Toimenpiteistä luopuminen rikosten seuraamusjärjestelmässä (1)

Raimo Lahti

Rikosoikeudellisessa kielenkäytössä toimenpiteistä luopumisella tarkoitetaan seuraamuksen luonteista ilmoittamatta, syyttämättä ja tuomitsematta jättämistä. Rikosasian tutkimisen kulloisessakin vaiheessa esitutkintaa edeltävässä, esitutkinta-, syyteharkinta- tai oikeuskäsittelyvaiheessa - toimivaltainen viranomainen (poliisi- tai syyttäjäviranomainen tai tuomioistuin) luopuu rangaistuksen tuomitsemiseen tähtäävistä toimenpiteistä tai itse rangaistuksen tuomitsemisesta. Mainitunlainen toimenpiteistä luopuminen tulee kysymykseen vain, jos sen kohteena olevan henkilön katsotaan syyllistyneen rikokseen, eikä toimenpiteistä luopuminen vaikuta muihin rikoksen seuraamuksiin kuin rangaistukseen.

Huomion arvoisia toimenpiteistä luopumissäännöksiä (tl-säännöksiä) ovat ensinnäkin nuorista rikoksentekijöistä annettuun lakiin v. 1940 sisällytetyt syyttämättä ja tuomitsematta jättämistä koskevat säännökset (NuorRikL 2-4 §). Lain yleisen tausta-ajattelun mukaisesti näitä säännöksiä pidettiin nuorten (rikostentekohetkellä 15-17-vuotiaiden) tarkoituksenmukaisen käsittelyn kannalta tärkeinä. Syyttämättä tai tuomitsematta jätetyn ei tullut jäädä "huolenpitoa" vaille, vaan hänet piti tarpeen vaatiessa saattaa huoltolaissa tarkoitettujen toimenpiteiden alaiseksi. Niinpä syyttämättä tai tuomitsematta jättämisestä edellytettiin ilmoitettavan sosiaalilautakunnalle sen mahdollisia toimenpiteitä varten (NuorRikL 5 §). Syyttämättä jättämisen muodolliset edellytykset säädettiin hyvin ahdasrajaisiksi.

Muiden merkityksellisten tl-säännösten taustalla näyttää keskeisesti olleen pyrkimys säännellä lain tasoisesti tosiasiallisesti vallinnut tai vain paikallisissa järjestyssäännöissä kirjattu käytäntö. Tämä pätee niin hyvin vähäisiin liikennerikoksiin soveltuvaan erityiseen tl-säännökseen (nykyisin tieliikennelain, TLL, 104 §) kuin kaikenikäisten tekemiä vähäpätöisiä rikoksia koskeviin yleisiin tl-säännöksiin (poliisilain 14 §:n 2 mom., RVA 15 §:n 2 mom. ja 18 §:n 3 mom. sekä RL 3 luvun 5 §:n 3 mom.). Nuo lainsäädännökset ovat peräisin 1960-luvun puolivälistä, ja niitä muotoiltaessa pidettiin silmällä ensisijaisesti poliisi- ja syyttäjäviranomaisen toimenpiteistä luopumisen valtaa. Säännösten tausta-ajatuksena oli siten ennen kaikkea edistää prosessitaloudellisuutta.

Erityisesti on syytä panna merkille, ettei viimeksi sanottujen tl-säännösten eriyttäminen ollut niitä koskevien eduskunta-asiakirjojen mukaan harkittavana. Oli vain kiireellisesti saatava aikaan sellainen lainmuutos, jonka perusteella virallinen syyttäjä saisi jättää syyttämättä ja tuomioistuin rangaistukseen tuomitsematta vastaavanlaisin edellytyksin kuin poliisimiehellä olisi oikeus ilmoittamatta jättämiseen tuolloin säädettävänä olleen poliisilain mukaan. Yhteisiksi edellytyksiksi tulivat rikoksen vähäpätöisyys, (jota tosin oli arvosteltava "rikkomustyypistä riippumatta"), teon määrätynlainen anteeksiannettavuus ja se, ettei yleinen etu vaatinut toimenpiteitä.

