Vankeinhoidon vähimmäissäännöt ihmisoikeusnormistona Raimo Lahti Vankeinhoidon koulutuskeskus on julkaissut "Vankeinhoidon vähimmäissäännöt" (Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisuja, jäljempänä VKJ, 2/1987). Tämä erittäin myönteinen tiedonlevittämistoimi on antanut aiheen pohtia näiden sääntöjen taustaa ja yhteyttä muihin kansainvälisiin ihmisoikeusnormeihin ja kriminaalipoliittisiin ohjeistoihin samoin kuin sellaisten standardien merkitystä Suomen kannalta. Ihmisoikeusnormeista ja niiden suhteesta rikosoikeuteen Ihmisoikeuksilla tarkoitetaan tässä kansainvälisellä tasolla yksilöille turvattuja tärkeydeltään perustavanlaatuisia oikeuksia.(1) Normien kansainvälisyys, universaalisuus, erottaa ne perusoikeuksista, jotka ovat valtionsisäisesti yksilöille korostuneesti (perustuslailla) suojattuja oikeuksia. Normien kansainvälisen luonteen ymmärrän sikäli väljästi, etten rajaa tällaisia normeja yksinomaan (kansainvälis-) oikeudellisesti sitoviin, kuten vain kansainvälisten sopimusten sisältämiin.(2) Mainitunlaisten yleismaailmallisesti sitovien ihmisoikeusvelvoitteiden ala ei tosin sekään ole selväpiirteinen, koska yleissopimusten lisäksi on otettava huomioon kansainvälinen tapaoikeus; lisäksi noiden oikeudellisten velvoitteiden sisältöön vaikuttavat osaltaan kansainvälisten järjestöjen päätöslauselmat ja yleiset oikeusperiaatteet.(3) Oikeudellisesti sitovien normien ohella on tähdennettävä "pehmeän oikeuden" eli kansainvälisten järjestöjen, lähinnä YK:n piirissä syntyneiden julistusten, ohjeistojen ja muiden suositusluonteisten ihmisoikeusasiakirjojen merkitystä. On katsottu, että sellaiset asiakirjat velvoittavat moraalisesti ja poliittisesti ainakin niitä valtioita, jotka ovat äänestäneet niiden puolesta.(4) M. Cheriff Bassiouni on havainnollistanut, kuinka ihmisoikeuksien kansainvälisessä suojelussa voidaan erottaa useita vaiheita - hänen mukaansa enimmillään viisi: muotoileva, julistava, määräävä, toimeenpaneva ja kriminalisoinnin vaihe. Tietyn ihmisoikeuden suojelun vahvuus lisääntyy tässä järjestyksessä: ensin moraalisesti ja poliittisesta velvoittavuudesta myös oikeudelliseen sitovuuteen sekä sitten yhä tehokkaampiin, oikeudellisia sanktioitakin käsittäviin toimenpanomalleihin. Bassiouni mainitsee yksinkertaisena esimerkkinä jo Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa tunnustetun oikeuden ruumiilliseen koskemattomuuteen, mikä oikeus sai tarkemman ja sitovamman ilmaisunsa Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksessa (KP-sopimuksessa). Tämän oikeuden loukkaamisen törkeimmiltä muodoilta pyritään yksilöitä suojaamaan vielä vahvemmin erityisissä kansainvälisissä sopimuksissa, kuten joukkotuhontaa koskevassa, ja silloin on oikeuden loukkausten torjumiseksi otettu käyttöön myös kansainvälisen rikosoikeuden alaan kuuluvia keinoja.