RTA - uudistus kymmenen vuoden voimassaolon jälkeen Paul Van Aerschot Kun RTA-uudistuksen toteuttamista tarkastellaan kriittisesti, ei voida sanoa että uudistustyö olisi saatu jo valmiiksi. Voimavarojen niukkuuden ja asenteiden muuttumisen hitauden takia uusi järjestelmä ei ole vielä toteutunut lainsäätäjän edellyttämässä laajuudessa. Täytäntöönpanojärjestelmä on yhteiskunnan ja yksilön etujen leikkauspiste. Yhteiskunnan intressissä on, että rikoksia tehdään mahdollisimman vähän, että vapausrangaistukseen tuomitut rikoksentekijät jollakin tavalla palvelevat yhteiskuntaa (tekemällä työtä, olemalla pelottavina esimerkkeinä muille kansalaisille, jne.) ja että vapautetut vangit sopeutuvat hyvin yhteiskuntaan. Täytäntöönpanon työntekijöiden tehtävä on toteuttaa lainsäädännön asettamia tavoitteita, mutta heillä on myös paljon muita pyrkimyksiä ja paineita. Vangin rooli on olla häneen kohdistettujen toimenpiteiden kohteena. Yhteiskunnan ja yksilöiden taloudelliset, sosiaaliset sekä eettiset vastakohdat ja ristiriidat muokkaavat täytäntöönpanoa ja määräävät viime kädessä, missä määrin ja millä tavalla lainsäädännölliset tavoitteet toteutuvat. Lainsäädäntö luo kuitenkin toiminnan puitteet, antaa valtuudet toimia määrätyllä tavalla ja kieltää tiettyjä muita tekoja. Miten RTA-uudistus on toteutunut? Eräitä ajatuksia siitä esitetään seuraavassa, toisaalta ns. RTA-pakettiin liittyvän hallituksen esityksen ja eduskunnan lakivaliokunnan mietinnön sekä toisaalta käytännön työn pohjalta. RTA-uudistuksen lähtökohdat Ennen RTA-uudistusta täytäntöönpanojärjestelmän ideologinen painopiste oli ajatuksessa, että vanki voidaan "parantaa" vankeinhoidollisin keinoin. Vankeinhoidon perusta oli progressiivinen järjestelmä, porrastettu pisteisiin ja luokkiin perustuva vankeinhoitomalli. Mallin taustalla oleva kasvatusoptimismi oli vähitellen menettänyt kannattajiaan ja systeemiä pidettiin kaavamaisena ja jopa epäonnistuneena. Nyt haluttiin luopua vangin "parantamisesta", mutta hänen olosuhteitaan pyrittiin kohentamaan inhimillisistä ja mielenterveydellisistä syistä. Uudistuksen yhtenä lähtökohtana oli kuritushuonerangaistuksen poistaminen rangaistusjärjestelmästä. Kuritushuone- ja vankeusrangaistuksen välinen ero oli käytännössä pienentynyt, ja siirtyminen yhteen vapausrangaistuslajiin oli yleinen kehityssuunta Euroopassa. On mielenkiintoista havaita, että nykyisin näyttää vallitsevan päinvastainen suuntaus: monessa maassa on otettu käyttöön uusia vapausrangaistusmuotoja, jotka joko sisällöltään tai rakenteeltaan poikkeavat perinteisestä vankeudesta. Uudistuksen yleiset tavoitteet Yleisiä tavoitteita olivat vapausrangaistuksen haittavaikutusten vähentäminen ja vangin vapautumisen jälkeisten suoriutumismahdollisuuksien parantaminen. Lisäksi yhtenä oikeuspoliittisena tavoitteena mainittiin rangaistuksen yleisestävä vaikutus, kun taas progressiivisessa järjestelmässä rangaistuksen erityisestävällä vaikutuksella oli tärkeä tehtävä. Siitä huolimatta, että vankia haluttiin paremmin valmistaa elämään vapaassa yhteiskunnassa, jälkihuolto suljettiin nimenomaan uudistuksen ulkopuolelle ja sen ongelmat haluttiin jättää erikseen pohdittaviksi. Sopeutumista yhteiskuntaan esitettiin edistettäväksi vankityön uudelleenorganisoinnilla ja siihen liittyen avolaitosjärjestelmän kehittämisellä. Vankityö