Suomalainen valvonta on maailman laitoskeskeisimpiä. Nykyään lienee jo notorinen tosiseikka, että Suomi on pitkään ollut hopeasijalla Länsi-Euroopan vankitilastoissa. Myös psykiatrisen laitosväestön määrät ovat Suomessa maailman korkeimpia. Yhteensä mielisairaaloissa ja vankiloissa asustaa vuosittaisissa laskennoissa noin 20.000 ihmistä, osapuilleen saman verran kuin Forssan kaupungissa on asukkaita. Tilastoja voidaan ehostaa tulkitsemalla. Vankitilastoja "vääristävät" tuomioistuinkäytännön pitkät tuomiot, ja potilastilastoja rasittavat puolestaan vanhat ja laitostuneet sairaat, joita ei ole voitu tyydyttävällä tavalla sijoittaa takaisin yhteiskuntaan.

Eristäminen

Kuusikymmentäluvun lopulta seuraavan vuosikymmenen puoliväliin käytiin kuumentunutta keskustelua laitoksista. Keskustelun kulmakiviä oli vuonna 1967 ilmestynyt Pakkoauttajat-kirja (Eriksson 1967), joka oli avoimesti poliittinen kannanotto laitoksista ja niiden kyseenalaisesta tarpeellisuudesta. Kirjan ja samoissa teemoissa liikkuneen keskustelun keskeisiä tavoitteita oli osoittaa, miten kevytmielisesti suomalainen viranomaiskoneisto suhtautui vapaudenriistoon ja miten yleinen tietoisuus oli vääristynyt sosiaalipolitiikan suloisena helisevän terminologian ja hoitomanifestien paineessa.

Pakkoauttajat-keskustelun keskeisiä aiheita oli eristäminen. Eristäminen toteutuu luonnollisena osana valvontaa useilla poikkeavan käyttäytymisen kontrollin tasoilla ja erityisesti kaikkien "totaalisten" laitosten yhteydessä (Goffman 1982). Sekä tavanomaisen vankilaseuraamuksen että mielisairaalahoidon yksi oleellinen funktio ja seuraus on ihmisen fyysinen eristäminen muusta maailmasta sekä toisaalta suuren yleisön vakuuttaminen siitä, että vaarallisiksi koetut henkilöt todella pidetään kaukana muusta yhteiskunnasta.

Eristämisestä puhuminen on kuitenkin kontrollin asiantuntijoille vaikeaa. Rikosoikeuden alalla huomattavan yleinen tapa sivuuttaa eristämisen tai "vaarattomaksi tekemisen" ongelma on mainita se ainoastaan osana virallista kontrollipoliittista intentiota eli sitä, mitä viranomaiset haluavat saada aikaan. Vaarattomaksi tekeminen kuuluu rangaistuksen erityisestäviin tehtäviin, mutta se jätetään monesti tarkemmin määrittelemättä (näin esim. Anttila - Törnudd 1970, s. 214-220; Anttila - Heinonen 1977, s. 84 ss.). Toinen vaihtoehto on puhua vaarattomaksi tekemisestä tai eristämisestä ainoastaan tiettyjen rangaistusasteikon ääripäässä olevien seuraamusten yhteydessä (näin esim. Rikosoikeuskomitean mietintö s. 64 s.; Anttila - Törnudd,1983 s. 168 ss.).Psykiatrian puolella eristämisestä on puhuttu atavistisena jäänteenä niistä ennakkoluuloista, joita mielisairaita ja heidän hoitoaan kohtaan tunnetaan. Eristämisen katsottiin olevan vuosisadan vaihteen aikaisen mielisairaalahoidon tärkeimpiä tavoitteita (näin esim. Achte et al 1971, s. 6 s.). Myöhemmin eristämis- tai turvaamisfunktiota pidettiin vain toisena laitoshoidon tehtävänä perinteisen hoitofunktion rinnalla (näin esim. Alanen et al 1978, s. 466 s.).