(5) Rikosoikeuden ja ihmisoikeuksien suhde osoittautuu kahtalaiseksi: toisaalta rikosoikeus on viimekätinen keino toteuttaa perustavia ihmisoikeuksia; toisaalta rikosoikeudenhoidossa on tärkeää noudattaa sitä koskevia ihmisoikeusperiaatteita. Rikosoikeuden ja kriminaalipolitiikan arvoja ja tavoitteita koskevat keskustelut ovat vanhastaan tukeutuneet vastaaviin filosofisiin ja poliittisiin kysymyksenasetteluihin. Luonnonoikeudellisiin käsityksiin palautuva ihmisoikeusajattelu on, niin kuin edellä sanotusta ilmenee, osittain "oikeudellistanut" noita keskusteluja. Esimerkiksi kriminaalipolitiikalle asetettavaa humaanisuuden vaatimusta voidaan konkretisoida viittauksilla ihmisoikeusnormeihin, jolloin vaatimus myös ankkuroituu selvemmin tiettyihin oikeuslähteisiin.(6) Se, miten voimakkaasti niin on käynyt, riippuu siitä, miten tehokkaalla täytäntöönpanolla ihmisoikeusnormit on saatettu kansainvälisoikeudellisesti ja valtionsisäisesti voimaan. Toiselta puolen viimeaikaisessa oikeudellista argumentaatiota koskevassa keskustelussa on painotettu oikeuden ja moraalin välistä vuorovaikutusta. Tällöin oikeudellisille päätöksille asetetaan vaatimus, paitsi niiden ennustettavuudesta, myös niiden moraalisesta hyväksyttävyydestä.(7) Vankeinhoidon vähimmäissääntöjen taustaa ja vaikutuksia YK:n kriminaalipoliittisessa toiminnassa ansioitunut Manuel López-Rey on äskettäin arvioinut vankeinhoidon vähimmäissääntöjen aikaansaamisen kuuluvan kriminaalipolitiikan suurimpiin saavutuksiin.(8) Näin siitä huolimatta, että nuo säännöt ovat "pehmeää oikeutta" edellä selostetussa mielessä. Mainittujen vähimmäissääntöjen luominen palautuu 1930-luvulle, ja jo Kansainliitto hyväksyi vuonna 1934 sellaisen ohjeiston. Tarkistetut säännöt hyväksyttiin YK:n I kriminaalipoliittisessa maailmankongressissa vuonna 1955, ja YK:n talous- ja sosiaalineuvosto hyväksyi ne päätöslauselmallaan 663 C I (XXIV) kaksi vuotta myöhemmin. Vuonna 1977 tekemällään päätöksellä talous- ja sosiaalineuvosto lisäsi vähimmäissääntöihin 95:nnen kohdan, jolla sääntöjen alaan sisällytettiin myös ilman syytettä vangitut tai pidätetyt henkilöt. Vuonna 1984 neuvosto hyväksyi päätöslausemallaan 1984/47 vähimmäissääntöjen täytäntöönpanon menettelytapaohjeet (nekin on liitetty em. VKJ 2/1987:ään). Vähimmäissääntöjen viralliskokoelman johdannossa todetaan, että säännöissä on määritelty vankeinhoitokäytäntö, jota pidetään yleisesti hyväksyttävänä. "Säännöt edustavat vähimmäisolosuhteita, jotka YK on katsonut soveliaiksi. Säännöillä pyritään ehkäisemään erityisesti kurinpitoon ja kahlehtimiseen mahdollisesti liittyvät väärinkäytökset." Näitä sääntöjä voi olennaisissa kohdin pitää luonteeltaan vankeinhoitoon sovellettavina ihmisoikeusnormeina. Sääntöjen täytäntöönpanon menettelytapaohjeista tosin selviää, että säännöt käsittelevät vain osittain erityisiä ihmisoikeuskysymyksiä, eivätkö nuo ohjeet saisi syrjäyttää muihin normistoihin perustuvia tällaisten oikeuksien loukkaamista selvittäviä keinoja (13. menettelytapa kommentaareineen; ks. VKJ 2/1987, s. 32-33). Vankeinhoidon vähimmäissääntöjen täytäntöönpanosta suoritettiin ensimmäinen kysely YK:n jäsenmaille vuonna 1967, jolloin 44 hallitusta lähetti vastauksen. Vuonna 1974 uudistettuun tiedusteluun vastasi 62 hallitusta. Vuosina 1979-80 toimeenpantuun kyselyyn tuli vastauksia vain 38 jäsenvaltiosta. Vuonna 1985 vastaava tiedustelu tuotti vastauksia 62 hallitukselta. - On arvioitu, että parhaimmillaan vain 60 prosentissa vastauksista on syntynyt vaikutelma sääntöjen soveltamisen tyydyttävästä tasosta.