"Vankeusyhdistyksestä vankeusyhdistykseen" Kriminaalihuoltotyö -sosiaalityö täytäntöönpanona vai täytäntöönpano sosiaalityönä? Jouko Karjalainen Tapio Kuure Harri Virolainen Suomalaisessa kriminaalipoliittisessa keskustelussa on 'vapaudessa tapahtuva täytäntöönpano' lyönyt itsensä läpi suorastaan muotikäsitteenä. Näin olemme vihdoinkin saaneet suomalaisen vastineen "frivård"-käsitteelle. Samalla on herätetty kysymys siitä, onko kriminaalihuoltotyössä enää muuta sisältöä kuin rangaistuksen täytäntöönpano vapaudessa. Käytännössä kysymys on siitä, kuinka ehdollisesti tuomittujen ja ehdonalaisesti vapautuneiden valvonta järjestetään. Vaikka Kriminaalihuoltoyhdistys onkin ollut lähes koko historiansa tekemisissä valvontaongelmansa kanssa, merkitsi vuonna -86 ensi kertaa 'virallisesti' lanseerattu uusi kriminaalihuoltotyön määrittely sosiaalityön tosiasiallista alistamista täytäntöönpanolle. Ehdonalaiseen vapauteen liittyvä perussäännöstö luotiin jo RTA:ssa vuodelta 1889, jolloin ehdonalaiseen vapauteen päästäminen nähtiin osana progressiivijärjestelmää. Valvonta uskottiin poliisiviranomaisille ja erityisesti nimismiesten vastuuta yleisen järjestyksen valvojana korostettiin. Suomen Vankeusyhdistyksessä keskusteltiin jo vuosisadan vaihteessa myönteisesti valvonnan merkityksestä, mutta "yhdistyksellä ei ollut tarjota sellaista organisaatiota, jonka avulla valvontoja olisi voitu hoitaa" (Huhtala 1984, 59). Yhdistys sai odottaa aina vuoteen 1931 ennen kuin sille uskottiin valvontoja. Ehdollisesti rangaistujen valvonta kulki Suomessa mutkikkaammin ja jo lähdössä myöhästyttiin. Ehdollisen vankeusrangaistuksen historia (ainakin nykyisessä muodossaan) voidaan katsoa alkaneen vuonna 1878, jolloin järjestelmä pääsi lainsäädäntötasolle Pohjois-Amerikassa, ensin Bostonissa, myöhemmin koko Massachusettsin osavaltiossa. Amerikkalaiseen järjestelmään omaksuttiin heti ehdolliseen rangaistukseen liittyvä valvonta ja kehitettiin samalla valvojalle nimike: 'probation officer'. Järjestelmä kulkeutui Eurooppaan suhteellisen nopeasti, tässä vaiheessa kuitenkin vielä ilman valvontaa. Englannissa ehdollista rangaistusta määrittävä laki hyväksyttiin 1887, Belgiassa 1888 ja Ranskassa 1891. Skandinaviassa ensimmäisenä lähti liikkeelle Norja vuonna 1894 hyväksytyllä lailla. (VP 1904-05, V2) Suomessa ehdollisia rangaistustuomioita käsiteltiin valtiopäivillä ensimmäistä kertaa vuonna 1904, jolloin pappissääty jätti asiasta anomusehdotuksen (VP 1904-05, V2). Asia ei tällä anomusehdotuksella juurikaan edennyt. Seuraavan kerran ehdolliset tuomiot tulivat esiin vuoden 1907 valtiopäivillä yksityisen edustajan aloitteesta. Aloite oli suhteellisen suora kopio edellä mainitusta pappissäädyn aloitteesta. Lainsäädäntötyöhön päästiin vasta vuoden 1917 toisilla valtiopäivillä, joita pidettiin keväällä 1918 ja jolloin lainsäätäjää vauhditti punavankiongelma. Punavankeihin ei kuitenkaan soveltunut suoraan hallituksen esitys laiksi ehdollisista vankeusrangaistuksista, koska useimmissa tapauksissa katsottiin kysymyksessä olevan rikos, joka vaati useiden vuosien ehdottoman tuomion. Miten tällaiset rikokset voitaisiin muuttaa ehdollisesti rangaistaviksi? Hallitus joutuikin tuomaan eduskunnalle toisen esityksen, joka koski nimenomaisesti punavankiongelman ratkaisemista. Näin ratkaistiin tehtaiden ja maatalouden työvoimapulaa (VP 1907 ja VP 1917 II). Vuoden 1918 laissa ei ollut eurooppalaisen mallin mukaisesti määräyksiä valvonnasta. Seuraavan kerran lakimuutosasteelle päästiin taas sisäpoliittisen kriisin vauhdittamana, jolloin Mäntsälän kapinan jälkimainingeissa lain käyttöalaa kavennettiin (Lappi-Seppälä 1982, 159). Ehdollista rangaistusta oli käytetty mm. kyyditystuomioissa liian leväperäisesti. Eduskuntakeskustelussa kritisoitiin laajemminkin ehdollisen rangaistuksen käyttöalaa (VP 1932). Keskustelu valvonnan merkityksestä ehdollisen rankaisun yhteydessä kulki koko ajan lakien valmistelutyössä mukana, mutta vasta laissa nuorista rikoksentekijöistä vuodelta 1940 valvonta määrittyy lain tasolla. KHY ja rangaistusten täytäntöönpano vapaudessa Tarkasteltaessa Vankeusyhdistyksen suhtautumista omaan rooliinsa valvojana, voidaan todeta sen suuntautuneen valvontoihin suhteellisen innokkaasti. Ehdonalaisesti vapautettujen valvontaan oli kiinnostusta jo vuosisadan alussa ja 3O-luvun alussa yhdistys siis hyväksyttiinkin valvojaksi. Varsinainen valvontaorganisaation muotoutumisen "ensimmäinen tulo" tapahtui nuoria rikoksentekijöitä koskevan lakiuudistuksen yhteydessä 1940-luvun