Eristämisestä puhutaan yleensä ainoastaan kontrollipoliittisena tavoitteena, mikä ei ole sama asia kuin eristäminen toteutuvana osana seuraamusta. Esimerkiksi vankilaseuraamus eristää vangin muusta yhteiskunnasta melko täydellisesti riippumatta virallisen kriminaalipolitiikan tavoitteista. Eristäminen pitää sisällään myös ajatuksen siitä, että "mitään ei enää ollut tehtävissä". Eristämisestä puhutaan ainoastaan sanktioarsenaalin vakavimpien seuraamusten yhteydessä, mutta enemmän tai vähemmän eristäminen toteutuu useamman kontrollipoliittisen ryhmän kohdalla.

Vaarallisiksi määriteltyjen rikoksenuusijoiden eristäminen pakkolaitokseen perustuu yhteiskunnan oletettuun tarpeeseen suojella itseään törkeältä väkivaltarikollisuudelta erityistoimenpitein. Pakkolaitosinstituutio pyrkii tavoitteeseen vetämällä vaaralliset rikoksenuusijat pois yhteiskunnan kiertokulusta ja tekemällä heidät siten toimintakyvyttömiksi. Synkältä kuulostavasta nimestään huolimatta pakkolaitos ei laitoksena ole sen totaalisempi kuin vankila yleensä. Eristämisestä on jäljellä pelkkä nimi, itse instituutio on sopeutettu toimimaan seuraamuksena muiden joukossa.

Kriminaalipotilaiden suhteen asia on päinvastoin. Syyntakeettomiksi luokitellut syytetyt eivät saa osakseen rikosoikeudellista, rangaistuksena ilmenevää paheksuntaa. Psykiatrisen hoidon nimissä valtaosa heistä joutuu sen sijaan pakkohoitopotilaan statuksella mielisairaaloihin. Hoidon eristämisfunktio on keskeinen.

Kriminaalipotilasinstituutio on kuin pakkolaitoksen peilikuva: siinä missä pakkolaitos virallisesti eristää, kriminaalipotilaita hoidetaan. Todellisuudessa eristäminen on pakkolaitoksen yhteydessä kuihtunut kliseeksi, kun taas kriminaalipotilaiden tahdosta riippumattoman hoidon ilmeinen tavoite ja seuraus on inkapasitaatio.

Pakkolaitosvangit

Pakkolaitokseen eristämiseen liittyvä valikoitumisprosessi on kolmivaiheinen. Virallisen syyttäjän on ensin nimenomaisesti vaadittava tuomioistuimelta rikoksentekijän eristämistä pakkolaitokseen. Tuomioistuin antaa pakkolaitoslausuman, jonka mukaan rikoksentekijä voidaan eristää. Eristämisestä päättää lopullisesti vankilaoikeus, jonka päätöksestä ei voi valittaa.

Pakkolaitokseen eristämisen muodollinen edellytys on, että rikoksentekijä on syyllistynyt törkeää väkivaltaisuutta tai erityistä vaarallisuutta osoittavaan tekoon pakkolaitoslausuman aiheuttaneen teon lisäksi ainakin kerran edellisen kymmenen vuoden aikana. Aineellinen edellytys pakkolaitokseen eristämiselle on, että rikoksentekijää voidaan "hänen rikoksistaan ilmenevien seikkojen ja muun hänen henkilöllisyydestään saadun selvityksen perusteella pitää vaarallisena toisen hengelle tai terveydelle" (VaarRikL 1 §).

Kysymys on siis selvästi tulevan käyttäytymisen ennustamisesta. Edellytetään todennäköisyyttä siitä, että henkilö vapaaksi päästettynä syyllistyisi jälleen vaaralliseen rikokseen. Tuomioistuin voi halutessaan pyytää lääkintöhallituksen lausunnon rikoksentekijän vaarallisuudesta. Vankilaoikeus hankkii asian ratkaisemista varten tavallisesti psykiatrin, psykologin ja säilytysvankilan johtajan lausunnot.

Vankilaoikeus voi päätyä eristämiseen, jos katsoo rikosten osoittavan yhdenmukaisesti tekijässään vaarallisuutta. Päätelmiä tehdään mm. rikosten tekotavasta, uhreista ja rikoksentekijän reagointitavasta konfliktitilanteissa. Rikoksentekijän alkoholinkäytöllä saattaa myös olla merkitystä, jos se liittyy väkivaltaisuuteen. Lisäksi käytännössä edellytetään, että kaikissa asiantuntijalausunnoissa on päädytty pitämään rikoksentekijää vaarallisena (pakkolaitosinstituutiosta ks. tarkemmin Pihlajamäki 1987).