(9) Nämä tiedot antavat varsin pessimistisen kuvan mahdollisuuksista edes YK:n arvovallan turvin vaikuttaa kriminaalipolitiikan standardeihin maailmanlaajuisesti silloinkaan, kun niistä ei ole vallitse olennaisia poliittisia tai muita arvostuserimielisyyksiä taikka kun niiden noudattamiserot eivät johdu vain eritasoisista voimavaroista. Toinen päätelmä on, että tarvitaan menettelytapaohjeita laadittujen säännöstöjen täytäntöönpanon tehostamiseksi. Niillä saadaan aikaan se, että säännöstöjen informoinnista ja niiden noudattamisen seurannasta on olemassa mahdollisimman konkreettisia ohjeita. Siten edistetään niiden moraalisten ja poliittisten velvoitteiden toteuttamista, joita säännöstöt ovat luoneet ne hyväksyneille valtioille. Onhan tuollaisten ohjeiden antamisen jälkeen entistä helpompi osoittaa laiminlyöntejä säännöstön informoinnissa ja niiden noudattamisessa sekä sen jälkeen mm. YK:n elimissä vaikuttaa yleiseen mielipiteenmuodostukseen puutteiden korjaamiseksi. Huomattakoon, että Euroopan neuvoston ministerikomitea vahvisti päätöslauselmallaan (73)5 YK:n vähimmäissääntöihin pohjautuvat vankisäännöt, joilla oli tarkoitus sovelluttaa ohjeisto Euroopan kriminaalipolitiikan erityispiirteisiin (mm. vangin oikeudet paremmin huomioon ottavalla tavalla) ja tehostaa sääntöjen täytäntöönpanoa. Ministerikomitean päätöslauselmalla R (87)3 nuo "Euroopan vankilasäännöt" (Euroopan Prison Rules) uudistettiin, ja sellaisina ne on otettu em. VKJ 2/1987-:ään (34-56). Tämän eurooppalaisen ohjesäännöstön on katsottu vaikuttaneen merkittävästi vankeinhoidon hallinnon tasovaatimusten nostamiseen jäsenmaissa.(10) Muita kriminaalipolitiikan alan ihmisoikeusasiakirjoja ja -sopimuksia Sen jälkeen kun vankeinhoidon vähimmäissääntöjen ensimmäinen versio 1930-luvulla laadittiin tai ne 1950-luvulla uudistettiin, ihmisoikeuksien suojelemiseksi on YK:ssa hyväksytty useita muita asiakirjoja: kansainvälisesti merkittävimpinä Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (1948) sekä em. KP-sopimus (1966, voimaantulo 1976) sekä Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (1966, voimaantulo 1976).(11) Rikos- ja rikosprosessioikeuden sekä osaksi myös vankeinhoidon kannalta ovat KP-sopimus ja siihen liittyvä, ilmoitusmenettelyä eli yksilövalitusoikeutta koskeva valinnaispöytäkirja erityisen merkityksellisiä. Tämän sopimuksen ja valinnaispöytäkirjan oikeudellinen sitovuus ulottuu - kuten sopimuksissa yleensä - vain niihin liittyneisiin valtioihin. Vankeinhoidon vähimmäissääntöjen menettelytapaohjeissa mainitaan, että ne mahdollisesti syrjäyttäviä ihmisoikeuksien suojelun keinoja ovat paitsi KP-sopimuksen valinnaispöytäkirjaan liittyvä ilmoitusmenettely, myös YK:n talous- ja sosiaalineuvoston vuonna 1970 tekemä päätös 1503 (XLVII) ihmisoikeuksien törkeää ja toistuvaa loukkaamista koskevista menettelytavoista sekä kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen (1970) liittyvä ilmoitusmenettely.