Keskusteluilla kunnon kansalaiseksi? Poimintoja yksityisvalvojan päiväkirjasta Kirsti Kuivajärvi Olli vapautui vankilasta huhtikuussa 1987. Olin tavannut hänet kerran vankilassa viikkoa ennen vapautumista. Sitä ennen Kriminaalihuoltoyhdistyksen sosiaalityöntekijä oli tavannut hänet vankilassa ja selvittänyt valvontaan kuuluvat rutiinit sekä saanut Ollilta alustavan suostumuksen siihen, että hänen valvojanaan aloittaisi yksityishenkilö KHY:n valvonnan sijasta. Uskon, että valvojataholla ei ollut Ollille muuta merkitystä kuin ehdoton halu välttää poliisin valvonta. Kiinnostukseni valvontatyön sisältöön ja mahdollisuuksiin tukea valvottavaa lainsäädännön valvonnalle osoittamassa tehtävässä ("estää ehdonalaiseen vapauteen päästettyä tekemästä uutta rikosta ja tukea valvottavaa tämän pyrkiessä elämään nuhteettomasti") vei minut yrittämään myös yksityisvalvojan tehtävässä. Valvontaa olin tarkastellut aiemmin tutkimustyössä. Lisäksi olin tätä ennen toiminut lyhyehkön ajan KHY:n aluetoimiston sosiaalityöntekijänä, joten kokemukseni valvojan työstä eivät olleet aivan olemattomat. Näitä kokemuksia halusin nyt siis täydentää. Valvojaksi ryhtyessäni yksi motiivini oli myös se, että valvontasuhteen kautta pysyisin edes hieman ajan tasalla marginaaliväestön elämän todellisuudesta. Virastossa kirjoituspöydän takana työskentelevä tutkija on varsin kaukana virastonsa asiakkaiden ongelmista. Kuva asiakkaista on helposti väärä tai ainakin hämärä, ellei heitä edes tapaa aika ajoin. Luonnollisesti käsitys rikoksentekijöiden ja huono-osaisten elämästä voi olla vääristynyt, vaikka heidän kanssaan ollaan tekemisissäkin. KHY:n aluetoimistosta sain ensimmäiset tiedot valvottavastani. Olli oli 24-vuotias, neljättä kertaa vankilassa. Hänen rikoksensa olivat etupäässä omaisuusrikoksia ja virkamiehen (poliisin) väkivaltaisia vastustamisia. Viimeinen tuomio oli ollut suhteellisen pitkä, yli neljä vuotta. Lisäksi minulle kerrottiin, että Ollilla oli jokin pitkäaikaissairaus, jonka vuoksi hänen ulkonäkönsä oli jonkin verran poikkeava. Ulkonäkö oli mahdollisesti yksi tekijä, jonka vuoksi Olli helposti oli joutunut kahnauksiin etenkin virkavallan kanssa. Ensi tapaaminen vankilassa sujui hyvin. Tällä tapaamisella kerroin paljon itsestäni: kuka olin, mitä työtä tein, miksi halusin yksityisvalvojaksi ja mitkä asiat minulle olivat sillä hetkellä elämässä tärkeitä. Olli kuunteli kiinnostuneena ja hieman ihmeissään. Ilmeisesti hän ei ollut tottunut tällaiseen jutusteluun aiemmissa valinnoissaan. Toivoin oman avoimuuteni auttavan luottamuksellisen valvontasuhteen syntymistä. Vankilatapaamisella sain Ollista myönteisen kuvan. Hän kertoi avoimesti asioistaan. Huomiota herättävä piirre hänessä oli erikoinen ulkonäkö. Yritin käyttäytyä mahdollisimman luontevasti, jottei omasta ennakkoluuloisuudestani tulisi vuorovaikutusta vaikeuttavaa estettä. Ensi tapaaminen palveli tutustumista puolin ja toisin. Valvonnan muodollinen puoli käytiin myös lävitse. Seuraava tapaaminen sovittiin runsaan viikon päähän heti vapautumisen