alussa, jolloin Vankeusyhdistykselle uskottiin ehdollisesti tuomittujen valvonta. Tämän kehityksen huippuna voidaan ilmeisesti pitää 1960-luvun alun yritystä muodostaa maata kattava valvontaorganisaatio, mikä kuitenkin kuivui kokoon. Valvontajärjestelmän kiinteänä osana voidaan yhdistyksen historiassa pitää työleirejä, jotka oikeusministeriön päätöksellä vuodelta 1949 kytkettiin osaksi rangaistuksen täytäntöönpanoa. Voidaan aiheellisesti kysyä, oliko yksi syy työleirien lakkauttamiselle leirien ajautuminen täytäntöönpanojärjestelmän ulkopuolelle? Niitä lakkautettaessa ei ainakaan kyetty näkemään tulevaa sosiaalipoliittista ongelmaa. Uudet tuulet 60-luvulla näkyivät myös Vankeusyhdistyksessä, joka muutti nimensä 1966 Kriminaalihuolto ry:ksi. Sosiaalivaltioboomi oli vielä edessä. Tärkeätä yhdistyksen oman roolin tarkastelussa on havaita, että huoltotyöntekijä- ja nuorisovalvoja-nimikkeistä luovuttiin ja tilalle tuli "sosiaalityöntekijä"-nimike 1970-luvulla. Valvoja-nimike vilahti uudelleen esiin 1980-luvun alussa, kun yhdistystä alettiin kammeta takaisin kohti valvontaorganisaatiota. Kyseessä saattoi olla pelkkä anakronismi, mutta joka tapauksessa alkoi valvontaorganisaation "toinen tuleminen". Yhdistyksen historiassa julkisoikeudellinen vaihe on hyvin mielenkiintoisia kysymyksiä herättävä. Vuoden 1975 asetuksen taustalla olevat komiteamietinnöt tehtiin sosiaalivaltion optimistisimpien näköalojen vallitessa: käsite kriminaalihuoltotyö määriteltiin sosiaalityöllisesti painottaen, lakisääteinen työ nähtiin ohessa tehtävänä. julkisoikeudellinen aika vuodesta 1975 eteenpäin voidaan nähdä rakenteellisen sosiaalityön aikana, sosiaalityölle luotiin varsin vahva rakenteellinen perusta, infrastruktuuri. Nykyisin painotuksia pyritään vaihtamaan päälaelleen: ns. lakisääteinen työ määrittää sisällön, sosiaalityö on pelkän välineen asemassa. Yhdistyksen toiminta-ajatus on muuttumassa ilman asetustekstissä näkyvää muutosta vaihtamalla näppärästi vain käsitteen "kriminaalihuoltotyö" sisältöä. Sosiaalihuollollista työtä kuvaava sana saa sisältönsä rangaistuksen täytäntöönpanosta. Käsitemuokkaus on ollut kaiken kaikkiaan erittäin nopeaa ja hyvin tarkoitushakuista. Keskustelua on myös leimannut usko valvonnan "ikuisuudesta". Sen järkevyyttä ei juurikaan ole kyseenalaistettu, vaikka koko yhteiskunnallisten olojen muuttumisen voi väittää tyhjentäneen useimmat uskottavan valvonnan elementit. Kriminaalihuoltotyö ja sosiaalityö Kriminaalihuoltoyhdistyksen tarkoitus on tukea rangaistukseen tuomittujen ja rikoksesta tutkittavana olevien henkilöiden itsenäistä selviytymistä ja lisätä heidän toimeentulomahdollisuuksiaan (asiakastyö). Yhdistys toimii asiantuntijaelimenä kriminaalihuoltotyön suunnittelussa ja suorittamisessa (aluetyö). Lisäksi yhdistyksen tehtäviin kuuluu kriminaalipoliittinen vaikuttaminen. (KHY 1986, 6) Yhdistykselle näin määritelty tehtäväalue on siis tukeva ja kun vielä kriminaalihuoltotyötä (tässä asiakastyö) sanotaan tehtävän sosiaalityön menetelmin, kuulostaa kaikki ristiriidattomalta. Määrittely on kuitenkin varsin ongelmallinen, koska se ei sano itseasiassa mitään siitä, miten kriminaalihuoltotyötä todella tehdään. 'Sosiaalityötä' ei voi yksinkertaisesti purkaa vain sen menetelmiksi. Sosiaalityö on toiminnallinen käsite. Alf Ronnbyn mukaan sosiaalityö tarkoittaa joukkoa menetelmiä ja niiden ammatillista käyttämistä sellaisten ongelmien sääntelyyn ja käsittelyyn, jotka johtuvat ihmisten kykenemättömyydestä täyttää sosiaalisia roolejaan vallitsevien normien ja odotusten mukaisesti (Ronnby 1986, 14). Tällöin sosiaalityö asettuu poliittiseen ja ideologiseen yhteyteen, sillä vallitsevat normit ja odotukset eivät synny synnyttämättä. Normit ja odotukset vaativat meitä jokaista ottamaan paikkansa liukuhihnan ääreltä tai työttömyyskassan/sosiaalitoimiston jonosta. Martti Grönfors kysyykin oikeutetusti, keiden ajatukset normaalisuudesta muodostavat yleisen normaalisuuden määritelmän - ja vastaa: valtaapitävät määrittelevät arvot ja asenteet, jotka pitävät heidät vallassa. Viime kädessä vallanpitäjien käsityksiä normaalisuudesta pidetään yllä voimalla ja väkivallalla. (Grönfors 1984, 4). Sosiaalityö on sangen epämääräinen käsite. "Sosiaalityötä ei ole mahdollista kuvata yhdellä ulottuvuudella, sillä se on voima, se on instituutio, rakennus ja työväline. Voimme sanoa, että sosiaalityö on yhtä aikaa eettinen järjestelmä, ammatti, muutostyön muoto ja metodi, jossa elämykselliset ja filosofiset ainekset yhdistyvät tiedollisiin