Irti vai kiinni? Pohdintaa naisista ja rikoksesta Tarja Pösö Ihmistieteellistä tutkimusta on kiinnostanut pitkään, mikä saa jotkut ihmiset tekemään rikoksia. Ruumiinrakenteesta lähtien on tutkittu alakulttuurin, yksilökehityksen, traumojen, asuinalueen, aivotoimintojen, viiteryhmän ja yhteisöllisten paineiden yhteyttä rikolliseen käyttäytymiseen. Tässä sinänsä mittavassa tutkimusperinteessä on yleensä jäänyt ottamatta huomioon sukupuolen ja rikoksen välinen yhteys. Sosiaalisen sukupuolen sivuuttaminen koskee poikkeavuustutkimusta ylipäänsäkin: kuten Cohen ja Scull (1985, 11) toteavat, verrattuna siihen, mitä tiedämme vallan tai vallan puutteen ja luokan ja poikkeavuuden välisistä yhteyksistä, emme tiedä poikkeavuuden ja sukupuolen välisestä suhteesta juuri mitään. Kuitenkin poikkeavuus on selvästi sukupuoleen sidoksissa. Sukupuolen ja poikkeavuuden yhteydestä selvä esimerkki on rikollisuus. Rikollisuus kuuluu miehille: miehet tekevät selvästi enemmän rikoksia ja tulevat niistä useammin sanktioiduiksi kuin naiset. Kuitenkaan ei naisten elämä rikoksetontakaan ole ollut: myös naiset ovat tehneet ja tekevät rikoksia omine erityispiirteineen ja tulevat rikoksista sanktioiduiksi omilla erityispiirteillään. Viimeisten kymmenen vuoden aikana naisten rikoksista on alettu peräti huolestua, koska niiden kasvua on pidetty todennäköisenä (esim. Adler 1981). Huolestuneisuudelle naisten rikollisuuden kasvusta ei sellaisenaan näyttäisi löytyvän paljoa perusteita Suomessa, mutta kiinnostavaa on pohtia, mitä teoreettisia välineitä meillä on ymmärtää naisten rikoksia ja naisia rikoksentekijöinä. Sukupuoli ja rikollisuustutkimus Rikollisuustutkimusta leimaa sukupuolettomuus. Sukupuolettomuus tarkoittaa, että sukupuolta on tarkasteltu joko ahtaasti vain biologisena ominaisuutena - tällöin sukupuoli on ollut taustamuuttujana monien muiden koulutusta ja asuinpaikkaa jne. kuvaavien taustamuuttujien joukossa - tai sukupuoleen ei ole kiinnitetty lainkaan huomiota. Konkreettisena tutkimuksena tämä on tarkoittanut yleisesti lähes yksinomaisesti miesten rikollisuuden tutkimusta: meidän mittava rikollisuustutkimuksemme kertoo meille, mitä miehet tekevät rikoksissaan, miksi miehet tekevät rikoksia. Tämän pohjalta olemme muodostaneet käsityksemme rikoksen ja rikollisen käyttäytymisen luonteesta: se, mikä koskee miehiä, on yleistä ja totta. Hyvin vähän yleisellä rikollisuustutkimuksella on kuitenkin sanottavaa naisten rikollisuudesta (Leonard 1982; Smart 1976). Tämän huomaa, kun tarkastelee kulttuuri-, paine- ja kontrolliteorioita, jotka kattavat merkittävän osan sosiaalisia ja kulttuuria rikollisuusselityksiä (Hirschi 1974). Kulttuuriteorian peruslähtökohdan mukaan on olemassa sellaisia yhteisöjä ja alakulttuureita, jotka ovat yksilölle siinä määrin merkityksellisiä, että hän on valmis toimimaan moraalisesti suhteessa yhteisöön esim. rikoksia tekemällä. Rikos on tuolloin moraalinen suhteessa yhteisöön, mutta epämoraalinen suhteessa valtakulttuurin normeihin. Se, mitä tiedetään kulttuuriteorioiden yhteydessä ns. rikollisista alakulttuureista, on tietoa miesten yhteisöistä, joissa naisilla on sangen marginaalinen rooli niin ryhmän jäsenenä kuin rikoksentekijänäkin (mm. Sutherland 1956; Kalderstam 1979). Toisaalta tietoa naisten erityisistä rikollisista alakulttuureista ei ole, koska uskotaan tämänlaisten ryhmittymien puuttuvan, joka puuttuminen puolestaan palautetaan sosialisaation eroihin: ryhmäjäsenyyden sijasta tytöille - toisin kuin pojille - korostetaan kahdenkeskisten ystävyyssuhteiden tärkeyttä. Paineteoreetikoiden korostama menestymistarve, tarve saavuttaa yhteisöllisesti hyväksyttyjä tavoitteita laillisten keinojen puuttuessa laittomilla, on määritelty maskuliinisen identiteetin piirteenä. Näin määriteltynä menestymistarve on maskuliininen