Tl-säännösten soveltamiskäytännöstä

Ilmoittamatta jättäminen on puutteellisesti tilastoitu. Tilastokeskuksen julkaisemasta ns. poliisitilastosta käy nykyisin ilmi, kuinka paljon poliisiviranomaiset jättävät selvittämistään rikoksista syyteilmoituksia poliisilain 14 §:n 2 mom:n tai TLL 104 §:n 2 mom:n nojalla tekemättä. Esimerkiksi v. 1982 jätettiin noiden säännösten perusteella ilmoittamatta n. 9 000 tapauksessa. Samana vuonna oli selvitettyjä rikoksia kaikkiaan n. 414 000. (Kumpikin luku on laskettu v. 1982 poliisin tietoon tulleista rikoksista, joiden kokonaismäärä oli n. 525 000.) (2) Esimerkiksi Liikkuvan poliisin pitämien työtilastojen valossa tapahtuu toimenpiteistä luopumista erittäin suuressa määrin esitutkintaa edeltävässä vaiheessa, mikä ei näy edes poliisin tietoon tulleeksi kirjattuna rikollisuutena.

Vuonna 1982 oli RVA 15 §:n 2 mom:n nojalla syyttämättä jätettyjä 1 350, TLL 104 §:n 1 mom:n nojalla 840 ja NuorRikL 2 ja 4 §:n nojalla syyttämättä jätettyjä 114 henkeä.(3) Samana vuonna oli ensimmäisessä oikeusasteessa syytettyjä (rangaistusmääräysmenettelyn kohteet mukaan lukien) kaikkiaan n. 331 000. Niin ikään samana vuonna jätettiin NuorRikL 3-4 §:n nojalla rangaistukseen tuomitsematta 1 022, RL 3 luvun 5 §:n 3 mom:n nojalla 540 ja TLL 104 §:n 1 mom:n nojalla 363 tapauksessa; muiden lainkohtien nojalla tuomitsematta jätettyjä oli 8.(4)

Selostetusta ilmenee, että syyttämättä ja tuomitsematta jättämisten suhteellinen osuus seuraamuslajeista on vähäinen. Poikkeuksen muodostaa NuorRikL 3-4 §:n mukainen tuomitsematta jättäminen, jos vertauslukuun ei sisällytetä liikennerikoksia. Tällaisten tuomitsematta jätettyjen osuus 15-17-vuotiaista syytetyistä oli 20% v. 1968.(5) Tuon ikäisille v. 1982 määrätyistä seuraamuksista - rangaistusmääräyssakot pois lukien - tuomitsematta jättämisiä oli alun toistakymmentä prosenttia. (6) Myös Kriminaalihuoltoyhdistyksen aluetoimistopaikkakunnilta kerätyistä tiedoista päätellen tuomitsematta jättäminen on pysynyt käytännössä merkityksellisenä seuraamustyyppinä.(7) Kummankin ajankohdan lukumääriä arvioitaessa on tosin otettava huomioon, että tuomitsematta jättämisen yleisyys on vaihdellut erittäin suuresti tuomioistuimen mukaan. Toisin sanoen tuon seuraamuksen käyttö on tavallista vain joissakin, lähinnä eräiden suurten asutuskeskusten alioikeuksissa (kuten Helsingin raastuvanoikeudessa), kun taas muiden tuomioistuinten käytännössä tämä seuraamuslaji on lähes tai kokonaan tuntematon.

Pohjoismaisia vertailutietoja

Suomen ja muiden Pohjoismaiden tilanteen vertailussa kiinnittyy huomio ennen kaikkea syyttämättäjättämissäännösten ja -käytännön erilaisuuteen. Norjan ja Tanskan lainsäädäntö on vanhastaan rakentunut opportuniteettiperiaatteen eli relatiivisen syyttämisvelvollisuuden varaan, kun taas Ruotsin ja Suomen oikeus on ollut legaliteettiperiaatteen eli absoluuttisen syyttämisvelvollisuuden kannalla. Äskettäisillä, 1.4.1985 voimaan tulleilla lainmuutoksilla (SFS 13-14/85) Ruotsin syyttämättäjättämissäännöksiä väljennettiin, joskin ne olivat jo ennen uudistusta lievempiä kuin Suomessa.

