Puukkojunkkareiden kuningas Jussi Pajuoja Kun Matti Haapoja vuonna 1895 hirttäytyi Turun Kakolassa, hän oli koko Suomen tuntema suurrikollinen. Hänestä oli jo tuolloin tehty monta laulua, ja sanomalehdet käsittelivät hänen murhatöitään laajasti ja yksityiskohtaisesti. Haapojasta tuli kuuluisa, kun hän onnistui neljä kertaa pakenemaan Kakolasta. Isontalon Antin ja Rannanjärven ohella Haapoja oli pelätyimpiä puukkojunkkareita. Hänellä oli valtava tarve saada sosiaalista arvostusta, mutta hänen mahdollisuutensa tähän olivat perin vähäiset. Pohjalaisissa perheissä vanhin poika peri talon, ja muiden oli etsittävä leipänsä maailmalta. Isänsä ja isonveljensä kaltoin kohtelema Matti näytti kiivaan luontonsa Pohjanmaalle. Tämä artikkeli kuuluu osana laajempaan tutkimukseen, jonka tarkoituksena on selvittää, millaiset yhteiskunnalliset tekijät vaikuttavat henkirikosten esiintymiseen. Lähtökohtana on ajatus, että henkirikoksiin sisältyy tiedostamattomien paineiden purkamista ja kapinaa omaa yhteiskunnallista ja sosiaalista asemaa kohtaan. Tutkimuksessa pyritään analysoimaan niitä rakenteita ja mekanismeja, jotka synnyttävät rikollisuutena purkautuvia paineita. Nyt käsiteltävä Matti Haapojan tapaus on esimerkki siitä, millä tavoin yhteiskunnalliset ja sosiaaliset rakenteet vaikuttavat rikollisuuteen yksilötasolla. Matti Haapoja oli Pohjanmaata 1800-luvulla koetelleen puukkojunkkarikauden kuuluisimpia rikollisia. Hänen tapaukseensa pelkistyy selvästi eräs puukkojunkkareille ominainen piirre: heidän tarpeensa antaa näyttöjä olivat suuret. Kun Matti Haapoja muodosti käsityksensä elämisenarvoisesta elämästä 1800-luvun Pohjanmaalla, hänellä oli havaintonsa siitä, kuinka yhteisö toimi ja mitä yleisesti arvostettiin. Keskeiseksi taloudellisesti vireällä Pohjanmaalla muodostui elintaso- ja statuskilpailu, jossa ilmenivät monet nykyisen kilpailuyhteiskunnan mekanismit, vaikka olot aineellisesti jäivätkin huomattavasti tämänpäiväisiä vaatimattomammiksi.(1) Haapojalle syntyi ongelmia siitä, että hänen tarpeensa saada sosiaalista arvostusta oli suuri, mutta mahdollisuudet tähän vähäiset. Haapoja tiesi hyvin, mitkä olivat yhteiskunnallisen menestyksen mittarit, mutta hän tiesi erään toisenkin seikan ja katkeroitui siksi. Yhteiskunnallista menestystä ei kaikkien osalle langennut, ja Haapojalle oli tässä pelissä jaettu huonot kortit. Tualta yön viliältä tuulelta Vankilamuistiinpanoissaan, jotka Haapoja on otsikoinut "Yhren onnettoman nuorukaisen elämänvaiheiksi", hän kertoo kehitykseensä vaikuttaneista tapahtumista. Seuraavaan lapsuudenkuvaukseen tuntuu kätkeytyvän viesti siitä, ettei päähenkilöämme hänen lapsuudessaan liiemmälti hemmoteltu rakkaudella ja huolenpidolla. "Nyt minun piti kulkia hevoisen ajamisessa ja kuljettamassa karjaa jossa ei tarvinnut käyrä paimenessa mutta haakia ja vierä, ja kun satun viipyymän välistä liikaa kauvan niin kyllä tiesin mitä siitää sain kun tuulin kotia mutta tuata en toisella kertaa paljon muistanut, kun sattuu samallaisia poikanulkia joko tavattiin joku linnun pesä tahi joku muu aijan kulutus, mutta minäpä en enää arvannut mennä kartanolle asti kun jäin jo seisomaan ulkopuolelle, ja nyt sain kattella missä sain jtselleni lepo paikan missä sain yöni vietää, tualta yön viliältä tuulelta, uusein täytyy minun hakija jtselleni jonku sillan allaa