aineksiin tietoisella ja systemaattisella tavalla" (Kananoja 1985, 6). "Tähtien sodan" Luke Skywalkeria askarruttanut Voiman alkuperä on ratkennut. Lainsäätäjät ovat olleet hieman varovaisempia. Sosiaalityöllä tarkoitetaan laissa sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön suorittamaa ohjausta, neuvontaa ja sosiaalisten ongelmien selvittämistä sekä muita tukitoimia, jotka ylläpitävät ja edistävät yksilöiden ja perheiden turvallisuutta ja suoriutumista sekä yhteisöjen toimivuutta. Sosiaalityötä toteutetaan yksilö-, perhe- ja yhdyskuntatyönä ja muin tarpeellisin menetelmin, kertoo Sosiaalihuoltoasetuksen 7 §. Sosiaalityö ei ole itsenäinen tieteenala. Sosiaalityön teoriaa ei ole olemassa, on vain suuri joukko eri menetelmiä vastaavia miniatyyriteorioita, jotka ovat monasti ristiriidassa keskenään (Heinonen 1984, IX). Mitään sosiaalityön reflektoitua metodia ei ole olemassa, jos se ymmärretään järjestelmälliseksi keinoksi jonkin päämäärän saavuttamiseksi (Heinonen 1985,22; ks. Heinonen 1984, 241). Sosiaalityön miniatyyriteorioiden lainat tulevat laajalta: lääketieteestä, kasvatustieteestä, sosiologiasta, sosiaalipolitiikasta ja erityisesti psykologiasta. Tämä näkyy niin sosiaalityön menetelmien historiallisessa tarkastelussa kuin yhtä lailla nykyhetken käytäntöjen analyysissa. "Ei köyhyydellä ole väliä, kunhan on hyvät ihmissuhteet" Yksilökohtaisen sosiaalityön tulo Suomeen tapahtui 1940- ja 50-lukujen vaihteessa. Se oli amerikkalaista tuontitavaraa, ns. casework-toimintaa (1), joka pohjautui ensimmäisen suomalaisen oppi-isänsä Lauri Tarvaisen mukaan freudilaisuuteen (Saarnio 1984, 11). Kari Virolainen on kuvannut amerikkalaisen caseworkin eroa, setlementtiliikkeestä lähteneeseen sosiaalityöhön seuraavasti: "Amerikkalaisesta casework-menetelmästä ja muista sieltä tulleista menetelmistä oli unohtunut tuo setlementtiliikkeen perus, yhteiskunnallinen kysymys. Siellä menetelmät olivat eronneet taustastaan. Niistä oli tullut mekaniikkaa, joka voitiin hallita psykologisin ottein, mitään yhteiskunnallista kokonaisnäkemystä ei kaivattu. Kuviteltiin, että sosiaalityöntekijä voi työskennellä kuten lääkäri potilaansa kanssa. Oli edetty kauas setlementtiliikkeen ideologisesta taustasta ja sen uranuurtajien ajattelutavasta. Oli tultu siihen tulokseen, että yhteiskunnallisen työn tekijä selviää ilman yhteiskuntaa." (Virolainen 1984, 1228) Tarvainen ennusti 1951, että avun tarve tulee muuttamaan luonnettaan ja että sosiaalihuollossa taloudellisten pulmien asemasta tulevat vastaisuudessa yhä enemmän hallitseviksi ne tapaukset, joissa sielullinen ja kasvatuksellinen apu ovat tarpeen. Sen takia oli pyrittävä kasvattamaan huoltotyöntekijöitä, joilla on edellytyksiä nähdä huollon tarpeen sielullisia syitä (Tarvainen 1951, 546-9). Tällä optimismilla ei ole ollut täyttä katetta. Casework-menetelmät saivat heti tultuaan kovaa kritiikkiä osakseen mm. järjestelmäkeskeisen sosiaalipolitiikan edustajilta, jotka näkivät tuen tarpeen keskeisenä syynä köyhyyden, ja sosiaalityön kohteena vähävaraisen työväestön. Huollon tarve pohjautui yksilöön ja hänen olosuhteisiinsa. Mm. Veikko Piirainen kritisoi casework'ia toteamalla, että "ei köyhyydellä ole väliä kunhan on hyvät ja lämpimät ihmissuhteet" (Piirainen 1968, 820). Tarvaisen ja Mervi Ahlan teos "Henkilökohtainen huolto" (1959) lepäsi vankasti psykoanalyyttisen psykologian päällä, kun taas Aulikki Kananojan ja Anni Petinmäen "Yksilökohtainen sosiaalityö" (1977) -oppikirjan perustana oli ns. ego-psykologia, joka on psykoanalyyttisen psykologian myöhempi tuote (Saarnio 1984, 14-15). Sosiaalityön ja psykologian suhteessa onkin edelleen ongelmallista se, että keskeinen aines tulee jälkijunaan jääneestä psykoanalyysistä. Pekka Saarnio sanookin, että casework-orientoituneet sosiaalityöntekijät ovat sortuneet käsiteverbalismiin, jossa psykoanalyyttistenkin teorioiden tuntemus on vajavaista. Hänen mukaansa on tultu tilanteeseen, jossa huono teoria on omaksuttu pinnallisesti (Saarnio 1984, 28). Tämä on vastaavasti johtanut siihen, että ns. kokonaisvaltaisen (tai yhteiskunnallisen) sosiaalityön (2) piirissä helposti kielletään kaikki psykologinen tieto ja aliarvioidaan psykologian merkitys yhteiskuntatieteen osana. Yksilökohtainen sosiaalityö menetelmänä mahdollisti interventiot perheeseen ja ihmisten yksityiseen; samoin kuin yksilö nähtiin perhe kyvyttömäksi hoitamaan omia asioitaan. Caseworkin esiinmarssi Suomessa tapahtui samanaikaisesti yhteiskunnallisen rakennemuutoksen kanssa. Fordistisen