Nuoret ja esitutkinta P. O. Träskman Nuorisorikollisuutta on ilmeisesti aina pidetty huolestuttavana ilmiönä. Tavallaan se onkin sitä. Omista arvostuksista ja arviointitavasta riippumatta on pakko todeta, että nuorisorikollisuuden määrä on tänä päivänä varsin huomattava. Kaikista tuomioistuinten käsiteltäviksi tulevista rikoksista on noin 10% 15-17-vuotiaitten tekemiä.(1) Kun otetaan huomioon yksinkertaistettua menettelyä noudattaen tuomitut rikokset, toimenpiteittä jätetyt rikokset sekä nuorten piilorikosten varsin suuri määrä, nuorten tekemien rikosten osuus on kaikesta rikollisuudesta vieläkin suurempi. Nuorisorikollisuus on huolestuttava ilmiö myös siinä mielessä, että rikosten lukumäärä on toisinaan osoittanut jyrkkääkin kasvua. Esimerkiksi vuosien 1960 ja 1980 välillä tilastoitu nuorisorikollisuus(2) enemmän kuin nelinkertaistui.(3) Niin ikään on huolestuttavaa, että kansainvälisesti katsoen on nuorten osuus rikollisuudesta Suomessa varsin merkittävä. Suhteutettuna 100.000 henkilöön kunkin maan väestöstä nuorten tuomituksi tulleiden lainrikkojien lukumäärä on Suomessa huomattavasti suurempi kuin esimerkiksi Ruotsissa (vuonna 1980 Suomessa todettiin rikokseen syylliseksi 4274 nuorta 100.000 asukasta kohden koko väestöstä, kun vastaava luku oli Ruotsissa 2709).(4) Kun Ruotsin nuorisorikollisuuden on lisäksi arvioitu olevan suuremman kuin useimpien läntisten teollisuusmaiden, lienee Suomi siten tältä osin yksi läntisen teollisuusmaailman vähemmän kunnioitusta ansaitsevia huippuja.(5) Suurin osa rikoksista on lieviä Puhtaasti kvantitatiivisesta tarkastelusta saatu synkkä kuva valkenee kuitenkin, mikäli nuorten tekemiä rikoksia tarkastellaan pelkästään niiden lajin perusteella. Nuorten tekemät rikokset kasaantuvat pääasiassa vain muutamiin rikoksiin, jotka onneksi eivät kuulu törkeimpiin rikoslajeihin. Tyypillisiä nuorten tekemiä rikoksia ovat varkaus ja näpistys, vahingonteko sekä viranomaisten erehdyttäminen. Noin joka viides näistä rikoksista tuomittu on alle 18-vuotias.(6) Vakavimpien ja vaikeasti selvitettävien rikosten osalta nuorten osuus on vähäinen tai täysin olematon. Nuoret syyllistyvät vain harvoin rikoksiin, jotka vaativat pitkää harkintaa tai seikkaperäistä suunnittelua. Tyypillistä nuorisorikollisuudelle on päinvastoin lähinnä se, että rikos tehdään hetkellisestä, usein tiettyyn tilanteeseen liittyvästä mielijohteesta rikos vain syntyy juuri siitä tilanteesta hersyvästä fiiliksestä. Rikokset tehdään yleensä ryhmässä, joskus jollakin tavalla organisoidussa, mutta useimmin spontaanisti syntyneessä jengissä.(7) Nuorten tekemät rikokset ovat yleensä suhteellisen yksinkertaisia. Tutkinnallisesti niitä voidaan pitää vaikeina vain harvoin. Nuorisorikollisuuden arvioinnissa voi helposti nähdä tiettyä vastakohtaisuutta. Nuoruusaikaa (varsinkin omaa) ja nuorisoa ihannoidaan usein. Nuorisoa romantisoidaan, nuorta (varsinkin nuorta tyttöä) pidetään spontaanisti puhtaana ja viattomana - nuoriin kohdistetaan toivo paremmasta. Tähän kuvaan ei rikollisuus sovi. Tosiasia kuitenkin on, että rikollisuus on nuoruuteen liittyvä normaali ilmiö. Piilorikollisuustutkimukset ovat osoittaneet varsin vakuuttavasti, että melkein jokainen 18-vuotias on viiden viimeisen vuoden aikana syyllistynyt yhteen tai useampaan rikokseen.