(13. menettelytapa: VKJ 2/1987, s. 32-33.) KP-sopimuksen ja valinnaispöytäkirjan noudattamisen valvontaa varten on Ihmisoikeuskomitea, joka käsittelee sopimusvaltioiden määräaikaiskertomuksia, laatii yleisiä huomautuksia ja tutkii yksilövalituksia. Komitean toiminnan alkamisesta vuodesta 1977 lähtien on muodostunut käytäntö, mm. vankeinhoidon näkökulmasta merkityksellisten 7. artiklan (ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista julmalla, epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla) ja 10. artiklan (koskee mm. vankien kohtelua) tulkinnasta. Yksilövalitukset ovat tosin viimeksi mainittujen artiklojen osalta useimmiten kohdistuneet Uruguayhyn(!) ja olleet selviä rikkomuksia, mutta näitä artikloja koskevat komitean yleiset huomautukset vuodelta 1982 valaisevat myös rajatapauksia.(12) Euroopan neuvoston jäsenmaissa vaikuttaa oikeudellisesti sitovana normistona vankien oikeuksiin myös vuodelta 1953 oleva Euroopan alueellinen ihmisoikeuskonventio (European Convention on Human Rights). Tämän konvention soveltamista sen toimeenpanoelimissä, Euroopan ihmisoikeuskomissiossa ja ihmisoikeustuomioistuimessa ja ministerikomiteassa, vankien oikeuksien suojelemiseksi selostetaan valaisevasti äskettäin ilmestyneessä erillisjulkaisussa.(13) YK:n kriminaalipoliittisessa toiminnassa on 1970-luvun puolivälistä lähtien alan normien (ohjeistojen, standardien) kehittämisellä ollut huomattava sija. Alan viidennessä maailmankongressissa (1975) hyväksyttiin kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai alentavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen julistus (sen pohjalta valmisteltiin sittemmin YK:n yleiskokouksessa vuonna 1984 hyväksytty yleissopimus). Vuonna 1979 YK:n yleiskokous hyväksyi päätöslauselmallaan 37/194 poliisiviranomaisten käyttäytymissäännöstön (Code of Conduct for Law Enforcement Officials). YK:n kuudetta kriminaalipoliittista kongressia (1980) varten laadittiin mainitunlaisten uusien säännöstöjen kartoitus, ja kongressissa korostettiin sellaisten edelleen kehittämisen tärkeyttä.(14) Konkreettiset tulokset jäivät kongressissa kuitenkin tältä osin vähäisiksi. Esimerkiksi kuolemanrangaistuksen kieltämiseen tähtäävää päätöslauselmaa ei edes lievennetyssä muodossa ollut mahdollisuuksia saada hyväksytyksi erimielisyyksien vuoksi (vuonna 1984 YK:n sosiaali- ja talousneuvosto hyväksyi kyllä ohjeiston takeista kuolemanrangaistuksesta syytettyjen oikeuksien turvaamiseksi).(15) Vuonna 1982 YK:n yleiskokous hyväksyi päätöslauselmallaan 37/194 lääkintäetiikkaa koskevat periaatteet, jotka koskevat terveydenhuoltohenkilöstön asemaa kun vankeja ja pidätettyjä suojellaan kidutusta ja muuta julmaa, epäinhimillistä tai alentavaa kohtelua tai rangaistusta vastaan. Yllättävää kyllä, näitä viimeksi mainittuja periaatteita ei ole sisällytetty em. VKJ 2/1987:ään. Kriminaalipoliittisten ohjeistojen ja mallisopimusten esiinmarssi Myös YK:n seitsemännen kriminaalipoliittisen kongressin (1985) yhtenä pääaiheena oli YK:n kriminaalipoliittisten standardien ja normien muotoilu ja soveltaminen. Kongressin työasiakirjoista useimmat liittyivät tavalla tai toisella tähän aihepiiriin.