josta oli suven kuivus jnenyt veren poikes, ja nyt en kuitenkaan häirinnyt jhmisiä ja kaikki olivat hilja ei kuulunut lintuen laulua, ja eikää kukaan kullut minun jtkuni nyhkinä ainoastan joku sammako jonka olin herättänyt yöälevoltansa, joka katseli minua uuteliasti silmin ja siinää tuulin ajatelemaan jotta taitaa sinun maan matelevaine olla parenpi olla kun minun, mutta sen ajattelin sillä tarkoituosella kun näin ettei hänen ollut viluu eikä nälkä, mutta nyt sen ajattelen kyllä samalla tavalla että ennen olisin sammakko kun jhminen vaika silloin en sitä oikein käsittänyt lapsellisella miellellä, jakun tuli oiken vilu ja nälkää niin tiesin äitini maakaa niin menin sen klasin allen ja pyyrin häntä avaaman ovia jottei veljeni kuulisi, ja hän kyllä sen teki montakertaa..." Kuritusta Haapoja totesi saaneensa lapsena kovasti, mikä tarkoitti lähinnä mielivaltaista hakkaamista. Tämä tuskin tuon ajan Pohjanmaalla jäi yhden perheen ongelmaksi, sillä tausta-asetelmana oli maakunnassa yleinen kuvio. Vain yksi, yleensä vanhin pojista peri talon, toisten oli etsittävä leipänsä maailmalta.(3) Kun Haapojan tapauksessa kurituksesta ja hakkaamisesta vastasi erityisesti hänen vanhin, kotitaloa havitteleva veljensä, näyttäisi siltä, että eräs perheväkivallan syy oli pyrkimys päästä ylimääräisistä perheenjäsenistä eroon. Haapojaa hyljeksittiin, koska hänelle ei ollut tilaa eikä käyttöä. Isäni siepas rauta kahfvelin Suhdettaan vanhempiinsa ja muihin perheenjäseniin Haapoja ei kokenut kovinkaan myönteisinä. Isä Heikki Haapoja hallitsi parhaimmillaan kahta taloa,(4) mutta elämäntavoiltaan hän ei vastannut suoraselkäisen talollisen ihannekuvaa. Heikki Haapojaa oli käräjillä rangaistu juopumuksesta, irtolaisten suojelemisesta ja metsänhaaskauksesta.(5) Varsinainen rikollinen hän ei kuitenkaan ollut, kova viinamies kylläkin. Isäänsä Haapoja kuvasi episodeilla, joissa toistui suomalaisklassinen viina-kirves-lumihanki-perhe -tematiikka. "... ja jsälläni oli yhtä laija jhmis luontoa jota en tahro ruveta tässä kuuvaman, mutta tavallisesti kun hän tapasi nousta ylös, niin hän oli aina hyvin kiukuunen, ja kerta satun minä saanoman mitä aina oletta niin vihanen kun ylösnousetta mutta silloin kansa tiesin mistä ovii ulos mene jsäni siepas rauta kahfvelin jutta ei s...tanut, ja tavallises ei saanut mennä kuukan hänen lähellensä tahi silloin hän turkas hyvin kovasti nuolla kovilla käsillän, joista oli jo viinaa ottanut osan uhriksensa... Ja siihen aikaan kun tavallisesti keitettin viinaa ja jsäni oli tottunut hyvin tuata herkulientä nautiman, ja välistä sattuu että jsää oli pahalla tuulella ja ajo kooko väen tuvasta ulos, ja muistan kertakin kun kaiki väki ajettin pihallen mutta jsäni kielti minua menemästä, ja koska sattuu oleman pimiä aika niin käski ottaa minun valkia ja näyttää hänellen valkiata ja hänellä oli kirves käressä ja rikko huonekaluja mutta pahaksi onneksi viinaa prännissä ja vissinkin kattovat tuon elämän liikaa huonoksi, ja tahtovat tulla tuupan suhrittaman jsääni mutta hän ei laskenut heitä sovinnolla sisällen minun piti näyttää valkia ja jsä seiso kirven kanssa ovella mutta miehet olivatkin varannet pitkät puut ja eräs miehistä sattuu osata jsä päähän että tuli haava ja kaatuu pitkäksi permannollen ja nyt saivat tulla väki tupan…" Isä oli viinaanmenevä ja kärttyisä, mutta