Entistä perustellummin voidaankin sanoa, että toisaalta Norjan ja Tanskan sekä toisaalta Ruotsin käytännössä on vain keskinäisiä aste-eroja syyttämisvelvollisuudessa olevista lähtökohtaeroavuuksista huolimatta. Tämä näkyy myös kuviosta 1, joka osoittaa rikoslakia vastaan tehdyistä rikoksista määrättyjen seuraamusten prosentuaalista jakaumaa Pohjoismaissa 1950-1980. Syyttämättä jättäminen on kuvion mukaan ollut Suomessa niin vähäistä, ettei osuus näy prosenttipylväinä. Esimerkiksi v. 1982 oli RVA 15 §:n 2 mom:n nojalla syyttämättä jätettyjä rikoslakirikoksista syytettyihin suhteutettuna vain puolisentoista prosenttia.

Rikollisuustilanne-katsaukseen 1983 on laskettu varallisuusrikoksista syyttämättä jätettyjen lukumääriä v:lta 1981. Kun Norjassa oli sellaisia syyttämättä jätettyjä 100:a selvitettyä varallisuusrikosta kohden 10.6, Ruotsissa vastaava luku oli 7.7 ja Suomessa vain 0.6.(8) Kaikkein suurin Suomen ja muiden Pohjoismaiden välinen eroavuus syyttämättä jättämisen yleisyydessä koskee nuoria eli rikoksentekohetkellä alle 18-vuotiaita. Kun Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa on vanhastaan jätetty valtaosa tuon ikäisistä syyttämättä, Suomessa on vastaava osuus ollut muutaman prosentin luokkaa.

Huomattakoon, että Norjassa ja Tanskassa on tavallista liittää syyttämättä jättämiseen ehtoja, mikä lähentää seuraamuslajia ehdolliseen rangaistukseen. Kaikissa Pohjoismaissa on nuorten syyttämättäjättämissäännöstön luomisen perustana ollut ajattelu, että asioita siirrettäisiin siten lastensuojeluviranomaisten käsiteltäviksi. Käytännössä on oikeus- ja lastensuojeluviranomaisten yhteistyö ja toimintojen yhteensovittaminen osoittautunut ongelmalliseksi. Esimerkiksi Suomessa on rikosoikeudellisten seuraamusten ja lastensuojelutoimenpiteiden määrääminen nuorille varsin riippumatonta toisistaan eikä edellä selostettu NuorRikL 2-4 §:n säätämisen tausta-ajatus ole toteutunut. Uusi lastensuojelulaki (683/ 83) ei ole noiden toimintojen yhteensovittamisen kannalta tuonut parannusta.

Lainuudistustarpeen arviointia

Toimenpiteistä luopumissäännösten uudistamistarvetta voidaan arvioida erilaisten kriminaalipoliittisten arvopäämäärien samoin kuin eri osapuolten (yhteiskunnan, asianomistajan ja rikoksentekijän) kannalta. Olen itse aikaisemmin erotellut mm. toimenpiteistä luopumisen, jolla ensisijaisesti kohdennetaan rikosten kontrolloimiseen käytettäviä voimavaroja. Ymmärrän tällä suunnilleen samaa kuin yllä esillä olleella prosessitaloudellisuuden ajatuksella. Edelleen toimenpiteistä luopumisen perusteena voi olla se, että pannaan rikosseuraamusta määrättäessä tavallista suurempi paino erityisestävyydelle ja rikoksentekijän kärsimysten vähentämistä koskeville näkökohdille. Toimenpiteistä luopuminen saattaa niin ikään perustua siihen, että otetaan huomioon rikostapauksen poikkeuksellisuus; rikosseuraamus kohtuullistetaan (mitä myös kriminaalipoliittiset tarkoituksenmukaissyyt voivat puoltaa).(9)

Mainitunlaisten näkökohtien painoarvo vaihtelee sen mukaan, missä vaiheessa tapahtuvasta toimenpiteistä luopumisesta on kysymys. Esimerkiksi prosessitaloudellisuuden näkökulmasta on edullisinta luopua toimenpiteistä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, kun taas rikosseuraamuksen kohtuullistaminen sopii vaikeissa harkintatapauksissa parhaiten tuomioistuimelle.

