Jäähyväiset sosiaalityölle? Jouko Karjalainen Tämän lehden numerossa 2/88 pohdiskelin Tapio Kuuren ja Harri Virolaisen kanssa valvontatyön merkitystä Kriminaalihuoltoyhdistyksen toiminnassa. Artikkeliimme emme syystä tai toisesta ole saaneet ainakaan tämän lehden palstoilla suoria kommentteja - joitakin vihjauksenomaisia heittoja lukuun ottamatta (mm. Hertzberg 3/88 ja Ruohonen 4/88). Siitä huolimatta näen tarpeelliseksi jatkaa tätä tosin hieman varjonyrkkeilyä muistuttavaa keskustelua, jonka oletan nyt muuttuvan ihan oikeaksi "diskurssiksi", kun Kriminaalihuollon kehittämistoimikuntakin vihdoin sai pohdintojaan julkisuuteen. Sosiaalityön yleisten määritteiden ja sisällöllisen ytimen formulointi on osoittautunut ainakin viime vuosien keskustelun perusteella perin ongelmalliseksi. Vieläkin hankalammalta vaikuttaa 'kriminaalihuoltotyöksi' nimetyn toiminnan määrittely. Jo vuoden 1972 Kriminaalihuoltokomitean mietinnöstä lähtien on ns. jälkihuollosta käytyä keskustelua värittänyt 'pakon ja palvelun' tai 'tuen ja kontrollin' keskinäissuhteiden pohdiskelu. Aika ajoin asiat on jo "ratkaistu" ja keskustelu aiheesta todettu "tarpeettomaksi" (mm. Hertzberg 1988; Lång 1988; Montonen 1988). Tavallaan teema voidaankin nähdä kriminaalihuoltotyöhön liittyvänä diskurssiivisena mekanismina, jonka myönteiseen haltuunottoon ei ole ainakaan vielä KHY:ssä kyetty (diskurssiteoreettisesta lähestymistavasta enemmän esim. Blom 1985, 15). Sosiaalinen kontrolli voidaan yleisimmillään nähdä osana yleisyhteiskunnallista sosialisaatioprosessia, jolla yhteiskunnat ja yhteisöt integroituvat. Itse asiassa näin ymmärrettynä se liittyy kaikkiin sosiaalisiin suhteisiin (ks. Elias 1982, 234-236). Gemeinschaft-yhteisöissä se oli sukupolvelta toiselle välittyvää normistojen ja elämäntavan välitöntä uusintamista. Ns. kansalaisyhteiskunnan autonomian alueella tämänkin päivän sosiaalisaatio juuri perheessä ja lähiyhteisöissä rakentuu osin samoin. Kuitenkin arkipäivän sosiaalisissa suhteissa syntyvät intentiot sekoittuvat alati yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti tuotettuihin. 1. Sosiaalinen kontrolli on sosiaalityöhön sisäisesti kuuluva elementti, jota ilman sosiaalihuolto ei olisi sosiaalihuoltoa (Mäntysaari 1987, 245). 2. Sosiaalivaltio joutuu sille konstitutionaalisesti kuuluvien taloudellisten työvoiman uusintamistehtävien lisäksi toteuttamaan sosiaalisaatio- ja resosialisaatiotehtäviä sille vieraissa sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa yhteyksissä (Eräsaari 1984, 284). 3. Asettuessaan työn ja arjen yhdistäjäksi (oikeastaan kierron alueella talouden ja kansalaisyhteiskunnan) sosiaalivaltio muuttuu koordinaatio- ja kontrollikeskukseksi, jonka toimintakenttä monin verroin ylittää sen rajat (emt). Kuten valtiokoneistolla yleensä myös sosiaalivaltiolla on pyrkimys muokata oma todellisuutensa, itsenäistyä omaksi järjestelmäkseen - aitoa sosiokulttuurista yhteyttä kuitenkaan saavuttamatta (Willis 1984, 198-202). Henkilökohtaisen uusintamisen ankkuroituminen sosiaalivaltion tarveharkintaisiin toimeentulovaihtoehtoihin merkitsee vakavaa estettä todellisen itsensä hallinnan toteutumiselle. Olkoonkin, että esim. sosiaalityöntekijöiden kontrolli on usein tehotonta ja jopa näennäistä (vrt. Mäntysaari emt.), vaatii niiden varassa eläminen säännöllisesti toistuvia vierailuja jollakin sosiaalivaltion luukulla. Immanentisti kapitalismin ainoa "vapauden valtakunta" kun on markkinoilla ja kulutuksessa. Kyvyttömyys menestyä työvoimatavaransa myymisessä on lähes analoginen kulutuskyvyn ja sitä kautta tarpeentyydytyksen kanssa. Syrjäytymisen ja sosiaalisen kontrollin käsitteiden kautta voi jäsentää