Sovitaan -toiminnasta: Tutkimustuloksia ja tulevaisuutta Juhani Iivari Virallisten rikosoikeusjärjestelmien rinnalle ja vaihtoehdoksi on viime vuosina ryhdytty systemaattisesti kehittelemään rikos- ja riita-asioiden ratkaisumalleja eri puolilla teollistunutta maailmaa. Kokeiluissa on usein korostettu nimenomaan tutkimuksellisia tavoitteita. Sovittelulähestymistavassa erotetaan yleensä kolme perusmallia: 1) Oikeuden apujärjestelmät, 2) toverituomioistuimet ja 3) yhdyskuntasovittelu. Ensimmäisessä mallissa tavoitellaan "parempaa oikeutta" täydentävän sovittelun (arvitration), vaihtoehtosovittelun (mediation) ja kuntoutuksen (restitution) kautta. Toisen mallin tavoitteita ovat laaja sosiaalinen kontrolli, yhteiskuntarauha ja poliittisen demokratian toteutuminen työpaikoilla. Kolmannessa mallissa konflikti siirretään ikään kuin ruohonjuuritasolle takaisin. Texasin kokeilu Texasin osavaltiossa Yhdysvalloissa on kokeiltu erityyppisiä kuntoutusohjelmia rahakorvauksesta (tekijä maksaa uhrille korvauksen) ja yhdyskuntapalvelusta (tekijä korvaa tekonsa yhdyskunnalle "symbolisesti") sovitteluun (tekijä ja uhri keskittyvät konfliktiratkaisuun). Rahakorvausohjelman tavoitteet olivat kaksitahoiset. Nuori pyrittiin kuntouttamaan ja estämään häntä joutumasta uudelleen oikeuteen. Nuorta pidettiin vastuullisena velvollisuuksistaan ja uhrin menetykset pyrittiin korvaamaan. Kokeilussa huomattiin, että uhrin menetysten korvaaminen oli terapeuttista paitsi uhrille myös tekijälle. Ohjelma auttoi myös vähentämään uusintarikollisuutta. Rahakorvaus on lisännyt myös uhrien käsitystä oikeudenmukaisuudesta. Ongelmallista kokeilussa oli rahan käsittely, mikä aiheutti kirjanpitoa ja byrokratiaa. Nuorten rikoksentekijöiden huonot ansaitsemismahdollisuudet vaikeuttivat heidän kykyään korvata vahinkoja. Jotkut uhreista eivät tyytyneet pelkkään rahakorvaukseen asiassa. Jos tekijä ei pystynyt korvauksiin, juttu muuttui taas tavalliseksi oikeusasiaksi. Yhdyskuntapalvelussa (kestää korkeintaan 200 tuntia) nuori joutui käytännön vastuuseen teostaan ja samalla hänen omanarvontuntonsa kohosi, kun hän pystyi selviytymään työstään. Hän oppi myös uusia työtaitoja. Kokeilua vaikeutti se, että nuoren sijoituspaikkaa oli informoitava hänen taustastaan. Lisäksi palvelu vaati vanhempien suostumuksen. Nuorten motiiveissa oli myös toivomisen varaa. Sovittelu on restitution-perheen nuorin. Se saa tapauksensa eri tahoilta, mm. nuorten valvontaorganisaatioilta ja poliisilta. Perusmenetelmä on henkilökohtainen tapaaminen eri osapuolten välillä. Texasin kokeilussa nuorten sovitelluista tapauksista 95 % päätyi sopimukseen, aikuisilla luku oli 75 %. Antoisaa kokeilussa oli se, ettei aina keskitytty syyllisen etsimiseen, vaan ristiriitojen välttämiseen tulevaisuudessa. Keskustelut poistivat turhia pelkoja. Sovittelu onnistui erityisesti perhetapauksissa, koulu- ja naapurustoriidoissa. Sovittelu Euroopassa Sovitaan-toimintaa on tällä hetkellä käynnissä Euroopassa Suomessa, Norjassa, Saksan Liittotasavallassa, Englannissa ja Jugoslaviassa. Tanskassa ja Ruotsissa toimintaa valmistellaan. Itä-Euroopan maiden toverituomioistuimia ei käsitellä tässä esityksessä. Englannin kokeilu alkoi 1980-luvun puolivälissä neljässä kaupungissa. Kokeiluja koordinoi valtakunnallinen järjestö. Sovittelu toimii riippumattomana kriminaalihuollosta, mutta sen aktiviteetin varassa. Kriminaalihuolto etsii oikeusprosessista sopivia tapauksia sovitteluun, ja jos syytetty antaa suostumuksensa, otetaan yhteyttä uhriin ja tämän suostumuksen jälkeen järjestetään sovittelu. Oikeus antaa sovittelulle kuukauden aikaa eli saman ajan, joka Kriminaalihuollon työntekijältä muutenkin menee "oikeuslausunnon" laatimiseen