ei ollut kovin selvä; hänelläkin oli suuri ongelma leimautuminen kotipaikkakunnalla. Esiintyi koviksena, mutta pärjäsi työssään ja hänen kohdallaan harkittiin jopa ns. ohjaavan työntekijän mahdollisuutta. Esimiehiin nähden oli epäluuloinen ja siinä ilmeni myös vankilamaista pelaamista. Miehen lähdön jälkeen valkeni, että hän oli toiminut leirillä rahamies-kinginä ja mitä todennäköisimmin välittänyt myös päihteitä. Pysytteli leirillä tai omissa porukoissa, rakensi "sellin" leirille. Asioiminen ulkopuolella oli hyvin ongelmallista, esim. säästövarojen vieminen pankkiin. Tapaukset ovat vertailukelpoisia, vaikka rikostausta osin poikkeaakin ja jolla voi olla merkitystä. Miksi toinen onnistuu, toinen ei? TK:n tapauksessa oli merkillepantavaa, että hän ei jäänyt miesyhteisön tai alakulttuurin sisään kuten OK, joka säilytti rooliaan alakulttuurisessa hierarkiassa ja toi sitä myös leirille. Työleirivaiheen ongelma on — kuten vankilan — että se jyrkässä hallinnassaan luo ja ylläpitää voimakkaan rahan, päihteiden ja väkivallan mahtiin perustuvan alakulttuurisen rakenteen. Tähän on leirin tai miestentalon otettava luja kanta. Myös yksilön pitää kääntää selkänsä alakulttuurin rikolliselle puolelle ja rakenteille mikäli yrittää siitä vakavasti irrottautua. Vapaa ja avoin miestentalo voi toimintalogiikallaan ja säännöillään luoda yksilölle tärkeät tukirakenteet vähän samalla tavalla kuin nyt kuiva leiri — sääntö selvänä olemiselle. Useimmiten kokonainen nahanluonti ei ole mahdollista tai toivottavaa, sillä alakulttuuri ei kanna mukanaan vain rikollisuutta: siinä on yhteisen kokemuksen, elämänhistorian ja kaveruuden mukana tuomaa arvokasta ainesta. Kukaan ei ole rikollinen 24 tuntia päivässä. Asiaa voisi verrata rintamamiesveteraaneihin, joiden yhteydenpito sodan jälkeen on ollut monelle tärkeä henkireikä. Sen vuoksi TK:n asteittaisuus irrottautumisessa ja irrottautumisen osittaisuus on kiinnostavaa. Emotionaalinen naissuhde oli kenties ratkaiseva virike suuntautua leirin ulkopuolelle, mutta ei suinkaan ainoa, vaan se sai rinnalleen muita käytännöllisiä askeleita. Osallistuminen rock-juhlien järjestelyihin on ollut yksi portti korvaavaan tai täydentävään viiteryhmään, me-ryhmään, jossa TK ei enää ole vain vankilan me-hengen osana. Vastaavasti OK jäi miesmaailmaan sisään eikä kyennyt tai halunnut suuntautua alakulttuurisesta toimintatavasta ulos, vaan piti itseään jo niin leimautuneena, ettei se onnistu. Leiri teki myös virheitä suhtautumisessa OK:hon. Liiallisella yksilökohtaisella huomaavaisuudella hänelle annettiin erivapauksia. Erivapaudet koskivat leirin sisäistä elämää, jossa ne kuitenkin tukivat alakulttuuria ja lisäsivät eriarvoisuutta miesten kesken. OK ei osannut suuntautua ulkomaailmaan, vaikka juuri kanavien löytäminen ulos leiriltä on avainkysymys, joka osaltaan korostaa vapaan ja avoimen miestentalon idean painopistettä. Molemmat esimerkit koskevat pitkään lusineita, mutta vielä nuorehkoja miehiä. Koska ollaan tekemisissä kovan vankilalaitoksen kanssa, koska alakulttuuriset pakot ja yksilökohtaiset ongelmat ovat suuret, on leirin ollut pakko kehittyä kovaksi ja lujaksi suhteessa omaan ideaansa ja erityisesti yhteisöllisyyden periaatteeseen, sillä muuten vahvemmat alakulttuuriset pakot tekevät sen toimintakyvyttömäksi. Useimmat miehet ovat olleet leirillä vain kaksi kuukautta, kun takana on vuosien vapausrangaistusten paine ja patoumat. Yhteisön etu on asetettava etualalle ja uskallettava