Vartijan työn kuvia ja kuvitelmia Aaro Törmälä Mennessäni 1940-luvulla ensimmäisen kerran vankilaan nähdäkseni, millainen tuleva työpaikkani on, hämmästelin eniten virkapukuja. Vartijat koppalakkeineen ja pistooleineen toivat mieleen armeijan kapitulantit ja vartiopäällikköä puhuttelin johtajaksi. Sen arvokkaamman näköistä herraa en voinut kuvitella tuosta parakkivankilasta löytyvän. Kun katselee vartijakuvia sadan vuoden takaa on näky vielä sotaisempi. Parrakkaat uroot miekkoineen ja aseineen ovat kuin taistoon menossa oleva Kaartin Pataljoona Turkin sodassa. Se, minkä katse kertoo, on kuitenkin vain ulkoinen osa vartijan olemuksesta. Kun lukee vanhoja albumeja ja pöytäkirjoja, nousee esille kuva alistetusta, runsaasti velvollisuuksia ja vähän oikeuksia sisältäneestä työroolista, johon kuuluivat pitkät työrupeamat ja pienet palkkapussit, eli "huono aineellinen toimeentulo ja kuolettavan kireä palvelustoimi", kuten sen aikainen teksti kertoo. Lähes uskomaton esimerkki nykypäivän vartijalle, joka saa toimeentulonsa lisuketta mm. loma-ajan menetetyistä pyhätöistä, on tieto siitä, että vuosisatamme alun vartijan kohteluun sisältyi myös määräys itse palkata sijainen sairasloman ja virkamatkan ajaksi, normaalista lyhyestä lomasta puhumattakaan. Samanlainen epäsuopea lomakäytäntö ulottui tietenkin myös muuhun vankeinhoitoväkeen, mutta hepä saattoivat "palkata" sijaisekseen työtoverinsa tai kollegan oman toimen ohella, jolloin rahaa ei tarvinnut käyttää. Näinhän ei voitu menetellä vartijapuolella. Tuota vanhan etuoikeutensa taakkaa ns. virkamiehet kantavat edelleenkin. Sijaisille ei makseta eikä heitä palkata. Aika aikaa kutakin. Sadan vuoden takaiselle vankeinhoidolle on taustakankaaksi asetettava tsaarin aika ja sortovuodet. Se jähmetti edistyksen ja löi leimansa kaikkialle valtionhallintoon. Ellei meidän tiellämme olisi lisäksi ollut kansalais-, talvi- ja jatkosotia, olisi nykytason, inhimillisyyttä kohti menevä vankeinhoito niin vankien kuin henkilökunnankin kohdalla voinut alkaa huomattavasti aiemmin. Karkuruusongelma Liekö tsaarin ajan vai kansamme ankaruuden vaikutusta, että vankeinhoitomme on pyörinyt hyvinkin sitkeästi vankikarkaamisen kehässä. Vartijapolvi taaksepäin vangille saattoi räpsähtää jopa 2 v kuritushuonetta, jos luikki suolle samasta akkunasta kaverin perässä ja yksinkin hiippailevat saivat lisäkasvatusta lukuvuoden verran. Samoin vartijapoloinen, ja joskus joku muukin syntipukki, joutui aina kuulusteluihin ja punaiselle matolle johtokunnan eteen. Kun rike löytyi, sai henkilökuntakin maistaa esivallan miekkaa. Vanhoina aikoina sakkojen ja vapaapäivien menetysten muodossa, myöhemmin kunniaan käyvin sivalluksin, mutta aina kuitenkin aikakauden kipeimpään hermoon kolauttaen. Kun muistaa pitkät työrupeamat, vähäiset vapaapäivät ja niukan ansion, niin paljonkohan se nostatti työmotivaatiota, kun juuri näihin perusasioihin lipsahdusten sattuessa käytiin käsiksi? Ja vastaavasti: terästyykö nykypäivän vankeinhoitaja innostuneeseen työhön kantaessaan sisällään surua ja masennusta tapahtuneesta epäonnistumisesta, jonka juristeria tulkitsee rikkeeksi ja jopa rikokseksi? Vankeinhoitomme on paljolti karkaamisten ja niiden estämiseksi tehdyn työn