Elinkautinen rangaistus on kohtuuttoman ankara Sulo Laine Rangaistusten täytäntöönpanosta annettua asetusta (RTA) on 1970- ja 1980-luvuilla muutettu useita kertoja. Kysymys on tällöin ollut määräajaksi annettujen tuomioiden vankilassa tapahtuvan täytäntöönpanon muutoksista lievempään. Elinkautisen rangaistuksen täytäntöönpanoon ei kuitenkaan ole puututtu. Vanha tuomarinohje muistuttaa, että "mikä ei ole kohtuus, se ei voi olla lakikaan." Elinkautiset vähentyneet Rikoslain uudistuksen yhteydessä 1800-luvun lopulla muutettiin vuoden 1734 lakia siten, että absoluuttiset rangaistukset korvattiin rangaistusasteikolla. Kuolemanrangaistusten ja elinkautisten rangaistusten määrä aleni tuntuvasti. Näin on tapahtunut koko itsenäisyyden ajan. Kun esim. vuosina 1925-1929 elinkautiseen rangaistukseen tuomittiin 121 henkilöä, oli vastaava luku vuosina 1955-1959 enää 24. Vuosina 1970-1975 luku oli ainoastaan 10. Viimeinen tilasto vuosilta 1980-1985 on edellistä korkeampi, se on 23. Kahden viimeksi mainitun ajanjakson aikana elinkautiset tuomiot annettiin yhtä lukuun ottamatta murhasta (RL 21:2). Muutokset täytäntöönpanossa Kansalaissodan seurauksena jouduttiin elinkautisen rangaistuksen täytäntöönpanoa uudistamaan siten, että rangaistukseen tuomittu voitiin päästää ehdonalaiseen vapauteen, kun tämä oli kärsinyt tuomiotaan 12 vuotta. Ratkaisevan päätöksen tästä teki valtionhoitaja P. E. Svinhufvud 7.12.1918. Seuraavan kerran täytäntöönpanoon kiinnitettiin huomiota 1930-luvun alussa. Lokakuun 9. pnä 1931 säädetyllä lailla muutettiin rangaistuksen täytäntöönpanosta annetun asetuksen 2. luvun 13 §:n säännöstä siten, että elinkaudeksi kuritushuoneeseen tuomittua ei enää voitu päästää ehdonalaiseen vapauteen oikeusministeriön päätöksellä, vaan ainoastaan tasavallan presidentin armahduksesta. Ennen lain voimaantuloa (15.10.31) tuomittu saattoi päästä vapauteen vanhemman lain mukaan. Ns. suuren yleisön tietoisuuteen näyttää tämä lain muutos tulleen huonosti, koskapa aivan viimeaikoihin saakka on voinut kuulla toteavan kysymyksen: "Eikös se elinkautinen olekin 12 vuotta?" Tutkimuksessa tultiin siihen tulokseen, että elinkautisten kuritushuonevankien rangaistusaika vankilassa lyheni vuoden 1931 lainmuutoksen vuoksi keskimäärin kahdella vuodella (Salervo 1949), vaikka lainmuutoksen alkuperäinen tarkoitus oli toinen. Elinkaudeksi vuosina 1929-1958 tuomittujen vankilasta vapautumistiheyttä tutkittaessa (Anttila ym.) on havaittu seuraavaa: Varsinaisista henkirikoksista tuomittujen vapautumistiheys oli suurin 13-15 vankilavuoden aikana, ja 50%:n raja saavutettiin 13,2 kohdalla. Murhasta tuomituilla saavutettiin 50%:n raja 14,1 vuoden, ryöstömurhasta 13,6 vuoden ja taposta 10,5 vuoden kohdalla. Näiden vapautuneiden uusimistiheydestä havaittiin, että pisimmän ajan vankilassa olleiden uusimistiheys oli kaikkein suurin. Tutkimus osoitti edelleen, että uuteen henkirikokseen syyllistyneitä oli ensimmäisen viisivuotiskauden aikana kolme sadasta. Seuraavien 15 vuoden aikana oli tapahtunut vain kaksi henkirikosta. Elinkautiset istuneet peräti 15 vuotta Vuosina 1970-1980 tuomittiin elinkaudeksi yhteensä 24 henkilöä. Vankilasta vapautettiin vuosina 1974-1977 10 elinkautista vankia. Heidän vankilassa oloajan mediaaniaika oli peräti 15 vuotta. Mikä on samanaikaisesti ollut yleinen kriminaalipoliittinen suuntaus? Rangaistuskäytäntö on - vaikkakin alueelliset eroavuudet ovat olleet huomattavat ja vaikka suuntauksen voimakkuudesta tuskin on syytä puhua – osoittanut lievenevään suuntaan. Tarkastelemme tässä vain tappoihin ja törkeisiin pahoinpitelyihin syyllistyneille annettuja tuomioita. Vuonna 1975 tuomittiin taposta kaikkiaan 44 henkilöä. Heistä 37 eli suurin osa tuomittiin alle 8 vuoden rangaistukseen. 