syytetystä. Onnistuneet sovittelut ovat saaneet tuomioistuimet jonkin verran lieventämään tuomioita. Sovitteluille kirjatuista päämääristä tärkeimpiä ovat uusintarikollisuuden ehkäisy, vankeusrangaistuksen välttäminen ja uhrin menetysten korvaaminen. Projektien kehittelijöiden mukaan kokeilu on vielä kaukana ihanteistaan, mutta silti kehittelemisen arvoinen. Sovittelun arvioidaan nykymuodossaan olevan liian sidoksissa oikeuslaitokseen. Norjassa 1981 käynnistynyt sovittelukokeilu liittyy kolmiosaiseen ohjelmistoon, jonka pyrkimyksenä oli uudistaa lastensuojelua. Lastensuojelulla ei katsottu olevan menetelmiä käsitellä nuoria rikoksentekijöitä. Konfliktrådetissa kohdattavat nuoret ovat 11-18-vuotiaita eli siis sekä nuoria rikoksentekijöitä että alle rikosvastuuiän olevia lapsia. Tällä hetkellä Norjassa on käynnissä 48 projektia, 29 käynnistysvalmiina ja 38 suunnitteilla. Projektit toimivat joko sosiaalilautakunnan tai suoraan kunnanhallituksen alaisuudessa. Ministeriössä toimii projektin valtakunnan koordinaattori. Norjalaiset ovat käyneet tutustumassa Vantaan projektiin, ja huomanneet, että Suomessa viranomaisyhteistyö toimii Norjaa paremmin. Norjassa pidetään puutteena, että kuntatasolla projektista vastaa sosiaalikuraattori ja hänkin vain oman toimensa ohella. Sovitteluja projektia kohden on tullut hyvin vähän, vuositasolla keskimäärin vain 6-9. Poliisi on lähettänyt tapauksista noin neljä viidesosaa. Poliisi on omaksunut toimintatavan, jossa se lähettää sovitteluun vain erittäin lieviä tapauksia - poliisi haluaa kehittää sovittelusta poliisitutkinnan vaihtoehdon, toimenpiteestä luopumisen menetelmän. Saksan Liittotasavallassa on käynnissä kolme projektia, jotka ovat varsin uusia. Niissä kaikissa on selvä pyrkimys kehittää sovittelu oikeudenkäynnin vaihtoehdoksi. Esimerkiksi Reutlingin "kättä päälle" -projektissa syyttäjä tai tuomari hylkää tapauksen käsittelyn rikosprosessissa 80 %:ssa tapauksista, jotka muutoin menisivät oikeuteen, kun rikoksentekijä on täyttänyt uhrille sovittelussa solmitun sopimuksen. Projektin tutkijat korostavat, että rikosoikeusjärjestelmä pyritään näkemään vain "ultima rationa ", sosiaalisen kontrollin äärimmäisenä keinona. Jugoslaviassa antaa sovittelulle vahvan pohjan 1985 säädetty laki, jonka mukaan kaikki asianomistajarikokset on ohjattava tuomioistuimesta sovitteluun. Sovittelulle annetaan kolme kuukautta aikaa. Sovittelut onnistuvat 60 %:ssa tapauksista. Työpaikka- ja asukasneuvostot valitsevat Jugoslaviassa sovintoneuvostot. Tavoitteidensa perusteella Jugoslavia kuuluu selvästi läntiseen sovitteluorganisaatioiden traditioon. Vantaan kokemuksia Ulkomaisten kokemusten mukaisesti myös Vantaalla käsittelyyn saapuneista tapauksista noin puolet on vuosien 1984-87 välillä voitu saattaa sovitteluun. Sovittelut ovat päättyneet sopimukseen 98 %:ssa tapauksista. Samoin sopimusten täyttöaste on noin 90 %nen. Käsitellyistä tapauksista noin puolet on ollut virallisen syytteen alaisia. Vantaalla tunnutaan otettavan käsittelyyn vakavampia rikoksia kuin monissa tunnetuissa projekteissa. Vantaan käytäntö liittyy ns. mediationin eli vaihtoehtosovittelun malliin: tavoite on luoda oikeudelle vaihtoehto tietyissä asioissa ja niissä joissa ei voida, pyritään sovittelua kuitenkin hyödyntämään siten, että se vaikuttaisi oikeuden työskentelyyn, esimerkiksi rangaistusten lieventämiseen. Lieventämisessä ei kuitenkaan ole erityisemmin onnistuttu. Joka tapauksessa esimerkiksi syyttäjät ovat pyrkineet käyttämään sovittelua perusteena syyttämättä jättämiselle. Väitän, että Vantaan kokeilu on hyvin monipuolinen ja se on poikinut omintakeisen organisaation. Siihen kuuluu kolme voimakeskusta, sovitaan