(8) Tavallaan siis juuri normaali nuori on rikollinen. Suomessa, niin kuin muissakin Pohjoismaissa, korostetaan nykyään voimakkaasti rikosoikeusjärjestelmään liittyvää yleisestävää vaikutusta. Rangaistuksia tulee antaa vain sellaisista teoista, joita voidaan pätevin perustein pitää yhteiskunnalle vahingollisina. Kriminalisointeja tulee siten harkita järkiperäisesti, ja niitä tulee käyttää suhteellisen säästeliäästi. Kriminalisoituun tekoon syyllistynyttä rangaistaan, mutta rangaistuksen ensisijaisena tarkoituksena on osoittaa yhteiskunnan kaikille jäsenille, että kyseisestä teosta asetettu rangaistusuhka on todellinen ja että yhteiskunta on tarpeen vaatiessa jopa valmis tuottamaan kärsimystä teon tekijälle.(9) Tähän kärsimykseen rikoksentekijä joutuu alistumaan koko yhteiskunnan eduksi. Rangaistus on kielteinen ilmiö Rangaistus on monessa mielessä kielteinen ilmiö. Tahallista kärsimyksen tuottamista toiselle ihmiselle ei ole helppo hyväksyä. Rangaistusjärjestelmän eettinen hyväksyttävyys onkin taattava asettamalla tiettyjä rajoituksia rangaistusten käytölle. Nämä rajoitukset perustuvat lähinnä joihinkin yleisesti hyväksyttyihin periaatteisiin. Tärkein näistä on oikeudenmukaisuusperiaate: jokaista rikoksen johdosta suoritettavaa toimenpidettä on voitava pitää oikeudenmukaisena.(10) Oikeudenmukaisuusperiaatteesta johtuu myös, että lapset ja nuoret asetetaan rikosoikeudellisessa kontrollissa erityisasemaan. Oikeudenmukaisuusarviointi määrää siten itse asiassa tämän erityissääntelyn laajuuden ja sisällön. Nuorella henkilöllä ei ole vielä sellaista kypsyyttä eikä sellaisia tietoja ja taitoja, joita tarvitaan yhteiskunnan oikeusnormien noudattamiseen. Tämän vuoksi ei pidetä hyväksyttävänä nuoren henkilön rankaisemista samoin edellytyksin ja samoja rangaistuksen määräämisen sääntöjä noudattaen kuin täysi-ikäistä henkilöä rangaistaan.(11) Tähän perustuen mm. rikosoikeudellisen vastuun alaikärajaksi on asetettu 15 vuotta, ja 15-17-vuotiaita nuoria rangaistaan lievemmin kuin 18 vuotta täyttäneitä. Jonkinlaisena esteenä nuorten rankaisemiselle on myös se, että rikosoikeusjärjestelmän kielteisiä piirteitä on vaikeampi hyväksyä rangaistaessa nuorta henkilöä. Rangaistuksen haittavaikutukset saattavat olla huomattavat ja ennalta arvaamattomat sen kohteeksi joutuvalle nuorelle. Yhteiskunnan saama hyöty rankaisemisesta vähenee, mikäli rangaistuksen samalla voidaan olettaa vahingoittavan pahasti sen kohteeksi joutunutta. Rangaistuksen käytön kynnystä nuorten osalta nostaa lisäksi se, että ilmitullut rikoksentekijä on usein valikoitunut erilaisten sattumien kautta. Hänen tekonsa ei ansaitse rangaistusta sen paremmin kuin toisenlaisten sattumien vuoksi ilmitulolta välttyneiden rikos- ja ikätovereidenkaan lainvastaiset teot. Hyväksyttävää rangaistuksentarvetta on vaikea perustella myös erityisestävyydellä. Mikäli ilmitullut rikoksentekijä kuuluu siihen nuorten vähemmistöön, joka todellakin tarvitsee yhteiskunnan sopeuttamista viranomaisten toimesta, rangaistus on tähän tehtävään varsin tehoton. Kaikesta tästä huolimatta nuoria rangaistaan edelleen. Tehokkuusmalli ja oikeusvarmuusmalli Rikosoikeudenkäyntiin sen laajassa merkityksessä kuuluu rikoksen esitutkinta, varsinainen oikeudenkäynti sekä rangaistuksen ja muiden rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpano. Nämä oikeudenkäynnin eri vaiheet kuuluvat eri viranomaisille. Esitutkinnan tekee yleensä poliisiviranomainen, oikeudenkäynti käydään tuomioistuimen edessä, yleensä syyttäjän aloitteesta ja rangaistuksen täytäntöönpanosta huolehtivat erityiset viranomaiset, kuten lääninhallitukset ja vankeinhoitoviranomaiset. Rikosoikeudellisen kontrollin osalta tehdään toisinaan ero kahden eri mallin välillä. (12) Toista mallia kutsutaan tehokkuusmalliksi. Sille on ominaista rikosten tuloksellisen selvittämisen korostaminen. Tärkeänä pidetään nimenomaan sitä, että rikosten ilmitulo- ja