Haapojan kannalta vielä pahempi oli kuitenkin vanhin veli Juho, jota hän kovasti pelkäsi. Kun Haapoja kertoo paluustaan luvattomalta markkinamatkalta ja saamastaan veljellisestä kurituksesta, ei tapauksessa ole kysymys pahatapaisen lapsen kasvatuksellisiin päämääriin tähtäävästä ojentamisesta. Haapojan vanhinta veljeä oli käräjillä sakotettu useaan kertaan juopumuksesta, sapattirikoksesta, maantierauhan häiritsemisestä, tappelusta ja ihmisrääkkäyksestä,(6) mitä taustaa vasten on myös arvioitava hänen kurinpitotoimiaan: ”Mutta nyt tuli tuumata kuinka mennän kotia, kuin sain kuulla että sielä tietän että minä olen ollut markkinoilla, minä vartuin kun tuli pimiä ja menin sitten kattomaan klasista ja näin kun kaiki teki tyätänsä, no minä astun tuupan ja veljeni sattuu tekemän kirvesvarta, ja kyysyy mitäs markina miehellen kuulu ja saano tulepas tänne vähän peremmä ja samasa tartuu niskani kinni ja aika tavalla valeli pitkin selkäni tualla kirves varrella mutta pahaksi onneksi sattuu yksi mälli kyynärpäähän että tuli haava jonka verenjuoseminen ilmoiti ja kysyttin mitä minä tein markinoilla minä vastasin menin katteleman jos joku olisi purottanu raaha niin kun ne aina sanovat sieltä löytävänsä ja menin hakeman uutta kirja, kun kirjani oli niin vanha, nuot oliva huonot puallustuaset” Jos minä menen merellen Myös äitiään kohtaan Haapoja oli katkera. Vankilamuistiinpanojen alussa tosin nimenomaisesti todetaan, ettei tarkoituksena ollut syyttää vanhempia. Kertomiensa tapausten kautta Haapoja tämän kuitenkin tekee. Äiti esiintyy keskeisenä hahmona siinä prosessissa, jonka seurauksena 11-vuotias Haapoja sysättiin kylmästi ulos kodista vanhimman veljen saatua talon lopullisesti määräysvaltaansa. Haapoja lienee odottanut turvaa erityisesti äidiltään, mutta äiti ei häntä suojellut. Maailmalle joutumisestaan Haapoja kertoo: "Ja minä tulin äitini tykö ja kyysyn minkä minä nyt lähren mutta ruupesi äitini neuvoman että mennä merellen no minä kun olin hyvin halukas tuahon tuuman, ja nyt ei muta kun mistä tuonne paremmin pääsis, ja se päätettin niin että Tuurussa taitaa kaikien parenmin päästä, vaikka eivät sieltä paikalta ollut monta meistä siihen aikan käynyt vielä tuurussa asti ... äitini laittoi minun matkallen ja antoi kolmee ruplaa raaha ... Tässä on sellanen paika josta pääsen merellen ... Yksi miehistä tuli minun tyköni ja kysyy jos minä tahron mennä merellen minä vastasin että niin minä meinan hän kysyi jos minulla on reisukirjaa ja minä vastasin että on ja otin taskustani ulos ja hän katteli sen ja antoi minullen ja sitten rupesi kattelemaan minun käsiäni ja sormiani, ja minä rupesin jtkemän niin hän otti ja silitteli minun päätäni ja sanoi ei merimies saa jtkiä ja käski minun tulla huomenna kello kymmenen aikana ja saano jotta minun pitää kattua hyvin tarkan että huomenna osaisin tulla mutta minä kiitin jumala kun pääsin poikes koko taalosta, ja enkä tohtinut kattoa takseni ennen kuin olin torilla enkä olisi mennyt enää siihen taalon vaika olisin saanut koko tuurun kaupungin, ja nyt ei muuta kun lähtiä kotia ja lährin rantatietä mutta rahaani jo rupes loppuumaan ennen kun pääsin kotia jotta täytyy jo kaksi päivää olla syömätä ja kävellä hyvin alvaria sitä en olsi tehnyt jotta olsin mennyt pyytämän vaika olsin nälkän kuollut; ja nyt kun pääsin kotia josta oli