Vankeinhoitolaitoksen rakennemuutoksista Vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja K.J. Långin artikkeli on yhdistelmä hänen viime keväänä pitämistään vankeinhoito-aiheisista puheista. Menneen vuoden aikana vankiluku on edelleen kehittynyt myönteisesti alenevaan suuntaan. Vuodesta 1978 lähtien jatkunut vankiluvun aleneminen on tänä vuonna nopeutunutkin. Siten vuoden vaihteessa oli parisataa vankia vähemmän kuin vuotta aikaisemmin. Sen jälkeen on eräiden ehdonalaista vapautta koskevien lainmuutosten johdosta ja todennäköisesti myös esitutkintapaketin vaikutuksesta vankiluku vielä laskenut lähes 800:lla edellisen vuoden lukuihin verrattuna. Oheinen kuvio osoittaa kehitystä, joka on ollut todella raju. Kuva 1 Vankiluvun kehityksestä tehtävät johtopäätökset ovat vankeinhoitolaitoksen tulevaisuuden suunnittelun ja sen jatkuvan toiminnan kannalta todella tärkeitä. Samalla kun vankiluku on laskenut, ovat vaatimukset yhteiskunnassa julkisen hallinnon menojen supistamisesta voimistuneet. Supistusvaatimukset perustuvat osittain tuottavuus- ja tehokkuusajatteluun. Sen taustalla on usko siihen, että yksityisen elinkeinoelämän tuottamat palvelut ovat halvempia ja tehokkaampia kuin julkisen hallinnon tuottamat. Samanaikaisesti Suomessa joudutaan myös arvioimaan julkisen hallinnon laajuutta työvoiman tulevan riittävyyden kannalta. Työvoiman riittävyyden tai oikeastaan riittämättömyyden vuoksi joudutaan lähivuosina sijoittamaan kaikki kansalliset työvoimavarat mahdollisimman hyvin. Väestömäärää koskevat ennusteet viittaavat myös siihen, että joudumme todennäköisesti ensi vuosikymmenen aikana ottamaan varsin runsaasti vastaan ulkomaista siirtotyövoimaakin. Joka tapauksessa 1970- ja 1980-lukujen aikana tapahtuneen julkisen hallinnon paisumisen aika on ohi. Tilanne, jossa käytettiin julkista hallintoa suoranaisena työllistäjänä ei enää palaa. Se näkyy mm. siinä virkojen säästötavoitteessa, josta hallitus on tehnyt periaatepäätöksensä. Vankeinhoitolaitos on nyt kahdenlaisen paineen alaisena. Ensiksi selkein numeroin on osoitettavissa, että vankeinhoidon asiakasmäärä on vähentynyt. Tosin asiakaskunta on samalla tullut vaikeahoitoisemmaksi. Sen vuoksi voidaan esittää uusia perusteluja sille, ettei henkilökuntaa tulisi vankien vähentymisestä huolimatta kokonaisuudessaan vähentää. Toiseksi samanaikaisesti vankiluvun alenemisen kanssa esitetään yleisiä koko julkista hallintoa koskevia säästötavoitteita. Hallitus on oikeusministeriön hallinnonalalla vahvistanut tavoitteeksi 170 viran tai tehtävän supistamiseksi. Tästä määrästä todennäköisesti ainakin puolet tulee vankeinhoitolaitoksen puolella vähennettäväksi. Joka tapauksessa julkisen hallinnon supistamispyrkimykset ja vankeinhoitolaitoksen oman asiakaskunnan pieneneminen panevat meidät lähivuosina miettimään uudelleen koko vankeinhoitopolitiikkaa. Keskusvankiloiden pienentäminen Tässä resurssien vapautumistilanteessa tulisi uudelleen strukturoida laitoskantaa. Se merkitsee suurten keskusvankiloiden varsin huomattavaa pienentämistä. Taulukko 1 Keskusvankiloista on tämän tulevaisuuden hahmotelman mukaan tehtävissä noin 200-240 vankipaikan kokoisia laitoksia. Vielä vuosi sitten