selvitysprosentit ovat mahdollisimman korkeat. Tämän mallin mukaan toimivassa järjestelmässä kontrolliviranomaisten valtuudet ovat huomattavat ja vastaavasti kontrollin kohteeksi joutuneiden oikeudet rajoitetut. Normaaliin menettelyyn ei sisällytetä takeita valtuuksien väärinkäytön estämiseksi, koska nämä vähentävät kontrollin tehokkuutta. Toista mallia kutsutaan oikeusvarmuusmalliksi. Tämän mukaan toimivassa kontrollijärjestelmässä tehokkuusvaatimuksesta on luovuttu tilanteissa, joissa sen ylläpitäminen saattaa joutua ristiriitaan ihmisoikeuksien taikka yleisten kansalaisoikeuksien kanssa. Hyväksytään mieluummin, että jokin rikos jää selvittämättä kuin että syytön joutuu vastuuseen. Normaali kontrollimenettely on varmistettu siten, että viranomaisten tekemät väärät langettavat päätökset estetään. Toisaalta tällainen menettely saattaa tosin hidastaa asian käsittelyä ja aiheuttaa jopa sen, että syyllinen välttyy vastuusta. Minkäänlaista erimielisyyttä ei ole olemassa siitä, että tuomioistuimet ja täytäntöönpanoviranomaiset toimivat oikeusvarmuusmallin mukaisesti. Sitä vastoin on toisinaan esitetty, että poliisiviranomaisten toiminnan tulee aina perustua tehokkuusmalliin.(13) Yksilön kannalta pidetään tällöin riittävänä, että poliisiviranomaisten mahdolliset virhearvioinnit korjataan myöhemmin, viimeistään varsinaisen oikeudenkäynnin aikana. Tällaista ajattelutapaa ei voida pitää oikeana. Vaikka tehokkuusvaatimuksen merkitys vaihteleekin tutkinnan eri vaiheissa (sen merkitys on suurin esitutkinnan aikana), koko rikosoikeudenkäynnin tärkeimpänä vaatimuksena on oikeusvarmuuden toteutuminen. Kansainvälisesti hyväksytyt ihmisoikeudet ja kansalaisen perusoikeudet ovat saavuttaneet sellaisen merkityksen oikeusjärjestelmässämme, että niiden tarkka huomioonottaminen on ehdottoman välttämätöntä oikeudenkäynnin jokaisessa vaiheessa. Tehokkuusmalli on siten soveltumaton oikeusjärjestelmäämme myös rikoksen esitutkinnan osalta. Esitutkinta, oikeudenkäynti, täytäntöönpano Vaikka rikosoikeudenkäynti muodostaakin kokonaisuuden, jonka yhdistävänä tekijänä on rikollinen teko, oikeudenkäynnin eri vaiheiden tarkoitus vaihtelee. Varsinaisen oikeudenkäynnin päätarkoituksena on vahvistaa syytetyn syyttömyys tai syyllisyys syytteenalaiseen tekoon sekä määrätä tästä teosta syylliseksi todetulle rangaistus. Oikeudenkäynnin tälle vaiheelle antaa erityispiirteen juuri syyttömyyden/ syyllisyyden vahvistaminen ja rangaistuksen määrääminen. Rangaistuksen määräämisessäkin nojaudutaan oikeudenmukaisuusperiaatteeseen. Voimassaolevan RL:n 6. luvun 1. §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen sekä rikoksesta ilmenevään tekijän syyllisyyteen. Rikoksen ja rangaistuksen välillä tulee siten olla välitön suhde. Mitä törkeämpi rikos ja mitä suurempi syyllisyys, sitä ankarampi rangaistus. Kustakin rikoksesta tulevan rangaistuksen suuruuden määrääminen on Suomessa tuomioistuimen tehtävänä. Rangaistuksen täytäntöönpanon aikana rikoksentekijän tulee suorittaa tuomioistuimen hänelle määräämä rangaistus. Koska tuomioistuimen vahvistaman rangaistuksen tulee vastata rikoksen törkeyttä, rangaistuksen ankaruutta ei saa lisätä täytäntöönpanon aikana. Kärsimyksen aiheuttaminen rangaistulle yli sen, mitä tuomioistuimen määräämä rangaistus edellyttää, on ristiriidassa oikeudenmukaisuusperiaatteen kanssa, eikä ole siten eettisesti puolustettavissa. Määrätyn rangaistuksen lieventämiselle ei ole sitä vastoin eettisiä esteitä. Esitutkinnan tehtävänä on selvittää tapahtunut rikos. Esitutkinnassa on selvitettävä kolme pääkysymystä: (a) onko tietty teko tapahtunut; (b) kuka on tehnyt kyseisen teon ja (c) onko kyseinen teko rikos.