(16) Kongressi oli edellistä tuloksellisempi: siellä hyväksyttiin yksimielisesti peräti viisi ohjeistoa tai mallisopimusta. Noissa normistoissa eivät ihmisoikeuskysymykset olleet enää niin voimakkaasti esillä kuin aiemmin, vaan sääntelyn painopiste oli pikemminkin yleismaailmallisesti soveltuvan kriminaalipolitiikan toimintatavoitteissa ja rikosasioita koskevassa kansainvälisessä yhteistyössä. Vankeinhoidon vähimmäissääntöjen tyyppisiä uusia normistoja ovat nuorisorikosoikeudenhoidon vähimmäissäännöt eli Pekingin säännöt (United Nations Standard Minimum Rules for the Administration of Juvenile Justice, "The Beijing Rules"). Ne on vahvistettu YK:n yleiskokouksen päätöslauselmalla 40/33 Mainitussa kongressissa ja myöhemmin YK:n yleiskokouksen päätöslauselmalla 40/34 hyväksyttiin myös rikosten ja vallan väärinkäytön uhreille taattavan oikeudenmukaisuuden perusperiaatteita koskeva julistus (Declaration of Basic Principles of Justice for Victims of Crime and Abuse of Power). Matti Joutsenen tuore oikeustieteellinen väitöskirja "The Role of the Victim of Crime in European Criminal Justice Systems" (HEUNI, Publication Series No. 11. 1987) käsittelee keskeisesti tätä julistusta: mm. sen syntyvaiheita ja merkitystä. Tuo julistus on niin ikään Joutsenen suorittaman oikeusvertailevan analyysin tärkeä mittapuu. Niin hyvin kansainvälisen ja alueellisen kuin kansallisen kriminaalipolitiikan koko alaa käsittelee todetussa kongressissa hyväksytty laaja ohjeisto rikollisuuden ehkäisyn ja rikosoikeudenhoidon johtavista periaatteista (Guiding Principles for Crime Prevention and Criminal Justice in the Context of Development and a New International Economic Order). Tässä yhteydessä ohjeistojen ja mallisopimusten kiinnostavia kohtia ovat alan kansainvälistä yhteistyötä koskevat suositukset. Sellaisen yhteistyön kasvavaa merkitystä tähdennetään, ja YK:n tehtäviin luetaan mm. tuota yhteistyötä edistävien ohjeistojen ja mallisopimusten laatiminen. Kosketeltuja kriminaalipolitiikan johtavia periaatteita vielä yleisluonteisempi oli kongressin hyväksymä "Milanon toimintasuunnitelma", alan eräänlainen ohjelmanjulistus. Samaisessa kongressissa hyväksyttiin mallisopimus ulkomaisten vankien siirtämisestä (Model Agreement on the Transfer of Foreign Prisoners) ja siihen liittyvät suositukset ulkomaisten vankien kohtelusta. Viimeksi mainittu ohjeisto täydentää asiallisesti vankeinhoidon vähimmäissääntöjä. Sanotussa YK:n VII kongressissa hyväksyttiin vielä ihmisoikeusasiakirja, jonka merkitys ei rajoitu kriminaalipolitiikkaan: tuomioistuinlaitoksen riippumattomuutta koskevat perusperiaatteet (Basic Principles on the Independence of the Judiciary). YK:n VII kriminaalipoliittisen kongressin jälkeenkin YK:n alaa käsittelevissä elimissä on korostettu tuon maailmanjärjestön merkittävää asemaa kansainvälisten kriminaalipoliittisten instrumenttien (standardien, ohjeistojen) muotoilussa ja toimeenpanossa. Esimerkiksi YK:n yleiskokous pyysi vuonna 1986 talous- ja sosiaalineuvostoa sekä sen alaista kriminaalipoliittista komiteaa pitämään ihmisoikeuksien kunnioittamista rikosoikeudenhoidossa jatkuvan silmälläpidon kohteenaan; erityistä huomiota tulisi kiinnittää niiden keinojen kehittämiseen, joilla olemassa olevia standardeja pannaan täytäntöön ja joilla uusia standardeja kehitetään.