Pureeko tiili, sosiaalityöntekijät Jouko Karjalainen Vapautuminen on vaikea asia, varsinkin vankilasta vapautuminen. Sen varalle rakennetaan lukematon määrä suunnitelmia, joista useimpia ei koskaan toteuteta. Vankilassa on aikaa suunnitella, siviilissä on pakko tehdä. Tyhjän ajan ja elämän täyttämiseksi moni käy vankilassa (pakko)töissä, kokee uskonnollisen herätyksen, opiskelee, osallistuu AA-toimintaan tai vapautuvien valmennukseen. Kuitenkin vain harvalla mikään vankilassa aloitettu jatkuu siviilissä. Elinolosuhteet ovat useimmiten entiset tai huonommat, elämäntapa kauan sitten opittu. Kriminaalihuoltoyhdistyksessä on aivan oikein viime aikoina kiinnitetty kasvavaa huomiota ns. vankilatyön kehittämiseen. Vakiintuneiden vankilavierailujen pääasialliseksi sisällöksi on muotoutunut valvontajärjestelyjen hoitaminen muun kriminaalihuoltotyön jäädessä kiistattomasti vähäisemmän huomion kohteeksi. Toki on ilmeistä, että ilman ehdonalaisvalvontaan liittyviä lakisääteisiä tehtäviään koko KHY:tä tuskin olisi olemassakaan. Kriminaalihuoltotyön (erityistä sosiaalityötä?) määrittäminen vain seuraamusjärjestelmän osaksi ja/tai jälkihuoltotyöksi on kovin epätarkka ja osin riittämätönkin jäsennys. Tässäkään yhteydessä en pyri uusiin, kattaviin tarkennuksiin, kiinnostus rajoittuu lähinnä kriminaalihuoltajien (erityisten sosiaalityöntekijöiden) suhteisiin vankilaan ja vankeihin - nykyisiin ja tuleviin, jotka kovin usein, kuten tiedämme, ovat ihan samoja ihmisiä. Vapautunut vanki kokee lähes poikkeuksetta koeajan ja siihen usein liittyvän valvonnan tarpeettomana ja ihmisarvoaankin kyseenalaistavana. Samalla rangaistukseen ja sen suorittamiseen liittyvät tarkoittamattomat seuraamukset vaikeuttavat vielä hänen mahdollisuuksiaan edes perustarpeittensa tyydyttämiseen. Niinpä toimiessaan yhtäältä vapautuvien yhteiskuntaan palauttamisen erityisenä viranomaisväylänä ja toisaalta vapaudessa suoritettavien rangaistusten keskeisenä toimeenpanoviranomaisena Kriminaalihuoltoyhdistys on elimellinen osa yhteiskunnan järjestyskulttuuria. Ongelmalliseksi meidän kriminaalihuoltajien aseman tekee vielä se, että ihmiset yleensä sosiaalistuvat tai sopeutuvat kansalaisyhteiskuntaan ja syrjäytyminenkin tapahtuu suhteessa siihen eikä valtioon. Sama vaikeasti ratkaistava ongelma koskee myös ns. varsinaista sosiaalityötä, joka on vapautuneen toimeentulon kannalta monin verroin tärkeämpi taho kuin konsanaan KHY. Haaveet huuhtoutuvat Vankina olemisen viimeiset viikot tuottavat useimmille vain katoavia haaveita, jotka huuhtoutuvat pakkosäästöjen keralla muutaman ensimmäisen siviilipäivän aikana ja aina nopeammin kuin kalterinkuvat. Oikeastaan vasta vapautumisen huuman käännyttyä krapulan puolelle mieleen hiipuu ajatus siviilissä selviytymisen välttämättömyydestä. Elämä onkin siinä vaiheessa yleensä ajautunut välinpitämättömyyden kehään, jossa kunkin hetken välittömät välttämättömyydet sanelevat arvojen järjestyksen. Ns. uudentyyppisillä vankilaryhmillä, siis vapauteen valmentavilla ryhmillä, ajateltiin KHY:ssä syksyllä 1984 voitavan löytää vaikuttamismahdollisuuksia näin määriteltyyn vapautumisen vaikeuteen. Ensimmäinen vaihe toimi varsinaisena kokeilujaksona. Sen toteuttamiseen oli neljäksi kuukaudeksi irrotettu KHY:n sosiaalityöntekijä (Arja Saunamäki) ja rahaakin saatiin kuluihin VAHO:lta. Syksyn aikana järjestettiin toteutustavaltaan kaksi toisistaan poikkeavaa kurssia, joissa kuitenkin sisällölliset painotukset olivat hyvinkin samanlaisia: työ, asuminen, vapaa-aika, yhteiskunnan toimintamekanismit, ihmissuhteet, elämän arvot, päihteet - siis jonkinlainen elämäntaitojen peruspaketti. Molemmat ryhmät työskentelivät etukäteen