tarve, ja näin paineteoria kykenee selittämään ensisijaisesti miesten rikollisuutta: kapitalistisen yhteiskunnan ambitiokeskeisyys alistaa miestä rikoksiin, ei naista (Cloward & Ohlin 1961). Niitä tavoitteita, jotka ovat sosiaalisesti tuotettu ja tulleet tärkeiksi "naisellisen menestymisen mittoina", ei voida saavuttaa rikoksilla, joten paineteoria ei voi olla kovin pätevä naisten rikollisuuden selittäjä. Kontrolliteoriaa, jonka mukaan lainvastaisia tekoja tekevät ne, jotka ovat irrallaan konventionaalisen yhteisön ihmissuhteista ja instituutioista, pidetään sosiaalisen kiinnittymisen ja kontrollin merkityksessä onnistuneimpana rikollisuuden yleisenä selittäjänä. Siitä, mitä vapaus konventionaalisen yhteisön ihmissuhteista ja instituutioista tarkoittaa, on usein empiirisesti perusteltu poikiin ja miehiin kohdistuneilla tutkimuksilla (esim. Hirschi 1974). Kontrolliteorian soveltumista naisrikollisuuden selittämiseen tarkastellaan tämän artikkelin lopussa. Rikollisuustutkimusta jo sinänsä kuvaa teoriamoninaisuus ja eklektisyys, joten ei ole oletettavaa, että joku teorioista olisi omiaan selittämään sellaisenaan naisten rikollisuutta sen enempää kuin miesten rikollisuuttakaan. Tärkeämpää on tässä yhteydessä todeta, että ne teoriamoninaisuudessaan ja eklektisyydessään kohdistuvat miesten rikollisuuden ymmärtämiseen. On varmasti olemassa perusteluita rikollisuustutkimuksen keskittymiselle miesten tutkimiseen. Miehiä on tutkittu, koska he ovat tehneet rikoksia määrällisesti selvästi enemmän kuin naiset ja näin huoli miesten rikosten tuottamista sosiaalisista haitoista on käynnistänyt tutkimusta. Koska rikollisen käyttäytymisen tutkimiseen usein liittyy myös intressi hallita ja sanktioida rikollisuutta, eivät pelkät tutkimukselliset intressit ole riittäneet käynnistämään tutkimusta naisten määrällisesti vähäisestä ja siten sosiaalisesti näkymättömästä rikollisuudesta. Naisrikollisuus erityisen tutkimuksen kohteena Naisten rikollisuutta on toki tutkittu koko eriytyneen rikollisen käyttäytymisen tutkimuksen historian ajan. Jo Lomboroso ja Ferrari (1895) kohdistivat tutkimuksiaan naisiin rikoksentekijöinä. Sittemmin naisten rikollisuutta on tutkittu omana kysymyksenään niin, että kansainvälisestikin ilmestyisi tasaisin välein tutkimuksia silloin tällöin (mm. Thomas 1907, 1924; Pollak 1950; Konopka 1966) aina 1970-luvulle asti, jolloin naisten rikollisuus nousi aivan uudella tavalla tutkimuksen kohteeksi osin naisliikkeen vaikutuksesta. Naisrikollisuudesta erillisenä ilmiönä alettiin kirjoittaa ja sitä alettiin tutkia, ja yhtenä tärkeimmistä pontimista oli käsitys naisten ns. yhteiskunnallisen tasa-arvoistumisen tuottamasta mahdollisesta rikollisuuden lisääntymisestä. Samalla naisten rikollisuuden tutkimuksen painopiste siirtyi rikoksen biologis-psykologisesta ymmärtämisestä selvemmin rikoksen yhteiskuntatieteelliseen tarkasteluun. 1970-luvulta alkaneen naisrikollisuustutkimuksen keskeiset lähtökohdat naisten rikollisuuden ymmärtämiseksi on jäsennettävissä neljään teemaan: on tarkasteltu naisten rikollisuutta sukupuoliroolien ja sukupuolisosialisaation näkökulmasta, naisten osallistumisalueiden erilaisuuden näkökulmasta, naisiin kohdistuvan erityisen perhekontrollin näkökulmasta ja erityisen uloslyönnin näkökulmasta (mm. Adler 1975; Simon 1975; Snare & Stang Dahl 1979; Høigård 1983). Huomionarvoista on, että pyrkiessään selittämään naisten rikollisuutta nämä teoriat kuitenkin selvemmin selittävät naisten rikollisuuden vähäisyyttä. Menemättä sen tarkemmin naisrikollisuutta erityisesti tarkasteleviin teorioihin ja tutkimuksiin on kuitenkin todettava, että niitä käsitteitä, joita yleisessä rikollisuustutkimuksessa – siis joko selvästi miehiä koskevassa tai näennäisen sukupuolineutraalissa - on käytetty, ei juuri lainkaan