(17) Aihepiiri tulee olemaan myös seuraavan eli YK:n kahdeksannen kriminaalipoliittisen kongressin (1990) pääteemoja.(18) Parhaillaan valmistellaan menettelytapaohjeita, jotta em. rikosten ja vallan väärinkäytön uhreja koskevan julistuksen ja tuomioistuinlaitoksen riippumattomuutta koskevien perusperiaatteiden täytäntöönpano kyettäisiin tehostamaan, saman kaltaisesti kuin on menetelty vankeinhoidon vähimmäissääntöjen toimeenpanemiseksi. YK:n piirissä on niin ikään vireillä valmistelutyö, joka tähtää vapaudessa tapahtuvan kriminaalihuollon vähimmäissääntöjen aikaansaamiseen. Edelleen asianajajien asemaa koskevat perusperiaatteet ovat luonnosteltavina. Samoin kaavaillaan perusperiaatteita, joita lakien täytäntöönpanosta huolehtivien viranomaisten tulisi noudattaa voimakeinojen ja ampuma-aseen käytössään. Kansainvälistä yhteistyötä rikosasioissa on tarkoitus helpottaa kahden uuden mallisopimuksen avulla: toinen koskisi rikosoikeudenkäynnin siirtämistä ja toinen sellaisten ulkomaisten rikoksentekijöiden valvonnan siirtämistä, jotka on tuomittu ehdolliseen rangaistukseen tai päästetty ehdonalaiseen vapauteen. Suomi ja kansainväliset standardit Tämän loppujakson johdannoksi sopii lainaus naisten ja miesten välistä tasa-arvoa koskevan lain perusteluista. Samalla kun siinä yhtenä lakia puoltavana seikkana viitataan Suomen tarkoitukseen ratifioida naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus, todetaan lähtökohtana asiassa olleen, "että Suomi on yleensä pyrkinyt täyttämään ihmisoikeussopimusten velvoitteet yhtä tehokkaasti kuin muut Euroopan valtiot ja erityisesti Pohjoismaat".(19) Lainauksesta ilmenevä tavoite on lämpimästi kannatettava. Vallitseva oikeustila ei kuitenkaan ole kaikilla aloilla tämän pyrkimyksen mukainen: juuri rikos- ja rikosprosessioikeuden alalla on osoitettavissa puutteita verrattuna KP-sopimukseen myös vuonna 1987 toteutetun esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädännön uudistuksen jälkeen.(20) Vankeinhoidon vähimmäissäännöillä oli suoranaista vaikutusta 1970-luvun puolivälissä toteutettuun vapausrangaistusten täytäntöönpanosäännösten uudistukseen.(21) Muutoinkin tämän uudistuksen tavoitteet olivat kriminaalipoliittisesti ja ihmisoikeusnäkökulmasta varsin edistyksellisiä. Uudistuksen toimeenpano viranomaiskäytännössä on kuitenkin jäänyt keskeneräiseksi niin kuin etenkin Paul Van Aerschotin useissa kirjoituksissa on tuotu esiin.