Vankilarakentamisen ongelmia K. J. Lång Uusi Kriminaalihuolto-lehti on toistuvasti (mm. Myllylä nro 4/1984 ja Mathiesen 4/1985) esittänyt mietteitä vankilarakentamisesta. Kannanotot ovat olleet vankilarakentamisen supistamista puoltavia. Haluan kommentoida tätä keskustelua, joka on heijastuma alan kansainvälisissä lehdissä laajemminkin käytävästä, vankiluvun kasvua ja siihen liittyvää laajaa vankilarakentamisohjelmaa arvostelevasta polemiikista. Mm. Englannissa ja USA:ssa keskustelu on hyvin ajankohtainen näiden maiden vankiluvun rajun kasvun takia. Norjalainen professori Thomas Mathiesen keskittää YK:n rikollisuuskongressissa Milanossa viime elokuussa vankilarakentamisesta pitämässään alustuksessa argumenttinsa kahdeksaan kohtaan. Mathiesenin pääväittämien soveltuvuus Suomen oloihin on mielestäni varsin kyseenalainen. Vankilarakentamista vastustavat argumentit huipentuvat yleensä siihen, että rakennetut vankilapaikat otetaan aina käyttöön ja myös pidetään käytössä, kun ne kerran on rakennettu. Puhutaan vankilarangaistuksen ekspansiivisesta luonteesta. Näiden oppien mukaan yhteiskunta ei jätä käyttämättä sellaisia institutionaalisia voimavaroja, joihin se on kerran investoinut. Myös suurten mielisairaalarakennusten purkamiseen ja laitoshoidon vähentämiseen tähtäävissä puheenvuoroissa esitetään samanlaisia kannanottoja. Saattaa tietysti olla, että suurilla laitosinvestoinneilla on seuraamuskäytäntöä ohjaava merkitys. Mutta toisaalta: mikäli vankilarangaistus kuvaa yhteiskunnan repressiivisyyttä, niin tällaisen repressiivisyyden kriisinomainen laajentuminen - ja samalla ihmisten alistaminen - ei ole yleensä ollut riippuvainen vankiloiksi kelpaavien tilojen olemassaolosta. Yhtenä ääriesimerkkinä voin mainita Salvador Allenden murhan jälkeisen ajan, jolloin otettiin jopa Santiago de Chilen stadion käyttöön vankilaksi. Muodostettiin toisin sanoen jättiläismäisiä vankileirejä keskelle pääkaupunkia. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka repressioon ja alistamiseen perustuva yhteiskunta pystyy neljän vartijatornin varassa luomaan mittavia ja samalla kauhistuttavia vankilaolosuhteita. Kolmannen valtakunnan, ts. Hitlerin Saksan keskitysleirit samoin kuin Stalinin vankileirit ovat näistä, varsin vaikuttavia esimerkkejä. Vankeinhoidon ammattilaisena en ihan usko väitteeseen luodun säilytyskapasiteetin repressiivisyyttä tai alistamismekanismeja ohjaavasta voimasta. Arvelisin, että yhteiskunnan vapaudenriiston käyttö riippuu huomattavasti monimutkaisemmista yhteyksistä kuin rangaistuslaitosten kapasiteetista. Kun poliisi meni lakkoon Mathiesen on tietysti oikeassa siinä, että vankila on hyvin kyseenalainen laitos niin yleisestävältä kuin erityisestävältäkin kannalta. Ei ole juuri lainkaan näyttöä vankilan aikaansaaman yleisestävyyden todellisesta tehosta. Tosin voidaan olettaa, että tietynasteinen rangaistuksen pelko ainakin joskus ylläpitää lainkuuliaisuutta. Yleisestävyyttä analysoivissa esityksissä viitataan usein tilanteisiin, joissa on ollut poliisilakko tai jolloin muuttuneiden olosuhteiden vuoksi on hyvin suuri ryhmä rikoksentekijöitä päässyt yhtäaikaa vapaaksi. Tällaista voi tapahtua esim. poliittisten keikausten yhteydessä. Esimerkiksi Suomen sisällissodan eräänä lieveilmiönä vankilasta vapautuneet - silloisen kielenkäytön mukaan rikollisjoukkiot - huononsivat epäilemättä huomattavasti punaisen hallinnon mainetta. Vastaavasti se seitsemän kuukauden ajanjakso, jona Kööpenhamina oli ilman poliisia toisen maailmansodan loppuvaiheessa natsien vangittua Tanskan poliisikunnan, on klassinen esimerkki repressiivisen koneiston vaikutuksesta rikollisuuteen. En kuitenkaan usko, että nämä poikkeusoloihin liittyvät ääriesimerkit voivat vakuuttaa meitä yleisestävyyden tehokkuudesta. Saattaa olla niinkin, että yhteiskunnallisen legitimiteetin horjuessa rikollisuus lisääntyy, vaikka poliisi ja