niitä rajoituksia, joihin sosiaalivaltio törmää pyrkiessään sääntelemään kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Yhteenvetona voi todeta, että syrjäytymisilmiöiden tapaisiin vakaviin sosiaalisiin ongelmiin sosiaalivaltio, oikeusvaltiosta puhumattakaan, ei kykene muotoilemaan kovin positiivisia vastauksia. Kyseenalaistamatta sinänsä koko valtiollisen sosiaalipolitiikan järjestelmää, on kuitenkin nähtävä vakavana ongelmana sen selektiivinen luonne yhteiskunnassa huonosti menestyvien kannalta. Toisaalta ongelma on tietysti puhtaasti henkilökohtainen - esim. kulutustaso on käytettävissä olevien tulojen mukainen. Toisaalta vain marginaaliseen kulutukseen kykenevät ovat markkinoiden kannalta lähes hyödyttömiä. Sosiaalivaltiollisten toimenpiteiden painottuminen juuri kierron alueelle onkin ymmärrettävää tästä kaksinaisuudesta johtuen. Uusintamisvajausten kompensointi raha- ja palvelusuoritteina realisoituu ennen muuta kulutuksena ja esim. koulutuksen muodossa työmarkkinakelpoisuuden parantumisena. Oikeastaan vain valtion sosiaalisaatiotehtävän voi katsoa painottuvan "varsinaisen" uusintamisen alueelle eli arkipäivän sosiaalisten suhteiden hallintaan. Syrjäytyminen tarkoittaa silloin tavaratuotannon yhteiskunnan markkinavälitteisissä yhteiskunnallistumissuhteissa sellaista yhteiskunnallista asemaa, jossa uusintamisvajauksen kompensointivaatimukset eivät välity merkityksellisiin intressiorganisaatioihin ja niiden toimesta valtioon. Seurauksena viime kädessä kansalaisyhteiskunnassa määriteltävään normin mukaiseen elämäntapaan kykenemättömyydestä on joutuminen valtiollisesti säädellyn sosiaalisen kontrollin ja tarveharkintaperusteisen tuen erityiseksi kohteeksi. Syrjäytyminen kansalaisyhteiskunnassa kertoo kuvatussa prosessissa arkipäivän jäsentymisestä. Kulutuskyvyn, sosiaalisten suhteiden ja osallistumismahdollisuuksien konstitutioimat reunaehdot luovat ainakin syrjäytyneiden arkipäivän autonomian toteutumiselle vaikeasti ylitettävät rajat. Hyvinvointivaltioprojektit ovat tukkeutumassa palkkatyösuhteen rajoihin samanaikaisesti, kun kapitalistiset yhteiskunnat käyvät läpi pääoman kasautumisedellytysten muutoksen aikaansaamaa rakennemuutosta (Kosonen 1987, 94-95). Tämä antaa vahvat perusteet puheille syrjäytymisestä "valmiiksi" rakennetussa hyvinvointiyhteiskunnassa. Näyttää siltä, että jokainen rakennemuutoksen aalto ja sen sosiaalivaltiolliset säätely-yritykset tuottavat uusia syrjäytymisen mekanismeja entisten rinnalle - ja pinnalle. Lisäksi sosiaalivaltion tarveharkintaan perustuvat suoritteet, joiden varaan ainakin osa syrjäytyneistä joutuu rakentamaan toimeentulonsa, on keskeinen joskin useimmiten riittämätön osa "syrjäytyneiden osakulttuurien" taloudellista perustaa. Samalla on painotettava sitä, että sosiaalivaltio, sosiaalityöntekijöistä puhumattakaan, joutuu taas kerran ainakin yrittämään mahtaa asioille jotakin. Syrjäytymisprosessit ovat niin syvällä kansalaisyhteiskunnan käytännöissä, ettei paraskaan sosiaalityö, eikä edes ns. vapaaehtoistyö koskaan tavoita "lopullista ratkaisua". Luotuja rajoja pitää tietysti yrittää muuttaa, jos sosiaalityön tavoitteena ylipäätänsä nähdään yhteiskunnan syrjäytymisprosesseihin vaikuttaminen. Lähtökohdan valinta ei sekään ole kokonaan yksittäisen työntekijän tai organisaation omassa päätösvallassa, mutta se miten tekemisensä selittää kertoo yleviä toimintaperiaatteita enemmän todellisen tavoitteen asettelusta. Kriminaalihuoltotyön itseymmärryksen kehittyminen sen julkisoikeudellisella kaudella (1975-) on tässä valossa yksi pieni luku suomalaisen sosiaalivaltion lähihistoriaa. Yhdistyksen siteet oikeusvaltion premisseihin ovat olleet