tuotantotavan läpimurto aiheutti perinteisten elämän- ja toimeentulomuotojen asteittaisen häviämisen ja synnytti modernin palkkatyöläisen ja ydinperheen. Perheen ja suvun merkitys sosialisaatioagenttina väheni ja kasvatuksen yhteiskunnallistuminen edellytti myös kasvatuksen, sosiaalityön ja neuvonnan ammatillistumista. Asiakas - sosiaalityön subjektina Sosiaalityön kiinnostuksen on sanottu suuntautuneen 70-luvulta lähtien suurimpiin yhteisöihin, psykologisoinnista politisointiin (Sipilä 1984, 142-143). Osin tämä pitää paikkansa. Väitteen asettaa kyseenalaiseksi mm. Pohjois-Karjalan sosiaalityöntekijöistä 1980-luvun alkupuolelle tehty tutkimus, jonka mukaan sosiaalityöntekijät kokivat sosiaalityön käytännön muodostuvan psykologiasta ja yksilöterapeuttisista aineksista ja samoin täydennyskoulutusta odotettiin lähinnä psykologiassa, kasvatustieteessä ja terapiamenetelmissä (Urponen 1985, 405; ks. myös Mäntysaari 1987). Alueellinen viive, vastareaktio 1970-luvun "yhteiskunnallisuudelle" vai yleinen tosiasia? Totta on kuitenkin se, että yhteisöllinen taso ja yhteiskuntapoliittinen vaikuttaminen ovat nousseet keskiöön sosiaalityön ympärillä käydyssä keskustelussa. Tämä ns. yhteiskunnallisen sosiaalityön uusi aalto kykenee tarjoamaan järkevän yhteyden pohdittaessa kriminaalihuoltotyön kehittämistä. Yhteiskunnallisen sosiaalityön kiinnekohtia ovat ankara casework-kritiikki, tukeutuminen sosiaalivaltioprojektin jatkamiseen ja yhteydet kapitalismikriittiseen yhteiskuntatutkimukseen, eritoten sosiologian ja sosiaalipolitiikka-tieteen parissa käytyyn keskusteluun. Jorma Sipilän mukaan sosiaalityön on keskityttävä huonojen elinolosuhteiden poistamiseen, työn on oltava yhteisökeskeistä ja pyrittävä ehkäisemään yhteisöjen heikon sosiaalisen toimivuuden aiheuttamia ongelmia. Tällöin sosiaalityön metodologiassa on korostettava sosiaalisten verkostojen luomista ja epävirallisten yhteisöjen hyväksikäyttöä, huolimatta tällaiseen orientaatioon liittyvistä ongelmista, joihin palataan myöhemmin. Toiminnan lähtökohtina on pidettävä asiakkaiden kertomuksia ja vaatimuksia, eikä sosiaalityöntekijä näin ollen pyri asiakkaan yläpuolelle sen paremmin terapeuttina kuin ammattiauttajanakaan. (Sipilä 1984, 145) Yhteiskunnallisen sosiaalityön piiriin luetaan lähinnä yhdyskuntatyön, rakenteellisen sosiaalityön ja vaihtoehtoisen sosiaalityön kokeilut. Sosiaalityön kohde ei tällöin ole ensisijaisesti yksilö, vaan yksilön ja hänen ympäristönsä sosiaaliset suhteet, rakenteelliset muutokset. Ne ilmenevät yksilössä tai hänen lähiympäristössään aiheuttaen kasaantuvia ja kestämättömiä konflikteja, jotka purkautuvat sosiaalisina ongelmina (työttömyys, asunnottomuus, toimeentulovaikeudet, mielenterveysongelmat, todellisuuspako ja -vastarinta, juopottelu, väkivaltaisuus ja rikollisuus). Oscar Negtin mukaan kehittyneissä kapitalistisissa maissa nyt käsillä oleva kriisi ei ole vain normaali kriisin vaihe vaan syvälle käyvä työn ja koko elämän organisoinnin rakenteellinen järkkyminen. Hänen mukaansa tämä eroosiokriisi kyseenalaistaa kaiken: instituutiot, subjektien asennoitumisen, arvojärjestelmät ja poliittiset mekanismit sekä intressiorganisoitumiset muodot. (Negt 1984, 54-56) 'Eroosiokriisi' on synnyttämässä kahden todellisuuden yhteiskunnan, jossa ei ole kysymys vain kahdesta kulttuurista tai pelkästä kielellisestä erosta vaan ajatustapojen, aikaperspektiivien ja todellisuuskäsitysten totaalisesta erilaisuudesta (emt. 69). 'Syrjäytyminen' ja yhteiskunnallisen palauttaminen sosiaalityöhön Suomalainen syrjäyttämiskeskustelu käynnistyi 1980-luvun alussa joukkotyöttömyyden vakiintuessa pysyväksi ilmiöksi yhteiskuntaamme. Sittemmin mm. sosiaalihuollon toimeentuloasiakkaiden määrän jatkuva nousu on vahvistanut kuvaa suomalaisesta köyhyydestä, huono-osaisuudesta tai syrjäytymisestä, mitä nimeä haluammekin käyttää (ks. Vähätalo 1982; Karisto 1985 ja Sailas 1987). Lähinnä taloudellis-hallinnollisista lähtökohdista kummunnut syrjäyttämiskäsitteen kritiikki on asettanut kyseenalaiseksi koko syrjäytymisilmiön olemassaolon tai ainakin sen mittasuhteet. Toisaalta tutkijoiden piirissä on käyty keskustelua käsitteen ongelmallisuudesta empiirisen sosiaalitutkimuksen kannalta ja pyritty purkamaan sitä tutkimukseen sopiviksi ulottuvuuksiksi. Kummankin tahon pyrkimyksenä on syrjäytymisen välitön operationalisointi yksilöiden "identifioimiseksi" ja oikeiden sosiaalipoliittisten toimenpiteiden suuntaamiseen ongelman poistamiseksi. (Ks. esim. Puro 1987, 3; Lehtonen ym. 1986, 