laadittujen ohjelmien mukaan. Ulkopuolisia alustajia käytettiin paljon, joten uutta tietoa yhteiskunnan toimintamekanismeista tuli osanottajilta saadun palautteen mukaan paljonkin. Ilmeistä on, että kokeilu pitikin käynnistää juuri näin "turvallisesti". Yhtä selvältä näyttää jälkikäteen arvioiden, että melkoisen vahva panostus ryhmien käynnistämiseen toi suunnitteluun ja toteutukseen turhaa massiivisuutta. Samalla osanottajien, siis vankien, käsitykset ja kiinnostuksen kohteet jäivät aivan liian vähälle huomiolle, vaikkei ohjelmaa noudatettukaan orjallisesti. Vankilan vakiintuneen työnjaon ja sisäistyneiden sopivuussääntöjen mukaan vankilan elämä on ennen muuta vartiopäälliköiden ja työmestarien, ei sosiaaliohjaajien eikä varsinkaan kriminaalihuoltajien asia. Niinpä ryhmissä pyrittiin kiertämään vankilaan ja vankina olemiseen liittyvät asiat ja käsitykset. Kun keskusteluissa kuitenkin kerran toisensa jälkeen ajauduttiin tähänkin todellisuuteen, asettuivat vetäjät ulkopuolisiksi kuuntelijoiksi ja pyrkivät taas suuntaamaan keskustelun "asiaan". Monella tavalla KHY:n työntekijät ovat - ja heidän tuleekin olla - ulkopuolisia, ei vankilaviranomaisia. Tällä ulkopuolisena pysyttäytymisellä on toimintamme kannalta kuitenkin monia ongelmallisia seuraamuksia, kuten tultiin pian havaitsemaan. Raitapuku kunniaan Syksyllä 1985 kävimme uuteen yritykseen. Vetäjäryhmä muodostettiin kolmen KHY:n työntekijän voimin, joiden arkirutiiniin kuuluu viikoittaisten vastaanottojen pyörittäminen Helsingin keskusvankilassa (Arja Saunamäki, Pentti Ignatius ja Jouko Karjalainen). Vankiosanottajat seulottiin, kuten edellisissäkin ryhmissä, pikapuoliin vapautuvien keskuudesta. Osa ei ollut lainkaan kiinnostunut moisesta touhusta, pari karsittiin, koska kuvittelimme heidän pyrkivän ajamaan joitakin henkilökohtaisia etuja lähinnä suhteessaan muihin vankeihin. Niinpä ryhmäämme valikoitui kuusi enemmän tai vähemmän "motivoitunutta" isäntää, joiden kanssa aloitimme seminaarimme suunnittelun pari viikkoa ennen sen käynnistämistä. Vankiosanottajat olettivat tietysti, että vetäjien lehtiöistä löytyy joka tapauksessa jonkinlainen ohjelma, syntyy sitten suunnitteluvaiheessa jotain tai jää syntymättä. Me työntekijät taas odotimme lennokkaita ideoita, joita tulikin, kunhan ne kaikki olisi vain osattu rekisteröidä. Ohjelma muotoutui lopulta antiteesiksi oikeastaan koko aikaisemmalle vankilatyöllemme. Siviilielämä ja sen taitojen opettelu oli tällä kertaa sivuroolissa muun ohjelman kylkiäisenä. Luovuimme minuuttiaikatauluista, ja kullekin päivälle oli varattu pari teemaa, joiden merkeissä pidimme seminaaria tai paremminkin avointa seminaaria. Tulosvastuun paineet eivät meitä todellakaan rasittaneet. Kiinnostuksen kohteina olivat mm. rikos ja rangaistus, poliisi ja oikeuslaitos, vankila yhteiskunnallisena instituutiona, rikosuutisointi jne. Vaikka tässä seminaarissa olleita KHY:n työntekijöitä voi syystäkin pitää vähintäänkin vakavina asianharrastajina, syöksyimme kuitenkin meille tuntemattomaan maastoon, jossa muut osanottajat olivat huomattavasti tottuneempia kulkijoita. Syöksy kannatti kuitenkin, niin vaistonvaraisesti kuin se lopulta tapahtuikin. Oikeastaan teemojen ja koko seminaarimme rakenteen valintaan vaikutti ratkaisevasti päätös hankkia paikalle videokuvauslaitteet, joille piti toki myös löytää järkevä ja hienovarainen käyttö. Astuimme siten kiellettyyn todellisuuteen. Meille kriminaalihuoltajille kiellettyyn sikäli, että vankilasta ja varsinkin sen tolkuttomuuksista puhuminen koetaan vartijoiden panetteluna, ja jos se tapahtuu vankien kanssa, kysymys on jo aisan yli potkimisesta. Vangeille kiellettyyn sikäli, että