historiaa. Jos teko olisi vain järjestysrikkomus, ei yleisen oikeuden alainen rikos, poistuisi myös henkilökunnalta raskas ja tarpeeton taakka. Harrastuksia Vaikka vartijan työ olikin menneinä aikoina raskasta, jaksettiin viritellä ja harrastaa monia kunnioitettavia henkisiä puuhia. Runoiltiin, kirjoitettiin, käytiin ahkerasti kokouksissa, näyteltiin, rutistettiin painia jopa työn jälkeen jne. Etunenässä kulkivat aina ammattiyhdistysjohtajat ja myös laitoksen johto. Ne olivat tietenkin niitä aikoja, jolloin vähäväkiset muillakin tahoilla nousivat vaatimaan inhimillisempiä työoloja, parempaa palkkaa jne. Barrikadeille noustiin harvoin, mutta sitä säkenöivämmin kirjoitettiin ja puhuttiin. Vartijayhdistyksen johto kantoi myös huolta jäsentensä henkisen puolen kehittämisestä, kuten kauniit ja ylevät kirjoitukset ajan albumeissa kertovat. Työn kuvia ja kuvitelmia Tuolla menneiden aikojen vartijakunnalla, sotilasjoukolla, oli myös selkeä esimies-alainen -työsuhde. Johto piti alaiset kurissa ja alaiset vangit. Se oli sitä yksinäisyydessä pitämisen sekä säännöllisen ja ahkeran työnteon opettamisen aikaa. Määräykset ja valta kulkivat vain yhteen suuntaan, ylhäältä alas. Vielä viime sotien jälkeen vankiloita kuvattiin puolisotilaallisiksi laitoksiksi ja ainakin eräissä marssittiin työpaikoille sotilaslaulujen tahdissa. Sehän oli selkeää ja suoraviivaista kuin Pohjanmaan maantie, paitsi että mitä enemmän ja pikkupiirteisimpiä säännöksiä on, sitä enemmän niitä rikotaan, ja sitä pahemmalta sellaisessa laitoksessa tuntuu olla niin vangin kuin vartijankin. Pahasta seuraa aina pahuus. Ellei ihminen saa missään asiassa päättää, miten toimii ja elää, on viha ja katkeruus päällimmäisenä. Vartijan monisäikeisen työn lopputulosta pohdittaessa tulee aina muistaa työtovereiden, johdon ja johdettavien osuus. Tärkein näistä lienee työkavereiden taholta tuleva tai tulematon tuki ja kannustus. Jo ensimmäisessä vuosikokouksessaan 1896 pohti Suomen Vanginvartijayhdistys, "mitenkä palvelijakunta parhaiten voisi kehittyä ammatissaan saavuttaaksensa suuremman täydellisyyden heille uskotussa tehtävässä." Puutteen poistamiseksi pidettiin edullisimpina ammattia koskevia luentoja sekä siihen kuuluvaa kirjallisuutta. "Itsekasvatus" Mainitun yhdistyksen 20-vuotisalbumista on hellyttävää lukea yhdistyksen johtoon kuuluvan nimimerkin J.O.V.-o:n ajatelmia itsekasvatuksesta: "Miksi tehdä elämä toinen toisille katkeraksi, siinähän on ilmankin suruja tarpeeksi?" "Se joka päättää vakavasti ja säännöllisesti aloittaa itsekasvatustaan täytyy niin sanoakseni yhä enemmän ruveta pikkuseikoissa tarkkailemaan itseään." "Täytyy pitää silmällä miksi ajattelee ja toimii juuri sillä tavalla." Itsekasvatuksen ydinkohta on hänen mukaansa sydämen sivistys: "Tilinteko oman itsensä kanssa ei ole mikään helppo asia, sillä olemme usein taipuvaiset puolustellen ja säälien katsomaan omia vikojamme ja heikkouksiamme." "Helppoa ei suinkaan ole voittaa omaa itsepäistä luontoaan, vähentää äreyttään, hillitä kiivauttaan, olla ahkera, säännöllinen, omantunnontarkka, totinen, omaa hyötyä katsomaton, ja kaikessa käyttäytyä järkevänä olentona, itse oikean tähden, katsomatta palkkaa, kanssaihmisten kiitosta tai persoonallista