tehdä kipeää yksilötasolla. On paljon tapauksia, jossa leiriltä poispotkiminen on toiminut virikkeenä ottaa vakavammin oma elämä ja pysäyttää laitosruletin kierre. Esimiesten työkuva Työleirin kehityksen avainongelma on ollut ja tulee olemaan esimiesten työmotiivi ja työkuva. Esimiehet edustavat jatkuvuutta, elävät yhteisössä läpi vuorokauden ja heidän työpanoksestaan riippuu myös itsehallinnollisuuden vallitessa paljon. Työkuva on kehittynyt vartijamaisuudesta sosiaalityöntekijän suuntaan kuitenkin valvontatehtävien säilyessä osana esimiehen työtä. Minkälaista sosiaalityötä tehtäisiin vapaassa ja avoimessa miestentalossa? Lähes päivittäin kriminaalihuollossa puhutaan, miten asiakkaamme ovat "moniongelmaisia". Jokaista ongelmaa varten on oma laitoskoneisto. Lähes jokainen leirimies voitaisiin lähettää milloin päihdehuoltoon, milloin mielenterveyshuoltoon, milloin vankilaan, hoitokotiin jne. Eräs asiakas uhkasi kuntansa sosiaalitarkkaajaa: "Jollet anna rahaa, mä panen tivolin pyörimään, mitäs se kunnalle maksaa?" Sosiaalityötä ja sen ammatillistumista — myös kriminaalihuoltotyötä — on valtaosaltaan käsitelty juuri sektoroiduissa laitoskarsinoissa ja erillisten ongelmien suunnassa. Miestentalo-suuntautuminen on yritystä tavoittaa kokonaisuutta. Laitosruletin ja rangaistusjärjestelmän lihamyllyn läpikäyneistä miehistä olisi tehtävä kokonaisia. Niillä alueilla, jotka ovat nousemassa oleellisimmiksi sisällöiksi ei oikeastaan voida puhua "ammattiauttajista", kirjoituspöydän yli tapahtuvasta, alentavasta terapiasta. Suuntana tulee olla kahden- ja monenkeskiset kanssakäymismuodot, jotka olisivat tavoitteiltaan selkeitä ja luontevia. Suhtautumalla asiakkaisiin tavallisina suomalaisina miehinä normaalistetaan olemista ja vuorovaikutusta miestentalossa pois laitosmaisuudesta. Esimiehen työssä painottuu sosiaalityötä ja sen sektoroitua kvalifikaatiota enemmän laajempi ihmistieteellinen ja yhteiskunnallinen ajattelu, elämänkokemus ja ihmistuntemus. *  *  * "The degree of civilization in a society can be judged by entering its prisons". Dostojevski  Ajatus vapaasta ja avoimesta miestentalosta ei ole ahtaasti kriminaalihuollollinen tai edes sosiaalityön kysymys. Tarkoituksenamme on nähdä KHY:n asiakkaiden ongelmat laajemmin kulttuurin murroksena ja erityisesti syrjäytettyjen yksinäisten miesten ongelmina. Kriminaalit heijastavat sivilisaation ongelmia ja ristiriitoja tavallista kärjistetymmin. Ongelma ei rajoitu työleirille tai edes ideaan yhdestä mahdollisesta miestentalosta, vaan se koskettaa koko yhteiskunta- ja kriminaalipolitiikan kehityssuuntaa. Siksi haluamme paikallistaa ajatuksiamme erityisesti kriminaalipolitiikan kenttään muutamilla loppukysymyksillä ja kommenteilla, jotka kokemuksemme pohjalta ovat nousseet polttavan tärkeiksi. 1. "Maailma katoo, mutta Kakola ei" Lausuma kiteyttää ydinongelman. Kriminaalipolitiikan "kova ydin" vapausrangaistuksen ja laitosten muodossa on tällä erää lähes kokonaan muutospyrkimysten ulkopuolella. Vain jälkihuollosta tai valvonnan uudistamisesta puhutaan. Ideamme on suhteessa vankilalaitoksen tilaan. On sinänsä absurdia, että tarvitaan vapaata ja avointa miestentaloa, joka loisi vastapainoa vankilalle. Järkevämpää olisi edetä syvällisten vankilalaitoksen muutosten ja sen purkamisen suuntaan. Vapaa ja avoin miestentalo ei kuitenkaan voi jäädä vankilalaitoksen vangiksi, vaikka se voi tuoda kriittistä tietoa rangaistusten vaikutuksista, vaan koko kulttuurin kenttä on otettava huomioon. 