jo kulunut kolme kuukauta kun olin lähtenyt merellen mutta minä peljästyin jo kun näin merimiehen kuinka olis mahtanut käyrä kun olisin nähnyt meren; minä toimitin äirilleni kuinka minun oli käynyt." Nuota mainioita tappelioita Haapojan lapsuuden keskeiset kokemukset näyttävät olleen turvattomuus ja yksinäisyys, huolenpidon ja rakkauden puute. Tällaisissa olosuhteissa kasvaneen ihmisen omanarvontunto kehittyy usein heikosti, kun hän ei saa myönteistä palautetta teoistaan ja toiminnastaan. Huonosti kehittynyt omanarvontunto estää ihmistä luottamasta itseensä ja samalla altistaa hänet ympäristölle. Ihminen kokee ulkoa tulevat ärsykkeet ja vaatimukset voimakkaasti, koska ei arvosta itseään ja omaa persoonallisuuttaan. Haapojan tapauksessa heikko itsetunto oli väkivaltaisuuden yksi osatekijä, mutta sen taustalta löytyi muutakin kuin perhepsykologiaa. Huono omanarvontunto oli ainakin osittain seurausta prosessista, jolla Haapoja ajettiin kotitalosta ulos. Tämä prosessi taas perustui siihen tosiasiaan, ettei talo kyennyt kaikkia jälkeläisiään elättämään. Perheensisäiset kylmät suhteet olivat siis yhteydessä taloudellisiin realiteetteihin. Voimaa Haapojan sisäiset paineet saivat edelleen siitä ristiriidasta, joka oli talollisen syntyperän ja orpopojan kohtalon välillä. Niitä talollisen asemaan liittyviä arvoja, jotka Haapoja lapsuudessaan oli omaksunut, hän ei elämässään voinut saavuttaa. Pohjanmaan aleneva säätykierto pudotti jatkuvasti talollisten jälkeläisiä torppareiksi ja tilattomiksi. Yhteiskunnallinen nousu sitä vastoin onnistui harvoin. Väestö lisääntyi nopeasti, mutta maa oli jaettu. Kun maatalouden ulkopuolisia työnsaantimahdollisuuksia ei ollut, talollisten pojat päätyivät usein rengeiksi.(1O) Rengiksi nuori Haapojakin joutui, mikä ei häntä tyydyttänyt. Omat odotukset oli kasvuympäristö muokannut talollistason mukaisiksi, renki ei yhteisön ranking-listalla korkealle kohonnut. Väkivaltaan johtaneet paineet voimistuivat siitä, ettei Haapoja voinut elää talollisen elämää, johon oli syntynyt. Haapoja tunsi ilman omaa syytään joutuneensa lähtötasoaan alemmaksi, mistä asemasta hän ei kyennyt yhteisön hyväksymiä pelisääntöjä käyttäen nousemaan. Hän oli sisäistänyt elintaso- ja status kilpailun vaatimuksen menestymisen tärkeydestä, mutta tiesi samalla sen suhteellisuuden. Vaikka menestyneet saattoivat väittää, että heidän asemansa oli tulosta omasta toiminnasta, Haapojan elämä todisti päinvastaista. Huonot lähtökohdat saaneista menestyivät vain harvat, hyvistä asemista lähtevistä onnistuivat useimmat. Kun vastaavanlaiset tapaukset olivat 1800-luvun Pohjanmaan yhteiskunnallisessa tilanteessa yleisiä, lisääntyi myös korvikekäyttöjä ja -arvoja tarjonnut väkivaltaisuus. Puukkojunkkarit löysivät arvonsa ja sankaruutensa hallitsemalla muita pelolla, ottamalla kohtalon omiin käsiinsä. Kun muulla ei voitu ylpeillä, tuli väkivallasta tie ympäristön kunnioitukseen. Vääristynyttä pelon kautta ympäristössä synnytetty arvonanto tietysti oli, mutta paljon muutakaan eivät puukkojunkkarit kokeneet voivansa saavuttaa. Sen, että juuri väkivalta toi mukanaan kunnioitusta, oli Haapoja havainnut jo lapsena. Ollessaan kotioloja paossa naapurissa hän näki ja kuuli kiehtovia asioita: "Ja välistä kun sattuu talvella pakoni niin oli eräs taaloo joka oli vanhempaani kansa hyvät