1980-luvun alkuvuosina käytännöksi näyttää vakiintuneen , että hieman yli puolet taposta tuomituista tuomittiin alle 8 vuoden rangaistukseen. Selvemmin rangaistuskäytännön lieveneminen näkyy kuitenkin törkeiden pahoinpitelyiden kohdalla ennen kaikkea silloin, kun tarkastellaan ehdottomia eli vankilassa sovitettavia rangaistuksia. Näistä rikoksista vuonna 1970 tuomittujen rangaistusten mediaanipituus oli 18,7 kuukautta, vuonna 1980 10,1 ja 1985 10,5 kuukautta. Määräajaksi vankilaan tuomittujen ehdonalaiseen vapauteen päästämistä on pyritty helpottamaan. Tämän vuoden alussa voimaantulleella RTA:n muutoksella vankilassa kärsittävän vankeusrangaistuksen minimiaika muutettiin 14 vuorokaudeksi entisen kolmen kuukauden asemasta. Ns. jäännösrangaistuksen vankilassa kärsittävää osaa lyhennettiin samanaikaisesti. Uudistuksen tarve ilmeinen Vaikka rangaistuskäytäntöä ja rangaistusten täytäntöönpanoa on siis viime vuosina lievennetty, elinkautiseen vankeusrangaistukseen ei ole kiinnitetty mitään huomiota. Päinvastoin heidän kohdallaan vankilassa vietettävä aika näyttää lisääntyneen. Tämä ihmisryhmä on pieni, mutta se tuskin oikeuttaa heidän unohtamiseen. Elinkautisen rangaistuksen sovittaminen on erittäin raskasta. Erikoisen raskaaksi sen tekee rangaistuksen epämääräisyys; rangaistus voi nimittäin olla pitkäkin, mutta kun sillä on selvä päätepiste, sen sovittaminen on oleellisesti helpompaa kuin "ympäripyöreän". Epämääräisen rangaistuksen alkupuolella ihminen näyttää joutuvan aivan henkisen kestokykynsä rajoille. Vankilan henkilökunnalta vaaditaan silloin erikoista huolenpitoa ja rohkaisevaa ihmiskäsittelyä, että epätoivoiset ratkaisut voidaan välttää. Elinkautiseen rangaistukseen tuomittujen rangaistuksen täytäntöönpanoon näyttää liittyvän kohtuuttomia aineksia. Vankilassa viipymisaika muodostuu perin pitkäksi. On nimittäin muistettava, että esimerkiksi 12 vuodeksi tuomittu voi päästä vapauteen jo 6 vuoden kuluttua. Elinkaudeksi tuomittu, joka vankilassa läheltä seuraa tällaista käytäntöä, tuskin kykenee pitämään rangaistustaan oikeudenmukaisena varsinkin, kun hänen armonanomuksensa samanaikaisesti hylätään vielä 12 vankilavuoden jälkeen. Kärsimystä on vielä viime vuosina lisännyt se, että armonanomusten käsittelykin on saanut epämääräisen luonteen siksi, että käsittelyaika on jossakin tapauksessa kestänyt yli vuoden. Elinkautisen rangaistuksen täytäntöönpanon uudistamisen tarve on mielestäni ilmeinen. Sen puolesta puhuvat tilastot, oikeudenmukaisuuden tarve ja puhtaasti inhimilliset syyt. "Jokaisessa tuomiossa tulee olla armo", muistuttaa vanha tuomariohje. Epämääräisestä rangaistuksesta ei voida päästä muuten kuin palaamalla ennen vuotta 1931 tehtyä lainmuutosta olleeseen käytäntöön, ellei elinkautisesta rangaistuksesta haluta kokonaan luopua. Kun elinkautisen vangin ehdonalaiseen vapauteen pääsy on jo vuosikymmeniä sitten ollut mahdollista 12 vuoden kuluttua, tulisi nyt yleisen rangaistuskäytännön ja rangaistusten täytäntöönpanon inhimillistymisen myötä olla mahdollista määrätä se 10 vuodeksi. Sehän vastaisi silloin 20 vuoden määräaikaisrangaistusta. Näin menetellen nyt vallitseva kohtuuttomuus saataisiin ainakin vähenemään. Lähteet: Anttila – Törnudd – Westling: Elinkautinen kuritushuonerangaistus. Salervo: Elinkautisesta kuritushuonerangaistuksesta käytännön valossa. Sirèn: Oikeustilastoja elinkautiseen rangaistukseen tuomituista 1970- ja 1980-luvuilta.