Kriminaalipoliittisia lainsäädäntöratkaisuja tehtäessä on tietysti kiinnitettävä huomiota lukuisiin muihinkin kuin toimenpiteistä luopumista puoltaviin seikkoihin, ja järkiperäisten päätösten tulisi perustua eri vaihtoehtojen etu-haitta-vertailuihin. Menemättä tässä yhteydessä yksityiskohtaisesti sellaiseen erittelyyn on todettavissa, että toimenpiteistä luopumisen käyttöalan laajentamisen puolesta on esitettävissä vahvoja argumentteja. Koskettelen niistä eräitä.

Edellä tl-säännösten taustasta selostetusta voidaan panna merkille, että v:n 1966 säännökset muotoiltiin yksipuolisesti prosessitaloudellisuuden ajatuksen pohjalta. Tuolloisen lainmuutoksen perusteluissa oleva lausuma (11) toimenpiteistä luopumisen mahdollistamisesta silloin, kun valtion rankaisuvallan käyttäminen ei ole tarpeen oikeusjärjestyksen ylläpitämiseksi ja oikeusturvan takaamiseksi kansalaisille, ei päässyt vaikuttamaan säännösten sisältöön täydellä painollaan. Ainakaan nykyisen käsityksen mukaan nuo alleviivatut tavoitteet eivät nimittäin aseta toimenpiteistä luopumisen käytölle niin ahtaita rajoja kuin mitä voimassa olevat tl-säännöksemme edellyttävät.

Varsinkin kun otetaan huomioon Suomeen verrattavien yhteiskuntien (kuten muiden Pohjoismaiden) seuraamuskäytäntö, voidaan väittää, ettei oikeusjärjestyksen - yleisen lainkuuliaisuuden - ylläpitäminen vaadi meillä niin ehdottomasti säänneltyä rangaistusten käyttöä kuin tällä hetkellä on asian laita. Esimerkiksi Norjassa on tilastoidun rikollisuuden kehitys ollut viime vuosikymmeninä hyvin samanlainen kuin Suomessa, vaikka rikollisuuden kontrolli- ja seuraamusjärjestelmä on jälkimmäisessä huomattavasti tiukempi kuin edellisessä (12). Kiinnijoutumisriski on tärkeämpi seikka yleisestävältä kannalta kuin seuraamuskäytännön ankaruus. Kun tuoreen suomalaisen tutkimuksen mukaan väkivalta- ja omaisuusrikoksista tulee poliisin tietoon kymmenen prosentin molemmin puolin vaihteleva määrä,(13) voi kysyä, miten marginaalinen merkitys yleisen lainkuuliaisuuden kannalta olisi sillä, että syyttämättäjättämisen osuus seuraamuslajeista olisi muiden Pohjoismaiden tarjoaman mallin mukaisesti noin 20 prosenttia.

Oikeusturvan takaaminen kansalaisille merkitsee mm. sitä, että ilmoittamatta ja syyttämättä jättämisen alaa harkittaessa otetaan riittävästi huomioon sekä asianomistajien että toimenpiteistä luopumisen kohteiden etunäkökohdat. Viimeksi mainitun henkilöryhmän oikeusturvan takaaminen korostuu silloin, kun rankaisemiseen tähtäävistä toimenpiteistä luopuminen johtaakin muunlaisiin toimenpiteisiin, joilla voi tosiasiassa olla rankaisullisia piirteitä ja joilla saatetaan loukata niiden kohteiden oikeuksia. Tällaisesta seuraamus käytännöstä ("diversion with intervention") on ulkomailla lukuisia esimerkkejä.

