Yömajoista tukiasumiseen "Asuuko joukossamme varas?" Pekka Starck Kriminaalihuoltoyhdistys on harjoittanut asumispalvelutoimintaa jo perustamisestaan (1870: Suomenmaan vankiusyhdistys) lähtien lähinnä järjestämällä yömajatoimintaa Helsingissä, mutta lyhyinä aikoina myös muilla paikkakunnilla. Aluetoimistoverkon laajentuessa on pyritty asumispalvelu sisällyttämään kaikkien aluetoimistojen toimintaan. Tämän tavoitteen suunnitelmallistamiseksi asetettiin 1970-luvulla kaksikin työryhmää, jotka antoivat raporttinsa vuosina 1974 ja 1978. Asumispalvelutyöryhmä vuodelta 1974 totesi, että asumispalvelujen turvaaminen jää kriminaalihuollollisten erityispalvelujen varjoon niiltä osin kuin muut yhteiskuntapolitiikan sektorit eivät tätä tavoitetta saavuta. Työryhmä korosti normaalipalvelujen asettamista etusijalle myös rikoksiin syyllistyneitä asutettaessa. Kriminaalihuollon tehtäväksi muodostuu kohtuullisen asumistason ja tähän mahdollisesti liittyvien muiden palvelujen turvaaminen sellaisille rikoksiin syyllistyneille henkilöille, jotka eivät saavuta tavoitetta omin avuin tai muiden viranomaisten toimenpitein ja ovat erityisen tuen tarpeessa. Kriminaalihuollon asuntoyksiköt porrastettiin asuntokoteihin, asuntoloihin ja pienasuntoihin. Asuntokodilla tarkoitetaan asuntoyksikköä, jota leimaa kodinomainen viihtyvyys, asumisen normaalitasoisuus ja asukkaan itsenäisyys, mutta jossa normaalista vuokra-asumisesta poiketen pyritään turvatumpaan ja aktivoivampaan elämiseen. Asuntoloita tarvitaan lyhytaikaista asumista varten suurimmilla paikkakunnilla. Asuminen on valvottua ja hotellimaisesti rajoitettua. Pienasuntoihin voitiin sijoittaa omavastuiseen asumiseen kykeneviä asiakkaita "harjoittelemaan" itsenäistä asumista Kriminaalihuollon toimihenkilön käydessä heitä silloin tällöin tapaamassa. Asumispalvelutoiminta saa laajemman merkityksen sitä kautta, että asukkaiden kilpailuasemaa parannetaan vapailla asuntomarkkinoilla: ts. avustetaan vuokra-asunnon hankkimisessa. Vuoden 1978 työryhmä korosti pienasuntojen asemaa entisestään. Työryhmä ei kuitenkaan pitänyt realistisena pienasuntojen hankkimista yhdistyksen omistukseen, vaan esitti käytettäväksi välivuokrausmenettelyä: yhdistys vuokraisi asunnot vuokranantajalta vuokraten ne edelleen asiakkailleen. Työryhmän käsityksen mukaan pienasunnot edustavat asuntoyksiköiden porrastuksessa itsenäistä asumismuotoa ja niihin tulisi ottaa asukkaiksi asuntolassa tai asuntokodissa itsenäistä asumiskykyä osoittaneita asiakkaita "osana kuntoutusprosessia". Myös suora sijoittuminen ilman ennaltakäypää asumista muissa yksiköissä saattaa tulla kysymykseen. Tämä on luonnollisesti johdonmukaista sen ajatuksen kanssa, että itsenäiseen asumiseen kykeneviä ei tulisi sijoittaa yhdistyksen muihin yksiköihin kuin poikkeuksellisesti. Työryhmä laati ohjeellisen suunnitelman aluetoimistojen pienasuntoverkoston kehittämiseksi vuosina 1979-1984. Vuonna 1984 toimivilla viidellätoista aluetoimistolla tuli olla käytössään yhteensä 201 pienasuntoa. Vasta vuoden 1985 toimintasuunnitelmassa käytettiin käsitettä tukiasunto. Vuonna 1986, jolloin aluetoimistoja oli 16, oli tukiasunnoissa yhteensä 124 vuodepaikkaa kahdellatoista toimipaikkakunnalla. Asumispalvelut Porissa Poriin saatiin asuntokoti vuonna 1978, noin viisi vuotta aluetoimiston perustamisen jälkeen. Asuntokoti toimi Diakoniasäätiöltä vuokratuissa toimitiloissa, laitosmiljöössä. Vuonna 1981 Porissa saatiin yksityiseltä vuokranantajalta käyttöön ensimmäinen pienasunto ja suhteellisen nopeasti samalta vuokranantajalta myös toinen. Pienasuntotoiminnasta saadut hyvät kokemukset ohjasivat ajattelua koko asuntokodin