puhuin ammattiyhdistystilaisuuksissa noin 300 paikan laitoksista. Taulukossa myös Kakola on esitetty yhtenä saneerauskohteena, vaikka sen kohtalo ratkaistaan lopullisesti vasta Kakolanmäki -toimikunnan mietinnön valmistuttua. Taulukosta näkyy, että myös työsiirtolatöitä joudutaan supistamaan. Jo lähivuosina siirtolapaikkojen tavoiteluku on vain 400 aiemman 600 sijasta. Laitoskannan uudelleen strukturointi edellyttää uusia pieniä laitoksia ja todennäköisesti ainakin yhtä suurta henkilökuntaa kuin tällä hetkellä. Uusien laitosten käyttöönotto saattaa jopa vaatia nykyistä suurempaa kokonaishenkilökuntaa. Hallituksen edellyttämät supistamisohjelmat ja säästötavoitteet kulkevat tästä vankeinhoitopoliittisesta linjasta eri tietä ja noudattavat omaa logiikkaansa. Me joudumme ottamaan sen vastaan ja lojaalisti toteuttamaan. Säästämisessä tulisi kuitenkin noudattaa kolmea pääperiaatetta, joista yritin pitää kiinni kovienkin säästöpaineiden toteutuessa. Supistamisvirat säästörahastoon Supistamistoimien yhteydessä täyttämättä jätettävät virat tulisi siirtää eräänlaiseen hallinnonalakohtaiseen pooliin tai "virkapankkiin ". Siitä voitaisiin myöhemmin irrottaa voimavaroja (so. virkoja) niitä tehtäviä varten, jotka joudutaan hoitamaan uusissa laitoksissa tai joita halutaan kehittää vanhoissa laitoksissa. Tällainen virkapooli eli "virkasäästörahasto" merkitsisi, ettei meidän tarvitsisi luopua vapautuneista resursseista lopullisesti vaan ne säilyisivät budjetissa käytettäviksi muutosvirkoina uusia tehtäviä kehitettäessä tai uusia laitoksia miehitettäessä. Suurissa laitoksissa supistamistoimien tulisi tapahtua ilman irtisanomisia ja pääsääntöisesti myös ilman tahdonvastaisia siirtämisiä laitoksesta toiseen. Toisin sanoen uudelleensijoitus tulisi suorittaa ns. luonnollisen poistuman tietä. Epäilen kuitenkin, ettei pakkosiirroistakaan voida kokonaan välttyä. Jos esimerkiksi järjestetään uudelleen Riihimäen keskusvankilan ammattioppilaskoulua, on myös koko sen henkilökunta siirrettävä koulun uuteen sijoituspaikkaan. Vaikka pyrkimyksemme on toteuttaa supistamistoimenpiteitä vapaaehtoisuuden ja luonnollisen poistuman tietä, olen huomannut ensimmäisessä tiedotusvaiheessa syntyvän varsin suuria ja epätodellisiakin pelkoja supistusten vaikutuksista. Virassa olevat henkilöt pelkäävät oikeusasemansa laajempaa muuttumista niin, että omat tehtävät olisivat kokonaan vaakalaudalla. Ennen kaikkea Kakolassa ja Riihimäen keskusvankilassa on ilmaistu tällaisia pelkoja. Haluan korostaa, että tässä tilanteessa tehtävän rakennemuutoksen ei tarvitse johtaa pakkotoimenpiteen käyttöön. Emme kuitenkaan pysty takaamaan (yhtä vähän kuin Valtionrautatietkään) koko henkilökunnallemme jatkuvaa samanlaisena pysyvää työtä laitosten vanhoilla sijaintipaikkakunnilla. Sekä toimenkuvat että toimipaikat saattavat eräissä tapauksissa muuttua. Uusia laitoksia miehitettäessä tarvittavat virat on siis syytä ottaa omasta "virkasäästörahastosta ". Mikäli se ei riitä, olemme valmiita vastaanottamaan ja uudelleen kouluttamaan henkilöitä myös muilta hallinnonaloilta. Tällaisia siirtovirkoja voidaan nähtävästi saada uusien lääninvankiloiden miehittämiseksi mm. Valtionrautateiltä tai