tuttavat niin minä tapasin ottaa pakoni sinne ja siellä olikin minun oikein hauska olla, kun taaloossa tapas olla aina nuota reppuryssiä joita minä rakastin kaikia muita erellä, tuata nuoren soomaa puuhen taapaa ja kun ne pelasivat kortia niin sitäpä olsin kattonut vaika syömätä montapäivä, ja siitä sainkin oppia ja kuullaa, siitää mitä en ollut kotonavielä saanut oulla, ja minä kun olin hyvin halukas kuuleemaan nuota mainioita tappelioita ja muita erinomaisia uros töitä ja tahron tulla samanlaiseksi, koska kuulin että heitä pirettin suuressa arvossa." Haapojalle puukkojunkkarin uraa ympäröinyt arvonanto loi vastapainon oman elämänkohtalon surkeudelle. Sen jälkeen kun merille lähtö oli epäonnistunut, Haapoja palveli renkinä ikävuodet yhdestätoista kuuteentoista. Tästä virheestä hänellä ei ollut paljon sanottavaa: "Ja nyt aloin oleman trenkipoikana mitä missäkin paikassa aina siihen asti kun aloin käymään rippi koulua... ei sovi sanoa että elämäni siihenkän asti oli oiken tavallisen ihmisen elämää vaan se oli hiukan huonompaa muitten jhmisten elämästä." Haapoja lähti etsimään arvonantoa värväytymällä seitsemäntoistavuotiaana armeijaan. Hän joutui pois kotiseudultaan, Hämeenlinnaan, mutta vastapainoksi Haapoja saavutti tunteen siitä, että hän oli oikea maailmanmies. Armeija-aika kului jokseenkin rauhallisesti, vaikka Haapoja aina välillä käyttikin nyrkkioikeutta, koska omien sanojensa mukaan oli suukopuun huono.(13) Palveltuaan armeijassa kaksi vuotta Haapoja palasi kotiseudulleen. Nyt hän oli maailmaa nähnyt ja voimansa tunnossa, eikä hänellä ollut mitään aikeita tyytyä aikaisempaan osaansa. Ylistaron kuningas Haapojan rikollisen uran alkua kuvaili Päivälehti myöhemmin näin: "Syksyllä v. 1866 Haapoja palasi Ylistaroon palveltuaan Suomen kaartin reservissä ... Haapoja oli siihen aikaan reipas, ulkonäöltään sievä nuorukainen... Hänestä ei vielä tiedetty mitään erityistä pahaa kertoa. Päinvastoin pidettiin häntä yleensä jotenkin tasaisena ja siivona nuorukaisena..." Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin Haapoja alkoi näyttää oikeaa karvaansa. Oltuaan kotipaikallaan ainoastaan pari viikkoa rupesi hän neljän viiden muun hurjapäisen nuorukaisen johtajaksi, jotka kaikki olivat häntä vanhempia. Pian olivat nämä hurjalla esiintymisellään herättäneet kauhua ja pelkoa kaikissa pitäjän rauhallisissa asukkaissa. Varsinkin alkoivat Haapoja ja hänen roistoliittonsa tehdä väkivaltaa häissä ja muissa pidoissa ... Haapojan Matti oli itse kovasti ylpeä konnanjuonistaan ja siitä pelosta, jonka alaiseksi hän oli saattanut ylistarolaiset. "Isontalon Antti on kuninkaana Härmässä, minun täytyy olla Ylistaron kuninkaana", tapasi hän ylvästellä.(14) V. 1870 tuomittiin 24-vuotias Haapoja puukotuksesta häissä 12 vuodeksi vankeuteen ja passitettiin Turun Kakolaan kärsimään rangaistustaan. Tuolloin Haapoja ei vielä ollut maankuulu rikollinen, ainoastaan yksi monista puukkojunkkareista. Lehdistön ja suuren yleisön tietoisuuteen hän alkoi päästä onnistuttuaan pakenemaan neljä kertaa Kakolasta. Pakomatkoilla tehdyt varkaudet nostivat hänen rangaistuksensa elinkautiseksi. V. 1880 Haapoja anoi siirtoa Siperiaan. Siperiaan hänet siirrettiinkin ja hän joutui pakkotyöhön kultakaivoksille. Vasta pako Siperiasta v. 1890 teki Haapojasta yhden maan pelätyimmistä rikollisista. Saavuttuaan syksyllä 1890 Helsinkiin hän murhasi kuristamalla erään prostituoidun. Rikosta käsiteltiin lehdistössä laajasti ja yksityiskohtaisesti.