sijoittamiseksi pienasuntoihin ja vuonna 1983 tämä tavoite, "hajasijoitettu asuntokoti", toteutui. Porin kaupungin arava-lainoitetun asuntokannan vuokrausta hoitava Porin Haka Oy vuokrasi yhdistyksen käyttöön neljä 3 h + k:n asuntoa normaaleissa kerrostaloasunnoissa. Näissä asunnoissa hyvin hoidettu sosiaalinen tuki ja kontrolli vakuutti vuokranantajan pienasumismuodon käyttökelpoisuudesta erityisryhmien asuttamisessa ja yhdistys alkoi saada käyttöönsä myös pienempiä asuntoja. Vuonna 1985 Porin aluetoimisto oli saavuttanut työryhmän 1978 asettaman kahdentoista pienasunnon tavoitteen. Samanaikaisesti aluetoimisto onnistui välittämään asuntoja suoraan asiakkailleen normaaleina vuokra-asuntoina 20-30 asunnon vuosivauhdilla. Kaikissa näissä asumispalveluissa aluetoimisto on tavalla tai toisella ollut "takuumiehenä". Vuokrattaessa suuria asuntoja asuntokotitoiminnan tarpeisiin vuokrasopimuksissa sitouduttiin tukemaan ja kontrolloimaan asunnoissa asuvia. Sama lähtökohta on voimassa myös pienasuntojen kohdalla ja osassa suoria vuokrasuhteita; eräissä tapauksissa aluetoimisto on toiminut vuokranmaksun takuumiehenä. Tukiasuttaminen Aluksi pienasunto oli tavallaan osa asuntokotia: siitä käytettiinkin nimitystä "satelliittiasunto". Aluetoimisto hankki asuntoihinsa kalusteet; huonekaluista, astiastoista jne., tehtiin asukkaan kanssa hallintasopimus. Asukkaan yhteys asuntokotiin ja aluetoimiston henkilöstöön toteutui eräänlaisen "napanuoran" välityksellä: satelliittiasunnossa asuva kävi asuntokodissa pesemässä pyykkiään, mahdollisesti saunomassa, sai siisteydenhoidossa tarvittavia perustarvikkeita ja osallistui järjestettävään harrastustoimintaan. Tämän tyyppistä asumista voi syystä kutsua tuetuksi asumiseksi. Toisaalta sopimukseen kuului työntekijöiden oikeus käydä asunnossa: kontrollia harjoitettiin samaan tapaan kuin itse asuntokotiyksikössä. Eräänä syynä siihen, että pienasunto haluttiin pitää kiinteänä osana muuta asumispalvelua, oli myös pyrkimys välttää huoneenvuokralain jäykkiä säännöksiä. Vuokranantajalle täytyi pystyä vakuuttamaan, että huoneisto oli todella yhdistyksen hallinnassa, eikä vuokralainen voinut elää siellä miten vain. Haluttiin antaa ylikorostunutkin kuva "hoidollisesta" asumissuhteesta. Asuntokodin "hajasijoittamisen" seurauksena asumispalveluhenkilöstö jatkoi työtään toimistoyksikön yhteydessä ja valvoi sieltä käsin asuntoyksiköitä. Näin muodostuneeseen työtapaan oli helppo lisätä erillisiä pienasuntoyksiköitä. Niitä lisättäessä eivät aluetoimiston varat kuitenkaan riittäneet niiden kalustamiseen ja varustamiseen. Asunnot eivät sellaisenaan aiheuttaneet kuluja, koska ne olivat välivuokrausasuntoja. Tämä johti siihen, että asuntoihin sijoittuville jouduttiin hankkimaan välttämättömät varusteet heidän omaan omistukseensa; yleensä sosiaalitoimiston avustuksella. Sosiaalitoimi antoi asukkaille ensiasuntoon riittävän rahallisen tuen, jota tarvittaessa täydennettiin aluetoimiston avustusvaroin ja kunnalta saadun toiminta-avustuksen turvin. Pienasunto muutti olemustaan näiltäkin osin: se alkoi lähestyä normaalisuuden periaatetta. Kun toiminnan tosiasiallinen toteutumistapa muuttuu, se aiheuttaa muutoksia myös ajattelussa. Ajattelun oli irrottava "laitosajattelusta". Lopulta opitaan näkemään, että myös rikokseen syyllistyneellä on oikeus itsenäiseen asumiseen ja yksityisyyteen. Tämän yksinkertaisen perustotuuden tavoittaminen on hämmästyttävän vaikeata: olemme tottuneet ratkaisemaan erityisryhmien ongelmia erityiskeinoin. Kuitenkin kyseessä on täysin normaalin tarpeen tyydyttäminen. Asukkaat ovat itsenäisempiä myös siinä mielessä, että aikaisemmin