jälkeiseksi päiväksi. Tapaamispaikaksi sovittiin KHY:n aluetoimisto. En kuitenkaan suhtautunut optimistisesti Ollin tulevaisuuteen. Hän oli ilman asuntoa, vaikka aluksi saattoikin mennä äitinsä luo asumaan. Hänellä ei ollut työtä tiedossa eikä hänellä ollut ammatillista koulutusta. Hänellä oli unelmainen käsitys siitä, miten elämä järjestyisi vapaudessa. Kun ensi tapaamisella kysyin, osasiko valvottavani mainita sellaisia tekijöitä, jotka saattaisivat vaikeuttaa tai estää selviytymistä vapaudessa, hän oli ymmällään ja kielsi tällaisten esteiden olemassaolon. Ensimmäinen virhe Ollin kohdalla tapahtui jo vankilassa: vapautumisen valmisteleminen jäi tekemättä. Vankeinhoidon sisältöön tulisi aina kuulua riittävä vapautumistilanteen realisointi. Sen tulisi tapahtua vankilan erityishenkilöstön, vangin ja tulevan valvojan välisenä yhteistyönä. Vapautumisen suunnittelun pitäisi alkaa hyvissä ajoin. Onneksi vankeinhoitoa ja kriminaalihuoltoa ollaan ainakin ohjeistojen tasolla kehittämässä tähän suuntaan. Kuvaamassani valvontasuhteessa yksi tapaaminen vankilassa ei riittänyt elämän suunnitteluun, sitä oli tarkoitus jatkaa valvonnan aikana siviilissä. Aluksi valvottavani aikoi lomailla vapaudessa, totutella uuteen elämänvaiheeseen ja hieman irrotellakin. En pitänyt sitä pahana; vuosia kestäneen laitoseristyksen jälkeen kuka tahansa tarvinnee lomaa, lepoa ja sopeutumisvaihetta. Parin vuoden vankeuden aikana yhteiskunta oli muuttunut. Lähiympäristökin oli muuttunut, oli tullut metrot jne. Alkuvaiheessa tapasimme vajaan parin viikon välein ja lisäksi tapaamisten välissä vielä soitettiin kuulumisia. Puhuimme töihinmenosta, asunnonhausta, perhesuhteista, Ollin sairaudesta jne. Alussa käsittelimme pitkään Ollin ulkonäöstä aiheutuvia ongelmia. Lähinnä kyse oli ympäristön epäluuloisesta suhtautumisesta; Olli itse oli oppinut ulkonäkönsä jo hyväksymään. Lisäksi pohdimme, miten Olli voisi muuttaa suhtautumistaan poliiseihin ja sitä, mistä hänen "vainoharhaisuutensa" poliiseja kohtaan johtui. Kiitämistä, kurjuutta, selkiintymistä Vapautumisen jälkeen Ollilla oli kiire kokeilemaan kaikenlaista. Alku oli vapauden huumaa. Yritin kehottaa häntä pitämään pienempää vauhtia. Kovassa vauhdissa uudet rikoksetkin tulivat nopeasti - parissa kuukaudessa vapautumisen jälkeen. Kesän myötä elämä kuitenkin tasaantui. Yhtenä tärkeänä käännekohtana oli tyttöystävän löytyminen. Vaikka suhtaudunkin skeptisesti kolmikkoon "akka - AA - uskoontulo", oli tässä tapauksessa tyttöystävällä ja parisuhteen kehittymisellä selvästi myönteinen vaikutus. Mielenkiinto kohdistui uusiin asioihin. Uuden ihmissuhteen myötä sosiaaliset ongelmat eivät kuitenkaan oleellisesti vähentyneet. Kasvaminen parisuhteeseenkin aiheutti omat pulmansa. Molemmat, Olli ja tyttöystävä (Hanna) olivat ilman asuntoa, kun molemmat olivat tähän asti asuneet vanhempiensa luona. Seurasikin pitkä, noin kahdeksan kuukautta kestänyt asunnonhakuvaihe, jonka aikana Olli ja Hanna asuivat matkustajakodissa. Sosiaalitoimisto maksoi vuokran. - Ihmettelin, miten