Moniportainen järjestelmä luokittelee rikoksentekijöitä vaarallisiksi sattumanvaraisesti. Yksittäisillä syyttäjillä tapaukset ovat harvinaisia, eikä rutiinia ole. Kun virallisohjeetkaan eivät pakkolaitokseen eristämistä juuri käsittele (ks. esim. Oikeuskanslerin ohjeita syyttäjille 1978, s. 9 s.), jää pakkolaitoslausuman vaatiminen riippumaan pääasiassa syyttäjän omasta kriminaalipoliittisesta linjasta, eikä yhtenäistä käytäntöä pääse syntymään.

Sama sattumanvaraisuus toistuu tuomioistuimissa. Vaarallisuusarvio tehdään paljolti intuition varassa, eikä esim. lääkintöhallituksen lausuntoa läheskään aina pyydetä. Intuitio näkyy myös pakkolaitoslausumien perusteluissa, jotka lausuman suuresta käytännön merkityksestä huolimatta ovat lähes aina olemattomat. Syyttäjä- ja tuomioistuinvaiheessa valikoitumisen sattumanvaraisuutta voidaan luonnehtia tekniseksi ja viranomaisesta riippuvaksi.

Vankilaoikeudessa sattumanvaraisuus jatkuu mutta johtuu nyt yksinomaan vaarallisen käyttäytymisen ennustamisen vaikeudesta. Eristämistä puoltavat asiantuntijalausunnot, joista tärkeimmät ovat psykiatrin ja psykologin lausunnot, toimivat ikään kuin eristämisen muodollisena edellytyksenä siitä huolimatta, että mahdollisuuksia ennustaa ihmisen käyttäytymistä pidetään perin vähäisinä. Ulkomaiset tutkimukset eivät arvosta vaarallisuusennusteita enempää kuin lantinheittoa: tarkkaan valikoituneelle rikollisaineksellekin tehdyn ennusteen virhemahdollisuuden katsotaan yleisesti olevan vähintään 50 % (ks. esim. Floud-Young 1981, s. 30 sekä von Hirsch 1985, s. 106).

Vaikka lausunnot eivät sinänsä ratkaisekaan eristämistä, on niiden karsiva vaikutus huomattava. Lopulliseen päätökseen vaikuttavat hyvin ratkaisevasti ne käsitykset, jotka vankilaoikeus on lausuntojen lisäksi saanut rikoksista ilmenevistä ja rikoksentekijän elämäntilanteeseen (esim. alkoholinkäyttö) liittyvistä seikoista. Näihin perustuvat johtopäätökset rikoksentekijän tulevasta käyttäytymisestä ovat väistämättä epävarmoja ja intuitiivisia. Vankilaoikeudessa äänestetäänkin usein (Heinonen 1980, s. 33). Koska eristämispäätös on joka tapauksessa saatava näyttämään johdonmukaiselta, muodostuvat päätöksen perustelut lopulta pääasiassa asiantuntijalausuntojen referoinnista, millä voidaan peittää vähemmän vakuuttava intuitio.

Pakkolaitosinstituutio perustuu käsitykseen, jonka mukaan yhteiskunnan on suojeltava itseään tekemällä vaaralliset rikoksentekijät kykenemättömiksi jatkamaan toimintaansa. Käsitys vaarallisten rikoksentekijöiden muodostamasta uhasta legitimoi pakkolaitoksen ja on sitä käynnissä pitävä voima. Luulot väkivaltarikollisuuden kasvusta voivat näin myös heijastua eristämiskäytäntöön (ks. esim. Anttila 1971, s. 454).

