Kekkoselle ja Ylikankaalle Hannu Takala Olen mielissäni, että artikkeliini (Uusi Kriminaalihuolto 3.1.1985) reagoidaan. Jukka Kekkonen ja Heikki Ylikangas ovat asialla ihan konsensuksessa lehden viime numerossa. Kärkevä arvostelu ansaitsee vastineen: 1. Artikkelini ja sisäasiainministeriön muutaman vuoden takaisen työryhmämietinnön ajatusten välillä en näe yhteyttä. 2. On olennaista, milloin käytän käsitettä "kriminaalipolitiikka", milloin puhun "rikollisuuden ehkäisystä". Artikkelini ei ole kriminaalipolitiikan yleisohjelma. 3. Artikkelissa nimenomaisesti torjun pyrkimyksen, että kriminaalipolitiikan yhteiskunnallisia ristiriitoja siloteltaisiin. Siksi tulkitsen tietoiseksi vääristelyksi kumppanien löytämät yhteydet konsensushenkisyyden ja ajatusteni välillä. 4. Argumentointini kannalta ei ole olennaista, missä merkityksessä ja missä määrin anomiateoria pätee. Minulla olisi kyllä koulumestarimaistakin sanottavaa Durkheimin anomiateorian ja mertonilaisen variantin vastakohtaisuudesta. En kiistä tämän amerikkalaisversionkaan merkitystä, vaikka rajansa tälläkin teorialla on. 5. Mainitsen artikkelissani nimenomaisesti sosiaalisten ongelmien ja rikollisuuden yhteydestä. En voinut siinä - enkä tässäkään - vyöryttää esiin asian koko ongelmallisuutta. Yhteys on muunkinlainen kuin sosiaalipoliittinen lähestymistapa olettaa. Rikollisuutta itsessään voidaan syystä pitää sosiaalisena ongelmana. Rikollisuus aiheuttaa sosiaalisia ongelmia monessa mielessä. Artikkelissani totesin, että sosiaalipoliittisella lähestymistavalla on oikeutuksensa, enkä hylkää lähestymistapaa kokonaan rikollisuudenkaan ehkäisyn keinona. Puhun "olennaisesta vähentämisestä". Ajattelen tämän päivän Suomea. Arvioni olisi toinen, jos minulta kysyttäisiin neuvoa liverpoolilaisnuorten mellakointiin. Maailma on liikahtanut eteenpäin, kun kenenkään ei tarvitse varastaa köyhyyttään, vaikka varkaudet eivät olisikaan vähentyneet. Huono-osaisten aseman parantaminen ja sosiaalisen eriarvoisuuden vähentäminen on itsearvoista. Siihen on, pyrittävä riippumatta siitä, mitä se vaikuttaa rikollisuuteen. 6. Olen vihainen, että toimitus oli omavaltaisesti jättänyt pois sosiaalipolitiikka-jakson ja rikollisuuden kasvua koskevan jaksoon erottavan väliotsikon "Rikollisuus kasvaa". Väliotsikon puuttuminen antaa syyn pahansuopaan tulkintaan, että rinnastaisin tehostuneen sosiaalipolitiikan ja rikollisuuden kasvun. 7. Kekkonen ja Ylikangas ovat takertuneet kohtaan, jossa haluan korostaa: rikollisuuden ehkäisyn näkökulmasta ei ole syytä ajatella, että rikoksia tekevät muusta väestöstä biologisesti, psyykkisesti tai sosiaalisesti poikkeavat rikolliset. Kirjoituksessani en väitä mitään kaikkien yhteiskuntaryhmien yhtäläisestä rikollisuudesta. Tietysti yhteiskunnallinen asema vaikuttaa niin rikos- kuin muuhunkin kulttuurikäyttäytymiseen. Perinteisenkin rikollisuuden kasautumista alempiin sosiaaliryhmiin liioitellaan vulgääritulkinnoissa. Siteeraan Per-Olof H. Wikströmin väitöskirjaa (1985), jossa hän summaa nykytietämyksen (käännös H.T.): "Yhteiskuntaryhmän ja perinteisen rikollisuuden välillä on negatiivinen yhteys (alemmat sosiaaliryhmät tekevät enemmän rikoksia), mutta tämä on heikko. Yhteys on usein voimakkaampi, kun kysymys on aikuisista, kuin kysymyksen ollessa nuorista. Erityinen ongelma tässä asiassa kuitenkin on, että aikuisten sosiaaliryhmään on helposti vaikuttanut aikaisempi rikollisuus." Perinteinen rikollisuus on vain osa rikollisuudesta. Mainitsen ainoastaan esimerkkinä valvontakoneiston valikoivuudesta sosiaaliryhmittäisen selektion ilmitulossa. Valikoitumista tapahtuu järjestelmän kaikilla tasoilla alkaen siitä, mitä säädetään rangaistavaksi. Tässä artikkelissa en voinut käsitellä tätä tematiikkaa kokonaisuudessaan. Lopputuloksesta, rikosoikeudellisen repression epäoikeudenmukaisesta kohdistumisesta yhteiskunnan huono-osaisiin, emme kai kiistele. Olennaisinta oli summaus: emme voi jakaa väestöä rikollisiin ja ei-rikollisiin. Se on tietysti yksinkertaistus. Merkittävin ero rikollisten ja ei-rikollisten välillä (joka yhteiskunnassamme pätee lähes rikoslajissa kuin rikoslajissa ja huolimatta yhteiskunnallisista muutoksista on säilynyt varsin vakaana) on: rikolliset ovat miehiä. 8. Tilannelähestymistapa ei pyri väittämään, että inhimillinen käyttäytyminen olisi pelkästään vastaus tilanteen luomiin ulkoisiin edellytyksiin. Lähestymistavan mukaista on ainoastaan väittää, että rikollisuuden ehkäisyn kannalta on olennaisempaa kysyä, mitä tehtiin, missä, milloin ja miten, kuin kysyä, mikä oli tekijän tausta. Artikkelissani en halunnut esittää pitemmälle meneviä teoreettisia pointteja, vaikka tilannelähestymistavalla on merkitystä kriminologisen teorianmuodostuksenkin kannalta (ks. mainitsemani Wikströmin väitöskirja). 9. Olennaista keskustelua on kirjoittajien esittämä kysymys nk. displacement-efektistä: jos rikoksia ehkäistään yhtäällä, ne lisääntyvät toisaalla. On huomattavan paljon niin arkikokemusta kuin tutkimustietoakin siitä, että lähtökohdaksi ei ainakaan voida asettaa välitöntä ja täydellistä korvautumista. Efekti vaihtelee mm. rikoslajeittain. Haastan mielelläni Kekkosen ja Ylikankaan kokoamaan asiasta tutkimustietoa, koska kysymys on sekä käytännöllisesti että teoreettisesti olennainen. Itse asiassa siitä riippuu tilannelähestymistavan koko oikeutus. 10. Tilannelähestymistavalla on yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisia ja epäoikeudenmukaisia sovelluksia. Kannatan sovelluksia, jotka merkitsevät pyrkimystä samalla vähentää sekä rikollisuutta että yhteiskunnan repressiivisyyttä ja toisaalta edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.