(22) Viitattakoon esimerkiksi siihen epätyydyttävään kehitykseen, joka koskee avolaitoksiin sijoittamisten osuutta vapausrangaistusta suorittavista. Kuitenkin jo YK:n I kriminaalipoliittisessa kongressissa (1955) hyväksyttiin suositus, jonka mukaan avolaitosjärjestelmä tulisi laajentaa koskemaan mahdollisimman suurta vankimäärää (ks. em. VKJ 2/1987, s. 74-77). Toisena esimerkkinä ihmisoikeusnäkökulman saamasta liian vähäisestä huomiosta mainitsen tuoreen lainmuutoksen (1987), jolla uudistettiin säännöksiä vangin pitämisestä erillään muista vangeista. Vasta eduskuntakäsittelyssä esitetyn arvostelun johdosta säännökset kirjoitettiin muotoon, joka edellyttää vankilan johtajan toimivan asiassa yhteistyössä lääkärin kanssa. Tällaisen edellytyksen asettaminen mielestäni vankeinhoidon vähimmäissääntöjen kohdan 32.1 mukaista.(23) Ensisijaisesti tulisi kuitenkin ehdottomien vapausrangaistusten käyttöä vähentää tuntuvasti. Tätä päämäärää korostetaan tuoreessa rikoslain kokonaisuudistushankkeen johtoryhmän kannanotossa.(24) Vankeuden käytön vähentämistä suositteli jäsenmaille myös YK:n VII kriminaalipoliittinen kongressi (1985) yksimielisesti hyväksymässään päätöslauselmassa. Miten olisi yleensä suhtauduttava suositusluonteisiin ihmisoikeuksien ja kriminaalipolitiikan standardeihin? Niidenkin - eikä vain oikeudellisesti sitovien normien - laatiminen ja hyväksyminen on syytä katsoa osaksi kansainvälistä ihmisoikeus- ja kriminaalipolitiikkaa. YK:n piirissä vahvistetuilla kyseisillä standardeilla pyritään viime kädessä edistämään YK:n peruskirjassa julkilausuttuja yleismaailmallisia arvoja ja toimintatavoitteita. Kansainvälisissä järjestöissä laadittavien normistojen ja ohjeistojen sisältöön vaikuttamisessa Suomen on ilman muuta tärkeää olla mukana. Lähimpiä yhteistyökumppaneita ovat tällöin luonnollisesti muut Pohjoismaat. Yksi ilmaus Suomen aktiivisesta panoksesta YK:n kriminaalipoliittisessa toiminnassa - ja samalla mielestäni haaste tämän aktiivisuuden jatkuvalle ylläpidolle - on se, että maassamme on toiminut vuodesta 1982 Helsingin kriminaalipoliittinen instituutti (HEUNI). Suomi on näissä asioissa paitsi antava myös saava osapuoli. Siinä, kuinka tarkoin suositusluonteisia standardeja olisi omaksuttava meikäläiseen lainsäädäntöön ja viranomaiskäytäntöön, tarvitaan toki harkintaa, koska näiden suositusten merkittävyys Suomen oloja silmällä pitäen ja valmistelun perusteellisuus vaihtelevat melkoisesti. Ihmisoikeusnormit ovat kriminaalipoliittisia ohjeistoja tärkeämpiä, kun niitä arvioidaan vaikkapa YK:n peruskirjasta ilmenevien arvojen ja tavoitteiden kannalta (tosin näiden standardien vuorovaikutus on otettava huomioon). Nimenomaan ensiksi mainittuja normistoja tulisi nykyistä enemmän suomentaa ja levittää niistä tietoja julkisuuteen (samaan tapaan kuin em. VKJ 2/1987:llä). Vankeinhoidon vähimmäissäännöt ovat edellä ilmi käyneen mukaisesti kaikkein vanhimpia ja arvostetuimpia alan suositusluonteisista standardeista. Eräs kannatettava tutkimustehtävä on sen selvittäminen, kuinka hyvin vankeinhoitokäytäntömme todellisuudessa vastaa a) näitä sääntöjä, b) niiden Euroopan neuvostossa laadittua muunnelmaa ja c) alan muita ihmisoikeusnormeja (lisäksi vertailuperusteena olisi pidettävä voimassa olevia vankeinhoitosäännöksiä). Viitteet: 1. Samoin esim. Liisa Nieminen teoksessa Helminen - Lång (toim.) Kansainväliset ihmisoikeudet, 1987, s. 19. 