Mitä poliisi pelkää? Kauko Aromaa Tämä on kertomus siitä, kuinka väkivallan uhriksi joutumista koskevasta tutkimuksesta tuli poliisitutkimusta. Aloitin Oikeuspoliittisella tutkimuslaitoksella yhdessä Anu Mantilan kanssa tutkimuksen väkivaltatilanteista poliisin työssä pari kuukautta sitten. Alustavasti arveltiin tutkimuksen vastaavan joihinkin väkivaltatilanteiden säätelymahdollisuuksia koskeviin kysymyksiin poliisia koskevien erikoistapausten osalta ja ehkä yleisemminkin; lisäksi haettiin valaistusta eräisiin uhritutkimuksen menetelmäongelmiin. Näille päätavoitteille perustui ratkaisu, jossa tutkimuksen kohdeaineistoksi määriteltiin itse väkivaltatilanteet. Käytännön syistä valittiin melko tuoreita Helsingissä kirjattuja väkivaltatapauksia: virkamiehen väkivaltaisia vastustamisia sekä poliisimiehiä vastaan pahoinpitelystä tehtyyn kanteluun johtaneita tapauksia. Tämä ratkaisu kuvastaa hankkeen kriminaalipoliittista painotusta: etenkin Englannissa (Home Officen tutkimusyksikössä) on jo useita vuosia sitten kiteytetty 1970-luvun ehkä tärkeintä rikollisuuden säätelyä koskevaa uutta tutkimustietoutta kokonaisuudeksi, josta käytetään nimitystä "situational approach" (tilannekeskeinen näkökulma; vrt. Svensson 1984; Takala 1985). Uhritutkimuksen menetelmäkokeiluna koetettiin selvittää mm. rikostutkinnassa hyväksi osoittautuneen tapauksen molempien (tai kaikkien) osapuolten lausuntojen hankkimisen merkitystä tapauksen kokonaisarvioinnissa ja edelleen haastattelu- ja dokumenttilähteiden nojalla syntyvien kokonaiskäsitysten eroavuuksia (erotuksena rikostutkintaan tavoitteena ei kuitenkaan ollut syyllisyyttä koskevan näytön hankkiminen vaan kohdeilmiön säätelymahdollisuuksien selvittäminen). Melko tavallistahan on ollut tyytyä yhden osapuolen - uhritutkimuksissa tyypillisesti uhrien - lausuntoihin, mikä on usein jo riittävän vaivalloista. Menetelmäksi valittiin vapaamuotoinen teemahaastattelu. Se on pieneen esimerkkiaineistoon nojautuvassa esitutkimuksessa (aineistomme käsitti yhdeksän väkivaltatapausta) luonteva, mutta myös ajateltujen yleisten tavoitteiden kannalta mielekäs ratkaisu. Haastatteluja alustettiin vapaamuotoisilla orientoivilla poliisimiesten haastatteluilla. Lisäksi hankittiin valaistusta tutkittavaan ilmiöön osallistumalla joidenkin poliisipartioiden työvuoroille sekä tutustumiskäynnillä pidätettyjen vastaanottotiloihin, jossa voitiin perehtyä toiminnan tämän osan ulkoisiin puitteisiin. Lisäksi käytiin läpi väkivaltatapausten esitutkinnasta sekä alioikeuskäsittelystä saadut tapahtumakuvaukset. Väkivaltatilanteet jäsennettiin aikaisemman tutkimuksen tuella (Knutsson 1980, Nordhus & Vogt 1981, Törnudd 1982, Mäkinen 1984). Koetettiin paikallistaa luonteeltaan erityyppisiä poliisin ja asiakkaan kontaktin vaiheita, joihin väkivaltaa kasautuu. Melko itsestään selvästi tällaisia vaiheita ovat kiinniotto, kuljetus, asemalle tuonti ja siellä käsittely (esim. turvatarkastus) sekä säilytys. Lähes kaikki eri lähteissä mainitut väkivaltatilanteet voidaan sijoittaa näihin luokkiin. Tämä jäsentelyratkaisu tehtiin aineiston edustavuusongelmaa tutkittaessa: pienellä esimerkkiaineistolla toimittaessa on erityisen tärkeää, että sen sisällöllinen tai, kuten olen toisessa yhteydessä sanonut, "laadullinen" edustavuus (Aromaa 1983) tunnetaan tai siitä ainakin voidaan muodostaa jokin käsitys. Pienessä esitutkimuksessa (kuten tämä) ei voi