onnellisuutta tulevassa elämässämme." Alalle valinta ja valikoituminen Kun puhun näistä asioista, voidaan helposti sanoa, etten piittaa perinteistä enkä käytännön miesten kokemuksista; että edustan vain hyvin naiivia optimismia ja etenkin, ettei minulla ole mitään tietoa siitä, miten ilkeitä ja häijyjä vangit todella ovat, etenkin vartijoille. Tullessani itse alalle ei minulla ollut vangeista ja vankiloista muuta näkemystä kuin että olin nähnyt sotavankeja, kädet ylhäällä taistelutilanteissa, loputtomina nelijonoina Aunuksen tiellä sekä muutamia maalaistalojen pelloilla lomalla käynnin aikana. Olin lukenut myös Hella Vuolijoen kirjan "Enkä ollut vanki". Huomasin kuitenkin pian, että ala saattaisi ehkä sopia minulle. Miksikö? Sen vuoksi, että tajusin kykeneväni eläytymään vankien kohtaloon siten, että uskoin ymmärtäväni sen, mitä oli tapahtunut ja miksi. Vaikka olinkin, etenkin alkuvuosina, usein ironinen ja kovakin, niin tuskin paha, ilkeä tai väkivaltainen. Näin sen vuoksi - uskon tähän - että isäni oli ollut lempeä, joka ei koskaan koskenut lapseensa märällä sormellakaan. Minulla ei ilmeisesti ollut tarvetta nujertaa ja alistaa vankeja, koska minullekaan ei ollut lapsena sellaista tehty. Oli aikoja, jolloin vartijaksi tulijat olivat henkilökunnan sukulaisia tai tuttavia tai sitten työttömiä ohikulkijoita. Vartijoiden pestaamiseen ei uhrattu varoja eikä vaivoja, vaikka tiettyinä aikoina, esim. viime sotien jälkeen, siihen olisi ollut varaa, kun ammattia ja työtä vailla oleva miesarmeija etsi itselleen elintilaa. Kun myöhemmin tuli tavaksi peräänkuuluttaa uusia vartijoita lehdissä ja lopulta jopa kortistoissa ja kun soveltuvuuskriteereinä pidettiin keskeisesti asevelvollisuuden suorittamista, suurta kokoa, isoja nyrkkejä sekä jonkin ammattikoulun suorittamista, ei liene kumma, että vankeinhoidon tavoitteiden ja päämäärän sekä niiden onnistumiseksi suoritettavan käytännön työn suhteen ei ole saavutettu muuta kuin hyvin ristiriitaisia tuloksia. Toisinaan näkemykset ja työtavat ovat jopa sivallelleet toisiaan korville. Samasta syystä sisäinen koulutus ei ole purrut sillä tehokkuudella ja tavalla, jota siihen uhratut varat ja työtä hartiavoimin tekevät ammattitaitoiset ja -tietoiset kouluttajat kaikilla tasoilla antaisivat aiheen odottaa. Tätä mielipidettä ei tule liikaa yleistää, sillä onhan toki aina ollut joukko koulutukseen hyvin innokkaasti ja myönteisesti suhtautuvia, sillä huonoinkaan valintakriteeri ei estä joukkoon sopivan myös erinomaista ainesta. Valintasysteemi uusiksiko? Valintamenetelmä tulisi saattaa uuteen uskoon. Ei liene vaikeaa laatia alalle onnistuneesti testaava pääsykoe, jota täydentää valintaan soveltuva ihminen tai ryhmä. Korkeatasoinen opetus valuu hiekkaan, opetus ja opettajat käsitetään väärin, jos vastaanottajina ovat lapsuudessaan torjutut torjujat. On tuloksetonta opastaa ihmisille yhteisvastuullisuutta, lempeyttä ja rakkautta työhönsä, jos heiltä puuttuu inhimillisen eläytymisen ja ymmärtämisen edellytys. Pelkkä älykkyys ei riitä tunteiden alueella. Ei liene menetys vankeinhoidolle, jos tuollaisen valintaseulan läpi eivät enää pääsisikään kovat, peräänantamattomat ja jähmettyneet "kersantit". Olisi jopa onnellista, että