1-2; Lehto 1986,4-8 ja Vähätalo 1987,5) Jorma Sipilän mukaan syrjäytyminen on joutumista sosiaalisen yhteisyyden ulkopuolelle, mikä tarkoittaa työstä ja perheestä syrjäytymistä. Tämä merkitsee yhteiskunnan ytimen ulkopuolelle joutumista. (Sipilä 1985, 72-73) Kari Vähätalo (1987) on eräänlaisessa rakenneanalyysissaan jakanut yhteiskunnallisen rakennemuutoksen ja sosiaalisen eriytymisprosessin tuottamat ryhmät neljään. Hänen mukaansa voidaan erottaa ensinnäkin ne, jotka menestyvät ja hyötyvät hallitsevassa normaalisuudessa. He pyrkivät myös luomaan tarvitsemansa yhteiskunnalliset palvelut yksityistämisen perustalta. Toisena ryhmänä ovat hallitsevaan normaalisuuteen sopeutuvat ja siitä korkeintaan tilapäisesti karsiutuvat; siis palkkatyöläisten suuri enemmistö, joita suojaa palkkatyösuhteeseen perustuva yleinen sosiaaliturvajärjestelmä. Kolmantena onkin Vähätalon mukaan varsinainen syrjäytyneiden ryhmä, joiden toimeentulo on lähes pysyvästi minimitoimeentulo- ja tarveharkintakontrolloiduissa sosiaalihuoltoprosesseissa, mikä tarkoittaa valtion työttömyyspäivärahaa ja toimeentulotukea. Neljättä ryhmää Vähätalo kutsuu innovatiivisesti syrjäytyneiksi. He ovat vapaaehtoisesti asettuneet hallitsevan normaalisuuden ulkopuolelle. He ovat lähinnä taiteilijoita ja uuden elämäntavan etsijöitä, joille tietty poikkeavuus sitä paitsi sallitaan. (Vähätalo 1987, 6) Syrjäytymistä on usein tarkasteltu suhteessa työhön ja koulutukseen. Työ ja työssä menestyminen onkin palkkatyön ja tavaratuotannon yhteiskunnassa keskeinen onnistumisen ja normaalisuuden kriteeri. Hyödyttömät kertyvät työttömiksi ja jopa sosiaalipummeiksi.(3) Heitä ei kaivata luottokorttikulutuksen markkinoilla, eikä toisaalta työttömyyspäivärahan ja toimeentulotukinormien puitteissa kovin kummallisia kulutusjuhlia pidetäkään. Joukkotyöttömyyden vakiintuessa nykyiselle suhteellisen korkealle tasolleen näyttääkin muodostuvan syrjäytyneiden kova ja pysyvä ydin (ks. Vähätalo 1987; Sailas 1987; Karisto 1985). Syrjäytymisen määrittelyyn liittyy siis vahvasti poikkeaminen vallitsevasta normaalisuudesta. Yhtä hyvin voisi puhua sopeutumattomuudesta valtakulttuurin vaatimuksiin tai vallitsevan normin vastaisesta elämäntavasta. Niin oikealta kuin normaliteetin kriteerit vaikuttavatkin on samalla nähtävä position jättävän monia avoimia kysymyksiä. Se ei kykene paikantamaan syrjäytymisprosessien kokonaisyhteiskunnallista kehitystä, ja ideologiset tulkinnat johtavat helposti kehäselityksiin. Syrjäytyminen kansalaisyhteiskunnassa Välttääkseen normaliteetti-kriteerien ongelmat, on ilmiselvästi pyrittävä kokonaisyhteiskunnallisempaan syrjäytymisen paikantamiseen. Siinä on ennen muuta kysymys elämäntavallisesta ja jos niin halutaan sanoa - kulttuurisesti - määräytyneistä prosesseista, joita on myös sellaisina tutkittava. Ilmiön ilmiselvät kytkennät sosiaalisen kontrollin ja valtiollisen kriminaalipolitiikankin toteutumisalueisiin vielä alleviivaavat kokonaisyhteiskunnallisen näkökulman välttämättömyyttä. Syrjäytymisen hahmottaminen ns. kansalaisyhteiskunnan puitteissa tarjoaa erään mahdolliselta vaikuttavan lähestymistavan. Kansalaisyhteiskunnalla kun voidaan kuvata erittäin yleisellä tasolla ns. arkipäivän elämismaailmaa tai, ts. ihmisten välisten luonnollisten suhteiden verkostoa. Kansalaisyhteiskunta viittaa valtion ja talouden ulkopuolella muotoutuneisiin käytäntöihin (4), jotka sekä perustuvat (konstituoituvat) että edellyttävät inhimillisten subjektien olemassaoloa; ts. kansalaisyhteiskunta muodostuu inhimillisten subjektien toiminnasta ja vuorovaikutuksesta. John Urryn mukaan sen toiminta rakentuu kolmella alueella: ensinnäkin jako- ja vaihtosuhteissa eli kierron alueella, joka sisältää mm. markkinat ja työmarkkinat sekä kulutuksen; toiseksi taloudellisten, biologisten, kulttuuristen ja sosiaalisten suhteiden eli uusintamisen alueella; ja kolmanneksi luokka- ja kansanliikkeiden poliittisen taistelun (Urry 1981, 31) tai paremminkin poliittisen artikulaation alueella. Kansalaisyhteiskunta on funktionaalisesti välttämätön kapitalististen yhteiskuntasuhteiden uusiutumiselle. Tärkein tehtävä on työvoiman uusintaminen, mikä perinteisesti mm. sosiaalipolitiikan tutkimuksessa on nähty perheen erityisenä tehtävänä (ks. esim. Lehtonen 1983, 210). Yhä vahvemmassa merkityksessä tuleeko 'koko' kansalaisyhteiskunta nähdä uusintamissfäärinä. Yksilölliset subjektit siis kehittyvät ensisijaisesti uusintamisen alueella, mutta joutuvat myymään "itse ylläpitämäänsä" työvoimatavaraa työmarkkinoilla eli