kaupungilla oli varaa kustantaa useita kymmeniä tuhansia markkoja matkustajakodissa asuttamiseen; vuokra-asunnon järjestäminen olisi tullut huomattavasti edullisemmaksi. Olli ja Hanna olivat myös työttömiä ja elanto oli toimeentulotuen varassa. Olli oli ajoittain työnhakijana työvoimatoimistossa. Aktiivista työnhakua rajoitti kuitenkin Ollin sairaus; aina välillä hän sai sairausvakuutuksen päivärahaa. Toinen rajoittava tekijä oli pitkäjännitteisyyden puute. Valvonnan loppupuolella tulimme keskusteluissamme siihen tulokseen, että realistinen työmuoto olisi osa-aikatyö. Myönteisenä kokemuksena valvonnan aikana oli Tyko-kurssi, jonka Olli lopulta kävi loppuun ensin sen keskeytettyään. Myöhemmin hänen piti hakeutua jatkokurssille, mutta siitä ei jostain syystä sitten tullutkaan mitään. Tyko-kurssin harjoittelupaikat tarjosivat kuitenkin Ollille tärkeitä työpaikkakokemuksia. Aika kului, Olli ja Hanna asuivat edelleen matkustajakodissa ja Hanna odotti vauvaa. Asunnottomuus aiheutti henkistä stressiä, samoin epätietoisuus tulevista tuomioista. Elämä oli odottelua ja palloilua. Vasta raskauden loppuvaiheessa järjestyi mukava kaksio kaupungin asuntoviraston kautta. En kirjoita pitempään valvottavani elämäkertaa. Valvontatyön kannalta on kiintoisampaa kuvata niitä ongelmia, joita valvojana toimiessani koin. Teetä, sympatiaa ja matkalupia Yksi, joskin pieni, ongelma oli tapaamistila. Tapasimme yleensä kahvilassa ja muutaman kerran valvottava kävi työpaikallani. Molemmat paikat olivat tässä valvontasuhteessa kohtalaisen sopivia. Uskon kuitenkin, että jos valvottavani olisi ollut sulkeutuneempi ja arempi, hälisevä kahvila (samoin työpaikkani, joka ei ole neutraali ympäristö vankilasta vapautuneelle) olisi ollut huono tapaamispaikka. Tapaamistilassa on voitava keskustella varsin intiimeistäkin asioista. Valvonta luonnollisesti ei saa myöskään leimata valvottavaa. Säännösten mukaisesti valvonta tulisi järjestää niin, että voidaan "välttää valvottavan saattamista ympäristön huomion alaiseksi". Valvontaan kuuluvien merkintöjen tekeminen valvottavan vapauspassiin kahvilassa vaatii paitsi keskustelua hiljaisella äänellä myös hämäystaitoa. Kahvila voi toki olla rentouttava tapaamispaikka; keskustelun lomassa voidaan (ja täytyy, kun on kyse kahvilassa istuskelemisesta) juoda kuppi kahvia. Tässä valvottava ja valvoja eivät kuitenkaan ole tasavertaisia, kun toisella on rahaa ja toisella ei. Valvonta ei saisi myöskään aiheuttaa ylimääräisiä kustannuksia valvottavalle. Ratkaisin kahviasian siten, että tarjosin kahvit enkä tehnyt asiasta sen kummempaa numeroa. Muitakin tapaamistiloja pitäisi kuitenkin olla. KHY:n aluetoimistoissa tulisi olla huone, jota yksityisvalvoja voisi käyttää tapaamistilana. Valvonnan alkaessa luulin, että valvojana saisin jonkinlaista valvontapalkkiota tai kulukorvausta. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan olin saanut väärää tietoa. Mielestäni olisi varsin kohtuullista, jos kriminaalihuollon järjestämiseen varatuista varoista maksettaisiin pientä kulukorvausta. Tällöin kahvilan ja sämpylän tarjoaminen valvottavalle olisi luontevampaa. Muut valvonnan aiheuttamat menot, matka-, puhelin- ja postikulut olivat vähäiset. Ongelmallisena pidin valvonnan kontrollitehtäviin kuuluvaa matkustuslupien myöntämistä. Valvottavaani asia ei niinkään kiusannut. Hän ei muutenkaan protestoinut valvontaa vastaan, vaan hoiti muodollisuudet, kuten ilmoittautumisen, aina moitteettomasti. En vieläkään täysin ymmärrä, miksi valvojan pitäisi kontrolloida valvottavan matkustamista, varsinkin jos tämä muuten noudattaa valvontamääräyksiä eikä matkoillaan syyllisty uusiin rikoksiin tai mene maan rajojen ulkopuolelle. Sillä mitä valvoja voi tehdä asian kontrolloimiseksi? Ei yhtään mitään, jos valvottava ei itse kerro, missä hän liikkuu. Joka tapauksessa on naurettavaa kirjoittaa matkustuslupia naapurikunnan puolelle niin kuin vanhentuneet säännökset edellyttäisivät. Sitä paitsi tätä tarkoitusta varten varattu vapauspassin tila täyttyi jo ensimmäisen kuukauden aikana. Ratkaisin asian myöntämällä valvonnan ajaksi rajoittamattoman matkustusoikeuden Uudellemaalle (tämän oikeuden valvottava luuli itsellään olevan muutenkin, mutta niinhän asia ei ole). Pitemmistä matkoista kehotin ilmoittamaan aina etukäteen ja ne kirjattiin passiin. Kirjaamisella katsoimme olevan merkitystä silloin, jos valvottava matkoillaan joutuisi tekemisiin poliisin kanssa. Passista poliisi näkisi, miten valvottava on noudattanut valvontamääräyksiä. Tämä asia kuitenkin kiinnostanee poliisia vain erittäin harvinaisissa tilanteissa. Käytännössä matkustuslupien kirjaamisella ei ollut tosin edellä mainittuakaan merkitystä, koska valvottavani kertoi, että yleensä hän ei kuljeta vapauspassia mukanaan. Virkavallan puolella vai vastaan? Jossain määrin ongelmallisia olivat yksityisvalvojan kontaktit eri viranomaisiin. Viranomaisvalvojana (KHY:n työntekijänä) en ilmeisesti olisi kokenut yhteydenottoja yhteistyötahoihin yhtä ongelmallisina kuin yksityisvalvojana. Valvonnan aikana olin valvottavani asioissa yhteydessä Kriminaalihuoltoyhdistykseen, työvoima- ja asuntoviranomaisiin, poliisiin, syyttäjään ja vankilaviranomaisiin, joka kerran luonnollisesti valvottavani pyynnöstä. Lainsäädännön mukaan valvojan on avustettava vapautunutta työpaikan saannissa. Yhteydenotot työvoima- ja asuntoviranomaisiin sujuivat mutkitta. Voin kuitenkin kuvitella tilanteita, joissa valvoja pikemminkin haittaa valvottavansa asioiden hoitoa. Valvojan yhteydenotto saattaa jopa leimata valvottavaa. Esimerkiksi kunnan asuntoviraston jonoissa vankilasta vapautuneet eivät suinkaan ole kiireisimmillä sijoilla. Valvojalta vaaditaan siis erityistä asioimistaitoa. Valvottavalleni jäi kaunis, mutta ilmeisesti virheellinen vaikutelma siitä, että yhteydenottoni asuntoviranomaisiin olisi ratkaissut asunnon saannin. Luulen, että kyse oli pikemminkin Ollin ja Hannan tilanteen äärimmäisestä hädästä, kun asunto lopulta löytyi - sattumaa se, että se tapahtui heti yhteydenottoni jälkeen. Yhteydenotot syyttäjään ja poliisiin sisälsivät enemmän