Kun esim. rikosoikeuskomitean mietinnössä on tähdennetty erilaisten oikeusturva- ja oikeudenmukaisuusnäkökohtien merkitystä, on ensi sijassa pidetty silmällä syytettyjä heille haitallisilta ratkaisuilta turvaavia takeita. Tuon mietinnön jälkeisessä keskustelussa on entistä voimakkaammin painotettu, että syytetylle edullisen lopputuloksen salliville seuraamusjärjestelmän muunteluille tulee antaa laaja liikkumatila.(14) Niinpä olisi entistä väljemmin tl-säännöksin mahdollistettava esim. asianomistajan ja rikoksentekijän välinen sopiminen ja sovittelu samoin kuin seuraamusten kohtuullistaminen. Sekä kohtuus- että erityisestävyyssyistä olisi oltava mahdollisimman pidättyväinen rangaistusten (nimenomaan ehdottoman vankeusrangaistuksen) käytössä nuoriin, 15-17 -vuotiaisiin, nähden. (15)

Toimenpiteistä luopumisen seuraamusominaisuuden ja paheksumisvaikutuksen korostamiseksi on kyllä aiheellista entistä useammin sisällyttää siihen nimenomaisesti varoituksen tai huomautuksen antaminen. Vastaavan ajatuksen pohjalta rikosoikeuskomitea on ehdottanut rangaistusvaroitus-nimisen seuraamuksen käyttöönottoa.(16)

Toimenpiteistä luopumisen asemaa seuraamusjärjestelmässä pohdittaessa on tärkeää harkita sille vaihtoehtoisia keinoja. Olen aiemmin käsitellyt kolmea päävaihtoehtoa, jotka tyydyn luettelemaan: rikosoikeudellisesta kontrollijärjestelmästä luovutaan ilman että uutta kontrollijärjestelmää luodaan sen tilalle (eli täydellinen dekriminalisointi); rikosoikeudellinen kontrollijärjestelmä eli rikosprosessuaalinen käsittelyjärjestys korvataan tai sitä täydennetään muunlaisella kontrollijärjestelmällä; sekä rikosoikeudellista kontrollijärjestelmää eri tavoin muunnellaan.(17)

Lopuksi huomautettakoon, että nykyisiä tl-säännöksiä olisi mahdollista niin haluttaessa soveltaa väljemmin kuin nyt yleensä käytännössä menetellään. Erityistä aihetta tuntuisi olevan oikeuskanslerin v:lta 1978 olevien syyttämättäjättämisohjeiden tarkistamiselle. (18)

Alaviitteet

1) Aiheesta laajasti ks. tämän kirjoittajan väitöskirjaa, Toimenpiteistä luopumisesta rikosten seuraamusjärjestelmässä. Vammala 1974.
2) Suomen virallinen tilasto (SVT) XXIII A:119, taulu 3.
3) SVT XXIII C:100, taulu 27.
4) SVT XXIII 8:118, taulu 1.
5) Lahti, mt.s. 159.
6) SVT XXIII 8:118, taulut 1 ja 15; SVT XXIII C:100,
taulu 28.
7) Ks. esim. Kriminaalihuoltoyhdistys. Toimintakertomus
1983, s. 13.
8) Rikollisuustilanne 1983. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Helsinki 1984, s. 102.
9) Lahti, mt.ss. 237-351.
10) Tarkemmin ks. Lahti, mt. erit.ss. 528-576.
11) Hallituksen esitys n:o 198/1965 vp, s. 1.
12) Ks. Hanns von Hofer, Nordic Criminal Statistics 1950-1980 (81). Stockholm 1984, s. 24-25.
13) Ks. Risto Lättilä - Markku Heiskanen, Piilorikollisuus. Tilastokeskus. Helsinki 1983, s. 23 ja 41.
14) Ks. esim. Patrik Törnudd, Oikeudenmukaisen rikosoikeudellisen kontrollijärjestelmän mahdollisuus. Teoksessa Studia Juridica 1982. Helsinki 1983,s. 76.
15) Tarkemmin Rikosoikeuskomitean mietintö. Komiteanmietintö 1976:72. Helsinki 1977, ss. 67-69.
16) Komiteanmietintö 1976:72, s. 83-84.
17) Tarkemmin Lahti, mt.ss. 529-530.
18) Ks. Oikeuskanslerin ohjeita syyttäjille. Oikeuskanslerinvirasto 1978, ss. 1-6. Ohjeet on uudistettu kutakuinkin sellaisinaan alkuaan v:lta 1970 olevassa muodossa.