(14) Esitutkinnan tarkoituksena on ainoastaan syyteharkintaa ja mahdollista oikeudenkäyntiä varten tarvittavan aineiston kerääminen. Mitään itsenäistä tarkoitusta esitutkinnalla ei ole. Esitutkinnalle ei siten saa antaa rankaisullista tehtävää eikä minkään esitutkintaan liittyvän toimenpiteen tarkoituksena saa olla kärsimyksen aiheuttaminen. Tämä yksinkertainen tosiasia perustuu sinänsä jo kansainvälisiin ihmisoikeuksiin kuuluvaan ns. syyttömyysolettamaan. Ihmisen rankaiseminen edellyttää aina, että hänen syyllisyytensä on vahvistettu. Tällainen vahvistaminen ei tapahdu vielä esitutkinnan aikana: vaikka jotakuta epäilläänkin rikoksesta, hän saattaa tosiasiallisesti olla syytön. Ja vaikka näin ei olisikaan, ihmisoikeudet edellyttävät kuitenkin, että hänet muodollisesti käsitellään syyttömänä. (15) Vapaudenriiston edellytykset Esitutkinnan aikaisten toimenpiteiden ainoana tarkoituksena ja tehtävänä on kyseessä olevan mahdollisesti rikollisen teon selvittäminen. Esitutkinnassa ei siten saa ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, joilla ei ole merkitystä teon selvittämiselle tai jotka eivät ole välttämättömiä (ns. vähimmän haitan periaate). Koska esitutkintatoimenpiteetkin aiheuttavat haittaa ja kärsimystä niiden kohteeksi joutuville, on näitäkin toimenpiteitä voitava perustella eettisesti. Oikeudenmukaisuusperiaatteen ja tästä periaatteesta johdettavien objektiviteetti- ja suhteellisuusperiaatteiden noudattaminen on siksi välttämätöntä myös esitutkinnan aikana. Voidaan ryhtyä ainoastaan sellaisiin toimenpiteisiin, joita voidaan pitää puolustettavina ottaen huomioon toimenpiteen kohteeksi joutuvan henkilön syyllisyydestä oleva epäilyksen voimakkuus sekä tutkittavana olevan rikoksen törkeys. Tämän säännön noudattaminen merkitsee mm. sitä, että huomattavasti yksilön vapauspiiriin kohdistuvaan toimenpiteeseen, kuten vapaudenriistoon, ei saa ryhtyä muutoin kuin riistoa vastaavan törkeysasteen rikoksen tutkinnan yhteydessä. Yleisesti ottaen säännös merkitsee myös sitä, ettei toimenpiteitä saa kohdistaa muihin kuin juuri kyseisestä rikoksesta epäiltyyn. Pakkokeinojen käyttäminen kolmanteen henkilöön rikoksen selvittämiseksi on siten pääsääntöisesti täysin kiellettyä(16) ja pakkokeinojen väärinkäyttöä. Tästä huolimatta vaikuttaa siltä, että meillä juuri nuoret rikoksentekijät saattavat joutua pidätetyiksi toisen tekemän - joskus suhteellisen vähäpätöisenkin - rikoksen selvittämistä varten. Nuoren kuulusteleminen Kuulustelu, varsinkin rikoksesta epäillyn kuulustelu, on esitutkinnan tärkein osa. Nuoren kuulustelemiseen liittyviä oikeuspsykologisia erityispiirteitä ei voida tässä yhteydessä käsitellä, eikä liioin niitä yleisiä edellytyksiä, jotka ovat sallitulle kuulustelulle välttämättömiä. On itsestään selvää, että ne säännökset, joiden tarkoituksena on estää sopimaton puuttuminen kuulusteltavan tahdonvapauteen, ovat erityisen tärkeitä juuri nuoren henkilön kuulustelemisen yhteydessä. Käsitykseni mukaan ehdotettuun esitutkintalakiin (HE 1985:14) otettu säännös kuulusteltavan kohtelusta ilmaisee varsin hyvin tässä suhteessa asetettavat vaatimukset. Säännöksen mukaan (esitutkintaL 24. §) "kuulusteltavaa on kohdeltava rauhallisesti ja asiallisesti. Tunnustuksen tai määrättyyn suuntaan käyvän lausuman saamiseksi kuulusteltavalta ei saa käyttää tietoisesti vääriä ilmoituksia, lupauksia tai uskotteluja erityisistä eduista, uuvuttamista, uhkausta, pakkoa taikka muita kuulusteltavan ratkaisuvapauteen, tahdonvoimaan, muistiin tai arvostelukykyyn vaikuttavia