saada kuvatuksi kohdeilmiön kaikkia mahdollisia alalajeja. Kun käytettävissä on vain pieni määrä esimerkkitapauksia, on tärkeää, että tapaukset ovat mahdollisimman kirjavia. Näin riski joidenkin erittäin keskeisten ilmiöön kuuluvien osatekijöiden täydellisestä pimentoon jäämisestä jää pieneksi. Esimerkkitapauksia saatiin aineistoon mukaan kaikista mainituista vaiheista. Poliisin ohjaama näytelmä Äsken sivuttu poliisin ja asiakkaan kontaktin vaiheistus voi näyttää kovin poliisikeskeiseltä. On kuitenkin huomattava, että asiakkaan kannalta kaikki mainitut vaiheet voidaan rajata samalla tavalla ja nimetä uudestaan lisäämällä niihin termi "joutuminen". Tämä kuvastaa sitä ilmeistä tosiasiaa, että valtaosa tarkoitetuista väkivaltatilanteista käynnistyy poliisin toimenpiteiden seurauksena, jos asiaa arvioidaan täysin ulkokohtaisesti. (Tietenkin tilanne, johon poliisi puuttuu, on usein alkanut muulla tavalla, ilman poliisin myötävaikutusta. Mutta itse poliisin ja asiakkaan kontaktia, joka välistä kärjistyy väkivaltaisuuksiksi, luonnehtii tyypillisesti poliisin tekemä interventio.) Tarkoitettu tapahtumasarja on siis nimenomaan poliisin "ohjaama" näytelmä, joka välistä - tilapäisesti - riistäytyy ohjaajan hallinnasta ja tuottaa väkivaltatilanteita. Haastatteluja tehtäessä kohdattiin ennakoitavissa ollut ongelma, joka silti hieman yllätti jyrkkyydellään: useimmat haastatellut poliisimiehet jännittivät kovasti nimenomaan väkivaltakysymyksiä, ja heidän lausuntonsa olivat kaavamaisia ja mitäänsanomattomia. Tämän lähdekritiikkiongelmaksi ymmärrettävän ilmiön johdosta tutkimus on saanut uutta ulottuvuutta. Poliisimiesten ja asiakkaiden haastattelut olivat tässä mielessä kuin yö ja päivä, eräin erittäin valaisevin poikkeuksin. Sen selvittäminen, miten tämä on ymmärrettävissä, pakottaa tutkimuksen (osittain) varsinaisen poliisitutkimuksen puolelle, ulos alkuperäisestä väkivalta- ja uhritutkimuskehikostaan. Jo edellä selostettu poliisin ja asiakkaan kontaktin vaiheistusratkaisu ohjasi osaltaan ajattelua tähän suuntaan. Virkaura huolettaa Väkivaltatilanteet ovat nimittäin poliisimiehille olennaisesti monimutkaisempi ja monitasoisempi ongelma kuin asiakkaille. Poliisimiehillä kysymys näyttää aluksi olevan "työturvallisuusongelmasta", mitä asiakaspuolella vastaa "asiakasturvallisuusongelma". Mutta kun asiakkaiden osalta ongelma pääasiassa rajoittuukin tälle tasolle, poliisimiehillä se vasta alkaa tästä. Ja tämän takia tulee kovin ymmärrettäväksi, miksi haastattelutilanteet olivat tyypillisesti niin erihenkisiä. Poliisimiehillä kysymys on nimittäin myös enemmästä kuin työturvallisuudesta: virkaurasta ja kaikesta mitä siitä seuraa. Itse haastattelutilanteessa asiakkaat ovat tyypillisesti jo saaneet tuomionsa tai ovat tehneet kantelun (tai molempia); heillä ei siten ole erityistä menetettävää eikä siten erityistä salailumotiivia. Poliisimiehillä sitä vastoin on paljonkin menetettävää. Heitä ei tavallisesti ole tuomittu, minkä vuoksi jo kerran "ratkaistun" asian uudelleen "pengottavaksi" tuleminen - kuten haastattelu voidaan helposti ymmärtää - voidaan tulkita uhkaavaksi siitä riippumatta, onko poliisimies toiminut tutkittavassa jutussa oikein vai ei. Tutkinnan kohteeksi joutuminen sisältää aina omat riskinsä, kuten poliisimiehet alan ammattilaisina hyvin tietävät. Edelleen: jos aihetta ilmenisi, seuraukset olisivat virkauraa ja asemaa työyhteisössä