Posti- ja telelaitokselta, joilta vapautuu lähivuosina tuhansiakin ihmisiä. Joka tapauksessa muualta siirrettävien henkilöiden ja kokonaisten laitosten vastaanottaminen kuuluu vankeinhoitolaitoksen politiikkaan siitä huolimatta, että suurten keskusvankiloiden osalta olemme itsekin supistamisprosessin alaisena. Vankeinhoitolaitoksen kehittyessä pienempiä laitoksia kohti, se tarvitsee vankia kohti enemmän henkilövoimavaroja kuin suurissa, vaikeasti hallittavissa ja varsin kaavamaisesti hoidetuissa keskusvankiloissa on tarvittu. Säästämis-, supistamis- ja uudelleenstrukturointiohjelma edellyttää johdonmukaista toimintaa. Vankeinhoito-osasto on jo asettanut lähinnä toimistopäälliköistä kokoonpannun pienen taustaryhmän, joka tekee ehdotuksia säästämisohjelman ja rakennemuutosten läpiviemisessä noudatettavista periaatteista. Viimeistään lokakuussa valmistuvaan keskipitkän aikavälin toiminta- ja taloussuunnitelmaan, ns. KTS:aan, on tarkoitus sijoittaa nämä periaatteet. Näistä toivottavasti on ennen sitä voitu järjestöjen ja johtajien kanssa yhteistyössä sopia tai heille ainakin selkeästi tiedottaa. Suunnittelutyössä keskeiset ohjeet antaa tietysti oikeusministeri. Haluan tähdentää, ettei ole syytä pitää rakennemuutosta jonkinlaisena muotiuhitteluna, jota ylijohtaja tai vankeinhoito-osasto maan hallitusta myötäillen levittää kentälle ilman todellista muuttamistarkoitusta. Rakennemuutos on edessä ja julkisen hallinnon supistamispyrkimykset tulevat vaikuttamaan myös vankeinhoitoon ja sen toiminnan kohdentamiseen ja budjetointiin. Muutosprosessi ei välttämättä merkitse sitä, että kokonaistyövoimamme vähenee. Päinvastoin 3500-3800 vankipaikan ylläpitäminen pienissä laitoksissa saattaa jopa vaatia lisää henkilökuntaa. Lisähenkilökunnan olemme valmiita varaamaan oman toiminnan rationalisointihyödystä tai ottamaan vastaan uudelleen koulutettavaksi muualta valtionhallinnolta vapautuvien joukosta. Tiedotussota kesällä 1988 Viime vuosi oli varsin levoton suuren julkisuuskampanjan vuoksi, johon Kakolan karkaamisten ja osittain vankeinhoidontarkastajan lahjomisjutun vuoksi jouduttiin. Vaikka vankeinhoito-osasto on tottunut tiedotusvälineiden koviinkin lähestymistapoihin, alkoi viime kesän julkisuus todella häiritä säännönmukaista virkatyötä. Aikaisemmat mm. vankilomia ja karkaamisia koskevat julkisuusrupeamat ovat kestäneet noin 2-3 viikkoa. Näin on ollut asianlaita 70-luvulla ja 80-luvun alkuvuosina. Viime kesänä vankeinhoitolaitos oli keskeisenä uutisaiheena esillä tiedotusvälineissä ainakin 10 viikkoa eli taukoamatta noin kaksi ja puoli kuukautta. Valtava julkisuus vaikutti tiedotuksen lisäksi johtamiseen. Keskushallinnossa alettiin pitää tiedotusvälineiden mielenkiintoa työtä häiritsevänä. Julkisuus saattoi myös häiritä vankeinhoidon toiminnallista johdonmukaisuutta. Suuresta tiedotusmäärästä oli paljon hyötyäkin. Yleisessä mielipiteessä saatiin läpi tieto laitoskantamme monipuolistamistarpeesta. Ennen kaikkea pienempien ja helpommin hallittavien laitosyksiköiden tarve tuli yleisesti hyväksytyksi. Tieto levisi niin hyvin, että monet ulkopuolisetkin, jotka eivät yleensä seuraa vankeinhoitoa, kyselivät usein laitosten hallittavuudesta ja