sopimattomia keinoja tai menettelytapoja." Toivottavaa on, että tätä sääntöä noudatetaan aina myös käytännössä. Kolmannen henkilön läsnäolo Erityisongelmana nuoren henkilön kuulustelemisessa on kolmannen henkilön muodollinen läsnäolo-oikeus tai -velvollisuus. Tällainen kolmas henkilö saattaa olla esimerkiksi kuulusteltavan holhooja, huoltaja tai muu laillinen edustaja, nuorisohuoltoon erikoistunut viranomainen tai lainoppinut avustaja. Holhoojan, huoltajan tai nuoren muun laillisen edustajan läsnäolo-oikeutta kuulustelussa voidaan yleensä pitää varsin perusteltuna, mutta ei välttämättömänä. Tietyissä tilanteissa tällaisen edustajan läsnäoloa voidaan hyvin perustein pitää sopimattomanakin. Tällaisina tilanteina esitutkintalain perusteluissa mainitaan erityisesti ne, joissa edustajan läsnäolo vaikeuttaa tutkintaa siksi, että kuulusteltava ei pelon vuoksi ole halukas kertomaan asiasta edustajan läsnäollessa, sekä tapaukset, joissa sekä kuulusteltavan että hänen edustajansa epäillään olleen osallisia rikokseen. Käsitykseni mukaan edustajan sulkeminen pois kuulustelusta tällaisissa tapauksissa on selviö. Voimassa olevan lain mukaan tulee sosiaalilautakunnan olla edustettuna nuoren tekemäksi ilmoitetun rikoksen esitutkinnassa, "jollei se ole ilmeisesti tarpeetonta". Kun tämä säännös otettiin lastensuojelulakiin (15. §), samaan säännökseen otettiin määräys siitä, että kyseisen edustajan tehtävänä on valvoa tällöin nuoren etua sekä tukea häntä siten, että hän kasvaa vastuullisuuteen. Käytännössä eri kuntien sosiaalilautakunnat hoitavat edustamisen nuoren esitutkinnassa varsin erilaisilla tavoilla. Voimavarojen riittämättömyyden vuoksi on suurilla kaupungeilla usein vähäisemmät mahdollisuudet tehokkaaseen edustamiseen kuin pienillä kunnilla. Sosiaalilautakunnan edustajan rooli esitutkinnassa koetaan ilmeisesti myös varsin ristiriitaisena; ei oikein tiedetä, minkä asianosaisen puolelle tulee asettua. Onko tutkinnassa oltava poliisiviranomaisen rinnalla vai tuleeko siinä ottaa ylimääräisen vapaaehtoisen puolustajan rooli? Vai onko parasta pysyä, tarkkailijana, joka kerää ainoastaan aineistoa mahdollisia tulevia omia toimenpiteitään varten? Käsitykseni on, että sosiaalilautakunnan edustuksen tarpeellisuutta esitutkinnassa tulisi harkita uudelleen. Jos se havaitaan edelleen tarkoituksenmukaiseksi, olisi sitä kehitettävä siten, että kuva edustajan tehtävästä olisi selkeämpi. Välttämätön puolustaja Rikoksesta epäillyn tai syytetyn henkilön oikeus saada lainoppinut puolustaja avukseen hyväksytään yleisesti. Useassa valtiossa tätä oikeutta pidetään niin tärkeänä, että epäillyn tai syytetyn taloudellisesta asemasta riippumatta hänelle on taattu oikeus julkiseen puolustajaan.(17) Tällaista järjestelmää ei Suomessa ole toistaiseksi toteutettu eikä vielä vakavasti ehdotettukaan toteutettavaksi. Suomessa ei rikoksesta epäillylle ole myöskään voimassa olevan oikeuden mukaan taattu ehdotonta oikeutta turvautua puolustajaan esitutkinnan jokaisessa vaiheessa. Tällaista oikeutta ei liioin ehdoteta uudessa esitutkintalaissa. Oikeus puolustajan käyttöön kuulustelujen aikana jäisi edelleen tutkinnan johtajan harkinnan varaan. Mielestäni tällainen määräys on kohtuuton rikoksesta epäillylle. Erityisen kohtuuttomana pidän sitä, ettei nuorille olla valmiita takaamaan ehdotonta oikeutta puolustajan käyttöön esitutkinnan jokaisessa vaiheessa. Käsitykseni ei johdu siitä, että nuorten tekemät rikokset olisivat yleensä senlaatuisia, että puolustajan läsnäolo olisi välttämätön tehokkaan puolustuksen aikaansaamiseksi. Kuten todettua, valtaosa nuorten tekemistä