ole käytetty naisrikollisuustutkimuksessa. Toisaalta naisrikollisuustutkimuksen käsitteitä ja tuloksia ei ole lainkaan käytetty yleisessä rikollisuustutkimuksessa. Naisten rikollisuus on siten mieltynyt omaksi erilliseksi tutkimuskohteekseen, jota on tutkittu omilla irrallisilla ja erityisillä käsitteillään. Tämän voi tulkita myös johtopäätökseksi siitä, että naisten rikollisuuden on katsottu olevan jotakin muuta kuin rikollisuus yleensä ja että se noudattaa omia lainalaisuuksiaan. Naisten rikollisuuden erityisyys? Onko naisten rikollisuudessa sitten jotakin, joka tekee siitä erityistä, erilaista miesten rikollisuuteen verrattuna? Vastausta, pääpiirteissään erityisyyden myöntävää, voi täsmentää kahdella tavalla. Ensinnäkin naisten rikollisuus on erityistä, omaperäistä toisaalta sen vähäisyyden, toisaalta sen historiallisen kehityslinjan vuoksi. Naisten ilmitullut rikollisuus on ollut vähäistä vuosisadan vaihteesta nykypäivään ulottuvan tarkastelujakson ajan. Naisten ilmitullut ja sanktioitu rikollisuus on ollut ja edelleen vain murto-osa miesten ilmitulleesta ja sanktioidusta rikollisuudesta. Naisten rikollisuus näyttää kehittyvän pitkällä ajanjaksolla eri tavalla kuin miesten rikollisuus: stabiilimmin, irrallisempana muutospaineille ja määrällisesti niin, että rikollisuuden yleinen lisääntyminen on ollut pääasiassa miesten rikollisuuden lisääntymisen varassa. Naisten rikosten osuus syytteenalaisista teoista on lievästi kasvanut, mutta vapausrangaistus on puolestaan selvästi mieshakuistunut ja vankirakenne miehistynyt tämän vuosisadan aikana. Naisten rikollisuuden erityisyys ei näyttäydy rikoslajeittaisessa tarkastelussa naisten rikoslajien erilaisuutena, sillä syytteenalaisina tekoina naisten ja miesten rikokset näyttävät melko samanlaisilta. Vankirakenteessa väkivaltarikosten osuus naisvankien rikoksista on hieman suurempi kuin miesvankien rikoksista, mikä selittänee sen, että naisvankien vapausrangaistukset ovat keskimääräisesti suhteellisesti pidempiä kuin miesvankien vapausrangaistukset. Huomionarvoista on, että naiset selviytyvät vankilatuomioista yhdellä kerralla todennäköisemmin kuin miehet. Moninkertaisiin vankilatuomioihin johtava rikollisuus kuuluu sitten pääasiassa miehille. Toinen naisrikollisuuden erityistä luonnetta korostava piirre on rikoksen luonteen, yksilöllisen dynamiikan, sukupuolittainen ero. Poikkileikkauksellisessa tutkimuksessa vuosien 1983-84 vaihteessa vapausrangaistusta suorittamassa olleiden naisten kuvausten mukaan naiset rikoksissaan toistavat yhteiskunnallisesti alistettua asemaansa: rikoksia tekivät - ja tekevät? - naiset, joille oli yhteistä ensisijaisesti selvä taloudellinen, koulutuksellinen ja työmarkkinallinen huono-osaisuus ja toissijaisesti voimakas, mutta ristiriitainen perhe- ja parisuhderiippuvuus. Rikoksia tehneet naiset olivat voimakkaasti sosiaalisesti kiinni miehessään, lapsissaan, vanhemmissaan, naiseudessaan, äitiydessään, monenlaisessa syvässä yhteiskunnallisessa toiseudessa. (Pösö 1987). Myös miesten rikoksista tiedetään, että rikoksia tekevät miehet ovat pääosin taloudellisesti ja työmarkkinallisesti huono-osaisia, mutta heidän kohdallaan ongelma on sosiaalinen irrallisuus; nähdään, että sosiaalisen kiinnittymisen puute (esim. irrallisuus perheestä) on yksi miesten rikoksia mahdollistava ja miehiä rikoksiin altistava tekijä. Naisilla sen sijaan syvä ja ristiriitainen kiinnittyminen toisiin - saipa se sitten perhemuodon tai ei - oli sinänsä tuottamassa rikosta. Sosiaalisia ongelmia ja poikkeavaa käyttäytymistä käsittelevässä kirjallisuudessa ollaan selvästi tietoisia sosiaalisten siteiden tärkeydestä. Todetaan, että yksinäisyys on riski miehelle (esim. Taipale 1982), ja yksinäisyyttä ja irrallisuutta ehkäisemällä ehkäistään samalla mm. rikoksia ja