koko ajan juuri valvonnan kautta vahvat, vaikka yhdistyksen toimintaan säätelevien lakien ja asetusten takana olevat komiteamietinnöt tehtiin sosiaalivaltion optimistisimpien näköalojen vallitessa. Silloin pidettiin mahdollisena luopumista epätarkoituksenmukaisesta valvontaseuraamuksesta ja ehdotettiin kriminaalihuoltotyön asteittaista sulauttamista osaksi yleistä sosiaalihuoltojärjestelmää (Kom 1972; Kom. 1973). Viime vuosien keskustelun valossa erääksi keskeiseksi kiinnostuksen kohteeksi on implisiittisesti muodostunut kriminaalihuoltotyön yhteiskunnallinen paikka: asettuvatko siihen kohdistuvat vaatimukset pääsääntöisesti oikeus- vaiko sosiaalivaltiosta. Kriminaalihuoltotyön paikka? Yhtä vähän kuin valtion voi toimia autonomisena sosiaalisista suhteista, se voi eliminoida kapitalismin tuottamia ristiriitoja tai toimia niistä irrallaan (Urry 1981, 105). Myös ns. oikeusvaltion erkaantuminen perinteisestä legitimiteettiperustastaan - kansalaisyhteiskunnan moraalin, oikeuden ja politiikan kompleksista - oikeuden rationaliteettiin lienee kiistatonta (ks. esim. Kosonen 1988, 127). Juuri tähän paikantuu ymmärtääkseni (sosiaali- tai) hyvinvointivaltion irrottautuminen oikeusvaltion muodollis-juridisesta päätöksentekorakenteesta. Kokonaan tämä yhteys ei tietenkään ole katkennut, mutta yhä välittyneempiä se joka tapauksessa on. Tässä mielessä mielenkiintoinen on Jukka Gronowin Weber-tulkinta, jonka mukaan formaali rationaalisuus, johon nykyisen herruuden legitimiteetti perustuu, on irrationaalisin toiminnan tyyppi. Se on abstraktia ja epäpersoonallista muuntaen myös toiminnan päämäärät abstraktioiksi, joihin yhteiskunnan muut arvot ja normit ei enää mahdukaan (Gronow 1987, 31-33). Oikeusvaltion perusta on possessiivisessa individualismissa (tai pikemmin egoismissa), mutta valtion muotoa ei välttämättä ensisijaisesti, voi nähdä arvovalintojen tuloksena, vaan ehkä pikemminkin hallinnan jatkuvuuden rakenteena. Hyvinvointivaltioprojektit ovatkin tasa-arvon, turvallisuuden ja hyvinvoinnin päämäärineen eräs kapitalismiadekvaatti vastaus oikeusvaltion heikkoon kykyyn mukautua tarpeisiin, joita on vaikea käsitellä muodollis-juridisessa päätöksenteossa. Poliittiset sekä muutkin arvo- ja intressitaistelut käydään ehkä myös tämän "rakenteen" vuoksi pääsääntöisesti sosiaalivaltion areenoilla, joista ne välittyvät "kokonaisvaltionrakenteen" kautta oikeusvaltion pintaan. Mm. rikoslain "uudistusprojekti" on kohta parikymmenvuotisine historioineen erinomainen esimerkki siitä, kuinka vaikea on yrittää päästä sisälle oikeusvaltion olennaisiin asioihin tai rakenteisiin. Oikeusvaltion ongelma on siinä, että sen logiikka ei taivu elämismaailman tarpeiden turvaamiseen. Jürgen Habermasin mukaan pulmana ei olekaan hyvinvointivaltiollistuminen sinänsä, vaan sen nojautuminen oikeusvaltion toimintaan alueilla, joille se ei sovi (lainattu Kosonen 1988, 129). Tämä selitys tarjoaa myös tärkeän näkökulman sosiaalivaltion "tarpeettomien" kontrollifunktioiden kasvulle, mikä tapahtuu vielä tavalla, jota kansalaisyhteiskunnan organisaatioiden kautta on vaikea hallita. Suomessakin liikkeelle lähtenyt riita-asian sovittelutoiminta on eräs esimerkki yrityksestä ohittaa oikeusvaltio ja sen formaali rationaliteetti sen omimmilla areenoilla. Toisaalta ns. valvontakeskustelussa rangaistusseuraamus on pyritty selittämään sosiaalityön uutena alueena. Yleiseen sosiaalihuoltojärjestelmän yhdentyminen olisi todennäköisesti tarkoittanut koko yhdistyksen toiminnan asteittaista lakkauttamista. Toiminnallisten asiakirjojen valossa näyttääkin tämä herättäneen uudenlaisen pohdinnan yhdistyksen tarkoituksesta. Tämä Kriminaalihuoltokomitean (1972) esittämä tulevaisuuden näky esiintyi yhdistyksen toiminta- ja taloussuunnitelmissa, jotka laadittiin vuosina 1975 (TTS 1978-82), 1978 (TTS 1980-84) (TTS 1982-86). Sen jälkeen hyväksytyissä toiminnallisissa asiakirjoissa yhdentymistä sosiaalihuoltoon ei käsitellä, eikä myöskään 1973 hyväksytyssä tts:ssa vv:lle 1976-80 vaikka ko. komitean mietintö oli jo käytettävissä. Tässä vaiheessa ilmiselvästi luovuttiin tavoitteesta yhdistyksen yhdentymisestä yleiseen sosiaalihuoltojärjestelmään ja itsenäiselle KHY:lle alettiin hakea uutta oikeutusta. Tätä hahmoteltiin toisaalta rajaamalla ns. sosiaalipalvelut erilleen vielä määrittelemättömistä muista kriminaalihuoltotehtävistä ja toisaalta viittaamalla aivan uuteen olemassaolon perusteluun eli rikoslakiin. Vastausta KHY:n epäselväksi koettuun asemaan ryhdyttiin hahmottamaan selkeästi oikeusvaltiollisesti. Kriminaalihuoltotyön itseymmärrys TTS:ssa 1984-88 kriminaalihuoltotyön uusi itseymmärrys on jo niin pitkälle sisäistettynä, että esim. viittauksia yleiseen sosiaalihuoltojärjestelmään yhdentymisestä ei enää tarvita. Sosiaaliturvajärjestelmämme kehittämishankkeista tuttu "pohjoismainen jälkeenjääneisyys" sen sijaan perustelee tällä kertaa Kriminaalihuoltoyhdistyksen tulevaisuuden. TTS:ssa 1986-90 valvontatyön perusteluksi nostettiin nykyisenkin keskustelun keskeisin argumentointi: valvonta alettiin nähdä vaihtoehtoisena rangaistusseuraamuksena. Epäilemättä myös monet yhdistyksen ulkopuoliset tahot ovat olleet määrittelemässä toimintapolitiikan muutosta. Tietyllä hämmennyksellä joutuu kuitenkin arvioimaan kymmenessä vuodessa kriminaalihuoltotyön hahmotuksessa tapahtuneita muutoksia, semminkin kun uusimmissa asiakirjoissa varsinaista arviointia, argumentoinnista puhumattakaan, saa hakemalla hakea. Valvontakeskustelun dominoivuus on aiheuttanut sen, että kovin vähän KHY:ssä on arvioitu itse sen ns. palvelujärjestelmään liittyviä sosiaalisen kontrollin elementtejä, niiden tehokkuutta ja mahdollista selektiivisyyttä. Nämä kysymykset kuitenkin askarruttavat arkipäiväistä kriminaalihuoltotyötään tekeviä. Oman määrittelynsä mukaisesti KHY on yhä omilla rikoksentekijöille suunnatuilla palveluillaan yleistä sosiaaliturvajärjestelmää täydentävä organisaatio. Kriminaalihuoltotyössä(kin) sosiaalisen kontrollin lähteet ovat kompleksisia ja vaikeasti identifioitavissa. Asiakaskunta rekrytoituu rikoksiin syyllistyneistä, joilta koko muu yhteiskunta tuomitun rangaistuksen lisäksi odottaa tekojen katumusta ja elämäntavan muutosta. Itse asiassa myös KHY:n asiakastyö perustuu ajatukselle työskentelystä muutosta haluavien tai siihen motivoitavien ihmisten kanssa. Muuta vankilakierteen katkaisevaa lähtökohtaa on tietysti vaikea formuloida, mutta samalla tämä kriminaalihuoltotyön ongelmallinen perusprinsiippi dominoi merkittävällä tavalla koko asiakastyötä. Ongelmallinen ainakin siinä mielessä, että ratkaisevat selviytymisen strategiat konstitutioituvat kansalaisyhteiskunnan niillä alueilla, joihin sosiaalityö tuskin lainkaan ulottuu, rangaistusvalvonnasta nyt puhumattakaan. Sosiaalisen kontrollin käsitteitä käyttäen voi KHY:n ns. lakisääteiset tehtävät ja erityisesti valvonnan nähdä eksklusiivisen (syrjäyttävän) julkisen kontrollin alueena. Muussa kriminaalihuoltotyössä painopiste lienee ollut enemmän integroivan ja ideologisen kontrollin puolella. Arkisessa sosiaalityössä pyrkimyksenä on ollut vähentää kontrollin formaaleja ja regulatiivisia elementtejä. Kriminaalihuoltotyön itseymmärryksen kannalta ongelmallista on ollut se, että keskustelussa ei näitä eroja ole kyetty tematisoimaan, vaan mm. valvontaan on pyritty sisällyttämään ns. sosiaalityön elementtejä. Valvonta