Uutta toivoa rikollisuuden ehkäisyyn Hannu Takala Rikollisuuteen on vanhastaan pyritty vaikuttamaan rangaistuksin. On uskottu, että rangaistukset pelottavat tekemästä rikoksia, luovat lainkuuliaisuutta tai parantavat rikoksentekijän. Tutkimus on vienyt uskon mahdollisuuksiin ehkäistä uusintarikollisuutta. Eri toimet – riippumatta niiden ankaruudesta tai sisällöstä – eivät olennaisesti eroa vaikutuksissaan uusintarikollisuuteen. Tämä koskee niin perinteisiä rangaistuslajeja kuin pakkohoitomuotojakin. Rangaistukset vaikuttavat yleisestävästi. Tällöinkin tutkimus on osoittanut rajoja. Rangaistusten korotuksilla ei useinkaan ole saavutettu toivottua tulosta. Tehokas valvonta ja siten korkea kiinnijoutumisriski voi vaikuttaa enemmän kuin ankarat rangaistukset. Yleisestävyys syntyy usein vasta hitaasti vaikutuksena yhteiskuntamoraaliin, kun uudet sukupolvet ovat sisäistäneet lain sanoman jonkin käyttäytymisen paheksuttavuudesta. Rangaistuksia tarvitaan osoittamaan, kuinka ankarasti yhteiskunta paheksuu eri tekoja. Viime aikoina on kovasti etsitty uusia vaihtoehtoja rangaistuksille, erityisesti vapausrangaistuksille. Yhteiskuntapalvelu, jota kokeillaan Tanskassa ja Norjassa, on kehitellyin vaihtoehto. Siinä rikoksentekijä tuomitaan tekemään määrätunnit ilmaiseksi yhteiskunnalle hyödyllistä työtä. Toinen ajankohtainen vaihtoehto on sovittelu. Sitä kokeillaan Norjassa ja Suomessakin. Verrattuna yhteiskuntapalveluun sovittelu merkitsee syvällisempää vaihtoehtoa. Siinä luovutaan kokonaan virallisesta rangaistuksesta, jos rikoksentekijä ja uhri pääsevät sovintoon siitä, miten rikoksentekijä korvaa ja hyvittää tekonsa uhrille. Yhteiskunnan hyväksi tehtävä työ vaikuttaa mielekkäämmältä kuin eristäminen laitokseen. Sovittelu voi saada rikoksentekijän näkemään tilanteen uhrin kannalta ja päinvastoin. Toisaalta järjestelmiin liittyy periaatteellisia ongelmia. Niistä keskeisin on kysymys rikoksentekijöiden yhdenvertaisesta kohtelusta. Sovittelun periaatteellinen pulma lisäksi on, että rikollisuutta on väärin pitää uhrin ja tekijän välisenä yksityisasiana, josta he yksin saisivat sopia. Kaikilla rikoksilla ei ole uhria. Kaikki rikokset koskevat yhteisöä ja yhteiskuntaa. Juuri tämän yhteisen intressin vuoksi rikoksista rangaistaan. Olisi erheellistä uskoa, että mainitut vaihtoehdotkaan ehkäisisivät rikollisuutta. Sosiaalipolitiikka ei parasta kriminaalipolitiikkaa Usein väitetään, että rankaisemisella ei onnistuta vähentämään rikollisuutta, koska siinä "ei vaikuteta rikollisuuden syihin". Rikollisuuden syiksi nähdään sosiaaliset ongelmat: köyhyys, eriarvoisuus, huonot asunto- tai kasvuolot, koulutuksen puute, ihmisten irrallisuus jne. Sosiaalisten ongelmien vähentäminen on sinänsä arvokasta. Sosiaaliset ongelmat ovat yhteydessä rikollisuuteen. On kohtuutonta rangaista nuorisorikollista, joka kantaa onnetonta sosiaalista perintöään. Lähestymistavalla on oikeutuksensa. Kuitenkin: Maassamme ei koskaan ole asuttu niin hyvin kuin nykyisin. Elintasoerot ovat yleisesti ottaen pienemmät kuin koskaan aikaisemmin. Väestö kuuluu maailman koulutetuimpaan. Luetaan, soitetaan, urheillaan. Harrastusaktiivisuus on ennen kokematonta. Tietysti hyvä ei jakaudu tasaisesti ja on uusiakin ongelmia, kuten ihmisten irrallisuus seurauksena perinteisten sosiaalisten siteiden löystymisestä, työttömyys ja pelko varjoyhteiskunnasta. Näistä ongelmista huolimatta maamme huono-osaisinkin väestö elää olosuhteissa, jotka