ongelmia. Valvottavani pyynnöstä soitin syyttäjälle (valvottavani itse ei olisi missään tapauksessa ottanut yhteyttä poliisilaitokselle, edellä olen todennut hänen voimakkaan epäluulonsa poliisia kohtaan) tiedustellakseni, oliko hänelle tulossa syytettä eräästä "kahnauksesta" vai ei. Olli oli asiasta epätietoinen ja se vaivasi häntä. Minulle vastattiin, että jutun käsittelyä oli jouduttu lykkäämään, koska syytettä ei ollut voitu postittaa, Ollin osoite oli tuntematon. Valvojana luonnollisesti tiesin valvottavani osoitteen ja näin sen sai kyseisen paikkakunnan poliisikin tietoonsa. Haastemies kävi valvottavani luona matkustajakodissa jo samana iltana. Asia jäi itseäni vaivaamaan. Olinko osoitteen antamalla toiminut vastoin valvontamääräyksiä (haitannut valvottavani elämää saattamalla hänet oikeuteen)? Vaikka tunnen valvontasäännöt ja olen seurannut valvontatyötä Kriminaalihuoltoyhdistyksessä, eettiset asiat valvonnassa askarruttavat minua edelleen. Mitkä ovat yksityisvalvojan oikeudet ja velvollisuudet? Onko yksityisvalvojalla esimerkiksi velvollisuus auttaa poliisia rikostutkinnassa? Varmaan monet valvojat kaipaavat näissä asioissa ohjausta ja koulutusta. Kun kävin tapaamassa valvottavaani poliisilaitoksella, tuntui roolini jonkin verran hankalalta - ehkä myös siitä syystä, että en ollut maallikkovalvoja, vaan itsekin virkamies, yhteistyöviranomainen. Olli oli siellä tutkintavankeudessa. Hän oli Hannan kautta jättänyt viestejä, että haluaisi tavata minut. Emme olleet pitkään aikaan tavanneet. Varsinainen valvonta oli päättynyt, koska valvottavani oli jo menettänyt ehdonalaisen vapauden, mutta valvontaa oli yhteisymmärryksessä päätetty jatkaa tuomion täytäntöönpanoon asti. Valvontaa oli siis jatkettu jonkinlaisena tukihenkilötoimintana, joskin yhteydenottoja oli harvennettu. Katsoin, että velvollisuutenani oli käydä tapaamassa valvottavaani, koska vangitseminen jatkui pitkään. Olin myös yllättynyt epäillyn rikoksen luonteesta. Myös Hanna toivoi minun käyvän poliisilaitoksella. Tapaaminen valvottavani kanssa järjestyi melko helposti. Jouduimme - molempien suostumuksella kylläkin - huoneeseen, johon tutkittavaa ei voinut jättää ilman vartiointia, joten rikostutkija oli seurassamme tapaamisemme ajan. Ilmeisesti valvojan käynnit poliisilaitoksella valvottavaa tapaamassa esitutkinnan aikana ovat varsin harvinaisia, koska rikostutkija ei edes tiennyt, oliko valvojalla oikeus tavata valvottavaansa kahden kesken. Keskustelimme Ollin muuttuneesta elämäntilanteesta, tulevasta pitkästä vankilatuomiosta. Olli oli huolestunut pienen poikansa tulevaisuudesta. Hän katui rikoksiaan ja oli hyvin liikuttunut. Tapaamisen jälkeen pohdiskelin pitkään käyntiäni poliisilaitoksella, muun muassa sitä, oliko rikostutkijan läsnäolo vaikuttanut keskusteluumme ja sitä, hyödyttikö tapaaminen valvottavaani. Mieleeni tuli jopa, että taitava rikostutkija saattaisi kuulustelussa käyttää hyväkseen tapaamistilanteessa syntynyttä herkistynyttä tunnelmaa. Jälkeenpäin sain kuitenkin kuulla, että Ollille