2. Vrt. Perusoikeustyöryhmän muistio, Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu (OLJ) 3/1982, s. 1. 3. Ks. Lauri Hannikainen em. teoksessa Kansainväliset ihmisoikeudet, s. 68. 4. Näin Klaus Törnudd teoksessa Kekkonen - Natri - Väyrynen (toim.), Rauha ja oikeudenmukaisuus. 2. p. 1985, s. 230. 5. Bassiouni, The Proscribing Function of International Criminal Law in the Process of International Protection of Human Rights. Festschrift für Hans-Heinrich Jescheck II. 1985, s. 1453-1475 (1455-1456). 6. Ks. kaaviotani juhlakirjassa Jurisprudentia Turkuensis, 1986, s. 243. 7. Ks. esim. teoksia Aleksander Peczenik, Rätten och förnuftet, 1986, ja Aulis Aarnio, The Rational as Reasonable, 1987, eri kohdin. 8. López-Rey, A Guide to United Nations Criminal Policy, 1985, s. 21. 9. Näin López-Rey, em teos s. 60-62. Tarkemmin ks. YK:n VI kriminaalipoliittisen kongressin työasiakirjaa A/CONF. 87/11 ja YK:n VII kongressin vastaavaa asiakirjaa A/CONF. 121/15. 10. Ks. Euroopan neuvoston julkaisua European Prison Rules (Recommendation No. R (87) 3 and Explanatory memorandum), 1987, erit. s. 79-80. 11. Ks. näistä ihmisoikeusasiakirjoista esim. Helminen - Lång (toim.), Kansainväliset ihmisoikeudet, eri kohdin. 12. Ks. esim. kokoavaa katsausta Alfred de Zayas - Jakob Th. Möller - Torkel Opsahl, Application of the International Covenant on Civil and Political Rights under the Optional Protocol by the Human Rights Committee. German Yearbook of International Law, Vol. 28, 1985, s. 9-64 (34-36, 40-42). Laajemmin yksilövalitustapauksista ks. Human Rights Committee, Selected Decisions under the Optional Protocol, CCRP/C/OP/1, 1985. 13. Ks. A. Reynaud, Human rights in prisons, Council of Europe, 1986. 14. Ks. erit. työasiakirjoja A/CONF.87/6 ja A/CONF.87-/BP/5. 15. Kuolemanrangaistuskysymyksestä YK:ssa ja muutoin ks. aiheen erityisnumeroa Crime Prevention and Criminal Justice Newsletter, 12-13/1986, United Nations, Vienna. 16. Ks. erit. kongressin raporttia Seventh United Nations Congress on the Prevention of Crime and the Treatment of Offenders, A/CONF.121/22/Rev.1 ja sen työasiakirjaa A/CONF. 121/8. 17. Ks. YK:n yleiskokouksen päätöslauselmaa 41/149: Human Rights in the Administration of Justice. 18. Seuraava YK:ssa vireillä olevien hankkeiden seisotus perustuu aineistoon ja tietoihin, jotka sain Baden bei Wienissä 16.-19.11.1987 pidetyssä asiantuntijakokouksessa "United Nations and Law Enforcement" 19. Hallituksen esitys (HE) n:o 57/1985 vp., s. 9. 20. Ks. P. O. Träskmanin artikkelia em. teoksessa Helminen - Lång (toim.), Kansainväliset ihmisoikeudet, s. 127-140. 21. Ks. viittauksia YK:n vankisääntöihin HE:ssä 239/1972 vp. 22. Ks. esim. Van Aerschot, Säännökset ja vankeinhoitopolitiikka. Uusi Kriminaalihuolto 1/1987, s. 4-7. 23. Ks. tätä lainmuutosta (128/87) koskeneesta HE:stä n:o 99/1986 vp. eduskunnan lakivaliokunnalle antamaani, 18.11.1986 päivättyä lausuntoa. 24. Ks. Vankeusrangaistusten vaihtoehdoista. OLJ 4/1987, s. 2 (rikoslakiprojektin johtoryhmän lausunnossa).