rikoksista on suhteellisen lieviä ja yksinkertaisia. Perusteena puolustajan läsnäolon sallimiselle on minusta yksinkertaisesti se, että ulkopuolisen lainoppineen mahdollisuus läsnäoloon esitutkinnan kuulusteluissa muodostaa tehokkaan takeen sille, ettei säännös sopimattomasta puuttumisesta kuulusteltavan tahdonvapauteen jää kuolleeksi kirjaimeksi. Pidätysaika Suomessa liian pitkä Vakavimpia rikoksen esitutkintaan liittyviä pakkokeinoja ovat yksilön vapauteen kohdistuvat. Nuorten rikoksesta epäiltyjen osalta näiden käyttöön liittyy erityisongelmia. Perusteet, jotka puoltavat nuorten asettamista erityisasemaan rikosoikeudellisessa kontrollissa puoltavat myös sitä, että vapauteen kohdistuvia pakkokeinoja käytetään nuoriin vain poikkeustapauksissa. Tässä suhteessa en pidä Suomen oikeusoloja tyydyttävinä. Voimassaolevan oikeuden mukainen pisin mahdollinen pidätysaika on aivan liian pitkä. Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 9. artiklan mukaan on jokainen rikoksesta epäiltynä pidätetty tai vangittu "viipymättä" saatettava tuomarin tai muun lain nojalla tuomiovaltaa käyttävän viranomaisen eteen. Kun voimassa oleva lainsäädäntö tekee mahdolliseksi jopa 21-vuorokautta kestävän pidättämisen ennen vangitsemispäätöksen tekemistä ja kun vangitsemispäätöksenkin voi tehdä poliisiviranomainen, ei voimassa oleva lainsäädäntö ole ollut sopusoinnussa mainitun kansainvälisen sopimuksen kanssa. Yleisesti onkin pidetty tärkeänä, että Suomen lainsäädäntöä muutettaisiin siten, että se olisi ainakin tämän kansainvälisen miniminormin mukainen. Valitettavasti vaikuttaa siltä, ettei tähän vieläkään päästä. Hallituksen esityksessä uudeksi pakkokeinolaiksi olisi pidätysajan enimmäispituus pääsääntöisesti kolme vuorokautta. Tämän jälkeen pidätetty olisi joko päästettävä vapaaksi tai vangittava. Vangitsemispäätöksen voisi tällöin tehdä vain tuomioistuin - tältä osin ehdotettu laki olisi kansainvälisestikin tarkasteltuna hyväksyttävissä. Pakkokeinolakiehdotuksen mukaan (pakkokeinoL 1: 13) sallittaisiin kuitenkin pidätysajan pidentäminen siten, että pidättämisen kokonaispituudeksi helposti tulee yli viikko. Näin pitkää pidätysaikaa ei voida hyväksyä oikeusvaltiossa. Tiedot pidätyskäytännöstä, puutteelliset Käytettävissä olevat viralliset tilastot ja julkiset selvitykset eivät sisällä täsmällisiä tietoja siitä, miten monta pidätystä Suomessa tehdään vuoden aikana, miten pitkä keskimääräinen pidätysaika on, mistä rikoksista pidätetään ja miten usein nuoria pidätetään (ks. kuitenkin HE 1985:14, s. 42). Mainituista lähteistä käy vielä vähemmän ilmi, miten monessa tapauksessa pidättäminen oli liian voimakas pakkokeino esitutkinnan päämäärän saavuttamiseksi tai miten usein pidättämistä jatkettiin turhaan tai väärin perustein. Voimassaolevaan lakiin ei sisälly erityissäännöksiä nuoren pidättämisestä. Vaikka oikeuskirjallisuudessa ja -keskusteluissa onkin korostettu, että nuoren vapaudenriistoon on ryhdyttävä varsin varoen,(18) vaikuttaa siltä, ettei nuortenkaan pidättäminen ole Suomessa mikään poikkeusilmiö. Käytettävissä oleva tieto viittaa esimerkiksi huumausainerikosten osalta siihen, että nuoria epäiltyjä pidätetään myös sellaisista rikoksista, joista jo etukäteen arvioiden tuomioistuimen langettama rangaistus tulee olemaan vain sakkorangaistus. Pidätysaika on tuolloin usein ollut pisin lain sallima. Eräässä tuoreessa tutkimuksessa on Osmo Kontula todennut seuraavaa: "Huumausainerikosten esitutkinnalle on ollut tyypillistä, että niissä on käytetty pitkiä pidätysaikoja. Vaikka epäiltyä henkilöä pidätettäessä ei vielä olisikaan näyttöä