laitoskannan saneeraamistarpeesta. Viime kesän tiedotuksesta opittiin myös se, että on olemassa piileviä mielipiteitä, jotka purkautuvat heti, kun tulee tilaisuus arvostella vankeinhoitoa. Eräät arvostelijat, joiden motiiveja tietysti voi epäilläkin, olivat vankeinhoitolaitoksen palveluksesta eronneita tai erotettuja. Heidän käynnistämä, vankeinhoito-osastoa vastaan suunnattu ja edelleen jatkuva tiedotuskampanja on ollut varsin epämiellyttävä. Tällaisten ilmiöiden yläpuolelle täytyy kuitenkin asettua ja toivoa, että pitemmällä aikavälillä myös tiedotusvälineet ja suuri yleisö harrastavat sen verran lähdekritiikkiä, ettei uskota vain niitä, jotka väittävät kaiken olevan vialla vankeinhoitolaitoksessa. Tällaiseen lähdekritiikkiin kuuluu myös faktatietojen varmistaminen. Kaiken kaikkiaan vuoden 1988 tiedotussodasta opittiin aika paljon. Vaikka se oli hyvin raskasta ja väsyttävää, se samalla oli hyvin opettavaista aikaa. Todennäköisesti se myös lisäsi vankeinhoitolaitoksen kykyä vastata julkisuuskriiseihin ja yleensäkin hallita kriisejä. Painopisteet toiminnallisia Vaikka vankeinhoidon resurssikäytön painopiste on ennen kaikkea laitoskannan uudelleen strukturoinnissa, ei sen tietenkään voida sanoa olevan toiminnallinen painopiste. Vankeinhoitolaitos on olemassa vain sitä varten, että se ottaa vastaan ja hoitaa yhteiskunnan sille antamat vankeinhoidolliset tehtävät. Sen vuoksi vankien ylläpito, vankien vapauteen valmentaminen, heidän huoltamisensa mutta myös järjestyksen ylläpito ovat vankeinhoitolaitoksen ensisijaisia tehtäviä. Toisin sanoen todellisten painopisteiden täytyy olla toiminnallisia. Tähän asti tapahtuneen ja todennäköisesti edessä olevan kehityksen voidaan arvioida entistä enemmän johtavan vankeinhoidon perinteisten varsin selkeiden toiminnallisten tavoitteiden mutkistumiseen. Vankeinhoitotyö, joka jakaa päiväjärjestyksen työhön ja vapaa-aikaan, on jo muuttunut varsin oleellisesti. Vankityön rinnalle on 70-luvun puolivälistä asti tullut runsaasti muita toimintoja. Samalla työhön sijoitettavien ja työkykyisten määrä on alenevan vankiluvun myötä vähentynyt. Sen vuoksi joudumme tulevaisuudessa nykyistä enemmän suunnittelemaan työn ja koulutuksen rinnalle muita toimintoja. Uudet toiminnot ovat eri tavoin kuntouttavia, sosiaalista vireyttä ja aktiviteettia ylläpitäviä laitostoimintoja, jotka täyttävät vangin päiväjärjestystä olematta sanan varsinaisessa mielessä tuottavia. Tällaisten toimintojen tuottavuus on vankien mielenterveyden ylläpidossa tai ainakin mielenterveydellisen tilan huononemisen estämisessä. Parhaassa tapauksessa ne vahvistavat vangin omanarvontunnetta ja ylläpitävät vapaudessa tarvittavaa sosiaalista toimintakykyä. Uusien osatoimintojen kehittämisessä on kaksi hyvin tärkeää periaatetta. Ensiksi, vuorovaikutuksen vahvistaminen. Vain vuorovaikutuksella pystymme luomaan vankiyhteisön ja työntekijäyhteisön välillä luontevia sosiaalisia suhteita. Toiseksi, toimenkuvien monipuolistaminen. Työntekijäyhteisössä kaikkien pitää olla valmiita tekemään kaikkea, mitä he suinkin osaavat. Toimivat vuorovaikutussuhteet ovat laitostoiminnan hallinnon ja laitosjärjestyksen ylläpidon välttämätön edellytys. Vankien ja