kierron alueella. Vaihtosuhteet kierrossa taas määräytyvät merkittävissä määrin (significantly) tuotantosuhteista (Urry 1981, 73). Niinpä jo Hegelin aikoinaan määrittämä kansalaisyhteiskunnan toimintalogiikka - omistukseen perustuva yksilöllistyminen (= possesiivinen individualismi, ks. Sivenius 1984, 130) - aiheuttaa yhteisöllisten suhteiden syrjäytymisen myös arkipäivän horisontaalisessa organisoitumisessa. Työvoiman uusintaminen, siis inhimillisen elämän ylläpitäminen ei kuitenkaan ole jotain, joka välittömästi seuraisi kapitalistisista tuotantosuhteista, joten kansalaisyhteiskunnassa tulee aina säilymään pääoman kasautumiselle vieras ja aidosti arkipäivässä kiinni oleva tekijä. Määritelmän mukaan tavaratuotannon yhteiskunnassa inhimillisen uusintamisen edellytykset luodaan keskeisesti markkinoilla ja kulutuksessa (ns. kierron alueella). Näin ollen myös syrjäytymisprosessit käynnistyvät vaihtosuhteissa ja markkinoilla syntyvässä menestymättömyydessä. Riittämätön menestys työvoimatavaran kaupittelussa työvoimamarkkinoilla johtaa jaossa, vaihdossa ja kulutuksessa uusintamiskyvyn (vrt. '6 toimintakykyisyys, "Handlungsfähigkeit", Holzkamp 1983, ks. Silvonen 1988) , kannalta riittämättömiin vaihtoarvoihin. Kierron alueella luodaan siten Pierre Bourdieun käsitteitä käyttäen tietyt reunaehdot yksilöiden taloudellisten, kulttuuristen ja sosiaalisten pääomien muotoutumiselle (Bourdieu 1985, 197). Kysymys on kuitenkin vain hyvin yleisellä tasolla olevista reunaehdoista, jotka eivät suinkaan aina sellaisinaan "determinoi" ihmisten valintoja. Kansalaisyhteiskunta on siis sellainen arkipäivän organisoitumisen muoto, joka perustuu omistamisen luomaan yksityisyyteen. Myös puhtaassa muodossaan ymmärretyn liberaalin oikeusvaltion tärkein toimintaprinsiippi on yksityisomistukseen perustuvien sopimussuhteiden takaaminen. Rikoslakimme ja kriminaalipolitiikkamme taasen perustuvat vahvasti tulkittuun oikeusvaltioajatteluun, siis jo lähtökohtaisesti epätasa-arvoa ja syrjäytymistä tuottavaan yhteiskunnallistumiseen. Valtio säätää ja panee käytäntöön lait, jotka säätelevät sosiaalisten suhteiden muotoa ja tuottavat juridisia subjekteja - siis oikeusvaltion sopimusosapuolia yhtäältä suhteessa valtioon, mutta toisaalta kansalaisyhteiskunnan sisällä, ihmisten välisissä suhteissa. Oman edun tavoitteluun perustuva sosiaalisten suhteiden organisointi kansalaisyhteiskunnan toimintakäytäntönä on osoittautunut perin ongelmalliseksi. Toimiakseen se edellyttäisi oikeudellista ja poliittista tasa-arvoa ja yhtäläisiä taloudellisia resursseja. Kuten tunnettua kapitalististen tuotantosuhteidenkin ja pääoman tuottavan kasautumisen kannalta puhdas oikeusvaltio on huono vaihtoehto. Tiettyyn rajaan saakka on työvoiman väistämättömien uusintamisvajausten kompensointi juuri niitä valtion erityisiä tehtäviä, jotka ovat kapitalismille välttämättömiä, suorastaan funktionaalisia. Syrjäytyminen ja kriminaalihuoltotyön itseymmärrys Työvoiman uusintamiseen liittyvien yhteiskunnallisten palveluiden näkeminen vain tästä funktionaalisesta näkökulmasta jättäisi kuitenkin huomiotta valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteet. Sosiaalipolitiikalla on myös kompensaatio- ja kontrollifunktionsa (ks. Rödel & Guldiman 1978, 17-26),jotka perustuvat konstituutiofunktiota vahvemmin kansalaisyhteiskunnan käytäntöihin, sen sosiaalisiin suhteisiin ja hegemonisiin pyrkimyksiin. Hyvinvointi- tai paremminkin sosiaalivaltion synty ja legitimiteetti ei todellakaan ole vain pääoman tahto, vaikka se on sitäkin. Sosiaalivaltiokritiikissä valtiollisen sosiaalipolitiikan kompensaatio- ja kontrollifunktioiden keskinäissuhde nähdään apuun verhottuna valvontana (ks. emt. 19) tai kontrollifunktio esitetään kompensaatio- ja konstituutiofunktioiden välttämättömänä ehtona (Heinonen 1984, 90). Kuitenkin sosiaalivaltion kontrolli- ja kompensaatiofunktioiden legitimaatio ja osin artikulaatiokin tapahtuvat kansalaisyhteiskunnan julkisuudessa, so. politiikan alueella. Näin siitä huolimatta, että kapitalististen yhteiskuntien voi katsoa "läpikapitalisoituneen" ja "läpivaltiollistuneenkin" (Hirsch 1983) aikana, jolloin valtion tunkeutuminen kansalaisyhteiskuntaan saa yhä joustavampia muotoja (Cohen 1985, 16). Hyvinvointivaltiopolitiikan tavoitteet määräytyvät ainakin Suomessa pääoman kannattavan kasautumisen ja kansainvälisen kilpailukyvyn vaatimuksista eikä suinkaan täystyöllisyyden tavoitteesta (Kosonen 1987, 218-226). Pyrkimyksessään yhä keskeisesti ylläpitää palkkatyönormien kautta