projektin toimisto, sovittelijajaosto (kaikkien sovittelijoiden yhteiselin) ja viranomaiset. Ulkomailla kokeilut toimivat usein viranomaispohjalta. Vantaalla sovittelun raja tuli usein vastaan monimutkaisissa rikoksissa ja sellaisissa tapauksissa, joihin liittyi paljon asianosaisia. Toimintaa haittasi myös materiaalisten resurssien puute. Myös Suomen tiukka rikoslainsäädäntö hankaloitti sovittelua, ei niinkään viranomaistyö. Erityisen selvästi rajat tulivat vastaan jyrkässä toimenpiteestä luopumisen säännöstössämme. Samoin asianomistajarikoksiksi luokiteltujen vähäinen määrä ei ollut omiaan edistämään toimintaa: useat tapaukset olisivat saaneet kaikkia osapuolia tyydyttävämmät ratkaisut, ellei niitä olisi koskaan tarvinnut käsitellä syyttäjän ja tuomioistuimen pöydän takaa. Eri maiden kokeiluissa on huomattu, että sovittelu sinänsä on toimiva menetelmä. Kiinnostavimmaksi aiheeksi sovittelukeskustelussa onkin viime aikoina noussut sovittelun suhde oikeuslaitokseen (näin kävi esimerkiksi X Kriminologian maailmankongressissa Hampurissa syyskuussa 1988). Yhdysvalloissa sovittelut tapahtuvat kokeilusta riippuen missä tahansa oikeusprosessin vaiheessa - ennen oikeudenkäyntiä, sen aikana tai sen jälkeen. Pääsääntöisesti sovittelu täydentää oikeudenkäyntiä. Yhdysvaltain ja Kanadan rikoslait mahdollistavat rikosprosessin jakamisen syyllisyyden toteamiseen ja tuomion julistamiseen. Se mahdollistaa sovittelun huomioon ottamisen tuomiota julistettaessa. On kuitenkin esitetty perusteltu pelko, että oikeusjärjestelmän osana sovittelusta tulee vain uhrille maksettavan korvauksen määrittämisjärjestelmä. Sen vuoksi useissa kokeiluissa ympäri maailmaa pyritään tietoisesti kehittämään sovittelusta vaihtoehtoa oikeudenkäynnille. Saksan Liittotasavallan ja Suomen sovitteluorganisaatioissa on yhtäläisyyksiä. Ne eivät pidä sovittelua vaihtoehtoisena tuomiona, vaan täysin uudenlaisena lähestymistapana ihmisten välisiin ristiriitoihin. Ne pyrkivät haastamaan perinteisen rikosoikeusjärjestelmän ajattelun ja kumoamaan sen toimintatavan. Parhaimmillaan sovittelu asettaa sormensa rikosoikeudellisen ajattelutavan rangaistushakuiseen "rosvot kiinni" -haavaan ja esittää, että todellinen oikeus ihmisten välillä ei toteudu rikosoikeusjärjestelmässä, sillä rankaiseminen ei ole koskaan ratkaisu ihmisten sosiaaliseen hätään, puutteeseen, kyvyttömyyteen ja epätasa-arvoon. Konfliktiratkaisu pyrkii rankaisemisen sijasta todelliseen oikeuteen ihmisten välillä. Meidän pitäisi siis ylipäänsä ryhtyä rikoslain konseptiossamme painottamaan lakia enemmän oikeutena kuin rankaisemisena. Näin voisimme ehkä asettaa paremmat standardit, mallit ja tavoitteet oikeuden toteuttamiselle. Lapset pois vankiloista Jos me todella haluamme kehittää sovittelusta vaihtoehdon, sille pitäisi määritellä oma selkeä asemansa. On lähdettävä liikkeelle nuorista rikoksentekijöistä ja heitä koskevan lainsäädännön uudistamisesta. Suomessa olisi nyt selkeästi asetettava tavoitteeksi, ettei ainuttakaan alle 18-vuotiasta tuomittaisi ehdottomaan vapausrangaistukseen. Laissa tulisi säännellä edellytykset lasten huollosta siten, että heihin kohdistettavat toimet olisivat ensisijaisesti syyttämis- ja rangaistusseuraamuksia korvaavia toimenpiteestä luopumisia, toissijaisesti sosiaalihuollollisia, ja kolmanneksi rangaistukselle vaihtoehtoisia seuraamuksia, kuten esimerkiksi sovittelua. Sosiaalihuollolliset toimet eivät määräytyisi rikoksen vakavuuden, vaan lapsen sosiaalisen aseman vaikeuden mukaan. Samalla olisi luotava lasten aiheuttamien rikosvahinkojen korvaamiseen rahastointi- ja vakuutusjärjestelmä. Näin sovittelulle tulisi yhä mielekkäämpi asema rikosoikeudellisen vaihtoehdon toteuttajana.