ajatellen suuria, vaikka niiden toteutumisen vaara sinänsä onkin pieni (kantelut johtavat erittäin harvoin langettavaan ratkaisuun). Lisäksi poliisimiehillä on kaverinsa samoin kuin myös koko organisaatio ja ammattikunta suojeltavinaan, mitä ei asiakaskunnan edustajilla omasta puolestaan liioin ole. Kaikki tämä selittää hyvin, miksi poliisimiehet kokivat haastattelut piinallisiksi. Hyllytetyt puhuvat Mainitsin äsken, että poliisimiesten "rintama" kuitenkin käytännössä osoittautui aukolliseksi, ja erittäin valaisevalla, yllä suoritettua arviointia tukevalla tavalla. Haastatelluista poliisimiehistä eräät nimittäin poikkesivat aluksi johdonmukaiselta näyttäneestä kaavasta, ja käsittelivät väkivaltaongelmaa varsin avoimesti ja oivaltavasti. Heitä yhdistävä piirre oli se, että heidän suhteensa omaan byrokratiaansa oli tavalla tai toisella marginaalinen ja heitä periaatteessa koskeva "menetysuhka" sen vuoksi pienempi kuin vaiteliailla jännittäjäpoliiseilla. Kun byrokratian (muidenkin kuin poliisin) tutkimuksessa törmätään salailun ja suojausten verkkoon, on usein juuri byrokratian marginaalisten jäsenten varassa, löytyykö verkosta reikiä. Tässä tapauksessa reikiä edusti esim. selvästi uraputkesta pudonnut tai "hyllytetty" virkamies, ja syystä tai toisesta alan vaihtoa suunnitteleva virkamies sekä vartijavahtimestari, joka ei alun perinkään ollut normaaliin tapaan koulutus- ja uraputkessa poliisilaitoksen sisällä, vaan jolle tämä työpaikka oli yksi välivaihe muiden työpaikkojen ketjussa. On erittäin merkityksellistä, että avoimemmat lausunnot väkivaltailmiöstä ja myös haastateltavan omista tuntemuksista, saatiin juuri tällaisilta haastatelluilta. Voidaan tietysti väittää, että tällaisilla "informanteilla" on erityistä taipumusta suurennella ongelmia ja jopa mustamaalata isäntäbyrokratiaansa. Totta kai lähdekritiikin vaatimus koskee yhtäläisesti heitäkin. Mutta heidän kertomuksissaan oli ainakin kohdeilmiötä koskevaa sisältöä toisin kuin "vaikenijoiden" lausunnoissa. Ongelmat ovat asiakaspuolella tavallaan yksinkertaisempia, tavallaan vaikeammin jäsentyviä kuin poliisipuolella. Ainakin tässä vaiheessa näyttää nimittäin siltä, että kysymykseen tulevat säätelykeinot asiakkaiden osalta rajoittuvat lähinnä valistustyöhön, jonka tulisi koskea erityisesti poliisin toimintatapoja ja valtuuksia ja yleisesti väkivallattomuuskasvatusta. Lisäksi ongelman tätä puolta voitaisiin yrittää säädellä tunnetuilla alkoholihäiriöiden ohjailuun soveltuvilla, heikoilla ja hitaasti toimivilla keinoilla (jakelu, hoito, valistus). Mätämuniako? Poliisipuolella ongelma sen sijaan jäsentyy monitasoiseksi vyyhdeksi, joka voitaisiin eritellä esimerkiksi seuraavaan tapaan: Ensi näkemältä käsillä on seulonta- ja jälkikarsintaongelma. Ns. mätämunateorian (vrt. Lorentzen 1984) näkökulmasta syitä ja säätelykeinoja ei tarvitse muualta hakeakaan. Mätämunateorian kannalta itse organisaatio on terve, mutta ainahan joukkoon voi sattua sellaisia yksilöitä, jotka syystä tai toisesta ovat herkkiä saamaan aikaan väkivaltatilanteita. Jo tässä vaiheessa näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että näkemys on liian pinnallinen. Sen mukaanhan tyhjentävät ratkaisut olisivat löydettävissä seulomalla alalle tulijoita entistä tarkemmin ja huolehtimalla jälkikarsinnalla seulan kaikesta huolimatta läpäisseiden poistamisesta ongelmallisista tehtävistä tai koko