mielenterveysongelmia. Tällaisissa kannanotoissa jää usein toteamatta, että tilanne on erilainen naisten kohdalla, rikokset eivät ole tästä ainoa esimerkki. Yksinäisyys sosiaalisen irrallisuuden merkityksessä on keskeinen elementti edellä mainitussa kontrolliteoriassa. Kysymys onkin, miten mahduttaa naisten rikollisuuden erityisluonne sinänsä arvostetun kontrolliteorian sisälle - sellaisenaan kontrolliteorian perusväite sosiaalisen kiinnittymisen tärkeydestä ja suojeluvaikutuksesta ei toimi - tai itse asiassa se on ristiriidassa - historiallisesti ja kulttuurisesti toisiin ihmisiin kiinnitettyjen naisten rikosten selittäjänä. Lopuksi Naisten rikollisuuden erityispiirteiden tarkastelu jo edellä tehdyllä yleisellä tasolla riittänee osoittamaan, että sosiaalisen sukupuolen sivuuttaminen rikollisuustutkimuksessa on teoreettisesti selvä puute ja ongelma (vrt. Harris 1977; Steffensmeier & Clark 1980). Tällä puutteella on monia seurannaisvaikutuksia. Voidaan esimerkiksi kysyä, kuinka paljon em. sosiaalisen kiinnittymisen tärkeys on esillä tiedostetusti tai tiedostamatta ammattikäytännöllisissä tulkinnoissa kuten esim. sosiaalityössä tai vankeinhoidossa. Jos miehiä on nähty tarpeelliseksi kiinnittää (koska tutkimuksetkin niin sanovat), onko se enää oikein naisille, jotka ovat ehkä "liiankin kiinni"? Sosiaalisen kiinnittämisen sijasta rikoksia tehneet ja edellä mainittuun tutkimukseen osallistuneet naiset kaipasivat sosiaalista irrottamista: taloudellista itsenäisyyttä ja riippumattomuutta perusedellytyksenä, mutta myös "omaa itseyttä" määriteltynä muunakin kuin vaimona, äitinä tai tyttärenä olemisen kautta. Tämä toivo oli kuitenkin toista, mitä he olivat kokeneet yhteiskunnallisten palvelu- ja kontrollitoimenpiteiden kohteina. Siis irti eikä kiinni! Kirjallisuus Adler, Freda, Sisters in Crime. The Rise of the New Female Criminal. New York 1975. Adler, Freda, (ed.), The lncidence of Female Criminality in the Contemporary World. New York 1981. Cloward, Richard & Ohlin, Lloyd, Delinquency and Opportunity. London 1961. Cohen, Stanley & Scull, Andrew, Social Control in History and Sociology. lntroduction. Teoksessa Cohen, Stanley & Scull, Andrew (ed.), Social Control and the State. Historical and Comparative Essays. Worcester 1985. Harris, Anthony R., Sex and Theories of Deviance: toward a functional theory of deviant type-scripts. American Sociological Review. Vol. 42. Number 1. February 1977. Hirschi, Travis, Causes of Delinquency. Berkeley 1974. Høigård, Cecilie, Kvinnelige lovbrytere. Teoksessa Høigård, Cecilie & Snare, Annika (red.), Kvinners Skyld. En nordisk antologi i kriminologi. Oslo 1983. Kalderstam, Johnny, De laglösa. Lund 1979. Konopka, Gisella, The Adolescent Girl in Conflict. New Jersey 1966. Leonard, Eileen B., Women, Crime and Society. T Critique of Theoretical Criminology. New York 1982. Pollak, Otto, The Criminality of Women. Philadelphia 1950. Pösö, Tarja, Naisesta naisvanki? Tutkimus naisten rikollisuudesta. Sosiaalipolitiikan laitoksen julkaisuja 83.1987. Tampereen yliopisto. Simon, Rita James, Women and Crime. Usa 1975. Smart, Carol, Women, Crime and Criminology. A Feminist Critique. London 1976. Snare, Annika & Stang Dahl, Tove, Coercion of Women. Teoksessa Smart, Carol & Smart, Barry (ed.), Women Sexuality and Social Control. London 1979. Steffensmeier, Carrel J. & Clark, Robert E., Sociocultural vs. biological/sexist explanations of sex differences in crime: a survey of American criminology textbooks 1918-1965. The American Sociologist. Vol. 15. November 1980. Sutherland, Edwin H., The Professional Thief. By a Professional Thief. Chicago 1956. Taipale, Ilkka, Asunnottomuus ja alkoholi. Sosiaalilääketieteellinen tutkimus Helsingistä vuosilta 1937-1977. Alkoholitutkimussäätiön julkaisuja n:o 32. Jyväskylä 1982.