voimakas "napanuora" on poissa, koska yhtenäistä asuntokotiyksikköä ei enää ole. Suhde asukkaisiin muodostuu toisella tasolla ja siitä voisi sanoa, että se ei ole aikaisemman suhteen tavoin holhoava tai alistava. Toisaalta voi sanoa, että suhde ei myöskään ole samalla tavoin tukeva kuin toiminnan alussa. Porissa pienasuntotoiminnasta käytettiin myös nimitystä "välivuokraustoiminta" ja puhuttiin välivuokrausasunnoista. Tämä kuvasi hyvin kyseisen asumispalvelumuodon toteutumistapaa. Porissakin on silti jo jonkin aikaa käytetty tukiasunto-käsitettä. Tämä johtunee lähinnä siitä, että käsite kuuluu sosiaalityön kielipeleihin ja myös kriminaalihuoltotyössä on entistä enemmän siirrytty sosiaalityön kieleen. Käsite on omaksuttu tarkemmin ajattelematta sen alaa tai sisältöä: ehkä myös siksi, että olemme Porissa koko toiminnan ajan puhuneet tuen ja kontrollin toteutumisesta tämän toiminnan sisällä. Tätä olemme korostaneet myös suhteessa vuokranantajaan. Tukiasunto-käsite ilmaisee itsessään yksiselitteisesti, että asumissuhteeseen liittyy tietty tuki ja vuokranantajatkin käsittävät asian siten, että viranomaistukeen aina, tavalla tai toisella, liittyy myös kontrolli. Saman ajattelutavan mukaisesti tukiasuntoihin sijoittuvat ne asiakkaat, jotka aikaisemmin olisivat sijoittuneet asuntokotiin. Siis juuri ne, jotka eivät välttämättä kykene omavastuiseen asumiseen, eivätkä ole sosiaalisesti toimintakykyisiä, vaan tarvitsevat tuettua asumista. Sosiaalisesti toimintakykyisille pyritään järjestämään asunto suorassa vuokrasuhteessa vuokranantajaan ja aikaisempaa asuntokotia korvaavat 3 h + k:n pienasunnot toimivat järjestelykauden asuntoina. Niitä voisi tässä järjestelmässä kutsua myös "vastaanottoasunnoiksi" . Tukiasunnot on nyt Porissa pyritty sijoittamaan eri taloihin ja eri asuntoalueille. Kaikki asunnot ovat suhteellisen moderneja kerrostaloasuntoja. Ne muodostuvat yksiöistä ja kaksioista, ja niiden asukkaina on yksinäisiä, toveri-, avo- tai aviopareja sekä perheitä. Asumista säätelevät huoneenvuokralain määräykset ja välivuokraajana toimiva aluetoimisto edustaa vuokranantajaa vuokrasuhteessa. Vuokralainen maksaa asunnostaan normaalin vuokran kuukausittain ja noudattaa asuntoyhtiön asumiselle asettamia yleisiä sääntöjä. Asumissuhde ei useastikaan ole ainoa suhde, joka asukkaalla on aluetoimistoon. Useat asukkaat ovat (joko ehdollisesti rangaistuina tai ehdonalaisesti vapautuneina) valvontasuhteessa aluetoimistoon ainakin asumissuhteen alussa. Henkilökunnan tuki voi kanavoitua sosiaalityönä valvontasuhteessa, eikä pelkästään perustu asumispalveluhenkilöstön asuntokäynteihin. Asuntokäynnit palvelevat myös kontrollia, mutta ne pyritään suorittamaan siten, että ne eivät kohtuuttomasti häiritse asukkaan yksityisyyttä. Toisaalta käyntien taajuus saneltuu asukkaan elämäntilanteen pohjalta: sosiaalisuuden lisääntyessä niitä tarvitaan harvemmin, jonkun juuri laitoksesta vapautuneen kohdalla ehkä päivittäin. Tukiasunnossa asuvan suhde aluetoimiston työntekijöihin voi vahvistua myös verrattain epävirallisissa puitteissa ns. päiväkeskuksen käytössä. Aluetoimistolla on toimitilojensa yhteydessä tarkoituksenmukaisesti sisustettu tila, jossa asiakkaat voivat lukea sanoma- ja aikakauslehtiä, pelata biljardia tai heittää tikkaa. Tilassa on myös TV ja videolaitteet sekä musiikin toistolaitteet. Tilassa voivat asiakkaat itse keittää kahvia ja siellä järjestetään myös yhteiskunnallista tietoutta lisääviä alustuksia tai keskusteluja. Tilaa käyttävät suunnittelevat itse toimintaa, laatien sille talousarvion yhdessä työntekijöiden kanssa. Toimintaa voidaan järjestää myös muualla: hiihtorinteessä, teatterissa, jalkapallokentällä tai urheilutalossa. Tukiasuttamisen vaikeuksista Tukiasuntotoiminnan sisältö muodostuu niistä toimenpiteistä, joiden avulla pyritään, asunto-ongelman lisäksi, ylittämään ne vaikeudet, jotka ovat tuettavan sosiaalisuuden tavoittelun esteinä. Nämä vaikeudet ovat toisaalta yksilöön itseensä, toisaalta yhteiskunnan tilaan liittyviä: useasti näiden kahden keskinäiseen suhteeseen liittyviä. Mielestämme on tärkeätä, että tuettavan kanssa "junaillaan joku asia kuntoon" tässä suhteessa. Se saattaa liittyä riittävän toimeentuloturvan, ammatillisen koulutuksen tai työn järjestämiseen: rohkaistaan yhteiskunnallisia instituutioita vastaamaan yksilön tarpeisiin, tai tuetaan yksilöä käyttämään omia resurssejaan. Tällä tavalla ei tukitoiminta jää pelkäksi sanailuksi "sinun täytyisi, sinä et saisi" -linjalla, vaan siihen sisältyy konkreettinen teko, jonka tuotos vahvistaa tuettavan minään, vahvistaen samalla asiakkaan ja työntekijän vuorovaikutussuhdetta. Tukiasuttamiseen liittyvän tukitoiminnan suurin vaikeus on sellaisen vuorovaikutussuhteen rakentaminen, jonka perustalta myös tuettavan henkilöön liittyvät vaikeudet voidaan voittaa. Vaikka sosiaalityö helposti mieltääkin asiakassuhteen ideaalisesti subjekti-subjekti-suhteena, jossa asiakkaalla on palava halu myös henkilöönsä liittyvien vaikeuksien voittamiseen, näin ei asia läheskään aina ole. Jokaisella ihmisellä on tietty omanarvontuntonsa, joka estää "henkilökohtaisen" alueelle tunkeutumisen. Tämä on todellinen vaikeus. Toinen merkittävä vaikeus on lähiyhteisöjen heikko erilaisuuden sietokyky. Lähiyhteisö havaitsee herkästi erilaisuuden - ulkoisen olemuksen tai erilaisen ajankäytön - ja reagoi siihen voimakkaasti. Kerrostaloissa ja asuntolähiöissä toimivat käyttäytymisen tarkkaajat, jotka erilaisuutta havaitessaan ryhtyvät erityisen tarkoiksi juuri tietyn asukkaan suhteen. Valitukset isännöitsijöille, suhteellisen aiheettomatkin ovat yleisiä. Isännöitsijät toimivat näiden valitusten pohjalta. Puun ja kuoren väliin joutuvat välivuokrausta hoitavan organisaation työntekijät, kun tuen ja kontrollin lisäämistä edellytetään. Tuen lisääminen ei kuitenkaan saa aikaan mitään muutoksia ihmisen ulkomuodossa, ajankäytössä tai edes käyttäytymisessä. Tuen tuloksena saavutettava muutos on pitkän ajanjakson tulos. Kokemuksia vuosia kestäneistä tukisuhteista on olemassa. Kontrollin lisääminen on jo käytännön syistä mahdoton, ympärivuorokautista valvontaa ei voi järjestää, eikä se olisi järkevääkään. Oman erityisen ongelmansa muodostavat pitkään tukiasuntokäytössä olleet asunnot. Tällaisia asuntoja syntyy väistämättä silloin, kun asuntojen muuttaminen suoran vuokrasuhteen asunnoiksi ei syystä tai toisesta onnistu tai asuntoja ei voida ajoittain korvata uusilla. Tilanne johtuu useasti kertakaikkisesta asuntojen puutteesta, mutta aivan yhtä yleisesti myös alkuperäisen vuokranantajan peloista: jos tuki ja kontrolli päättyy, asumisenkin pelätään epäonnistuvan, norminvastaisen käyttäytymisen alkavan uudelleen, vuokrien jäävän hoitamatta jne. Pitkään tukiasuntokäytössä ollut asunto leimautuu. Talon tai asuntoalueen muut asukkaat oppivat tietämään välivuokraajan. Kriminaalihuollon tapauksessa tietyssä tukiasunnossa asuu silloin "kriminaaleja". Tämä johtaa taas erityiseen tarkkailuun ja valituksiin rikkeistä, jotka eivät normaaliasukkaiden tekeminä aiheuttaisi mitään toimenpiteitä. Myös suoria mielenilmaisuja saattaa esiintyä. Erään yksinhuoltajan asuessa aluetoimiston tarkkaan julkisuudelta varjellussa tukiasunnossa, ilmestyi yhteisen saunan pukuhuoneen peiliin kaikesta huolimatta kysymys: ASUUKO JOUKOSSAMME VARAS?