organisaatiosta, kuten nykyisin tapahtuu. Seulan läpäisseiden kouluttamisella riittävän päteviksi hallitsemaan riskitilanteet asia olisi sitten lopullisesti kunnossa. Poliisimiesten omat lausunnot tuovat asiaan lisää tasoja. Niinpä kantelujen ja virkasyytteiden pelko ja niistä syntyvä ahdistus merkitsee ainakin osalle "virkamiehistä" toisenlaista työterveysongelmaa kuin mitä väkivallan vaaran edustama työturvallisuusongelma merkitsee. Sen hoitaminen näyttää nykyisin laiminlyödyltä. Oma nahka kallis Sama koskee poliisityöhön eräiltä muiltakin osiltaan liittyvää kunnollisen työnohjauksen tarvetta. Ei esimerkiksi ole yhdentekevää, että haastatellut poliisimiehet mainitsivat tavallisesti vain oman työturvallisuuden vaarantumisen, kun kysyttiin, mitä haittoja he arvelivat työn rutinoitumisen mahdollisesti tuovan tullessaan. Asiakasturvallisuutta ei tullut ajatelleeksi juuri kukaan. Työnohjausta on vähitellen ryhdytty ottamaan käyttöön eräissä muissa ihmissuhdetöissä, lähinnä hoito- ja sosiaalialalla. Poliisityöstähän tuntuisi olevan ainakin yhtä paljon aihetta. Olen aikaisemmin huomauttanut tästä puutteesta vanginvartijoiden kohdalla - samasta syystä (Aromaa 1984). Edelleen: ilmeisesti myös työolosuhteiden ja työnjohdon tasoilla olisi mahdollisuuksia toimiin, joilla olisi mahdollista vaikuttaa väkivaltatilanteiden edellytyksiin. Haastattelulausunnoissa tuli esiin tähän tasoon liittyviä vakavia huomautuksia töiden käytännön järjestelyistä, resurssipulan tuottamasta stressistä ym. seikoista, jotka kiistatta ansaitsisivat tarkempaa selvittelyä. Tutkimuksen loppuraportissa näihin kysymyksiin palataan ainakin vähän laveammin, esitellen päätelmien taustalla olevia löydöksiä yksityiskohtaisesti. Tässä kirjoituksessa selostin tutkimuksemme edetessä tapahtunutta näkökulmanvaihdosta, jolle Kettil Bruun antoi eväät lähes 20 vuoden takaisissa poikkeavuuden sosiologian uraauurtavissa seminaareissaan. Kirjallisuus Kauko Aromaa: Ensimmäisen kiven heittämisestä. Sosiologia 19 (1982):4, s. 293-295. Kauko Aromaa: Varkaan ammatti ja sen tuki-instituutiot. Kirjallisuuteen ja Lahdessa tehtyihin haastatteluihin perustuva tutkimus. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 57. Helsinki 1983. Kauko Aromaa: Lisääkö tirkistely empatiaa? Rikollisten ja vähän muidenkin hylkiöiden omaelämäkertaperinne. Julkaisussa Jani, teurastajan poika - näkökulmia hänen elämäänsä. Vankeinhoidon koulutuskeskus, Julkaisut 2/84. Helsinki 1984, s. 3-20. Johannes Knutsson: Polisen och våldet - polisanmält våld och våld mot polisman i Stockholm år 1978. Allmän kriminologi/Sociologiska institutionen, Stockholms universitet. Stockholm 1980. Håkon Lorentzen: Våld fra og mot politiet. Nordisk Tidsskrift for Kriminalvidenskab 71 (1984):2, s. 233-248. Tuija Mäkinen: Mustalaisten kohtelusta. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 68. Helsinki 1984. Gunnar Nordhus & Edvard Vogt: Volden og dens ofre. En empirisk undersøkelse. Oslo/Gjøvik: J.W. Cappelens forlag. A.S., 1981. Bo Svensson: Kriminologisk forskning och kriminalpolitik - ett informationsproblem? Julkaisussa Kriminilogi och kriminalpolitik, Brå Information 1984:1, s. 13-21. Hannu Takala: Uutta toivoa rikollisuuden ehkäisyyn. Uusi Kriminaalihuolto 2 (1985):3, s. 17-21. Patrik Törnudd: Knutssonin sekä Nordhus & Vogtin tutkimusten arviointi. Nordisk Tidsskrift tor Kriminalvidenskab 69 (1982):2, s. 94-96.