on alettu nähdä eräänlaisena KHY:n olemassaolon kohtalon kysymyksenä: sen myötä yhdistyksellä on tulevaisuus ja organisaationsa kasvattamisen näköalat, ilman sitä ns. yhteiskunta ei ole valmis ylläpitämään pelkkää palvelujärjestelmää. Ne "sosiaalipalvelut" Työyhteiskuntamme murrosta voi tarkastella myös vankisukupolvien ja heidän työläisidentiteettinsä valossa. J. P. Roosin sukupolvittaisen sosiaalihistorian käsitteistöllä (Roos 1985) 70-luvulla vankien enemmistö kuului 'sodan ja jälleenrakennuksen sukupolveen'. Tähän sukupolveen kuuluvien määrä alkaa vankiloissamme olla varsin pieni ja kertalaisuussäädöksistä johtuen keskittyy juuri Kakolaan. 'Suurten ikäluokkien' tulo työ- ja asuntomarkkinoille on tietysti jo pitkään näkynyt sekä työttömyystilastoissa että asunnottomien yksinäisten miesten joukossa - ja vankiloissa. Myös heidän osuutensa vankisukupolvien vaihtelussa on vähentymään päin. Näitä "sukupolvia" voi pitää selkeästi työyhteiskunnan tuotteina. Heidän elämäntapansa on sittenkin ollut hyvin sitoutunutta palkkatyöhön ja sen kautta hankittuihin vapaan ajan resursseihin. 50-luvun jälkipuoliskolla ja sen jälkeen syntyneitä voidaan kutsua "hyvinvoinnin sukupolveksi", jonka elämismaailmaa on aina leimannut voimakas kulutuskeskeisyys. Palkkatyöidentiteetti on tämän sukupolven merkitysmaailmoissa selvästi aikaisempia vähäisempi (Siurala 1984). Tällä en tietenkään tarkoita, että kaikki tähänkään sukupolveen kuuluvat olisivat kokeneet vain aineellista hyvää, päinvastoin. Kysymys on kokonaisyhteiskunnallisesta ilmapiiristä, vallitsevista kulttuurisista premisseistä, joita on pakko pitää hyvin kulutuskeskeisinä. Ylitulkintoja on tässäkin yhteydessä syytä varoa. Kaisu Eerikäisen haastattelemat Keravan nuorisovankilan nuoret vangit suuntautuivat yllättävänkin vahvasti työelämään (Eerikäinen 1984) - ainakin vankilahaaveissaan. Muutokset työelämässä ja työmarkkinoiden segregoituminen ovat kuitenkin aiheuttaneet sen, että ns. marginaaliryhmiin joutuneiden ja toisaalta kovenevat työn kvalifikaatiovaatimukset täyttävien suhde työhön eriytyy entisestäänkin. Kohtuullisesti ja varsinkin hyvin toimeentuleville ns. työn omaan hallintaan liittyvät odotukset muokkaavat heidän työympäristöään. Marginaalityömarkkinoille ajautuneiden kohtaamat työkulttuurit sen sijaan perustuvat hyvinkin perinteiseen työn teettäjä- ja toisaalta sen suorittaja-suhteeseen. Valvonta ja sen imperatiivit alkanevat lähitulevaisuudessa raamittamaan työ- ja työnvälitystoimintaakin. Tässä mielessä on tietysti pidettävä johdonmukaisena TTS:n 1990-94 määrittelyä yhdistyksen omalle työtoiminnalle (ja ennakoitavissa on, että myös työnvälitykselle ): Yhdistyksen omat työllistämispalvelut on tarkoitettu lähinnä vankilasta vapautuville valvonta-asiakkaille. Työpaikan ja asunnon turvaaminen ovat osa vapautumissuunnitelmaa, joka on laadittu jo vankilassaoloaikana. (KHY 1988, 9) Ko. toiminnan profiloitumisen kannalta sen sanoma voi jatkossa olla hyvinkin ongelmallinen, riippuen paljolti mm. siitä, mikä tulee olemaan mainittujen vapautumissuunnitelmien status. Tiukka valvontatulkinta ei voine hyväksyä aikaisemmin paljon käytössä ollutta "nallityöpaikkajärjestelmää" tai työhönsijoituksia, joita ei ole tarkoituskaan toteuttaa. Eräänä kantavana ajatuksena on tähän saakka ollut asumispalvelujen näkeminen varsin selvästi "sosiaalisen kuntoutuksen" näkökulmasta, millä on alettu yhä selvemmin tarkoittaa asiakkaiden päihdeongelmiin puuttumista. Yhteistyö kuntien asunto- ja sosiaaliviranomaisten kanssa on nähty keinona, jolla "itsenäisempi asiakaskunta" voidaan asuttaa ja vapauttaa yhdistyksen voimavaroja varsinaiseen sosiaalityöhön. Tämä