rikoksista ja tuomioista puhuminen on sallittua vain, jos haluaa vakuuttaa syyttömyyttään tai sitten erityisiä ansioitaan rikollisena. Asetelmat ja asenteet olivat - ja ovat tietysti edelleen - samat kuin ennenkin, mutta välillä edettiin yllättävänkin avoimiin keskusteluihin ja ainakin arkirutinat ylittäviin johtopäätöksiin. Vankein- vaiko vankilanhoitoa? Vankilan tehtävänä on vapausrangaistuksen täytäntöönpanon turvaaminen. Tosiasiallisesti sen yhteiskunnallinen tehtävä on paljon laajempi yleisen lainkunnioituksen ja yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäjänä. Pohjoismaissa vankilalaitosta on jo pitkään kutsuttu vankeinhoidoksi. Vaikka ns. modernin uusklassisen oikeuskäsityksen mukaan vapausrangaistuksen ainoa seuraamus saisi olla vapauden menetys, on vankilalla jo institutionalisoituneen väkivallan rakenteena sellaisia tarkoitettuja ja tarkoittamattomia piirteitä, jotka totta vieköön kaipaisivat hoitoa. Vankilan tärkein olomuoto on järjestys. Se on totaalisen laitoksen kiteytymä ja myös sellaiseksi tarkoitettu. Vankilassa virka-asema (tai vankiasema) on yhtä kuin toimintamalli, ja siellä persoonallisuus kytketään narikkaan. Roolin mukaisen olemisen tärkein väline on "pokka", tiukka ja läpitunkematon fasadi, joka on kaiken selviämisen perusta, todellinen lusimisen strategia niin vangeille kuin henkilökunnallekin. Vangin tehtävänä on odottaa. Aika on hänen koko olemisensa rajaaja, aika erottaa, ja vankilassa aikaa todella kulutetaan. Ajan tappamiseksi on vankilaan kehitetty monenlaista puuhailua. Yleisin ja laitoksen kannalta suotavin tapa on tehdä työtä, joka tosin on pääsääntöisesti pakollista ja pakkotyöehdoin palkattuakin, siis oikeastaan vieraantuneen palkkatyösuhteen huippu. Muita hyödyllisiä ja kohottavia tekemisiä ovat mm. opiskelu, kirkossakäynti, AA-ryhmät ja vaikkapa vankitoverikunnan toimintaan osallistuminen, joka tosin ei ole kovin suotavaa - ja vaihtelevassa arvossa vankienkin keskuudessa. Kun vankilan toiminta toistaa jatkuvasti tiettyjä muotoja ja käytäntöjä, niin myös jokainen vanki tahtoen ja tahtomattaan toistaa laitosasemansa mukaista vankiroolia. Joka kerta paikan valtaaminen tässä kummallisessa pienoisyhteiskunnassa vaatii ponnistuksia ja tietoisten valintojen tekemistä. Useampikertaiselle kaikki käy aina helpommin, yhä uudestaan, sillä lusimiseen tottuu ja siihen oppii. Korkea uusintarikollisuutemme ja kertalaisuutemme osoittaa, että näitä "oppineita" on Suomessa paljon. Samalla kun he kuluttavat heille rikostensa moraalisen ja yhteiskunnallisen arvon mukaisesti määrättyä aikaa, he ovat yleisen lainkunnioituksen ja järjestyksen todellisia kantajia. Se on heidän vankina olemisen yhteiskunnallinen tehtävä ja tarkoitus. Vankilan yhteiskunnallinen oleminen (tässä ymmärrettynä kaikkien osiensa yhteenlaskettuna olemisena) on luonut erikoisesti järjestyneiden ja syvästi yhteiskunnallisten suhteiden areenan, jossa jokainen pyrkii oman suhteellisen itsenäisyytensä laajentamiseen. Suljetussa järjestelmässä se merkitsee aina väistämättä voittoja yksille - yleensä toisten vielä kurjempien kustannuksella. Tähän lukemattomien säädöksien, määräysten, vakiintuneiden käytäntöjen ja monentasoisten nokkimisjärjestysten viidakkoon joutuu jokainen vankilalaitoksemme kanssa tekemisiin joutuva. Vaikka kokemuksemme esim. Helsingin keskusvankilasta ei ollut aivan vähäinen, pääsimme vapautuvien ryhmien puitteissa kokemaan aivan uusia tapoja tehdä asiat joko tieten tai kenenkään erityisemmin tahtomatta erinomaisen vaikeaksi. Jos asian hoito aikaisempien ryhmien osalta vastasi huonosti vetäjien ja osanottajien toiveita, viime keväänä tehdyn kolmannen yrityksen osalta