vuosisadan vaihteen sosiaalipolitiikoille olisivat merkinneet utopiaa. Heidän uskonsa mukaan rikollisuus olisi näissä oloissa jo voitettu. Mutta rikollisuus on runsaampaa kuin koskaan aikaisemmin. Meillä ei ole syytä uskoa, että vähentämällä sosiaalisia ongelmia vähentäisimme olennaisesti rikollisuutta. Kokonaisrikollisuus on kaksinkertaistunut noin kahdessakymmenessä vuodessa. Kaikki rikollisuuden lajit eivät tosin ole kasvaneet. Vuosittaiset muutokset eivät yleensä ole olleet jyrkkiä ja sellaisina hälyttäviä. Osaksi kasvu on johtunut siitä, että uusia asioita on säädetty rangaistavaksi. Tämä kasvu on rasittanut poliisia, oikeuslaitosta ja rangaistusten täytäntöönpanoa. Niiden taakkaa voidaan helpottaa luomalla keveämpiä vaihtoehtoja, jopa luopumalla joidenkin asioiden rangaistavuudesta. Ratkaisut voivat olla perusteltuja kustannussyistä, mutta ne ovat usein näennäisratkaisuja: niillä ei vähennetä itse käyttäytymistä, jota haluttaisiin vähentää, vaan ainoastaan sen kontrolloimisesta aiheutuvia ongelmia. Tämäkään tie ei ole ongelmaton eikä vie pitkälle. Tilaisuus varkauteen Kehittyneissä länsimaissa tunnetaan erityistä mielenkiintoa uutta lähestymistapaa kohtaan. Englanniksi sitä kutsutaan nimellä situational approach. Kääntäkäämme se suoraan tilannelähestymistavaksi. Se on luonut uutta toivoa rikollisuuden ehkäisyyn. Lähtökohta on yksinkertainen. Vanhan sananlaskun mukaan "tilaisuus tekee varkaan". Sananlaskun syvällisyyttä ei ehkä oikopäätä kuitenkaan huomaa. Sananlaskun mukaan varkaus ei johdu varkaan vaan tilanteen ominaisuuksista. Kriminologinen tutkimus ei tosiaankaan ole löytänyt olennaisia eroja rikollisten ja ei-rikollisten välillä. Havaitut erot ovat olleet lähinnä vain loogisia (vain virkamiehet voivat syyllistyä virkarikoksiin) tai johtuvat valvontakoneiston valikoivuudesta (alempien sosiaaliryhmien rikokset paljastuvat helpommin kuin ylempien). Niin rangaistusten kuin sosiaalipoliittisten toimien kohteena on rikoksentekijä tai mahdollinen rikoksentekijä, hänen motivaationsa tai persoonallisuutensa. Lähtökohtana on tavallaan "varas varastaa". Siksi tilannelähestymistapa on todellinen vaihtoehto sekä rangaistusajattelulle että sosiaalipoliittisille toimille. Euroopan neuvoston rikollisuuden ehkäisyn organisaatiota selvittävän asiantuntijakomitean mukaan situational approach voi merkitä mm. seuraavaa: a) rikoskohteen vaikeuttaminen. Esimerkkinä voidaan mainita autojen ohjauslukot, joiden meilläkin voidaan osoittaa vähentäneen autovarkauksia. b) rikoskohteen poistaminen. Esimerkiksi varkausvakuutuksen ehtona voi olla, että vahinkoa ei korvata, jos omaisuus on jätetty helposti anastettavaan paikkaan. Ruotsissa varkausrikokset vähentyivät kun vuonna 1972 omaksuttiin nykyinen käytäntö. c) rikosvälineen poistaminen. Tähän ajatteluun perustuu esimerkiksi ampuma-asekontrolli. d) rikoksen kannattavuuden vähentäminen. Arvo-omaisuuden merkintäohjelmien yhtenä tarkoituksena on vaikeuttaa omaisuuden jälleenmyyntiä. Ehkä näyttävin esimerkki on Ruotsissa toteutettu uudistus: poistamalla sekkien pankkitakuu poistettiin katteettomat ja varastetut sekit lähes kokonaan maksuliikenteestä. e) muodollinen valvonta. Esimerkkinä ovat lentoasemien metallinpaljastimet. f) luonnollinen valvonta. Valaisemalla puistoja voidaan niihin ohjata iltaisinkin väkeä siten, että puisto ei enää tarjoa ryöstäjälle suojaa. g) työntekijöiden harjoittama valvonta. Malliesimerkkinä voidaan