keskustelumahdollisuus valvojan kanssa oli tuossa tilanteessa merkinnyt paljon. Myöhemmin kävin tapaamassa Ollia hänen pyynnöstään myös vankilassa, sekä lääninvankilassa tutkintavankeuden aikana että sijoitusvankilassa. Lupa valvottavan tapaamiseen piti hankkia vankilan johtajalta. Sijoitusvankilassa oli varsin tyly linja vangin ja (entisen) yksityisvalvojan tai vastaavan henkilön tapaamisille. Minulle ilmoitettiin, että voisin tavata valvottavaani viikonloppuisin normaaleina tapaamisaikoina. Kieltäydyin käyttämästä viikonloppujen tapaamisaikoja mm. siksi, että ne ovat mielestäni tarkoitettu vangin omaisten ja ystävien tapaamisille. Minulle sanottiin silloin, että toinen mahdollisuus päästä tapaamaan valvottavaani oli tärkeän syyn vuoksi johtajan myöntämällä luvalla jonain arkipäivänä klo 16. Vankien työaikana saattoi vankia tavata ainoastaan poliisi, asianajaja tms. Vankilan johtajan luvalla pääsin sitten tapaamaan Ollia työpäivän jälkeen puoleksi tunniksi. Vangin yhteydenpito eri viranomaisiin, valvojaan ja tukihenkilöihin on mielestäni tärkeä osa vapautumistilanteen yksilöllistä suunnittelua. Sen tulisi alkaa jo silloin, kun rangaistusajan hyväksikäyttöä muutenkin suunnitellaan yhdessä vangin kanssa. Siksi vankeinhoidon pitäisi helpottaa näiden kontaktien luomista ja säilyttämistä. Tavoitteiden kaaos Valvonnan alussa minulla oli mielessä tavoitteellisen valvontatyön malli. Olinhan toiminut myös sosiaalityöntekijänä ja tutkinutkin sosiaalityötä. Ideaalisesta mallistani jouduin valvonnassa tinkimään. Mielestäni valvonnassa syntyi hyvä luottamuksellinen yhteistyösuhde. Sitä kuvannee se, että Olli kertoi minulle uusista rikoksistaan ja saatoimme näin ollen valvontakeskusteluissa käydä rikoksentekotilanteet lävitse. Tiedän, että valvonnassa, joka sisältää vallankäyttöä, luottamuksellinen suhde ei ole itsestään selvä asia, vaan jo hyvä saavutus. En osaa sanoa, miksi emme päässeet tavoitteelliseen yhteistyöhön. Ehkä olen liian kriittinen. Pystyimme suunnittelemaan valvonnan etenemistä siten, että sovimme tapaamisvälit ja aina seuraavan tapaamisajankohdan ja sovimme joidenkin hoidettavien asioiden työnjaosta (esimerkiksi, mitä Ollin tulisi tehdä asian hyväksi ja mitä minä valvojana tekisin ennen seuraavaa tapaamista). Ollin elämä oli kuitenkin niin tapahtumarikasta, että pieniä asioita ei ehditty saada kuntoon, kun muut solmussa olevat asiat jo vaativat huomiota. Lisäksi jotkut ongelmat olivat niin suuria, kuten asunnottomuus, ettei Olli jaksanut keskittyä pienempienkään selvittämiseen. Voittoja ja tappioita Epäonnistuiko valvonta? Uusintarikollisuuteen perustuvalla kriteerillä mitattunahan valvonta epäonnistui heti alkuvaiheessaan. Sen jälkeen oli noin vuoden rikokseton kausi. Tällä hetkellä yhteistyö Ollin kanssa on jatkunut yli kaksi vuotta. Varsinainen valvonta päättyi jo yli vuosi sitten. Uusimmat rikokset ovat tapahtuneet viime kuukausien aikana. En kuitenkaan halua arvioida valvontaa uusien rikosten määrällä tai laadulla. Valvonnan aikana Ollilla oli mahdollisuus keskustella