huumausainerikoksesta, voidaan epäiltyä pitää pidätettynä jopa 17 vuorokautta. Näin pitkiä pidätysaikoja käytetään suhteellisen usein huumausainerikoksissa. Tiukka pidätyskäytäntö on johtanut siihen, että pidätetyitä on melko helppo saada tunnustuksia ja ilmiantoja. Asiat kerrotaan poliisille lyhyemmän pidätysajan toivossa." (19) Käytettävissä olevan puutteellisen tiedon vuoksi ei ole mahdollista tehdä varmoja johtopäätöksiä tämänhetkisestä nuorten pidättämiskäytännöstä. Ne hajanaiset tiedot, joihin voimme turvautua, eivät sulje kuitenkaan pois sitä mahdollisuutta, että vallitsevaa tilannetta Suomessa on tältä osin pidettävä huolestuttavana. Vaikuttaa siltä, että poliisille annettuja laajoja pidättämisvaltuuksia toisinaan käytetään hyväksi siten, että pidättämiseen ryhdytään jo selvitetyn - tai muutoinkin selvitetyksi tulevan - rikoksen perusteella, tai pidättämisaikaa saatetaan jatkaa tarpeettomasti, jotta pidätetyltä saataisiin tietoja muiden tekemistä rikoksista. Esimerkiksi sosiaaliviranomaiset ovat myös epäilleet joissakin tapauksissa poliisin pidättäneen nuoren puhtaasti rangaistusmielessä. Käytettävissä oleva tieto ei tue tällaista epäilystä, joskaan ei sitä myöskään kumoa. Lakiin tarvitaan erityissäännös nuorten pidättämisestä Käsitykseni mukaan pidättämisvaltuuksien mahdollisten väärinkäytösten estämiseksi pidättämisedellytykset olisi jo itse lakitekstissä kirjoitettava riittävän täsmälliseen muotoon. Uusi pakkokeinolakiehdotuskaan ei ole tässä suhteessa tyydyttävä. Tämän puutteen voisi helposti korjata ottamalla lakiin säännös, jonka mukaan pidättäminen ei ole sallittu rikoksesta, josta ei perustellusti voida otaksua tulevan ankarampaa rangaistusta kuin sakkoa. Lakiin tulisi ottaa myös säännös siitä, että nuoren pidättäminen on sallittua vain, mikäli siihen on erittäin painavat rikostutkinnalliset syyt. Vain lain esitöissä tällä tavoin mainittu suositus pidättämissääntöjen soveltamisesta ei ole tyydyttävää näinkin keskeisen normin osalta. Voimassaolevan lainsäädännön mukaan nuoresta rikoksentekijästä on esitutkinnan aikana tehtävä myös henkilötutkinta.(2O) Tämän tutkinnan tarpeellisuus on kuitenkin asetettu kyseenalaiseksi mm. sillä perusteella, ettei tuomioistuin yleensä kiinnitä siihen huomiota ja että sen tekeminen saattaa merkitä huomattavaa haittaa tutkittavalle. Tapahtunut rikos tulee nimittäin tutkinnan kautta rikoksentekijän lähiympäristön tietoon, vieläpä ennen kuin hänen syyllisyytensä on oikeudessa todettu.(21) Tähän henkilötutkintaan kohdistettuun arvosteluun olen valmis yhtymään - mutta vain sillä edellytyksellä, ettei nuorille oteta käyttöön uusia erityisiä rikosseuraamuksia. Jos näin tapahtuu, henkilötutkinnallekin saattaa löytyä uusia tehtäviä. Kuten tunnettua, sisältyy lakiin nuorista rikoksentekijöistä myös erityinen syyttämättäjättämistä koskeva säännös. Poliisiviranomaisten valtuuksiin kuuluvasta ilmoittamatta jättämisestä nuoriin soveltuvat sitä vastoin vain eri lakeihin sisältyvät normaalit säännökset. Näitten soveltamisessa on kuitenkin suositeltu suurempaa joustavuutta ja lievempää käytäntöä kuin aikuisten osalta. Tosiasia kuitenkin on, että toimenpiteistä luopumista käytetään Suomessa huomattavasti säästeliäämmin kuin monessa muussa maassa.