mainita liikkeiden ja kulkuvälineiden henkilökunta. Rahastajahan ei vain rahasta, myyjä myy, tarjoilija tarjoile vaan kaikki tällaiset ammattiryhmät samalla ehkäisevät rikoksia. Valvonta on elimellinen, näkymätön osa henkilökohtaista palvelua. Rikollisuuden kannalta on vahingollista, että tällainen henkilökohtainen palvelu jatkuvasti vähenee. h) ympäristön suunnittelu. Kun Helsingin Asematunnelista poistettiin viinakauppa, koko aseman seutu rauhoittui. Ympäristön suunnittelulla voidaan vaikuttaa ihmisten ajankäyttöön ja liikkumiseen. Voidaan tuottaa ympäristöjä, jotka suosivat rikoksia. Niitä voidaan välttää. Uutta uskoa Esimerkit ovat arkisia ja yksinkertaisia. Niitä sovelletaan koko ajan. Jokin toimi edellyttää ehkä perusteellista tutkimusta ja toteuttaminen viranomaisten välistä yhteistyötä, ehkä lainsäädäntömuutoksiakin. Toinen voi olla yksinkertainen oivallus. Esimerkiksi eräässä kaupungissa muuan bussikatos rikottiin kerta kerran jälkeen. Kun asiaa tutkittiin, havaittiin, että lähellä oli ravintola, jonka sulkemisajasta ensimmäisen bussin tuloon kului puoli tuntia. Tämän puolituntisen humalaiset bussinodottajat käyttivät katoksen tärväämiseen. Katos pysyi ehjänä sen jälkeen kun aikataulu muutettiin. Kaikki ajatukset eivät toimi niin kuin voisi uskoa. Arvo-omaisuuden merkitseminen on meillä mainostetuin sovellutus tilannelähestymistavasta. Tuoreen ruotsalaistutkimuksen mukaan asuntomurrot eivät vähentyneet alueella, jossa kokeiltiin omaisuuden merkitsemistä. - Lähestymistavan erityinen etu onkin, että toimien vaikutukset, mikäli niitä yleensä on, ovat nopeita ja ne voidaan suhteellisen yksinkertaisesti todeta. Tässä suhteessa sekä rangaistukset vaihtoehtoineen että sosiaalipoliittiset toimet ovat osoittautuneet pulmallisiksi. Uutta tilannelähestymistavassa eivät ole ajatukset, eivätkä toimet. Uutta on sen sijaan, että näitä toimia on ryhdytty systemaattisesti suunnittelemaan ja ajatuksia kehittämään vastauksena aikamme rikollisuusongelmaan. Pitkästä aikaa kriminaalipolitiikassa on uutta optimismia. Rikollisuutta voidaan ehkäistä. Kriminaalipolitiikkamme koordinoimatonta Suomen kriminaalipolitiikan organisaatio on hajanainen. Oikeusministeriölle kuuluu kriminaalipolitiikan yleisvastuu. Sille kuuluu keskeinen rikosoikeudellinen lainsäädäntö, oikeuslaitoksen hallinto ja rangaistusten täytäntöönpano. Oikeusministeriön alaisena mutta tutkimuspoliittisesti itsenäisenä toimii Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, jonka tehtäviin kuuluu kriminaalipoliittista päätöksentekoa palveleva tutkimus. Niin keskeinen kriminaalipoliittinen organisaatio kuin poliisi kuuluu sisäasiainministeriön alaisuuteen. Muutkin ministeriöt tekevät kriminaalipoliittisesti merkittäviä ratkaisuja. Koordinoimattomuus aiheuttaa ristiriitoja. Esimerkiksi kriminaalipoliittisessa tiedottamisessa esiintyy kilpailua poliisin ja oikeusministeriön rikollisuusnäkemysten välillä. Useimmiten ristiriidat ovat kuitenkin negatiivisia: vastuuta sysätään eri hallinnonhaarojen välillä. Ristiriidat voivat olla hyödyksikin. On tarkoituksenmukaista, että oikeusministeriö voi poliisiin nähden toimia oikeusturvaviranomaisena. On tärkeätä, että poliisinäkemys rikollisuudesta ei pääse yhteiskunnassamme hallitsevaksi. Olisi epärehellistä uskotella, että näkemyserot voitaisiin harmonisoida. Rikollisuus on yhteiskunnallinen ilmiö, josta välttämättä esiintyy eri näkemyksiä. Siksi emme tarvitse elintä, joka