Mutta suojaako pakkolaitos yhteiskuntaa? "Pyttyyn" valikoituminen on teknisistä ja ennustamisen vaikeuteen liittyvistä syistä sattumanvaraista. Kerrallaan eristettyinä olevien määrä on lisäksi minimaalinen, jotta voitaisiin edes väittää pakkolaitoksen suojaavan yhteiskuntaa: tällä hetkellä pakkolaitosvankeja on 14. Eristettyjen vaarallisuutta ei sitä paitsi lainkaan tutkita ehdonalaiseen vapauteen päästettäessä, joka tapahtuu tuomioistuimen tuomitseman rangaistuksen tultua kokonaan kärsityksi. Näin oletetut vaaralliset teot ainoastaan lykkääntyvät.

Fyysisesti pakkolaitos ei merkittävästi poikkea tavallisesta vankilasta eikä eristäminen toteutumistavaltaan normaalista vankeusrangaistuksesta. Ehdonalaiseen päästämisen kaavamaistuttua eristäminen onkin käytännössä muuttunut lisärangaistukseksi, normaalin ehdonalaisen menettämiseksi. Vähentyneesti syyntakeisten, joita pakkolaitosvangit suurimmaksi osaksi ovat, edukseen saama rangaistuksen vähennys näyttää mitätöityvän. Tietyillä vähentyneen syyntakeisuuden pohjana olevilla tiloilla usein jopa perustellaan rikoksentekijän vaarallisuutta (sosiopatia, eksplosiivinen luonnehäiriö). Lisärangaistus kohdistuu sattumanvaraisesti valikoituun joukkoon, joka saa maksaa vaarallisen rikollisuuden kontrolloinnista aiheutuvat "kustannukset" ehdonalaisella vapaudellaan.

Vaarallista rikollisuutta on tähän asti pidetty ongelmana, jota on kontrolloitava erityiskeinoin, pakkolaitoksen avulla. Pakkolaitoksen yhteiskuntaa suojaava vaikutus on kuitenkin täysin näennäinen. Kun oletettu vaarallinen rikollisuus joka tapauksessa on saatu pysymään kurissa kontrolloimalla sitä toimimattomalla järjestelmällä, eikö ongelma sinänsä ole mitätön? Pakkolaitoksen poistaminen kokonaan rangaistusjärjestelmästä olisi askel kohti paljon peräänkuulutettua tiedostavampaa kriminaalipolitiikkaa, joka perustuisi nykyistä vähemmän oletuksiin, luuloihin ja pelkoihin.

Kriminaalipotilaat

"Kriminaalipotilas" -käsitteestä kaksi ilmiötä kietoutuu yhteen: rikosoikeudellinen syyntakeettomuus ja psykiatrinen laitoshoito. Tilastokeskus määrittelee kriminaalipotilaan henkilöksi, "joka on ollut rikoksesta syytettynä mutta on ymmärrystä vailla olevana jätetty rikoslain 3 luvun 3 §:n nojalla rangaistukseen tuomitsematta ja määrätty mielisairaalahoitoon". Vuosittaisissa potilaslaskennoissa kriminaalipotilaita on viime aikoina ollut noin 450 (kriminaalipotilaista ks. tarkemmin Minkkinen 1987).

Syytetty voi päätyä kriminaalipotilaaksi kolmen eri menettelyn kautta. Tavanomaisen käytännön mukaan tuomioistuin tilaa lääkintöhallitukselta lausunnon syytetyn mielentilasta ennen syyntakeisuutta koskevaa päätöstään (OK 17: 45). Lääkintöhallitus määrää syytetyn tutkimukseen ja antaa tutkimuksen perusteella arvion syytetyn mielentilasta tuomioistuimelle. Lausuntoon liitetään myös lääkärin tekemä varsinainen mielentilatutkimus, joka onkin oikeuskäytännössä saanut itsenäisen merkityksen.

Jos mahdollinen aikaisempi tutkimus osoittaa uuden tutkimuksen tarpeettomaksi, tuomioistuin voi joissakin tapauksissa saattaa syytetyn mielentilan lääkintöhallituksen arvioitavaksi myös yksinomaan asiakirjojen perusteella (kysymyksessä lienee silloin OK 17: 44:ssä tarkoitettu asiantuntijatodistelu). Asiakirjojen perusteella lääkintöhallitus voi antaa asiasta lausunnon tai todeta, ettei mielentilasta voi lausua ilman uutta tutkimusta.