vankilat toimivat täydellä tai jopa lisätyllä teholla. Arvelisin kuitenkin, että repressiivisen järjestelmän symbolifunktio on jonkinasteinen. Yleisestävyyden kannalta vankilan, poliisin ja muun rikollisuutta käsittelevän koneiston suurin merkitys on nimenomaan järjestelmällisessä ja kansan hyväksymässä (so. legitiimissä) lain käytössä sekä lainmukaisessa täytäntöönpanossa. Vankila ei paranna Asioiden viranomaiskäsittely laillisin menoin on todennäköisesti yleisen lainkuuliaisuuden kannalta merkityksellisempää kuin esim. ankarat ja laajasti käytetyt vankeusrangaistukset. Yleisestävyys ylläpidetään ehkä parhaiten sellaisissa yhteiskunnissa, joissa luotetaan poliisin, syyttäjistön ja tuomioistuinten sekä myös vankeinhoitolaitoksen toimintaan. Tämä yleisestävyys ei suinkaan perustu siihen, mihin lopputulokseen eli mihin rangaistukseen järjestelmän toiminta päättyy. Tästäkin on varsin selkeitä esimerkkejä eräissä 70-luvun amerikkalaisissa tutkimuksissa. Niiden mukaan osavaltioissa, joissa sovelletaan hyvin ankaria rangaistuksia, ei suinkaan ole vähiten rikollisuutta. Toisaalta rikollisuutta ei esiinny eniten niissä osavaltioissa, joissa rangaistuskäytäntö on lievä. Vaikuttaa jopa siltä kuin vankiluvulla ei olisi sanottavaa yhteyttä rikollisuuden määrään ja laatuun. Vankilatäytäntöönpanon erityisestävä merkitys on myös hyvin pieni. Maailma on täynnä vankilan johtajia, jotka vuosia ovat pystyneet seuraamaan vankilaan lähetettyjä ihmiskohtaloita. He toteavat omien havaintojensa varassa, että heillä on täysi työ pitää yllä sellaisia vankilaoloja, jotka eivät vaikuta vahingollisesti vankilaan joutuneeseen rikoksentekijään. Näiden vankilaviranomaisten usko siihen, että vankilalla voitaisiin parantaa sinne joutuneita, on usein varsin vähäinen. Monet kokemukset kertovat, että päästämme vankiloista sosiaalisesti heikompia tai jopa vaarallisempia yksilöitä kuin niihin sijoitamme. Tässä suhteessa Mathiesen on oikeassa vankiloita arvostellessaan. Mathiesenin vankilarakentamista vastustavat perustelut - tämä koskee Suomen lisäksi myös muita skandinaavisia maita - eivät kuitenkaan ole kestäviä. Vanhaa puretaan On tärkeää huomata, että meidän vankilakantamme on hyvin vanhanaikainen. Mathiesen väittää, että uudet vankilarakennukset yleensä tulevat käyttöön vanhojen olemassa olevien lisäksi. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut ainakaan Suomessa eikä myöskään Ruotsissa. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan mainita Hämeenlinnan keskus- ja lääninvankila. Uuden, ensisijaisesti naisvankeja varten rakennetun vankilan käyttöönotto johti siihen, että ne vankilaosastot, jotka olivat Hämeen vanhan linnan yhteydessä, todella purettiin. Vastaavasti myös vankeinhoitolaitoksen investointisuunnitelma, joka sisältää varsin laajoja vankilarakentamisohjelmia, tähtää vankipaikkamäärän vähenemiseen. Jo nyt on vankitilatoimikunnan (1977) jälkeisissä selvityksissä voitu todeta, että Suomen vankilarakentamisohjelman tulisi perustua enimmillään 4 500 vankiin nousevan vankiluvun varaan. Tällainen luku olisi muutama vuosi sitten tuntunut huomattavan pieneltä. Vankiluvun kehitys sinänsä ei siis vaadi uusien vankiloiden rakentamista. Tavoitteena on ennen kaikkea laitosten tason nostaminen kohentamalla niitä olosuhteita, joissa vankeja pidetään. Lisäksi ohjelman tavoitteena on, ettei vankiloissa olisi koskaan yliasutusta. Tämän vuoksi kapasiteetti on suunniteltava ylimmän vuosittaisen vankiluvun mukaisesti. Tämäkin merkitsee tietysti huomattavaa tason kohennusta Suomen vankeinhoidossa. Potta hotellissa Ehkä on syytä eritellä vankilasaneeraamista ja vanhojen rakennusten korjaamista konkreettisemmalla tasolla. Hyvin havainnollisena esimerkkinä voin mainita, että noin kahdessa kolmasosassa Suomen 3 000 suljetusta vankipaikasta vangeilla ei ole mahdollisuutta käyttää vesiklosetteja kaikkina vuorokauden