kukin ihminen tulisi ohjautumaan hänelle parhaiten sopivalle alalle. Ei kaikkien tarvitse työskennellä ihmisten parissa. Paljon on työtä myös koneiden ja laitteiden parissa puuhailtaessa. Korkea moraalisuus ja älyllisyys sekä velvollisuudentunto eivät riitä onnistuneeseen hoitotyöhön, siihen tarvitaan akkumulaattoriksi elävää tunnemaailmaa. Vankeinhoidon pedagogiikka on suurelta osin lähinnä vallankäytön opettamista. Sen vuoksi kysyn, tulisiko opetuksessa käsitellä enemmän itse valtaa, sen sisältöä, ilmenemistä ja käyttöä kuin sen käytön opettamista? Vain sellainen ihminen, joka tajuaa vallan synnyn, olemisen, tarpeellisuuden ja tarpeettomuuden, osaa käyttää sitä harkiten. Näin nimenomaan sen vuoksi, ettei vastapuolella, vangeilla, ole lainkaan valtaa. Jos koulutuksessa pyritään vain onnistuneisiin koepapereihin ja päästötodistuksiin, saattaa opetuksen ydin jäädä vielä epäselväksi. Opetukselle kateederin molemmin puolin tulisi kyetä panemaan koko ihmisen sisin. Jokaisen rikoksen ja rikollisen takana on aina henkilökohtainen tragedia. Ellemme tyytyisi vain rankaisemaan, vaan kykenisimme selvittämään tapahtumien taustan, pystyisimme vähentämään vankilukua ja rikollisuutta sekä sulkemaan vankiloita. Vangitkin ovat luovia ja itsenäisiä ihmisiä, joiden tunnemaailmaan pitäisi kyetä eläytymään ja joiden mekanismi, niin uppiniskaisilta, uhmakkailta ja herkästi kiivastuvilta kuin he päällisin puolin tuntuvatkin, pitäisi oppia tarkoin tuntemaan. Tietenkin pieni osa vangeista on ihmisiä, joiden tunne-elämä on kapea ja vääristynyt ilmeisesti lähinnä kovan ja jopa julman lapsuuden kokemuksista. Näiden psykopaattien, usein varsin älykkäiden ihmisten kohdalla tapaamme kammottaviakin väkivallantekoja. Heitäkin tulee säilyttää vankilan inhimillisessä ilmapiirissä, nimenomaan säilyttää, jotta yhteiskunta voisi elää heiltä rauhassa. Kun henkilökunta on maltillinen ja harkitseva, halukas työskentelemään ryhmänä ja kun heillä on tietoa ihmisen sielusta ja mielenlaadusta, tullaan näiden ihmisten kanssa toimeen. Jos vanki menee epäjärjestykseen, ei vartijan tule siihen mennä. Arkinen työ Vartijan työstä voi muodostua rutinoidun, tehdastyötä vastaavan leipäpapin homma, jos suljetaan korvat ja silmät kaikelta nykyaikaiselta tiedolta ja noudatetaan vain vanhoja työtapoja, joista vanhempi polvi mielellään kertoilee. Kuitenkin jo v. 1915 kysyi kirkkoherra K.Z. Tallgren vartijayhdistyksen vuosijuhlassa: "Tuottaako se toimi, johon Te olette antautuneet, Teille sitä sisällistä tyydytystä, jota jokaisen elämänkutsumuksen pitäisi tekijälleen antaa?" Ja edelleen hän totesi: "Vartijoina tahdomme vartioida itseämmekin niin, että velvollisuutemme perin arkaluonteisessa kutsumuksessamme tulevat kunnolla täytetyiksi." Työpaikoilla usein kuohahtelee, on riitoja ja selkkauksia. Niistä ei ole kuitenkaan syytä huolestua, koska ne saattavat paljastaa elähtäneitä työtapoja ja sääntöjä ja koska niihin voi sisältyä parannusten siemeniä. Uudet ratkaisut löytyvät vain käymällä kriisit lävitse. Kun haluat kehitystä, aloita, tee ja kokeile itse sopivin keino, äläkä odota, että joku tai koko yhteisö sen tekisi. Uudistukset eivät kuitenkaan etene helpolla yhden ihmisen toimesta. Sinä olet