Tuomioistuimella on myös mahdollisuus saattaa syytetyn hoidon tarpeen erikseen lääkintöhallituksen arvioitavaksi jos syytetty muutoin jätetään syyntakeettomana rangaistukseen tuomitsematta (ks. MSL 36a § 1 mom.).

Lääkintöhallituksen lausunto on siis asialliselta sisällöltään kaksijakoinen. Lausunnon ensimmäisenä kannanottona lääkintöhallitus esittää oman arvionsa syytetyn mielentilasta, mutta tämä arvio ei sido tuomioistuinta, joka saa yksin päättää syyntakeisuudesta. Lausunnon toisena kannanottona lääkintöhallitus määrittelee tahdosta riippumattoman hoidon edellytysten (MSL 16 a §) täyttymisen syytetyn osalta, mihin tuomioistuimella ei ole mahdollisuuksia eikä toimivaltaisuuksia ottaa erikseen kantaa. Toinen kannanotto vastaa siis yksittäisten lääkärien tekemiä MT-I ja MT-II -lähetteitä.

Kriminaalipotilaat ovat viralliselta statukseltaan tavanomaisia mielisairaalapotilaita, mutta kaikesta huolimatta heitä rasittavat tietyt erityispiirteet, jotka antavat aihetta puhua eristämisinstituutiosta.

Sosiaali- ja terveysministeriön asettaman työryhmän muistiossa kriminaalipotilaiden hoitoa kuvaillaan usein vaativaksi ja tavanomaisesta poikkeavaksi potilaiden väkivaltaisuuden ja vaarallisuuden vuoksi (Työryhmämuistio 1984, s. 66 s.).

Päätöksenteon keskittämistä lääkintöhallitukseen ja hoidon keskittämistä valtion mielisairaaloihin (Niuvanniemeen ja Mustasaareen) perustellaan usein sillä erityisosaamisen tarpeella, jonka poikkeuksellisen vaikeahoitoinen potilasryhmä luo. MSL:ssa tätä keskittämistä ei suoraan perustella, mutta lain 12 §:ssä säädetään valtion mielisairaaloiden tehtävistä. Pykälässä luetellaan potilasryhmiä, joita näissä sairaaloissa hoidetaan. Nämä erityisryhmät voidaan jakaa kahteen pääkategoriaan: potilaisiin, joilla on läheinen työ- tai virkasuhteen kaltainen suhde valtioon (sotilaat sekä eräät virkamiesryhmät), sekä potilaisiin, joiden hoito vaatii erityistä kontrollia (kriminaalipotilaat, mielentilatutkimuspotilaat, vaaralliset ja vaikeahoitoiset potilaat, jne.).

Vuosina 1970-1979 kriminaalipotilaiksi päätyneillä on lähes puolella aikaisempaa rekisteröityä rikollisuutta tilillään. Vielä useamman taustaa rasittaa aikaisempi sairaalatasoinen mielisairaanhoito (n. 63 %). Kriminaalipotilaiden syytteet ovat myös asteikon ääripäästä. Yli puolet oli ollut syytteessä henkirikoksesta tai sen yrityksestä.

Kaikista näistä tekijöistä koostuvaa yhdistelmää voidaan kutsua kriminaalipotilaiden vaarallisuudeksi.

Kriminaalipotilaiden hoitosuhde on korostetusti tahdosta riippumatonta laitoshoitoa. Avohoidon mahdollisuus hoitosuhteen alkaessa on hyvin pieni. Vuosina 1970-1979 määrättiin syyntakeettomista avohoitoon vain 7,2 %. Käytännössä tämän ryhmän todellisesta suuruudesta ei ole tarkkaa tietoa, sillä tuomioistuimet eivät ilmoita päätöksistään lääkintöhallitukselle muuta kuin poikkeuksellisesti. Syyntakeisuuspäätöshän voi mitätöidä lääkintöhallituksen avohoitomääräyksen.