Tavoitteena oli rangaistusaikana tehtävän työn ja ammattikoulutuksen sekä erilaisten kuntoutusmuotojen saattaminen tarkoituksenmukaisemmiksi ja nykyaikaisemmiksi. Hallituksen esityksen mukaan työn hyödyllisyys saa työntekijän (vangin) tuntemaan itsensä tarpeelliseksi. Arvioitiin, että työnteon edullisia vaikutuksia oli vähentänyt se, ettei vanki ollut voinut saada riittävää korvausta työstään. Väitettiin, että korvauksen selvempi porrastaminen työsuorituksen mukaan voisi vaikuttaa myönteisesti työtehoon ja työn tuloksiin. Lisäksi haluttiin poistaa korvauksen suuruuden osittainen riippuvuus vangin käytöksestä. Lainvalmistelutyössä esitettiin, että työstä saamillaan tuloilla vangilla olisi mahdollisuus helpottaa omaistensa asemaa ja kerätä itselleen riittävästi varoja vapautumisen varalle. Viitattiin erääseen vuonna 1966 pidetyssä YK:n konferenssissa hyväksyttyyn suositukseen, jossa lopulliseksi tavoitteeksi oli asetettu samojen normaalipalkkojen maksaminen vangeille kuin vastaavasta työstä maksetaan vapaille työntekijöille. Sama tavoite omaksuttiin Suomessa toteutettavaksi. Vankityön kehittämisen edellytyksinä pidettiin vankeinhoitolaitoksen myynti- ja markkinointiorganisaation parantamista ja vankiloiden teollistamisen jatkamista sekä vastaavasti maatalousvaltaisuuden vähentämistä. Avolaitokset Myös avolaitosjärjestelmä joutui uudistajien koepenkille. Olemassa olevat vanki- ja työsiirtolat muutettaisiin pelkiksi työsiirtoloiksi ja lisäksi perustettaisiin avovankiloita ja suljettujen vankiloiden yhteyteen avo-osastoja. Avolaitoksista piti tulla RTA-uudistuksen lippulaiva. Vanki- ja työsiirtoloissa oli vuoden 1971 lopussa vain 622 paikkaa ja 483 vankia, kun rangaistusvankien kokonaismäärä oli 4 473. Hallituksen esityksessä ehdotettiin kuitenkin, että avolaitosten pääsyedellytysten lieventämisellä ja järjestelmän laajentamisella nostettaisiin avolaitospaikkojen määrää 2 300:aan vuoden 1976 loppuun mennessä. Eduskunnan lakivaliokunta suositteli määräajan pidentämistä 30 päivään kesäkuuta 1978. Varsinaista paikkojen määrää koskevaa säännöstä ei kuitenkaan sisältynyt lakiesitykseen eikä mistään muistakaan määrällisistä velvoitteista ollut puhetta. Vankien kohtelu Yksi RTA-uudistuksen yleisistä tavoitteista oli vapausrangaistuksen haittavaikutusten vähentäminen. Sanottiin myös, että vapausrangaistuksen pääsisältönä saisi olla vain vapauden menetys sinänsä. Tavoitteena oli saada aikaan vankien elämän normalisointi, ts. heidän olosuhteittensa pitäisi erota mahdollisimman vähän vapaiden kansalaisten olosuhteista. Siinä hengessä esitettiin säädettäväksi joukko normeja, jotka merkitsivät huomattavaa lievennystä aikaisempiin sääntöihin verrattuna. Tärkeimpiä kohtia olivat seuraavat. Vangin ulkopuolisten yhteyksien parantamiseksi laajennettiin hänen kirjeenvaihto-oikeuttaan ja poistettiin määrättyjä vieraiden tapaamista koskevia rajoituksia. Uusien säännösten tarkoitus oli sallia varsinkin omaisten vierailut mahdollisuuksien mukaan ilman valvontaa. Uudistajat halusivat suoda vangeille paremmat mahdollisuudet viettää vapaa-aikaansa mielekkäällä tavalla ilman liiallista valvontaa. Ehdotettiin hyväksyttäväksi vangin oikeus ottaa vastaan ja hankkia lehtiä ja kirjoja ilman rajoituksia niiden laadun suhteen. Vangit saisivat myös ostaa askarteluvälineitä yms. Vankiloiden