loisi falskia konsensusta ja kokonaisvaltaisesti koordinoisi kriminaalipolitiikkaa. Mutta hallinnon tehokkuudelle on haitaksi, jos on epäselvää, mitä mikin hallinnonhaara voisi ja mitä sen pitäisi tehdä rikollisuuden ehkäisemiseksi. Näitä koordinointiongelmia lievittämään meillä yleensä käytetään työryhmiä. Paraikaakin useita hallinnonhaaroja edustava työryhmä selvittää toimia taloudellisen rikollisuuden ehkäisemiseksi, toinen työryhmä selvittää rattijuopumusrikollisuutta. Tilapäiselimillä ei yleensä ole riittäviä tutkimusvoimia. Ehdotukset toteutuvat sattumanvaraisesti. Usea työryhmä on ollut paperia. Tarvitsisimme pysyvän tutkimus- ja suunnitteluelimen, joka kehittelisi tilannelähestymistavan toimia systemaattisesti, riippumatta siitä mille hallinnonhaaralle ne sijoittuisivat ja auttaisi valtion ja kuntien viranomaisia, organisaatioita ja väestöä näiden toimien suunnittelussa ja toteuttamisessa. Tarvitsisimme elimen suunnittelemaan rikollisuuden ehkäisyä. Ruotsin Brottsförebyggande rådet tai Englannin Home Officen tutkimusyksikkö ovat juuri tässä suhteessa osoittaneet olemassaolonsa oikeutuksen. Ruotsissa suunnitellaan nyt perustettavaksi kunnallisiakin rikollisuuden ehkäisyneuvostoja, koska valtaosa rikostilanteisiin vaikuttavista ratkaisuista tehdään kunnissa. Rikollisuuden ehkäisy ei poliisin työtä Poliisiasetuksen mukaan poliisin tehtävänä on ehkäistä rikollisuutta. Käytännössä poliisi on katsonut tällaisen ehkäisevän työn lähinnä merkitsevän korkeaa kiinnijoutumisriskiä, virallista valvontaa ja laillisuuskasvatuskampanjoita. Poliisi on lisäksi markkinoinut arvo-omaisuuden merkitsemistä ja antanut neuvoja lukoista ja vastaavista turvatoimista. Poliisilla ei ole erityistä tutkimus- ja suunnitteluelintä rikollisuuden ehkäisytyötä varten. Poliisin pääasialliset tehtävät ovat toisaalla kuin rikostilanteisiin vaikuttamisessa. Rikosten paljastaminen ja selvittäminen leimaavat koko poliisitoimintaa. Siksi poliisi ei ole oikea organisaatio suunnittelemaan tilannelähestymistapaa soveltavaa kriminaalipolitiikkaa, vaikka käytännön poliisimiesten asiantuntemus on erittäin tärkeätä tällaisessa suunnittelussa. Niin kauan kuin ajatellaan, että rikollisuuden ehkäisy on ennen kaikkea poliisin työtä, tämän hetken lupaavin lähestymistapa ei tule vaikuttamaan kriminaalipolitiikkaan. Ei markkinavoimien varaan Tällä hetkellä tilannelähestymistavan merkittävimmät soveltajat maassamme ovat vakuutusyhtiöt, vartioimisliikkeet ja turvalaitteistoa myyvät yritykset. Jopa laajoja turvallisuusohjelmia suunnitellaan ja myydään. Alan yrittäjät ovat muodostaneet yhdistyksenkin, jossa on lisäksi mukana eräitä julkisia liikelaitoksia ja – sinänsä arveluttavasti – poliisi. Arvo-omaisuuden haltijalla on vanhastaan ollut moraalinen velvollisuus huolehtia omaisuudestaan. On oikeudenmukaista, että esimerkiksi liikkeet, joilla on arvokasta omaisuutta, ostavat sen vartioinnin palveluina tai maksavat tarvittavista turvalaitteista ilman, että kustannuksia säilytettäisiin koko yhteiskunnalle. Toisaalta alan voimakkaasti kasvava kaupallinen toiminta merkitsee, että turvallisuutta saavat ne, joilla on varaa maksaa. Yksityinen voitontavoittelu ohjaa valintoja. Ääritapauksissa turvallisuuden suunnittelu on suojattua liikesalaisuutta. Yhteiskunnan ei pidä sallia rikollisuuden ehkäisyn suunnittelun luisumista markkinavoimien hallitsemaksi. Siksi tätä suunnittelua varten pitäisi perustaa erityinen julkinen elin.