vankeinhoitajien välinen vuorovaikutus on ehdoton edellytys sille, että onnistumme työssämme. Tehokas ja merkityksellinen vuorovaikutus rakentuu omanarvontuntoisen henkilökunnan sekä vastaanottavan ja motivoidun vangin välisille suhteille. Vuorovaikutussuhteeseen kuuluu myös tarve monipuolistaa eri virkamiesten toimenkuvaa. Vanhat lokeroidut työnjaot eivät enää vastaa niitä tarpeita, jotka syntyvät monipuolisemman vuorovaikutuksen myötä. Kuvaamaani kehitykseen kuuluu, että perushenkilökunta, sanoisin vankeinhoidon ammattilaiset, joilla ei ole välttämättä kovin pitkälle vietyä erityiskoulutusta, tulee olemaan muutosprosessin avainryhmä. Henkilöstön uudet tehtävät tulee rakentaa nimenomaan vanhojen perustehtävien pohjalta. Vaikka näin ilmaisen tiettyä epäluuloisuutta spesialisteja kohtaan, me tarvitsemme mielestäni edelleen spesialisteja. Nämä spesialistit ovat kuitenkin vankeinhoitotyön palvelijoita eivätkä sen käskijöitä. Sosiaalityö, kuntoutus, opetus ja tietysti terveydenhuolto vaativat oman erikoishenkilöstönsä. Erikoishenkilöstön hyvä yhteistyö perushenkilöstön kanssa on menestyksellisen vankeinhoidon tärkeä edellytys. Sosiaalityössä olemme jääneet muusta yhteiskunnasta jälkeen. Vankeinhoidon sosiaalisen kuntoutuksen ja sosiaalityön alueella on ilmiselviä puutteita. Ne saattavat osittain johtua siitä, ettei ole riittävästi koulutettua henkilökuntaa. Vaikka ns. muodollinen pätevyys tai virkanimike ei sinänsä takaa asiallista pätevyyttä, lähivuosina tullaan nähtävästi poistamaan sosiaaliohjaajan nimike ja sen tilalle ottamaan käyttöön sosiaalityöntekijä-nimike siihen kuuluvine pätevyysvaatimuksineen. Myös sosiaali- ja opetustoimen apulaisjohtajien sekä eräiden muiden tähän vastuualueeseen kuuluviin virkoihin tarvitaan vankeinhoidon ulkopuolella koulutettua ja muualla työkokemusta hankkinutta henkilöstöä. Samalla joudutaan parantamaan näiden ryhmien palkkausta. Juuri näihin tehtäviin tullaan ulkopuolisia palkkaamaan huomattavasti nykyistä enemmän. Ulkopuolinen rekrytointi on välttämätöntä sekä muodollisen että asiallisen pätevyyden kohentamiseksi. Sosiaali- ja kuntoutustyön alue on ongelmallinen vankeinhoidon oman koulutusjärjestelmän kannalta. Sen vuoksi toinen painopistealue tulee olemaan koko henkilökunnan jatko- ja täydennyskoulutuksen voimakas kehittäminen näitä tehtäviä silmälläpitäen. Henkilökunnan koulutusjärjestelmän vahvistaminen ja monipuolistaminen on välttämätöntä, jos halutaan viedä edessä olevia rakennemuutoksia kunnialla läpi. Toisin sanoen vain koulutukseen voimakkaasti panostamalla voimme taata, että vuorovaikutussuhteet ja toimenkuvien monipuolistamispyrkimykset todella toteutuvat. KHY:n asema Kriminaalihuoltoyhdistystä koskeva selvitys, Kriminaalihuollon kehittämistoimikunnan mietintö, on tänä vuonna julkaistu. Toimikunta työskenteli marraskuusta 1987 lähtien ja jätti mietintönsä helmikuussa 1989. Vaikka vankeinhoito-osasto ei ole vielä ottanut kantaa Kriminaalihuoltoyhdistyksen asemaan, haluan todeta pari asiaa, joissa olen eri mieltä toimikunnan kanssa. Teen tämän, jottei syntyisi epätietoisuutta vankeinhoito-osaston johdon suhtautumisesta ko. mietintöön. Kriminaalihuoltotyön itsenäisyyttä, sen