aikoina. Vankilakirjallisuudesta tunnetut paljut, jotka eivät ole edes kuivakäymälöitä nykyisessä mielessä, ovat siis useimmissa vankiselleissä vielä tänä päivänä. Aika usein kuulee väitteitä siitä, että vankilat ovat kehittyneet hotellimaisiksi. Olen näille arvostelijoille ruvennut äskeisen esimerkin perusteella viime aikoina esittämään vastakysymyksen, milloin arvostelijoilla oli viimeksi potta sängyn alla Aulangolla asuessaan. Aineellisen tason kohottaminen edellyttää Suomen vankiloiden saneeraamista. Suomen laajaan vankilarakentamisohjelmaan on toinenkin syy, jolla on jotain tekemistä vankiloiden vahingollisuuden kanssa. Suomessa on edelleen hyvin isoja vankiloita. Ennen kaikkea Helsingin, Turun ja Riihimäen keskusvankilat ovat kaiken tiedon - myös henkilökunnan välittämän ahdistuksen - valossa ehdottomasti liian isoja. Valmisteltaessa lähivuosien toiminta- ja taloussuunnitelmaa, jonka vaikutukset alkavat näkyä 1990-luvulla, on tavoitteena ollut supistaa mainitut keskusvankilat noin 300 vankipaikan suuruisiksi. Tämä vähentäisi vankipaikkoja yli kahdellasadalla. Vastaavasti poissiirrettävät lääninvankilat, kuten Helsingin ja Hämeen lääninvankilat, joudutaan tietysti korvaamaan uusilla laitospaikoilla. Nyt esitetyt tavoiteluvut johtavat kaiken kaikkiaan noin 4 500 vankipaikkaan. Ks. oheinen taulukko. Vaikka väitänkin, että Mathiesenin kannanotoilla ei ole suoranaista sovellutusarvoa Suomen tilanteeseen, voin osittain yhtyä Mathiesenin ajatuksiin. Mainittujen rakentamis- ja saneeraustoimenpiteiden toteuttaminen edellyttää nimittäin ehdottomasti nykyisten laitosten osastointia, supistamista ja eräissä tapauksissa jopa purkamista. Pidän toivottavana, että monumenteiksi tämän vuosisadan lopun vankeinhoidon kehityksestä jäisi purettuja osia suurista keskusvankiloista. Samalla luodaan mahdollisuuksia tilojen käyttämiseen sosiaalisen laitosympäristön ja myönteisen laitosyhteisön kehittämiseksi. Tällöin vankien työ, liikunta ja opetus, samoin kuin henkilökunnan tarpeet saavat nykyistä suuremman painoarvon vankiloiden tilankäytössä. Suomi ei ole Amerikka Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että vankilarakentamisesta keskustellaan samassa kriittisessä sävyssä Suomessakin kuin tällä hetkellä yleisesti muuallakin maailmassa. Skandinavian osalta on vain todettava, ettemme ole suinkaan samanlaisessa tilanteessa kuin esimerkiksi Yhdysvallat. Siellä vankiluku on kaksinkertaistunut noin kahdessatoista vuodessa. Se on tällä hetkellä hiukan alle 500 000 vankia. Tällainen räjähdyksenomainen vankilarangaistuksen lisäkäyttö ei tietenkään ole selitettävissä vain rikollisuuden muutoksilla. Arvelisin näin rajujen muutosten taustalta löytyvän syvällisempiä yhteiskunnallisia muutoksia, ehkä myös patologisempia kehityspiirteitä kuin valtavat vankilainvestoinnit. Skandinavian maat ovat onneksi toistaiseksi jotensakin pelastuneet tästä kehityksestä ja voineet sivusta seurata sinänsä traagista yleismaailmallista trendiä. Saattaa olla niinkin, että Suomessa ja muissa pohjoismaissa puhumme erilaisesta ihmiskohtelun tasosta, erilaisista standardeista kuin niissä maissa, joista vankilarakentamisen arvostelu on lähtenyt ja joista myös Mathiesen on ammentanut suurimman osan tiedoistaan. Lähteitä Vankitilatoimikunta, Kom.miet. 1977:66. Vankeinhoitolaitoksen toiminta- ja taloussuunnitelma vv. 1987-90. Suljettujen vankiloiden paikkatarvetta selvittäneen . työryhmän mietintö. Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston julkaisuja 9/1978 Avolaitostyöryhmän mietintö. Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston julkaisuja 7/1979. Vankipaikkatarve vuoden 1990 jälkeen, tarkistuslaskelma - työryhmän mietintö. Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston selvitteitä 2/1984. William G. Nagel: On Behalf of a Moratorium on Prison Construction, Crime Delinquency, April 1977, ss. 154-172.