Hoidon muodolla on siis myös käytännön oikeuspoliittista merkitystä. Syyntakeisuuspäätöstä tehdessään tuomioistuin on jo tietoinen syytetyn hoitostatuksesta. Lääkintöhallituksen avohoitomääräys merkitsisi käytännössä syyntakeettoman pääsemistä "vapaalle jalalle", mikä epäilemättä vaikuttaa myös tuomioistuimen harkintaan. Eräissä tapauksissa tätä vapaalle jalalle pääsemistä ollaan käytetty tietoisesti hyväksi syyttäjän argumentaatiossa syyntakeisuuden puolesta (ks. KKO V77/42 N:o 2594/77).

Ennen lopullista poistamista sairaalasta kriminaalipotilas "päästetään" yleensä kuudeksi kuukaudeksi avohoidon kaltaiseen vapauteen mielenterveystoimistojen valvontaan (MSA 7 §, vanha MSA puhui "koevapaudesta").

Avohoidon pienestä käytännön merkityksestä johtuen kriminaalipotilaiden hoito on laitoskeskeistä.

Vuosina 1970-1979 hoitonsa aloittaneilla ja kesään 1985 mennessä sairaalasta lopullisesti poistetuilla kriminaalipotilailla hoitoaikojen mediaani oli 3 vuotta ja 6 kuukautta ja keskiarvo noin 4 vuotta ja 4 kuukautta (ks. myös Työryhmämuistio 1984, s. 8 s.). Hoitoajan pituus korreloi sukupuolen (miehillä pidempi keskiarvo), aikaisemman rikollisuuden (uusijoilla pidempi keskiarvo), aikaisemman mielisairaalahoidon (ensikertalaisilla lyhyempi keskiarvo) sekä sijoitussairaalan kanssa (valtion mielisairaaloissa pidempi keskiarvo). Lähes säännönmukaisesti todellinen hoitoaika oli pidempi kuin se hypoteettinen ehdoton vankeusrangaistus, joka teosta olisi todennäköisesti istuttu. Eräiden syytteiden osalta (mm. murhapoltot) tämä ero oli merkittävä.

Nämä luvut koskevat ainoastaan sellaisia kriminaalipotilaita, joiden hoito oli kesään 1985 mennessä päättynyt. Kokonaisotoksessa oli mukana yhteensä 109 potilasta (yli 31 %), joiden hoitoaika vielä jatkui. Esimerkiksi vuonna 1970 hoitonsa aloittaneista kuusi potilasta oli vielä kesällä 1985 sairaalahoidossa tai valvonnan alaisena, jolloin hoitoaikaa kertyy noin 15 vuotta!

Kriminaalipotilaiden laitoshoito on pitkäaikaista.

Vaarallisuuden mielikuvasta, hoidon laitoskeskeisyydestä sekä hoidon pitkäaikaisuudesta voidaan helposti luoda kuva kontrollipoliittisesta erityisryhmästä, jolla on vahvat analogiset yhtäläisyydet pakkolaitosinstituution tehtäviin vaarallisten rikollisten vaarattomaksi tekemisessä. Eristämisestä ei hoidon yhteydessä puhuta avoimesti, mutta käytännössä se tuntuu toteutuvan sekä syytetyn itsensä kannalta että kontrollipoliittisena intentiona.

Entä sitten?

Pakkolaitosvankien ja kriminaalipotilaiden valikoitumiselle on yhteistä päätöksenteon enemmän tai vähemmän intuitiivisen pohjan ja kontrolloitavaksi tarkoitetun argumentaation eriytyminen. Edellisessä tapauksessa tämä on selkeästi havaittavissa vankilaoikeuden päätöksissä ja jälkimmäisessä tuomioistuinvaiheessa. Päättävä viranomainen kokoaa molemmissa tapauksissa oikeudellisen päätöksensä tueksi lääketieteellisiä argumentteja, joiden suojaan voidaan piilottaa ristiriitaisiakin ratkaisuja. Pakkoauttajat-keskustelun tuloksena silloinen pakkolaitos typistyi nykyiseksi pienoismalliksi, joka marginaali-ilmiönä on sittemmin lähes unohtunut vaikka olikin alunperin tarkoitettu ohimeneväksi ilmiöksi (ks. Hallituksen esitys 1970, s. 2). Kriminaalipotilaat jäivät tästä keskustelusta pois kokonaan.