autonomiaa, tulisi ylläpitää ja vahvistaa kaikin keinoin. Siitä olen samaa mieltä toimikunnan kanssa. Toimikunta kuitenkin tarjoaa hyvin näennäisen uudelleenorganisointitavan tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Se ehdottaa kriminaalihuoltoa koskevien asioiden siirtämistä oikeusministeriön oikeushallinto-osaston alaisuuteen. Tällainen uusi alistussuhde, jolla pyritään nähtävästi vähentämään vankeinhoito-osaston vaikutusta, on organisatorisesti varsin epärealistinen. Siihen ei liene juuri muita perusteita kuin epäluuloisuus vankeinhoito-osaston muka dominoivaa kriminaalipoliittista asemaa kohtaan. Tarjotulla organisaatiomallilla ei ole tietämäni mukaan yhtään muualla maailmassa toteutettua vastinetta. Kuitenkin olen - kuten jo sanoin - toimikunnan kanssa samaa mieltä kriminaalihuoltotyön autonomian säilyttämisestä ja kehittämisestä. Vankeinhoidon ja kriminaalihuollon asiakkaat, ja yleensä koko seuraamusjärjestelmän kohteet, suhtautuvat epäluuloisesti niihin viranomaisiin, jotka toimeenpanevat nämä seuraamukset tai muuten valvovat heitä. Heillä on tietysti todellisia kokemuksia siitä, että viranomaiset valvovat heitä monessa suhteessa turhissa asioissa. Turha valvonta ja siitä aiheutuvat monet ristiriidat johtuvat usein eri viranomaistahojen puuttumisvelvoitteista ja siitä, että rikosoikeudellisiin seuraamuksiin aina sisältyy kielteisiäkin toimenpiteitä. Mm. vankiloissa joudutaan soveltamaan monenlaisia kontrolli- ja pakkokeinoja. Vankeinhoito-osasto julistaa ehdonalaisia vapauksia menetetyiksi jne. Toiminnan kontrolloivan luonteen vuoksi myönteinen ja palveluperiaatteeseen nojautuva suhde virallisen valtiollisen organisaation ja asiakkaiden välillä ei välttämättä ole hyvin selkeä. Sen vuoksi on hyvin tärkeää toiminnallisen autonomian kehittäminen kriminaalihuoltotyössä niin, että asiakkaat todella luottavat sitä tekevään organisaatioon ja kääntyvät sen puoleen ollessaan pulassa sekä valvontavelvoitteista huolimatta pitävät sitä todellisena tukijana. Tällainen asiakkaiden edunvalvojan rooli on kriminaalihuoltoon kuuluvan sosiaalityön ehkä tärkein funktio. Olen itse päätynyt siihen, että tämä autonomia todennäköisesti parhaiten toteutuu, jollei kriminaalihuoltotyötä kokonaan integroida valtion tai kuntien hallintoon. Vain asiakkaiden puolesta taisteleva autonominen organisaatio, joka voi rajustikin arvostella sekä kuntien sosiaalityötä että vankeinhoito-osaston ja valtion toimia, voi saavuttaa asiakkaiden luottamuksen. Mm. asuntokeskustelua seuratessani en ole voinut välttyä havainnolta, että sosiaalisesti heikkojen ja köyhien puolesta taistelijoita on aivan liian vähän tässä maassa. Kehotankin kriminaalihuoltoyhdistystä jatkamaan valtionhallinnon ulkopuolisena puolivirallisena elimenä, julkisoikeudellisena yhdistyksenä ja tänä Ranskan vallankumouksen juhlavuotena lähtemään taisteluun asiakkaittensa puolesta jäykkää valtiota sekä uusia ja köyhien palveluita torjuvia järjestelmiä vastaan. Kriminaalihuollon "vallankumous" syntyy siitä, että autonominen organisaatio taistelee asiakkaittensa etujen puolesta ja samalla huolehtii siitä, että asiakkaat saavat inhimillisen kohtelun ja voivat sijoittua yhteiskuntaan. Tätä