(22) Tämä lienee yhtenä syynä siihen, että rikosoikeudellinen kontrollijärjestelmä on täällä merkittävästi ankarampi kuin muissa Pohjoismaissa. Tämä lienee myös yksi selitys sille, että rikokseen syypääksi todettujen nuorten lukumäärä on Suomessa - kuten aikaisemmin totesin - suurempi kuin esimerkiksi Ruotsissa. Suomen ankarampaa järjestelmää on toisinaan puolusteltu sillä, että tiettyjä rikoslajeja, kuten huumausainerikoksia, on juuri ankaruudella pystytty Suomessa pitämään kurissa aivan eri tavalla kuin lievemmän rikoskontrollin maissa. Ehkä näin onkin. Toisaalta vaikuttaa kuitenkin siltä, että Suomessa tästä mahdollisesta etuudesta maksetaan kohtalaisen kova hinta. Suomen rikollisuuteen verrattuna rikoksen johdosta vapautensa menettäneiden henkilöiden määrä on maassamme jatkuvasti enemmän kuin järkiperäinen kriminaalipolitiikka edellyttäisi. Tämä on tosiasia, joka saattaa synnyttää sellaisenkin hurskaan toivomuksen, että kaikki kontrolliviranomaiset - poliisiviranomaiset mukaan lukien - noudattaisivat mieluummin raamattua kuin lakia. Nuoren henkilön osalta he voisivat siten antaa anteeksi, jos ei seitsemän kertaa seitsemän kertaa, niin ainakin seitsemän kertaa. Ja vielä silloinkin, kun kahdeksas kerta tulee, voi toivoa malttia: ei lain sallimien valtuuksien käyttöä aina niiden äärirajoihin saakka, vaan edelleen vähimmän haitan. Humaani kriminaalipolitiikka on usein myös tarkoituksenmukaisin. Lähdeviittaukset: 1) Ks. Suomen virallinen tilasto XXIII B:120. Tuomioistuinten tutkimat rikokset 1984. Taulukot 15 ja 23. Helsinki 1986. 2) "Nuorisorikollisuudella" tarkoitetaan tässä kirjoituksessa lähinnä vain nuorten henkilöiden, eli 15-17 -vuotiaiden, tekemiä rikoksia. Alle 15-vuotiaiden lasten rikollisia tekoja ei käsitellä lainkaan, eikä myöskään yli 18-vuotiaitten rikollisuutta. 3) Ks. Nordisk kriminalstatistik 1950-1980. Rapport från Nordiska utskottet för kriminalstatistik. Nordisk statistisk sekretariat. Tekniske rapporter nr. 30. Red. Hanns von Hofer s. 307 ss. 4) Ibidem, s. 310. 5) Ks. Ungdomsbrottslighet. BRÅ-S 1980:1, s. 7. 6) Ks. alaviitteessä 1 mt., s. 96 s. Ks. myös Balvig, Flemming & Kyvsgaard, Britta: Kriminalitet og ungdom. (Oernes samfund. Copenhagen 1986, s. 18). 7) Ks. Balvig & Kyvsgaard mt., s. 18 ss. 8) Näin myös Balvig & Kyvsgaard mt., s. 10 ss. 9) Ks. Straff och rättfärdighet -ny nordisk debatt. Red. Sten Heckscher m.fl. Stockholm 1980, s. 25 ss. (Monica Näsberg) ja s. 33 ss. (Nils Jareborg). 10) Ks. Jareborg, Nils: Kriminalisering. Alaviitteessä 9 mt. s. 33 ss. 11) Ks. Joutsen, Matti: Research on European juvenile delinquency: A survey of research and research results. Helsinki Institute for Crime Prevention and Control affiliated with the United Nations. Papers on Crime Policy. Publication Series No. 7. Helsinki 1986, s. 13 ss. 12) Ks. Klette, Hans: Brottmålsrättegången ur den tiltalades perspektiv. Lund 1970, s. 98 ss. 13) Ibidem s. 102 s. 14) Ks. tarkemmin esitutkinnan tehtävästä myös Hallituksen esitys Eduskunnalle esitutkintaa ja pakkokeinoja rikosasioissa koskevaksi lainsäädännöksi (HE 1985:14), s. 18. 15) Ks. kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus art. 14. 16) Kolmannen henkilön vapauspiiriin voi puuttua vain mikäli laki nimenomaisesti antaa tähän mahdollisuuden, Ks. L takavarikosta ja etsinnästä rikosasioissa 12,2 §. 17) Tämä on tilanne mm. Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa. 18) Ks. Helminen, Klaus: Pakkokeinot esitutkinnassa. Opetusmoniste. Poliisiopisto 12.10.1982, s. 28 ss. 19) Kontula, Osmo: Suomen huumausainerikosten kehityksestä ja rangaistuskäytännöstä. (Julkaisematon käsikirjoitus, jätetty julkaistavaksi NTfK:hon), s. 2. 20) Ks. A nuorista rikoksentekijöistä 1. §. 21) Näin Anttila, Inkeri: Nuoria rikoksentekijöitä koskevan lainsäädännön uudistaminen. LM 1976, s. 286 s. 22) Ks. myös Lahti, Raimo: Toimenpiteistä luopuminen rikosten seuraamusjärjestelmässä. Uusi kriminaalihuolto 2/1985, s. 18 ss.