yhteiskunnan kiinteyttä, on sosiaalivaltiollinen kontrollipolitiikka lähtökohtaisesti tuottamassa poikkeavuutta ja syrjäytymistä. Palkkatyöhön perustuva sosiaalivaltiomalli pyrkii tavallaan ratkaisemaan ja palauttamaan sosiaaliset ongelmat pääoman arvoliikkeen piirissä (Eräsaari 1980, 34). Possessiiviseen individualismiin perustuvien yhteiskunnallistumissuhteiden vahvistuminen, so. sosiaalisten suhteiden tavaravälitteisyyden korostuminen on myös merkinnyt uusintamisvajausten kompensoinnin yhä yksiselitteisempää sosiaalivaltiollistumista. Paradoksaalisesti kansalaisyhteiskunnasta näin valuu sen ominta ja autonomisinta toiminta-aineista valtioon. Sosiaalityön määrittelyn vahva arvosidonnaisuus kantaa sekin mukanaan oikeusvaltion logiikkaa. Yhtäläisenä yhteiskunnallisena vaatimuksena on palkkatyönormin täyttäminen, jonka edellytyksiä sen paremmin oikeusvaltio kuin kansalaisyhteiskuntakaan ei kykene lunastamaan. Sosiaalivaltion ja myös sosiaalityön perusprinsiipit on määritelty näin ollen niiden ulkopuolella. Sosiaalivaltion perusta on valtiollisesti organisoiduissa käsitteissuoritteissa ja palveluissa, jotka tuottavat paitsi sosiaalista turvaa myös sosiaalivaltiokansalaisia ja heitä koskevaa asiantuntijasuunnittelua, muodollista johdonmukaisuutta ja sääntömääräytyneisyyttä (Eräsaari 1984,138-141). Myös poikkeavuuden määrittely ja sääntely on siirretty valtiollisten asiantuntijajärjestelmien huoleksi. Itse asiassa valtiollisen vallan kehittymistä ei ylipäätänsä voi erottaa normaalistamistekniikoiden ja poikkeavuuden kontrollin erottelutekniikoiden jatkuvan kehityksen historiasta (Foucault 1980, 338-348). On varmaan ylitulkintaa väittää, että sosiaalivaltion synty jäännöksettömästi olisi palautettavissa kurinpito- ja tarkkailuvaltion positioon. Ilmeistä kuitenkin on, että sosiaalivaltiollisten käytäntöjen vakiintuminen on kaventanut kansalaisyhteiskunnan autonomiaa ja yhä pelkistetymmin vain ideologinen häly (so. moralismi) enää koskettaa kansalaisyhteiskuntaa. Tiettynä protestina kapitalismia ja sosiaalivaltiota kohtaan syntynyt kaipuu aitoihin ja todellisiin yhteisöihin on löytämässä palkkatyön yhteiskunnassa (5) kaikupohjaa myös valtiossa. Samalla kun nämä "uusyhteisöllisyyden" muodot ilmentävät aidosti kansalaisyhteiskunnan mahdollisuutta omalakiseen organisoitumiseen, niitä uhkaa sosiaalivaltion kuolettava syleily. Yhteiskunnan järjestyskulttuuri on levinnyt kaikkialle, kouluihin, lähiyhteisöihin, nuorisotyöhön, työpaikoille; muurit ovat kaupunkien ja asutusalueiden ympärillä. Stanley Cohenin mukaan nyt onkin käynnissä sosiaalisen kontrollin valtiollisen ilmiasun "suuri purkaminen", jossa kontrollin ala laajentuu ja saa yhä hienovaraisemman muodon. Se merkitsee yhteisövaihtoehtojen etsintää, mutta samalla vanhat käytännöt pysyvät (Cohen 1985, 235). Kriminaalihuoltotyön itseymmärryksen kannalta merkityksellinen valinta on siinä, nähdäänkö 'lainrikkoja' (ks. Foucault 1980, 184) ensisijaisesti oikeusvaltion toimenpiteiden kohteena vai kansalaisyhteiskunnan reuna-alueille syrjäytyneenä. Johtuen lainrikkojien erittäin kompleksisista arkipäivän elämismaailman suhteista ja todellisten onnistumismahdollisuuksien vähäisyydestä, vaikuttaisi ensimmäinen vaihtoehto houkuttelevalta. Ongelmaksi jäisi kuitenkin heidän, siis KHY:n asiakkaiden lakiinkin kirjattu oikeus jälkihuoltoon. Syrjäytymisnäkökulma taas ei anna kriminaalihuoltotyön määrittelylle ensimmäistäkään helppoa vastausta - vain koko joukon vaikeita kysymyksiä. Yhteenvetoa Jo toteutettujen ja suunnitteilla olevien vapaudessa suoritettavien rangaistusten täytäntöönpanotehtävien muodostuminen KHY:n olemassaolon keskeiseksi perusteluksi merkitsee oikeusvaltioimperatiivien vahvistumista yhdistyksen puitteissa tehtävän kriminaalihuoltotyön määrittelyssä. Sosiaalityön määrittelyn moninaisuudesta riippumatta menossa oleva kehitys kriisiyttää entisestäänkin ristiriitaisissa asemissa olevia sosiaalityön elementtejä KHY:ssä. Varsinaisen jälkihuollon yhteiskunnalliset palvelut siirtyvät yhä selvemmin sosiaalitoimistojen, seurakuntien ja vapaaehtoisjärjestöjen hoidettaviksi. Ilmeistä on myös se, että rangaistusseuraamus tulee jatkossa määrittämään asiakkuuden kriteerit. Olennaisiksi kysymyksiksi muodostuvat jäännösrangaistuksen pituus ja valvonta, jotka ovatkin sitä paitsi ehdottoman tarkkoja rajaamistapoja epämääräisen "huollon tarpeen" määrittelyn sijaan. Sosiaalityöllä ei tässä asiakasrekrytoinnin logiikassa ole käytännössä mitään merkitystä muuten kuin yksittäisten työntekijöiden