kanssani vaikeista asioistaan. Hän oli halukas keskustelemaan ja osasi myös keskustella. Luulen, että hän jossain määrin hyötyi tästä keskustelumahdollisuudesta. Ollin oma palaute valvonnasta oli myönteistä. Myös Hanna vakuutteli valvontakeskustelujen merkitystä, kun hän eräässä kriisitilanteessa soitti huolestuneena pyytäen minua puhumaan Ollille järkeä ja arvioimaan mahdollisten jatkotoimenpiteiden tarvetta. Lisäksi hyötypuolelle voitaneen laskea Ollin mahdollisuus saada minulta tietoa erilaisista käytännön asioista, esimerkiksi sosiaalipalveluista ja rangaistuksen täytäntöönpanoon liittyvistä asioista. Ollin sosiaalinen tilanne kohentui valvonnan aikana. En voi kuitenkaan pitää sitä valvonnan ansiona, sillä Ollin sosiaalisen tilanteen kuntoon saattamisessa tarvittiin sellaisia huomattavia materiaalisia resursseja, joita valvonnassa ei ollut käytettävissä. Lisäksi oli vaiheita, jolloin Olli olisi tarvinnut mielenterveysasioihin perehtyneen ammattiauttajan apua. Hän ei kuitenkaan ollut halukas ohjauksestani huolimatta hakeutumaan avohoitoon. Mitä itse sain valvonnasta? Valvojana sain ainakin paljon uutta tietoa. Tietoa sain esimerkiksi tuomioistuimen toiminnasta ja siitä, miten rikoksiin syyllistynyt sen - kuten myös tuomioiden täytäntöönpanoon liittyvät asiat - kokee. Lisäksi toteutui motiivini päästä kirjoituspöydän takaa seuraamaan huono-osaisen kansalaisen elämän todellisuutta. Ongelmien vaikeus ylitti ennakko-odotukseni, auttamismahdollisuuksistani puhumattakaan. Tilinpäätös Suhtaudun nykyisin aika kyynisesti valvontaan. Mielestäni jonkin tyyppinen valvonta on oikeutettua, jos sillä voidaan selvästi lyhentää laitosseuraamusta (tai estää sellainen ehdollisesti rangaistujen nuorten valvonnassa). Mutta olen melko pessimistinen pelkän valvonnan mahdollisuuteen tukea vankilasta vapautunutta, mikäli valvonnan aikana eri viranomaisten tarjoamat tukitoimenpiteet eivät ole riittäviä. Lähitulevaisuudessa tulisikin kokeilla muita vaihtoehtoja (esimerkiksi vapautuminen psykiatriseen tai pav-hoitoon tai ammatilliseen koulutukseen). Ainakin valvontaan määrättyjen lukumäärää tulisi huomattavasti vähentää. Mielestäni nykyinen valvonta kärjistäen sanottuna tarjoaa rikoksiin syyllistyneelle keskustelukumppaniksi keskiluokkaisen kansalaisen, joka on jotakuinkin omaksunut yhteiskunnan normit. Valvonnan merkitys on lähinnä siinä, voiko keskustelusta tällaisen kansalaisen kanssa olla mitään hyötyä. Haluavatko ja osaavatko valvoja ja valvottava edes keskustella keskenään? Miten usein he hakeutuvat keskusteluyhteyteen? Osaavatko he ohjata keskustelua mielekkäisiin asioihin? Toisin sanoen valvonta sinänsä ei sisällä muita keinoja kuin valvojan ja valvottavan välisen vuorovaikutuksen. Vain jos tätä vuorovaikutusta onnistutaan käyttämään rakentavalla tavalla hyväksi, voidaan valvonnan avulla saada aikaan myönteisiä tuloksia. Jos keskiluokkainen valvoja on virkamies (sosiaalityöntekijä), vuorovaikutussuhteessa on omat lisäongelmansa. Poliisin valvonta ei tarjoa edes keskustelukumppanuutta.