asiat eivät toimineet edes huonosti. Ilmeisesti julkilausumamme halu vakiinnuttaa kyseinen ryhmätoiminta tulkittiin siten, että vapauteenvalmennus on osa normaalia laitosrutiinia, josta, kuten tulimme huomaamaan, kukaan ei kuitenkaan vastannut. Monien suorastaan kafkamaisia tuntemuksia herättäneiden vaiheiden jälkeen viimeisin kahden vangin ja kahden "vetäjän" kokoiseksi miniryhmäksi kutistunut joukkomme kahlasi ohjelmansa läpi. Se olikin aikaisempaa huomattavasti viihteellisempi, mikä sinänsä oli vallan hyödyllinen kokemus. Haluaahan suurin osa vangeista kuten muistakin suomalaisista miehistä juuri rentouttavaa viihdykettä raskaan päivän päälle. Lusimista jos mitä voi syystä pitää raskauttavana. Mitä on tehtävä? Ristikkotie on tuhansilla toteutumattomilla päätöksillä kivetty, siviilisuunnitelmien kaatopaikka. Vankilassa vakaasti valitut siviilipolut ovat sotkeutuneet jo vapautumista edeltävien viimeisten viikkojen tuoksinassa. Ongelman ytimeksi esitetään useimmiten vapautuneiden pitkäjännitteisyyden puute. Useimmat asianosaisetkin allekirjoittavat moisen väitteen, joka sopivalla tavalla yksilöllistää koko ongelman, joka perusteiltaan on kuitenkin yhteiskunnallinen ja sosiaalinen. Osalla vapautuvista on ainakin periaatteessa mahdollisuus luoda selviytymisen strategiansa työ-, perhe- ja muiden ihmissuhteidensa avulla. Heille kriminaalihuoltajat valvontoineen on todellakin vain välttämätön paha, tarpeeton muistutus lainkuuliaisuudesta, joka tuskin siitä kasvaa. Useimmille vapaus merkitsee joka kerta tyhjää taulua, johon vielä yleensä joku muu piirtää poltinmerkkinsä. Keskiluokkaisesti arvotettu "normaaliyhteiskunta" edellyttää sopeutujalta melkoista alamaisuutta ennen kuin kansalaiskunto on hyväksytty. Sen lisäksi moniin epäonnistumisiin tottunut ja niihin varautunutkin vapautuva hallitsee huomattavan vähän välineitä, joilla elämän pitkäjännitteisyyttä voisi rakentaa, pitkästä pinnasta puhumattakaan. Kriminaalihuoltajien ja ennen muuta vankilan sosiaalityöntekijöiden tulee valmistaa vankia vapauteen. Tämä ns. sosiaalityö on kuitenkin aivan samojen ongelmien äärellä kuin kaikki muukin vankilan valtakulttuurista poikkeava. Se on vangille yritys unohtaa hetkellisesti elämälle vieras olemisensa, joka on kuitenkin lusittava loppuun. Syystä tai syyttään on vapautunut vanki moninkertaisesti sosiaalivaltiokansalainen, syrjäytetty kansalaisyhteiskunnasta, mutta otettu valtion erityiseen suojelukseen ja kontrolliin. Niinpä meidän kriminaalihuoltajien (siis erikoissosiaalityöntekijöiden?) tehtäväksi on annettu näiden valtion kansalaisten sosiaalinen kuntoutus vaiko sosiaalinen kunnollistus? Vaikka tiedämmekin, että vapauttaan odottava ja vapautunut vanki ovat kaksi eri asiaa, olemme tämän aina tietämämme äärellä kovin avuttomia. Vaikka vankila onnistuukin melkoisen tehokkaasti pysäyttämään siviilikellon, jatkuu päivien vääjäämätön kulku, aika ei odota. Vankilatyössämme on itse laitos pyritty häivyttämään. Meidän kokemuksemme mukaan se tulee ottaa pääosaan. Vapauteen valmentavista ryhmistä tulisi tehdä vapauttavia, vankilan rakenteet paljastavia. Vankilan purkaminen olkoon saavuttamaton tavoitteemme ja meidän tulisikin lyöttäytyä tosikeskusteluun esim. Vankien Etujärjestö ry:n ja vankitoverikuntien kanssa vankilasta, jälkihuollosta ja sen puutteesta. Tässä suhteessa ryhmätoimintamme saama kriittinen palaute juuri HKV:n vankitoverikunnalta avasi kunnollisen yhteyden todellisiin yhteistyökumppaneihimme - vankeihin. Ehkä tässä on myös tapa löytää yhteisesti edes jossain määrin ymmärretty käsitys todellisuudesta, joka ainakin meidän nähdäksemme luo mahdollisuuden alamaisesta kansalaisiksi muuttumiselle.