Kuri siirtyi kiveen - Kakola ja vallan teknologia 1839-1879 Tapio Onnela Kirjoitus perustuu Turun yliopiston kulttuurihistorian pro gradu -tutkielmaan: Rangaistusjärjestelmän muutokset ja Turun rangaistusvankilan arkkitehtuuri 1853-1879. Kakolan mahtavat kivimuurit hallitsivat pitkään tälle vuosisadalle Turun siluettia. Symboliarvoltaan yhtä merkittäviä ja näyttäviä julkisia rakennuksia olivat vain Turun linna ja Tuomiokirkko. Kakola rakennettiin alun perin työ- ja ojennuslaitokseksi työttömiä, köyhiä, irtolaisia ja juoppoja varten. Laitoksen nimirulliin joutuivat usein myös varsinaiset rikolliset, sillä 1800-luvulla ei irtolaisten käsittelyä ja vankeinhoitoa kovin tarkasti eroteltu toisistaan. Vuonna 1839 annetun keisarillisen ohjesäännön mukaan Turun työ- ja ojennuslaitoksen tarkoitus oli: "pahanelkisellä miesväellä teettää työtä siten, että estettäisiin vaara jonka senkaltaisen väen kuljeskelu aiheuttaa ja samalla vaikutettaisiin heidän tapainsa parannukseen. " Laitoksen perustaminen oli väestöön suunnattua kontrollipolitiikkaa, päättäjät pelkäsivät lisääntyneiden elinkeinovapauksien mukanaan tuomia yhteiskunnallisia häiriöitä. Köyhyys, rikollisuus, sairaudet ja muut poikkeamat haluttiin institutionalisoida laitoksiin. Takana oli ajatus siitä, että yksilöitä voitaisiin muokata paremmiksi kasvatuksen ja koulutuksen avulla tai fyysistä ympäristöä muuttamalla. Turun työ- ja ojennuslaitoksen suunnittelu annettiin Yleisten rakennusten ylihallitukselle, jonka laatimissa piirustuksissa päärakennuksesta tuli kolmikerroksinen, yhteisvankilaperiaatteella toimiva työ- ja ojennuslaitos. Kakolan vanhempi osa on nykyään ulkoasultaan lähes samanlainen kuin valmistuttuaan 1853. Rakennuksen massiivinen symmetrisyys tuo mieleen renessanssipalatsin, johon viittaa rakennuksen julkisivumateriaalikin, laitoksen läheisyydestä louhittu kivi, vankilan slangilla "kakoliitti". Laitokseen valmistui suuria makuusaleja, avaria työtiloja, sairaala ja oma valoisa kirkko. Henkilökunta asui perheineen samassa rakennuksessa hoidokkien kanssa. Nykyisessä Kakolassa on vain joitakin harvoja huonetiloja, kuten henkilökunnan ruokala ja laitoksen kirkko, jotka ovat säilyneet lähes muuttumattomina tältä Kakolan varhaisemmalta kaudelta. Laitoksen työtoiminnasta on jäljellä vain vähän tietoja, todennäköisesti siellä harjoitettiin ainakin puusepäntöitä, korien punontaa ja kenkien valmistusta. Rakennus toimi työ- ja ojennuslaitoksena hyvin lyhyen ajan. Krimin sodan puhjettua 1853 siirrettiin rannikkokaupungeissa olevien vankiloiden asukkaita sisämaahan ja tilalle marssi sotilaita. Vuoden 1854 lopussa 160-paikkaisessa ojennuslaitoksessa oli vain 16 hoidokkia. Viimeiset ojennettavat lähtivät laitoksesta 1855 ja sotilaat isännöivät taloa vuoteen 1862. Kakola vankilaksi 1862 Krimin sodan päätyttyä alettiin rakennuksille suunnitella uutta käyttöä. Kakolassa pidettiin 1858 katselmus, jonka tuloksena Turun työ- ja ojennuslaitos lakkautettiin ja rangaistusvankila perustettiin vapautuneisiin tiloihin. Katselmusmiehet totesivat tämän kalliin, mutta huolella rakennetun laitoksen soveltuvan varsin mainiosti vankilakäyttöön. Kakola oli kärsinyt melkoisia vaurioita oltuaan vuosia sotilaiden käytössä, joten korjaus ja muutostyöt olivat välttämättömiä. Lääninarkkitehti G.T. Chiewitz saikin 1859 tehtäväksi