(15) Tuolloin 44-vuotias Haapoja tuomittiin uuteen elinkautiseen. Rangaistuspaikaksi määrättiin jälleen Turun Kakola, mistä Haapoja alkoi uudestaan anoa siirtoa Siperiaan. Vaikka kerran Siperiasta karannutta miestä ei aiottu sinne toista kertaa lähettää, vankilaviranomaiset lietsoivat Haapojan toiveita siirrosta, jotta vastineeksi olisi saatu tietoja hänen Siperiassa tekemistään rikoksista. Haapojan huhuttiin myös Siperiassa ollessaan syyllistyneen murhatöihin. Kun siirtoa ei kuulunut, otti Haapoja taas kohtalon omiin käsiinsä. Syksyllä v. 1894 hän koetti paeta Kakolasta. Epäonnistuneen paon yhteydessä hän surmasi yhden ja haavoitti kahta vanginvartijaa. Matti Haapoja löydettiin hirttäytyneenä sellistään 8.1.1895 sen jälkeen kun vanginvartijan surmaa oli alettu käsitellä Turun raastuvanoikeudessa.(16) Perkeleen välikappale Haapojan on todettu nuorena olleen vilkas, älykäs ja erittäin voimakastahtoinen luonteeltaan. On sanottu, että hänestä olisi voinut yhtä hyvin tulla Suomelle suurmies kuin tunnetuin rikollinen, jos hän vain lähdössä olisi sattunut oikealle puolelle elämän raja-aitaa.(17) Haapoja itse piti omista luonteenpiirteistään keskeisimpinä ylpeyttä ja kiivasta luontoa.(18) Sitä, millainen kuva ympäristölle Haapojasta syntyi, ilmentävät hänen avausrepliikkinsä Mathilda Wredelle heidän ensi kerran tavatessaan: - Te olette Mathilda Wrede. Tulette saarnataksenne minulle. - Turhaa ajan hukkaa. On aivan turha yrittää käännyttää minua. - Olettekos te sen Vaasan maaherran tytär. Hän oli komein mies minkä olen nähnyt. Tekin olette pitkä kuin hän, mutta laiha ja ruma. Millainen nenäkin teillä on.(19) Haapoja ei pyrkinyt esiintymään kuin herrasmies. Hän purki omaa katkeruuttaan Mathilda Wredeen ja huomautti samalla vankien ystävälle, että tämänkin oli syytä olla maailmalle katkera. Rekisteröityään Wreden yhteiskunnallisen taustan, iän (noin kolmekymmentä) ja epäedullisen ulkonäön Haapoja päätteli jotain Wreden käännytystyön motiiveista eli katsoi sen olevan pettyneen vanhanpiian yritystä hakea tarkoitusta elämälleen. Päästäkseen omasta nöyryytetyn vangin tilastaan tasavertaiseen asemaan Haapoja iski heti heikoimpaan kohtaan, jonka Wredessä näki. Wredelle ilmaistusta kielteisestä asenteesta huolimatta Haapoja koetti useaan otteeseen etsiä uskonnosta itselleen nöyryyttä ja sielunrauhaa. Kuitenkin myös uskonnollisen kääntymyksen epäonnistumisessa ilmenivät hänen elämänsä perusristiriidat. Vaikka Haapoja piti luonteensa ylpeyttä ja kiivautta perkeleen välikappaleina, nämä eivät olleet niin vain poiskitkettäviä luonteenominaisuuksia, sillä niiden lähteet olivat elävät. Ylpeys oli loukattua ylpeyttä, kiivaus tämän seuraus ja kumpikin syntyi reaktiona omaa yhteiskunnallista ja sosiaalista asemaa kohtaan. Haapojan uskonkamppailu oli epätoivoista yritystä alistua maailmanjärjestykseen sellaisena kuin se oli. Kuvaavaa tämän kamppailun epäonnistumiselle oli Haapojan elämän loppu. Hän oli kirjoittanut Wredelle löytäneensä Jumalan rikkauden, viisauden ja syvän tunnon. Wredeä suuresti ilahduttanut uskonnollinen herääminen ei kuitenkaan estänyt Haapojaa surmaamasta vanginvartijaa ja itseään. Lähdeluettelo saatavana toimituksesta.