kirjastot piti esityksen mukaan muuttaa ulkopuolisia yleisiä kirjastoja vastaaviksi. Ennen uudistusta vankeja palvelevissa laitoskirjastoissa sai olla vain "siveellisiä tai muuten hyödyllisiä kirjoja". Vapaa-ajan vieton monipuolistamiseen kuului myös lainsäätäjän järjestämä mahdollisuus antaa vangille lupa osallistua vankilan ulkopuolella järjestettävään tilaisuuteen tarpeellisen valvonnan alaisena. Lainvalmistelutöissä mainittiin esimerkkeinä käynti konsertissa, teatterissa, uskonnollisessa kokouksessa tai yhteiskunnallisessa tilaisuudessa tai osallistuminen urheilukilpailuun. Periaatteellisesti tärkeitä uudistuksia sisältyi myös säännöksiin työnteosta ja opiskelusta vankilan ulkopuolella (siviilityö- ja opintolupa). Vankilan sisällä voitiin vanki vapauttaa työstä opiskelun takia. Kurinpitorangaistusjärjestelmä uudistettiin perinpohjin. Seuraavat rangaistusmuodot poistettiin kokonaan: määrääminen rangaistusselliin, määrääminen alempaan luokkaan tai osastoon, säästö- ja työosuusrahan menetys, vesileipärangaistus, ravinnon vähentäminen, kova makuusija sekä määrääminen valoisaan yksinäishuoneeseen epämääräiseksi ajaksi. Useampien rangaistusten antaminen samalla kertaa vangille, joka oli syyllistynyt enempään kuin yhteen järjestysrikkomukseen, kiellettiin, ts. yhtenäinen rangaistus tuli pakolliseksi kyseisiä tapauksia varten. Niitä tilanteita, missä kahlehtiminen oli sallittua, rajoitettiin ja kahlehtimisen kiistelty käyttö rangaistuksena eräissä tapauksissa tehtiin laittomaksi. Hallituksen esityksessä ehdotettiin, että vangin karkaaminen suljetusta laitoksesta ei olisi enää rangaistava teko, vaan järjestysrikkomus. Dekriminalisointia vastustava kanta voitti kuitenkin eduskuntakäsittelyssä, joten karkaaminen ja karkaamisen yritys olivat edelleen rikoksia, vaikka niihin sovellettavaa rangaistusasteikkoa alennettiinkin. Uudistuksen toteuttaminen Vuonna 1971, siis jo ennen varsinaista RTA-uudistusta, oli mm. luotu uusi poistumislupajärjestelmä ja radikaalisti vähennetty eristettävien rikoksenuusijoiden määrää. Silti RTA-uudistus oli varsin kunnianhimoinen hanke. Tarkoituksena oli saattaa osin vielä hyvin vanhoillinen täytäntöönpanojärjestelmä kertaheitolla kokonaan ajan tasalle. Eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen vähäisin muutoksin (karkaamisen dekriminalisointia lukuun ottamatta), mutta uuden järjestelmän käytännön muotoileminen jäi luonnollisesti alan virkamiesten tehtäväksi. Uusien periaatteiden toteutumisesta voidaan esittää seuraavat huomautukset. Vankityön sisällön kehittäminen on RTA-uudistuksen tavoitteista ilmeisesti se, joka on parhaiten toteutunut. Maatalouden osuus on pienentynyt, laaja teollistamisohjelma on viety läpi sekä myynti- ja markkinointiorganisaatiota on laajennettu. Voimavarojen niukkuuden takia on kuitenkin eräissä vankiloissa ollut silloin tällöin puutetta työpaikoista (vaikka toisaalta työvoimapulaakin on esiintynyt) ja vangeille maksettava korvaus on suljetuissa laitoksissa pysynyt vaatimattomalla tasolla. Lisäksi yhteiskunnan elinkeinorakenteessa on jatkuvasti tapahtunut muutoksia, ja vielä suurempia muutoksia on odotettavissa lähivuosina, mikä vaatii vankityön jatkuvaa kehittämistä muuttuvia olosuhteita vastaavaksi. Avolaitosjärjestelmä Avolaitosjärjestelmän kehitys on jäänyt puolitiehen. Avovankiloita ja suljettujen