suunnitelmien laatimisen Kakolan muuttamiseksi 350-paikkaiseksi rangaistusvankilaksi. Muutokset eivät olleet suuren suuria. Huomattavin tilanlisäys 160-paikkaiseen työ- ja ojennuslaitokseen saatiin helposti muuttamalla osa entisistä työsaleista makuusaleiksi. Kalterit jouduttiin asentamaan nyt myös rakennuksen toiseen ja kolmanteen kerrokseen, aluetta tasoiteltiin ja se ympäröitiin muurilla. Tiukka ohjesääntö Kun tsaari antoi Turun Rangaistusvankilan perustamispäätöksen helmikuussa 1860, tuli Turusta merkittävä vankeinhoidonkeskus. Kaupungissa oli jo ennestään Turun linnassa sijaitseva lääninvankila sekä naisia varten 1737 perustettu Turun kehruuhuone. Rangaistusvankilaan sijoitettiin kaikki lähiseudun vangit ja lisäksi pidemmän tuomion saaneet rikolliset koko maasta. Vuonna 1861 annettu ohjesääntö määritteli Kakolan päivittäistä elämää: herätys oli klo 5.00, valoisana aikana klo 4.00, minkä jälkeen työskenneltiin iltayhdeksään asti. Keskiviikko, lauantai ja sunnuntai olivat vähän helpompia päiviä, työnteon lomassa oli uskonnonopetusta, kylpemistä, kevyempiä taloustöitä ja sunnuntaisin jumalanpalvelus ja lukemista. Vankeja kiellettiin puhumasta tekemistään rikoksista. Kaikenlainen "kujeilu", kevytmieliset keskustelunaiheet ja laulut olivat kiellettyjä. Tottelematon vanki sai rangaistukseksi pimeää koppia, ruokarajoituksia, raudoissa pitämistä tai ruumiillista kuritusta. Ohjesääntö oli varsin tiukka myös laitoksen henkilökuntaa kohtaan. Esimerkiksi vankilanjohtaja ei saanut poistua kaupungista ilman läänin kuvernöörin lupaa eikä vankilan vahtimestari, joka vastaisi suunnilleen nykyistä vartiopäällikköä, saanut poistua laitoksen alueelta ilman johtajan lupaa. Kakolassa työskenteli 1860-luvulla johtajan lisäksi kirjanpitäjä, kaksi vahtimestaria ja 20 vanginvartijaa. Laitoksen pappi ja lääkäri olivat samalla myös lääninvankilan palveluksessa. Kivitöitä ja ruuanlaittoa Vangeille annettu opetus oli melko vaatimatonta 1860-luvulla. Alkeisopetus jäi katekismuksen kuulustelun tasolle. Joitakin vankeja saattoi vankilan pastori opettaa lukemaan. Ammattikoulutusta vankilassa antoi kaupungin muurari, joka opetti vangeille vankilan pääasiallisinta työtä eli kivenhakkuuta. Osan vapaa-ajastaan vangit saattoivat tehdä työtä myös omaan laskuunsa, yleensä puutöitä. Viranomaisten suureksi närkästykseksi suurin osa vangeista vietti kuitenkin aikansa, "toimettomina lorvaillen" ja kruunun laskuun tehtävät työt etenivät etanan vauhdilla. Vankien ruokailu poikkesi huomattavasti nykyisten laitosten keskuskeittiösysteemistä. Kakolassa oli periaatteessa voimassa vankien ylläpitämä artellijärjestelmä, jonka puitteissa vangit hoitelivat ruuanlaiton ja hankinnan leipomista myöten itsenäisesti. Suurin osa vangeista kuitenkin valmisti ruokansa itse artellinkin ulkopuolella, josta seurasi melkoinen tungos keittiöön. Ruoka perustui ruis- ja ohrajauhoihin, ohraryyneihin, suolalihaan ja suolasilakoihin. Jano sammutettiin kaljalla tai piimällä. Vangit saivat lisäksi neljä penniä päivässä käteistä rahaa mm. juuresten ostoon. Leivät leivottiin ja kalja pantiin työ- ja ojennuslaitoksen aikana valmistuneessa leipomorakennuksessa, jossa nykyisin toimii Kakolan keittiö. Kakolan ruhtinaat Kakolassa suoritettiin 1865 perusteellinen tarkastus, joka oli osa koko maata kattavaa selvitystyötä