henkilökohtaisina pyrkimyksinä. Kriminaalihuoltoyhdistyksen muuttuminen vapaudessa suoritettavien rangaistusten täytäntöönpano-organisaatioksi tuo myös ratkaisun nykyisellään ongelmallisiin toiminnallisten käytäntöjen perusteluun. Niitä ei enää tarvitsekaan perustella asiakkaiden auttamisen tai omatoimisuuden edellytysten parantamisen epämääräisillä argumenteilla - lainsäädännössä annetut tehtävät perustelevat aina itse itsensä. Sosiaalityön käytäntöjen kannalta ongelmallisinta lienee kuitenkin se, että toteutuakseen mm. ns. tehostetun valvonnan käyttöönotto vankeusrangaistuksia osittain korvaavana edellyttää oikeusvaltion näkökulmasta "uskottavaa" valvontaorganisaatiota. Muutaman vuoden kokemusten jälkeen vasta tietysti nähdään ko. muutoksen todelliset vaikutukset kriminaalihuoltotyön käytäntöihin, mutta kovin ahtaaksi saattaa tuen sfääri rajautua kontrollitehtävien paineessa. Yhteiskunnallinen sosiaalityö pitää sekin sisällään varsin ristiriitaisia aineksia, mutta jatkotarkastelun kannalta on nostettavissa esiin orientaatioperusta, jonka kautta myös kriminaalihuoltotyön paikkaa voidaan tarkastella järkevässä kontekstissa. On tarkasteltava yhteiskunnallista tekoa ja ilmiötä (rikos ja rikollisuus), yhteiskunnan reaktiota (rangaistus) ja tuon rangaistuksen haittavaikutuksen purkamista (ennalta ehkäisevä työ ja jälkihuolto = kriminaalihuoltotyö). Eli täsmennettynä kysymys kuuluu: keskittyykö kriminaalihuoltotyö KHY:ssä potentiaalisten ja todellisten syrjäytyneiden tunnistamiseen, paikantamiseen yhteiskunnallisen kontrollin ja stabiliteetin ehdoilla vai pyrkiikö KHY täyttämään sille kuuluvan yhteiskunnallisen jälkihuoltotehtävänsä? Nykyistä kehitystä voidaan tarkastella neljällä eri tasolla: 1. Yleinen yhteiskunnallinen taso, jossa kehitykseen vaikuttavina tekijöinä voidaan nähdä talous (läpikapitalisoituminen) ja politiikka (läpivaltiollistuminen, konsensus, kontrolli). 2. Sosiaalityön taso, jossa määrittävinä tekijöinä tarkastellaan sosiaalityön teoreettista keskustelua ja sosiaalityön käytäntöjä. 3. Hallinnon taso, jossa tarkastellaan yhdistyksen kehitystä osana valtionhallintoa (Suomen valtiollisen byrokratian täydentyminen 70-luvun alussa ja välillisen valtionhallinnon asema siinä, ks. esim. Nikkilä 1986). 4. Rangaistusjärjestelmän taso, jossa määritellään vapaudessa tapahtuva täytäntöönpano vankilalaitoksen immanentiksi osaksi. Kriminaalihuoltoyhdistyksen vaihtoehdot voi tiivistää kahteen: 1. KHY jatkaa suunnilleen nykyisellään, jossa organisaation joustavuus erilaisten projektien ja kokeilujen mahdollistamiseksi on kehittämisen keskeinen lähtökohta. Tällöin sidosta valtiobyrokratiaan tulee pikemminkin vähentää kuin lisätä. Tätä edellyttänee myös aidosti ymmärretyn sosiaalityön ja jälkihuollon säilyttäminen kriminaalihuoltotyön määrittäjinä. 2. KHY liitetään VAHO:n toimistoksi tai OM:n osastoksi tehtävänään pelkkä täytäntöönpano vapaudessa. Jälkihuoltotehtävät siirtyvät yhä selvemmin kunnallisen sosiaalitoimen ja vapaaehtoisjärjestöjen tehtäväksi. Olennaista tässä vaihtoehdossa ei kuitenkaan ole organisaatiomuoto. Sama täytäntöönpanosta perustelunsa saava toimintalogiikka voi toimia yhdistysmuotoisessakin organisaatiojärjestelyssä. Viitteet: 1. Käsitettä käytetään kahdessa eri muodossa. Esim. Kananoja kirjoittaa sanat erikseen, mutta esim. Saarnio kirjoittaa ne yhteen. 2. 'Kokonaisvaltainen sosiaalityö' kuvaisi hyvin pyrkimystä nähdä inhimillinen toiminta ja myös sosiaaliset ongelmat psyykkisten, fyysisten ja sosiaalisten tekijöidensä kehyksessä. Sana on kuitenkin saanut sosiaalitoimistojen käytännöissä "hallinnollisen" sisällön. 3. Tässä yhteydessä usein viitataan ns. köyhyystutkimukseen, jolla esim. Englannissa onkin yli satavuotiset perinteet. Ks. esim. Hansen ym. 1987. 4. Tuotannon ja kansalaisyhteiskunnan suhde on nähty hyvinkin eri tavalla. Antonio Gramsci näkee kansalaisyhteiskunnan olevan tila valtion ja tuotannon välissä kun Hegelin mukaan valtio on "ulkopuolinen". Jürgen Habermas taas sisällyttää "systeemiinsä" valtion ja talouden, jotka "kolonialisoivat" elämismaailmaa. (Urry 1981, 10; Sivenius 1984, 134; Habermas 1981, 293) Valtioteoreettisesti kysymys asettuu valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteista. 5 "Palkkatyöyhteiskunnan" paradoksihan on siinä, että samalla kun palkkatyösuhde laajenee yhä uusiin väestöryhmiin, sitä ei suinkaan riitä kaikille. Artikkelin pituuden takia lähdeluetteloa ei voida julkaista, mutta se on saatavissa lehden toimituksesta tai kirjoittajilta.