vankiloiden avo-osastoja on tosin perustettu, mutta määrällisesti on vähemmän kuin puolet hallituksen esityksessä asetetusta tavoitteesta saavutettu. Vankeinhoidollisesti pidetään avolaitospaikkojen lisäämistä edelleen tärkeänä, mutta avolaitosten työtoimintaa ei ole pystytty laajentamaan lainsäätäjän edellyttämällä tavalla. Vankien kohtelu on epäilemättä RTA-uudistuksen ansiosta muuttunut inhimillisemmäksi. Liian kovat kurinpitorangaistuksen muodot on poistettu ja vangin mielenterveydellisiä tarpeita on säännöstössä jossakin määrin otettu huomioon. Mielenterveydelliset ongelmat ovat kuitenkin edelleen huomattavia varsinkin suljetuissa laitoksissa, eikä niiden lieventämiseksi ole pystytty tai haluttu käyttää hyväksi kaikkia mahdollisuuksia, jotka lainsäädäntö tarjoaa. Rangaistusten täytäntöönpanoasetuksessa ja vankeinhoitoasetuksessa on nimittäin melko paljon säännöksiä, jotka ovat tulkinnanvaraisia tai jättävät vankilan johdolle joskus laajaakin harkinnanvaraa. Esimerkiksi: vangeille on "mahdollisuuksien mukaan" varattava tilaisuus radio- ja televisio-ohjelman seuraamiseen, vangilla on oikeus pitää hallussaan "kohtuullinen määrä" henkilökohtaisia käyttöesineitään, vangin on annettava käyttää omia vaatteitaan, jos ne ovat hyvässä kunnossa ja jos siitä ei voida olettaa olevan ilmeistä karkaamisvaaraa, vangeilla on oikeus ottaa vastaan vieraita tapaamista varten varattuina aikoina niin usein kuin rangaistuslaitoksen järjestystä ja työtoimintaa haittaamatta on mahdollista, vangin tapaamista on tarpeen mukaan valvottava, jne. Joistakin säännöksistä on vankeinhoito-osasto antanut tulkintaohjeita yleiskirjeiden muodossa, mutta tulkinnan- tai harkinnanvaraa on silti monessa tapauksessa verrattain paljon. Tämä merkitsee sitä, että käytännön syistä (esim. sopivien tilojen puutteen tai järjestelyvaikeuksien vuoksi) tai vääristä asenteista johtuen esiintyy tulkintoja, jotka ovat RTA:n hengen vaikkei kirjaimen vastaisia ja saattavat huonontaa laitoksen ilmapiiriä sekä lisätä jännitystä ja ahdistusta. Ei voi väittää, että lainsäätäjän tavoittelema vankien olosuhteiden normalisointi olisi toteutunut ainakaan suljetuissa laitoksissa. Toisaalta on selvää, että uudistuksen toteuttaminen täydessä laajuudessaan ja lyhyen ajan kuluttua olisi vaatinut hyvin paljon voimavaroja laitoskannan muuttamiseksi siten, että kaikissa vankiloissa olisi voitu järjestää RTA:n edellyttämät toiminnat ilman hankalia erityisjärjestelyjä tai epätyydyttäviä hätäratkaisuja. Vankeinhoitoalan työntekijöiden ratkaisevaa roolia uudistuksen läpiviemisessä ei korostettu tarpeeksi lainvalmistelutyössä. Jokseenkin koko henkilökunta pysyi tietysti paikallaan uudistuksen jälkeen, eivätkä kaikki olleet hyvillään uuden järjestelmän voimaantulosta. Ylimenokausi venyy automaattisesti siltäkin osin hyvin pitkäksi. RTA-uudistus on päässyt hyvään alkuun, mutta olisi väärin ajatella, että tähän asti kehitetyt toimintamuodot ja saavutettu taso riittävät. Monet vankilat ovat vieläkin sellaisia, että niissä suoritetun vapausrangaistuksen sekä mielenterveydelliset että sosiaaliset haittavaikutukset ovat varsin suuria. Uudistustyötä on syytä jatkaa niin kauan, kunnes voidaan sanoa, että lainsäätäjän tahto on toteutunut ja Suomessa on sentyyppisiä täytäntöönpano- ja tutkintavankiloita kuin eduskunta on halunnut luoda.