maan vankiloiden tilasta. Maassamme oli tuolloin yli 80 vankilaa. Vankilareformi oli käynnistymässä ja vapausrangaistuksista oli tulossa pääasiallisin rangaistus ruumiinrangaistuksen tilalle. Tarkastuksen tekivät silloiset vankeinhoitoreformin johtohenkilöt K.G. Ehrström (k. 1886) ja Adolf Grotenfelt (k. 1892). Kummatkin lakitieteilijät kannattivat kansainväliseen tapaan vapausrangaistusten, sellivankiloiden ja parannusperiaatteen laajempaa käyttöönottoa. Vankeinhoitotekniikan kannalta Kakolan rakennukset olivat korjauksista huolimatta auttamattoman vanhanaikaisia, vaikka ne rakenteeltaan olivatkin hyväkuntoisia. Rakennus noudatti selkeästi yhteisvankilaperiaatetta: yhteiset makuutilat, työsalit, käytävät ja keittiö sallivat vankien vapaan kanssakäymisen. Siitä eivät modernia vankeinhoitoreformia kannattavat tarkastajat pitäneet. Tarkastajien mielestä vankien olosuhteet olivat aivan liian hyvät. Vankeja ei rasitettu rautakahleilla eikä kovalla työllä, heillä oli hyvä vuode, lämpimiä vaatteita ja ruoka oli parempaa kuin "vapaitten työläisten". Kakola ei siis onnistunut pelottelemaan rikollisuuteen taipuvaisia henkilöitä. Tarkastajia harmitti vankilan löysä kuri, vangeilla tuntui olleen Kakolassa sopimattoman hauskaa. He saattoivat viettää aikaansa vankilan piha-alueella työtä vailla "pilaillen ja kujeillen". Kakolassa esiintyi jopa viinanjuontia, kortinpeluuta ja tupakanpolttoa. Väitettiin myös, että vartijat pelkäsivät vankeja enemmän kuin nämä vartijoita. Samantyyppisiä kommentteja esiintyi myös sanomalehdistössä. Helsingfors Dagbladin artikkelissa vuodelta 1868 kadehdittiin Kakolan rangaistusvankien asuttamaa kaunista palatsia ja väitettiin, että vankeja kohdellaan siellä vapaisiin verrattuna kuin ruhtinaita. Grotenfelt ja Ehrström ajoivat "inhimillisempiä vankilaoloja", heidän mielestään rangaistuksen tärkein tavoite tulisi olla rikollisten parantaminen. Turun Kakola oli kaoottinen ja turmeleva paikka, jossa vangit saattoivat järjestyksen ja kurin puutteessa nauttia liiallisista vapauksista. Vankilassa, jossa vangit olivat keskenään jatkuvasti tekemisissä, rikollisuus leviäisi sairauden kaltaisena tartuntana. Sellivankila toisi järjestystä ja selkeyttä, se parantaisi rikollisuuden samalla kun se pelottelisi rikollisia pelkällä olemassaolollaan. Vankilareformissa 1860-luvulla oli kyse paitsi humaanisuudesta, myös kurin koventamisesta vankiloissa. Vankien parantamisesta vankiloiden avulla edellytti rangaistuslaitoksia, joka myös arkkitehtuuriltaan soveltaisivat tarkoitukseensa. Kakola ei tähän tehtävään sopinut. Vangit tuodaan näkyville Ideologiset edellytykset sellivankiloihin siirtymiselle olivat jo pitkään olleet olemassa. Lukuisissa komiteamietinnöissä, asetuksissa ja lehdistössä oli esitelty sellijärjestelmän etuja ja tarpeellisuutta. Suomessa oli jo 1700-luvun lopulta asti puhuttu sellijärjestelmän paremmuudesta yhteisvankilaan nähden. Ruotsissa väitettiin 1840-luvulla käyttöönotetun sellivankilajärjestelmän jo 1860-luvulla selvästi laskeneen rikollisuuslukuja. Yksinäissellien käyttöönotto ilmensi yksilöivän tarkkailun syntyä. Viranomaisten tiedonhalu alkoi kasvaa ja vangeista alettiin kerätä yhä enemmän yksilöitävissä olevia tietoja. Ennen yhteisvankeudessa pidettyjen vankien massa tai joukko alkoi nyt eriytyä yksilöiksi ja