työryhmää varten, osa sitä, ja työryhmä vankeja varten, eikä päinvastoin. Työtoverit suhtautuvat ristiriitaisesti työhönsä syvällisesti paneutuvaan vartijaan. Uudistajan ympärillä tuulee. Ihailuun ja kannatukseen sisältyy usein väheksyntää ja kateutta. Jos näitä työyhteisön kielteisiä tunteita hehkutetaan ympäröivään yhteiskuntaan, saattaa sellainen johtaa jopa yllättäviin purkauksiin. Älä koskaan kuvittele tulevasi täydelliseksi vartijaksi tai jo olevasi sitä. Se ei ole mahdollista eikä edes toivottavaa. Ole sen vuoksi aina hyvin kriittinen itseäsi, työtovereitasi ja johtoa kohtaan. Kaikilla on vahvat ja heikot puolensa. Jos haluat edistyä ammatissasi, kehitä vahvoja puoliasi ja pidä heikot järjestyksessä, mieluiten työttöminä. Jos vielä pystyt karkoittamaan naamaltasi epäaidon naamarin ja kertomaan kavereille virheistäsi ja tietämättömyydestäsi, mutta myös osaamisesi, avusi ja asenteesi, olet hyvällä tiellä kohti ammattiroolia, johon sisältyy myös aidosti vangin arvostus ja ihmisenä rakastaminen. Silloinkin kun yhteistyö sujuu työpaikalla, tuntee ihminen usein olevansa yksin. Eräät toimenpiteet on tehtävä vastoin omaa näkemystä, eräät ratkaisut ovat kompromisseja. Tulee myös tilanteita, joissa ei voi tuoda esille omaa vihaisuuttaan tai halua saada apua työtovereilta. Usein myös työt ja tapahtumat työpaikalla seuraavat kotiin ja vapaa-ajalle. Tekipä työnsä miten hyvin tahansa, ei vankilan kaltaisessa ristiriitoja sisältävässä työpaikassa voi saada aina hyväksymistä ja kiitosta työstään. Sen vuoksi jatkuva itsensä kehittäminen on välttämätöntä. Vain sen avulla ihminen hioo itseään kestämään kritiikkiä ja murjomisia. Itsensä kehittäminen on tärkeää myös siksi, että rohkenisi tehdä ratkaisuja, joihin tietää myöhemmin kohdistuvan arvostelua. Roolit ja protestit Roolit, myös vartijan, ovat perinteisiä, monien sukupolvien päälleen kiskomia, aluksi pakosta ja myöhemmin ne jo sisäistäen. Niihin liittyy asenteita, näkemyksiä, arvoja, tekoja jne. Kukin polvi jopa vahvistaa roolejaan aikanaan. Vaikka meistä monet näkevät tämän yhteiskunnan roolinäytelmän ja kapinoimme sen valhetta vastaan, ei monellakaan ole rohkeutta riisua näyttelijänkaapua, ei edes kykyä nähdä roolia rooliksi eikä omaksi itseksi. Tuntuu siltä, että monet yhteiskuntamme vähäosaisista ovat sittenkin, protestoimalla yhteiskuntaa vastaan, lähempänä todellisuutta kuin me parempiosaiset. Vankeinhoitajien toiveet ja esitykset alalla tapahtuvasta kehityksestä keskittyvät uusien virkojen saamiseen, määrärahoihin uusien vankiloiden rakentamiseksi ja vanhojen kunnostamiseksi sekä palkkojen nostamiseksi. Voisiko kehitys kehittyä muutakin tietä? Vaikkapa siten, että tehdään työtä vankiluvun alentamiseksi, satojen vankitilojen vankiloista luopumiseksi ja ainoastaan 30-50 vankipaikan uusien laitosten rakentamiseksi. Kestäisikö vankeinhoitoväki sellaista vallanmenetystä, että vangit vapautuisivat suoritettuaan puolet rangaistuksesta sekä harkintavalta ja 2/3-säännöstö kumottaisiin? Vankiluvun alentamista mietittäessä lienee aiheellista pohtia myös, oliko vain kerran elinaikanaan vankilassa käyneille tuo yksikään kerta välttämätön? Ehkäpä lievemmätkin keinot olisivat riittäneet, suurimmalle osalle ainakin?