Useat tekijät oikeuttavat puhumaan pakkolaitos- ja kriminaalipotilasinstituutioista samaan aikaan. Ensiksikin molemmissa tapauksissa koko kontrolliprosessin käynnistää yleensä teko, joka arvioidaan rikosoikeudellisesti törkeäksi. Toiseksi molempiin erityisryhmiin liittyy vahva stigmatisoiva tausta niin rikollisuuden kuin mielenterveydenkin alueilla. Kolmanneksi molemmilla ryhmillä on kytkentöjä syyntakeisuusproblematiikkaan. Ja lopuksi molemmissa prosesseissa päättävät viranomaiset koostuvat siitä epäilyttävästä psykiatrisoikeudellisesta sekoituksesta, jota yleisesti pidetään totalitaristisen kontrollin tavaramerkkinä.

Merkittävä ero löytyy kuitenkin itse eristämisen toteutumisesta. Pakkolaitosinstituution yhteydessä puhutaan nimenomaan vaarattomaksi tekemisestä, mutta käytännössä "poliittisena kompromissina" säilytetyssä jäänteessä muutama rikoksentekijä uhrataan ainoastaan viranomaisten spekuloiman suuren yleisöpelon tyynnyttämiseksi ja muutaman turhautuneen viranomaisen itsetunnon säilyttämiseksi. Toisaalta kriminaalipotilaiden yhteydessä puhutaan fanfaaritorvet pauhuen hoidosta, mutta laajuutensa ja voimansa perusteella instituutiolla toteutetaan eristäminen pelottavan tehokkaasti.

Onko silloin sattumaa, että kun merkittäväksi luonnehdittu pakkolaitosuudistus toteutettiin vuonna 1971, lisääntyivät yleisissä tuomioistuimissa tehdyt syyntakeettomuuspäätökset vuodesta 1970 vuoteen 1975 yli 70 %:lla?
Sellaista on suomalaisen "rationaalisen" kontrollipolitiikan ideologia.

LÄHTEET:

Achte, Kalle - Alanen, Yrjö O. - Tienari, Pekka: Psykiatria, Porvoo 1971.
Alanen, Yrjö et al (toimituskunta): Sosiaalipsykiatria, Helsinki 1978.
Anttila, Inkeri: Vaaralliset vaarattomiksi. Lakimies 1971, s. 438-455.
Anttila, Inkeri - Heinonen, Olavi: Rikosoikeus ja kriminaalipolitiikka, Helsinki 1977.
Anttila, Inkeri - Törnudd, Patrik: Kriminologia; Porvoo 1970.
Anttila, Inkeri - Törnudd, Patrik: Kriminologia ja kriminaalipolitiikka, Porvoo 1983. Eriksson, Lars D. (toim.): Pakkoauttajat, Helsinki 1967.
Floud, Jean - Young, Warren: Dangerousness and Criminal Justice, Guildford 1981.
Goffman, Erving: Asylums. Essays on the Social Situation of Mental Patients and Other Inmates, Suffolk 1982.
Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi vaarallisten rikoksenuusijain eristämisestä annetun lain muuttamisesta, 176/1970.
Heinonen, Olavi: Pakkolaitokseen eristäminen, s. 28-40 teoksessa Rikosoikeudellisia kirjoitelmia IV, Vammala 1980.
von Hirsch, Andrew: Past or Future Crimes, Oxford 1985.
Minkkinen, Panu: Kriminaalipotilas vuosina 1970-1979 -kontrollipoliittinen näkökulma ymmärryksen puutteeseen, ilmestyy Lääkintöhallituksen julkaisusarjassa
keväällä 1987.
Oikeuskanslerin ohjeita syyttäjille, 1978.
Pihlajamäki, Heikki: Pakkolaitokseen eristäminen 1971-1986, rikosoikeustieteellinen kandidaattitutkielma, Helsingin yliopisto 1987.
Rikosoikeuskomitean mietintö, 1976:72.
Työryhmämuistio: Valtion mielisairaaloiden siirtoa kuntainliittojen omistukseen tutkineen työryhmän muistio, Sosiaali- ja terveysministeriö 1984:15, Helsinki 1984.