2. Kriminaalihuoltoyhdistyksen rooli on itsessään ristiriitainen. Se on sekä osa rangaistusjärjestelmää että alakulttuuria ja sosiaalihuoltoa. Itsenäisen ja vaihtoehtoisen kriminaalipolitiikan kehittämisestä ei voida vakavassa merkityksessä puhua silloin, kun pääpaino on valtiollisesti hahmotelluissa tehtävissä. Ilmeisesti ajatellaan näin, että koska "kova ydin" lihamyllyineen on vaikuttamisen tavoittamattomissa niin keskitytään sitten huoltotoimintaan. 3. Asiakkaan näkökulmasta kriminaalityön kehityssuunnat ja kriminaalipolitiikka eivät ole vähämerkityksellisiä ongelmia. "Makkaravarkaat ne panee linnaan, mutta rötösherrat kulkee vapaana." "Suomessa on kaksi alamaailmaa nykyään: on tämä normaali alamaailma ja sitten tämä ylempi, Valtosen jengi." Lausumat kuvastavat oikeutettua katkeruutta vapausrangaistusten epäoikeudenmukaisuudesta. Mitä jälkeenjääneempi ja epäoikeudenmukaisempi kontrollipolitiikka ja rangaistusjärjestelmä on sitä vaikeammaksi tulee ns. uudelleensosiaalistaminen ns. normaaliin yhteiskuntaan. Juopa on kasvamassa ja uusintarikollisuus saa lisäravintonsa tässä oravanpyörässä. 4. Kriminaalihuollon kehitysmalliksi ei tule ottaa psykiatrian tai psykologian ja niihin perustuvien toimintamallien lisäämistä tai valvonnan laajentamista. Meidän näkökulmastamme ongelmana on, että näin supistetaan probleemat väärällä tavalla yksilötasolle eli asiakasta aletaan itsekin leimata ja käsitellä jyrkemmin kriminaalina. Häiriö luokitellaan sairaudeksi, rikollisesta teosta rangaistua aletaan pitää rikollisena myös sen ulkopuolella. Sosiaalityön psykiatrisissa painotuksissa on lisäksi monia laajempia ihmiskäsitykseen liittyviä ongelmia, jotka korostuvat KHY:n ristiriitaisessa roolissa kontrolli- ja valvontajärjestelmän osana. "Kuulkaa, minä en pidä kytistä ja psykologeista. En ainakaan sellaisista, jotka tunkeutuvat sieluun". Dostojevski panee nämä sanat Riivaajien Stavroginin suuhun ja sanoja on hyvä miettiä. Siellä ja silloin, milloin ja mikäli psykologiaan ja psykiatriseen sosiaalityöhön liittyy alentavaa pyrkimystä esineellistää ihmissielu ja taipumusta kieltää hänen vapautensa, niin silloin psykiatriaan sosiaalityössä tulee suhtautua erityisen varovasti ja kriittisesti, sillä voiko ulkopuolinen — varsinkin valvoja — tietää totuutta toista ihmisestä. (Onko hänellä siihen oikeutta?) Kyse ei ole vain ihmiskäsityksestä ja työetiikasta. Yhteiskunnallista syrjäytymistä — asunnottomuutta, työttömyyttä eritoten — ja rangaistusjärjestelmän vaikutuksia tulee ensisijaisesti ratkaista yhteiskunnallisella, poliittisella ja sosiaalisella tasolla sekä luomalla avoimia ja vapaita yksikköjä ja toimintamuotoja, jotka eivät ole osa rangaistusjärjestelmää. 5. On myös sanottu, ettei "yhteiskunnallisesti syrjäytettyjen ongelmia ratkaista toimistojen kirjoituspöytien takaa". Mitä tämä voisi merkitä KHY:ssä tehtävän sosiaalityön kannalta? Pitäisikö pohtia sosiaalityöntekijöiden "jalkauttamista" ja mitä se eri työkohteissa, paikoissa ja alueilla voisi merkitä? 6. Kriminaalipoliittisessa ja yhteiskunnallisessa kentässä ylipäänsä kaivattaisiin puheenvuoron antamista asiakkaille ja kansalaisille. Tarvittaisiin kenties vankien, entisten vankien, yksinäisten miesten omaehtoisia liikkeitä, jotka toisivat muutosvaatimuksia yhteiskunnalliselle areenalle. Kriminaali‑ ja sosiaalipoliittisessa saaristossa tulisi tilaa raivata vaihtoehtoisille sosiaalityön käytännöille, tutkimuksille ja kokeiluille.