tapauksiksi. Vankilaintarkastaja totesi 1871 perustellessaan sellijärjestelmän tarpeellisuutta: "... se luo vankilan päällystölle mahdollisuuden huolellisesti tarkkailla ja käsittelyn puolesta yksilöidä vankeja, sekä soveltaa kuria jokaisen vangin tilanteen ja tarpeen mukaan. . . " Kakolanmäelle valmistui 1879 kaksi selliosastoa vanhan päärakennuksen yhteyteen. Sellisiivissä oli 75 täydellistä päiväselliä eli ns. philadelphialaista yksinäiseristysselliä sekä 75 ns. auburnilaista yöselliä, joissa vanki viettäisi yönsä ja tekisi päivällä yhdessä muiden vankien kanssa töitä. Vankityövoiman organisoiminen teollisesti tuottavaksi oli yösellien avulla helpompaa. Päiväselliosasto oli rakennettu tyypillisen yksinäissellijärjestelmän mukaan siten, että sellit oli sijoitettu siipirakennuksen ulkoseiniä pitkin. Keskelle jäi suuri avonainen tila, joka ulottui kaikkien kerrosten läpi. Ensimmäinen tällainen vankilarakennus, jossa oli avonainen keskushalli, valmistui Roomaan 1704. Alunperin sen tarkoituksena oli suoda jokaisen sellin asukille näkö- ja kuuloyhteys jumalanpalvelukseen ja alttarille. Kaikissa 1800-luvun hoitolaitoksissa, joihin nykyiset laitoksemme pohjautuvat, yleisenä trendinä oli yhä hienosyisempi eriytyminen. Mitä erilaisemmille poikkeavuuksille rakennettiin omia laitoksiaan. Enää ei riittänyt, että naiset eroteltiin miehistä, nyt myös vanhukset eroteltiin lapsista, rauhattomat mielisairaat rauhallisista, koulutuskelpoiset vammaiset kelvottomista. Mielisairaat, tylsämieliset, sokeat, kuurot, sukupuolitauteja sairastavat ja erilaisista epidemioista kärsivät saivat omat laitoksensa. Vankiloissa tämä eriytyminen näkyi sellivankiloiden lisääntymisenä ja yhteisvankiloiden vähittäisenä häviämisenä. Eriytyminen johtui osaltaan siitä, että tuotantoelämässä oli saatu hyviä kokemuksia työvaiheiden osittamisesta ja eriyttämisestä ja tuloksia haluttiin saavuttaa myös ihmisten käsittelyssä. Erilaisten tietojen keräämiseen ihmisistä ja niiden hyödyntämiseen perustuu myös nykyisen yhteiskuntapolitiikkamme ohjailu. Valta on tietoa, jonka hallinta on poliittisen teknologian perusta. Meidän aikanamme erilaisen tiedon kerääminen ja käsittely on vain monin verroin tehokkaampaa. Vallan teknologia Uusi teollisen yhteiskunnan edellyttämä valtajärjestelmä ja rangaistusajattelu loi myös uudenlaisen arkkitehtuurin. Kakolan rakennukset ovat olleet yli sata vuotta käytössä niiden arkkitehtuurin ja perusrakenteen säilyessä lähes muuttumattomina. Kakola ja sen edustama rangaistusjärjestelmä ei ole onnistunut poistamaan rikollisuutta ja sen turmiollista vaikutusta on epäilty jo vankilan perustamisesta lähtien. Kenties nuo rakennukset ovatkin palvelleet jotakin muuta funktiota. Nykyaikainen tietoyhteiskunta, jossa tietokoneet, elektroniset verkot, informaatiotulva ja tehokas, massiivinen byrokratia ovat moninkertaistaneet tarkkailtavien joukon, toimii sellivankilan tavoin, mutta keinot ovat hienostuneempia ja teknisesti ylivertaisia. Poliittisen teknologian kaava on edelleen samanlainen, Kakolan sellisiivet ovat sen eräänlainen kivettynyt alkumuoto. Nuo rakennukset ovat konkretisoituma tai kuva teknologiasta, jossa näkyvissä olevalla yksilöllä ja tiedolla hänestä on kiinteä suhde valtaan ja sen käyttöön. Kakolanmäen tulevasta kohtalosta kerrotaan tämän lehden Tapahtunutta-osastossa.