tapahtuisi pääasiassa omissa asuntoyksiköissä ja tarvittavan muun tuen muodossa tukiasunnoissa. Tässä suhteessa ainakin Helsingissä ja monella muulla paikkakunnalla onkin tapahtunut selvää edistymistä. Asumispalveluiden kehittämisajatuksen formuloinnissa kahden viimeisimmän tts:n sanomaa on monessakin mielessä syytä tarkastella lähemmin. Eräs ajattelun muutos kulminoituu mielestäni juuri niissä. Ensinnäkin suhteellisen nopeasti ajallisesti on tapahtunut muutos varsin selvästi sosiaalisen kuntoutuksen ajatuksista toiminnan erityisiä kontrollitehtäviä korostavaan suuntaan. Toiseksi vielä -86 hyväksytyssä tts:ssa asiakkaiden päihdeongelmien keskeisyys on -88 tehdystä formulataatiosta poistettu. Tokkopa ajatus jonkinlaisena muiden päihde- ja mielenterveyspalvelujen jatkeena olisi riittänytkään perustelemaan KHY:n asumispalvelutoiminnan olemassaoloa. Tämän tasoisille suunnitteluasiakirjoille onkin tyypillistä se, että sen paremmin uusia ajatuksia kuin entisten hylkäämistä ei perustella, ne vain ilmestyvät ja aikanaan poistuvat. Ilmeisesti KHY:n toiminta- ja taloussuunnitelmassa vuosille 1988-92 esitetty ajatus yhdistyksen asumispalvelujen kehittämisestä nykyistä kiinteämmässä yhteistyössä päihdehuollon ja mielenterveystoimistojen kanssa tulisi toteutuessaan merkitsemään mm. hoitokotityyppisiä ratkaisuja, mikäli esim. nykyisten asuntoloiden toiminta-aikaa halutaan jatkaa. Muilta osin KHY:n asumispalveluiden fyysinen rakenne näyttää hahmottuneen näköpiirissä olevaan tulevaisuuteen suunnilleen nykymuotoiseksi. Aikaisempaakin olennaisemmaksi muodostuu siten kysymys työn sisällöistä. Kolmanneksi ja tulevien toiminnallisten päätösten kannalta olennaisinta on tts:aan vv:lle 90-94 sisällytetty valvonnan hahmottuminen osaksi asumispalvelutoimintaa. Johtuen siinä käytetyn kontrollin käsitteen horjuvasta käytöstä jää tts:n sanoma monilta osin, ja ilmeisesti tässä vaiheessa jopa tarkoituksellisestikin hämäräksi. Toisaalta puhutaan ns. moniongelmaisten asiakkaiden tukemiseen väistämättä liittyvästä "kontrollista" ja toisaalta ns. yhteiskunnan yhdistykselle lainsäädännössä asettamista "kontrollitehtävistä". Yhdistyksen toiminta-ajatuksen määrittelyn kannalta lainsäädäntöön kirjattujen kontrollitehtävien painottaminen on mahdollisesti osa sen yhteiskunnallisen olemisen selittämistä. Niputtamalla käsitteen alle osittain sekä sosiaalisen kontrollin eriasteiset muodot että suoraan rikoslaista määräytyvät rangaistusseuraamukset luodaan kuitenkin taas kerran KHY:n sosiaalityön itseymmärrykselle ongelmallinen tilanne. Asunnottomuus on tietysti seurausta ennen muuta asuntojen vähyydestä. Varsinkin pääkaupunkiseudun osalta asunnottomuus on jäsentynyt aina tälle vuosikymmenelle asti osaksi liikkuvaa työvoimaa (Katajisto 1983, 35). Uitto-, voimalaitos- ja siirtotyömaiden paikasta toiseen kulkevien miesten valuminen pääkaupunkiseudulle ja tänne syntymässä oleva ei-työläisten epäluokka kertoo siten ennen muuta tuotannon rakennemuutoksista, mutta samalla yhteiskunnan toimenpiteistä, joilla hallitaan niiden aiheuttamia sosiaalisia ongelmia. Asunnottomuus on ollut useimpien "perinteisten" asuntolamiesten kohtalona aina Helsingissä, joten kiinnittyminen työhön on ollut tavallistakin tärkeämpi sidos ns. normaaliyhteiskuntaan. Ajautuminen työmarkkinamarginaaliin tai jopa kokonaan niiden ulkopuolelle on heille tästä elämänhistoriasta johtuen merkinnyt perinpohjaista muutosta elämän mielekkääksi kokemisessa. Näiden ihmisten osalta työssäkäynnin vaatimus, jonka sosiaalivaltio asettaa, lähtee sittenkin tavallaan heidän omista lähtökohdistaan. Sosiaalivaltiokansalaisten suhde palkkatyöhön on siinäkin mielessä kompleksinen, että