työtä ei edistetä näennäisjärjestelyillä ja organisaatiokaavioiden laatikkoleikeillä. Kriminaalihuoltotyön toinen ongelma liittyy tietysti resursseihin. Toimikunta on lähtenyt siitä, että etupäässä kunnat normaalisuusperiaatteen mukaisesti huolehtivat kriminaalihuoltoon liittyvistä palvelutehtävistä. Asuntopalvelut, työnvälityspalvelut, lastensuojelutoimenpiteet jne. kuuluvat tietysti erityisviranomaisille ja niiden rahoittamille yhteistyökumppaneille eri puolilla yhteiskuntaa. Kriminaalihuollon asiakkaat kuitenkin ovat tavallisesti palvelujonojen päässä eivätkä aina pääse edes jonoihin. Silloin on mielestäni tälle asiakasryhmälle tarpeen ylläpitää täydentävää palvelutuotantoa ns. normaalipalvelujen rinnalla vielä hyvin pitkään. Olen toimikunnan kanssa täysin samaa mieltä siitä, että kriminaalihuollon tarvitsemaa palvelutuotantoa tulisi kehittää normaalijärjestelmien ylläpitämiseksi. Tästä huolimatta Kriminaalihuoltoyhdistyksen täytyy ylläpitää jonkin verran omaa palvelutuotantoa ja ehkä myös palvelujen kokeilutoimintaa, koska sen asiakkaita yhteiskunnan muissa palveluyksiköissä diskriminoidaan. Väite diskriminaatiosta koskee sekä kuntia että valtiota. Diskriminoinnin vastustaminen palvelujen tuotannossa ja ennen kaikkea ns. normaalipalvelujen välityksessä on siis kriminaalihuoltotyön tärkeä tehtävä. Tässäkin asiassa Kriminaalihuoltoyhdistyksellä on taistelijan, agentin ja asianajajan tehtävä asiakkaittensa puolesta. Toivon siis, että Kriminaalihuoltoyhdistys autonomisena yksikkönä voisi jatkaa nykyisessä muodossaan. Samalla haluan myös vahvistaa Kriminaalihuoltoyhdistyksen autonomiaa ja sen halua taistella asiakkaittensa puolesta. Taistelussa ei tarvitse kunnioittaa vankeinhoitolaitoksen ylijohtajaa eikä muita kriminaalipolitiikan vaikuttajia. Tavoitteiden asettelussa valtionapujärjestelmän siirtäminen joillakin näennäisperusteilla pois vankeinhoitotoiminnan läheisyydestä saattaa merkitä yhteisen asiakkaiston intressien hylkäämistä. On muistettava, että vankeinhoito käsittelee samojen asiakkaiden asioita kuin Kriminaalihuoltoyhdistyskin ja että mm. vankilatyö on tehokas ja tärkeä kriminaalihuoltotyön muoto. Tulevaan kehitykseen liittyy uusien seuraamusten toimeenpano-organisaatio. Olen vakuuttunut, että Kriminaalihuoltoyhdistys autonomisena organisaationa pystyy ottamaan vastaan myös yhdyskuntapalvelun järjestelytehtävät. On turhaa väittää, että tällaisen seuraamuksen käytännön toimeenpano välttämättä vaatisi valtion organisaatiota. Kyllä itsenäinen ja hallinnollisesti joustava julkisoikeudellinen yhdistys voidaan valtuuttaa tehtävään semminkin kun palvelupaikkojen tarjoajat todennäköisesti suurimmaksi osaksi tulevat olemaan yksityisoikeudellisia järjestöjä, kuntia tai seurakuntia. Autonomia tarkoittaa sitä, ettei vankeinhoito-osasto tule puuttumaan Kriminaalihuoltoyhdistyksen sisäiseen toimintaan. Autonomia on luotu asiakkaiden etujen vuoksi. Kriminaalihuoltoyhdistyksen yhtenä ja samalla hyvin tärkeänä tehtävänä on kehittää ja koordinoida yhteistyötä niiden kunnallisten ja valtiollisten organisaatioiden kanssa, jotka palvelevat samoja asiakkaita. Toivottavasti olen pystynyt esittämään kantani riittävän selvästi.