toimeentulon kiinnittyminen tarveharkintaperusteisiin suoritteisiin merkitsee väistämättä myös niihin aina liittyvän kontrollin sietämistä. Jos sitten vielä asuminen järjestyy asunnottomien asuntomarkkinoille (so. yömajat, asuntolat, hoitokodit, tukiasunnot) lienee pakko puhua syrjäytymisestä kansalaisyhteiskunnan todellisille reuna-alueille. Asuntoloiden ja yömajojen luoma sosiaalisen kontrollin kehä kun ei tietenkään toimi vain ns. yhteiskunnan kontrollina asukkeihin, vaan myös ja usein ennen kaikkea itse asuntolakulttuurin sisällä. Syrjäytyneen ja myös häntä kohtaavan sosiaalityöntekijän vaihtoehdot ovat tässä asetelmassa vähissä. Itsenäistymispyrkimykset ja omatoimisuus voivat sittenkin toteutua olevissa yhteiskunnallisissa oloissa vain joko heittäytymällä kokonaan ulkopuolelle tai palkkatyön tarjoaman hyvinkin suhteellisen vapauden kautta. Muistettakoon, että myös AA, uskonto ja naiset vaativat useimmiten palkkatyönormaliteetin täyttämistä. Yhteenveto Sosiaalityön määrittely on vaikeaa, puhumattakaan kun sitä joudutaan jäsentämään vankilan tai ylipäätänsä jonkun muun yhteiskunnallisen toiminnan 'lisäkkeenä'. Juuri tästä on ymmärtääkseni ollut kysymys 80-luvun 'kriminaalihuoltotyön itseymmärrykseen' liittyvässä keskustelussa. Puhdasta sosiaalityötä ei tietenkään ole esimerkiksi siinä merkityksessä kuin olemme tottuneet lääkärin ammatin hahmottamaan. Vaikka alan oppikirjoissa yleensä todetaankin, että sosiaalityön pätevyyden aluetta ovat yksilöiden ja yhteiskunnan välisen suhteen ongelmat (esim. Sipilä 1985, 139), työ useimmiten suuntautuu yrityksiksi yksilön ongelmien ratkaisemiseen. Paine tähän suuntaan on ilmeisesti sitä kovempi, mitä perifeerisempi on itse sosiaalityön asema kussakin organisaatiossa. Valvontamääräytynyt kriminaalihuoltotyön konseptio on edellä kuvatun argumentaation perusteella laajentamassa sosiaalityön pätevyyden aluetta melko tuntemattomille areenoille: oikeusvaltion ja sen rikosseuraamusjärjestelmän osaksi. Kansainvälisistä esikuvista ja kokemuksista ei ole joko osattu tai haluttu ottaa oppia. Melko heiveröisin perustein ja varsin ongelmallisella jäsennyksellä ollaan luomassa valvontaorganisaatiota, vaikka asiakaskunnan ongelmat ovat nähdäkseni jossain aivan muualla. Kriminaalihuoltoyhdistyksen olemassaolon perusteluun kuuluvien valvontatehtävien sisällyttäminen edellä kuvattuun sosiaali- tai kriminaalihuoltotyön reaalimaailmaan on todellisten sosiaalisten ongelmien käsittelyä aivan väärässä kontekstissa. Ainakin syrjäytymisprosessien näkökulmasta katsellen lainrikkojien todellisen jälkihuollon järjestämisen tarve on ilmeisempi kuin KHY:n järjestämän tehokkaan, ennustettavan ja uskottavan valvonnan mahdollisesti kerran tuoma kuukauden, parin lyhennys vankilassaoloaikaan. Kriminaalihuoltotyön 80-luvun suureksi projektiksi muodostui itsenäisen organisaation säilyttäminen, hintaan mihin hyvänsä. Lopputulos häämöttää ja tämänkin työn aineiston valossa rohkenen väittää, että suunta on vähintäänkin kyseenalainen. Ei niin, että suunta sosiaalityöhön ja sosiaalivaltioon sinänsä ratkaisisi lainrikkojien syrjäytymisen ongelmia. Kuten olen yrittänyt osoittaa, suomalainen ja todennäköisesti muutkaan hyvinvointivaltioprojektit eivät ole kyenneet niitä ratkaisemaan. Yhdeksi keskeiseksi syrjäytymistä uusintavaksi prosessiksi näyttää hahmottuvan sosiaalisen kontrollin ja valtiollisen sääntelyn epäpyhä liitto. Senkin vuoksi on omituiselta valinnalta tuntuu kontrollin elementtien lisääminen kriminaalihuoltotyön prosessiin, joka muutenkin turvaa heiveröisesti, asiakkaidensa autonomiaa. (Artikkelini perustuu Jäähyväiset sosiaalityölle -nimiseen Tampereen yliopistossa hyväksyttyyn pro graduun. Tutkielmani on tehty joulukuussa 1988, joten Kriminaalihuollon kehittämistoimikunnan mietinnössä esitettyihin ajatuksiin ei tässä ole otettu sinänsä kantaa. Ko. mietinnön luettuanikaan - maaliskuussa 1989 - en näe tarvetta uusiin arvioihin.) Lähteet: Blom, R. 1985. Julkisuus ja hegemonia. Sosiologia 1/85.14-16. Eerikäinen, K. 1983. Arvojen häiriintyminen ja nuoren epäsosiaalistuminen. Ryhmätyö 1/1983. Eräsaari, R. 1984. Sosiaalivaltio ja sosiaalipolitiikan itseymmärrys. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 43. Gronow, J. 1987, Länsimainen rationalisoitumisprosessi ja modernin länsimaisen kulttuurin irrationaalisuus. Teoksessa Hietaniemi T. (toim.) Aiheita Weberista. Max Weber modernista rationaalisuudesta, uskonnosta oikeudesta ja yhteiskuntaluokista. Tutkijaliiton julkaisusarja 50. 9-36. Jyväskylä: Gummerus. Hertzberg, V. 1988. Alustus KHY:n suurten aluetoimistojen sosiaalityöntekijöiden koulutuspäivillä Korpilammella 8-11.4.1988. Julkaisematon. Karjalainen, J. & Kuure, T. & Virolainen, H. Vankeusyhdistyksestä vankeusyhdistykseen. Uusi Kriminaalihuolto 2/88. 8-17. KHY 1973. Kriminaalihuollon toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 1976-1980. Hyväksytty johtokunnan kokouksessa syksyllä 1973. KHY 1975. Kriminaalihuoltoyhdistyksen toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 1978-1982. Hyväksytty johtokunnan kokouksessa 11.9.1975. KHY 1978. Kriminaalihuoltoyhdistyksen toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 1980n84. Hyväksytty johtokunnan kokouksessa 17.10.1978. KHY 1980. Kriminaalihuoltoyhdistyksen toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 1982-86. Hyväksytty johtokunnan kokouksessa 23.9.1980. KHY 1982. Kriminaalihuoltoyhdistyksen toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 1984-88. Hyväksytty johtokunnan kokouksessa 5.10.1982. KHY 1984. Kriminaalihuoltoyhdistyksen toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 1986-90. Hyväksytty johtokunnan kokouksessa 17.9.1984. KHY 1986. Kriminaalihuoltoyhdistyksen toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 1988-92. Hyväksytty johtokunnan kokouksessa 23.9.1986. KHY 1988. Kriminaalihuoltoyhdistyksen toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 1990-94. Hyväksytty johtokunnan kokouksessa 26.9.1988. Kom. 1972. Kriminaalihuoltokomitean mietintö. 1972. A 1. Kom. 1973. Kriminaalihuollon organisaatiotoimikunnan mie Kosonen, P. 1987. Hyvinvointivaltion haasteet ja pohjoismaiset mallit. Tampere: Vastapaino. Kosonen, P. 1988. Oikeusvaltio vs. hyvinvointivaltio: pulmien paikantamista. Oikeus 2/88. 124-136. Lång, K. J. 1988. Alustus Vankeinhoidon henkilökuntaliiton koulutuspäivillä Riihimäellä 22.4.1988. Julkaisematon. Montonen, H. 1988. Alustus Vankeinhoidon henkilökuntaliiton koulutuspäivillä Riihimäellä 22.4.1988. Julkaisematon. Mäntysaari, M. 1988. Sosiaalityön todellisuus sosiaalitoimistoissa. Kontrollin elementit sosiaalitoimistojen asiakkaiden avustamisessa. Lisensiaattitutkimus. Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan laitos. Roos, J. P. 1986. Elämäntapaa etsimässä. Toim. Keijo Rahkonen. Tutkijaliiton julkaisusarja 34. Jyväskylä: Gummerus. Ruohonen, M. 1988. Kriminaalihuoltoyhdistyksen tulevaisuus puntarissa. Uusi Kriminaalihuolto 4/1988. 3. Sipilä, J. 1985. Sosiaalipolitiikan tulevaisuus. Helsinki: Tammi. Siurala, L. 1984. Nuorten työhön kohdistamista asenteista. Suomen Gallupin julkaisusarja n:o 5/1984. Helsinki. Urry, J. 1981. The Anatomy of Capitalist Societies. The Economy, Civic Society and the State. Hong Kong: Macmillan. Willis, P. 1984. Koulunpenkiltä palkkatyöhön. Tampere: Vastapaino.