Vankila rikoksenuusijan näkökulmasta Juha Kääriäinen Ihmisen toimintaa ei voi jäännöksettömästi selittää tai ennustaa hänen sisäisen maailmansa ulkopuolelta otetuilla käsitteillä. Ihminen luo itse jokapäiväisessä toiminnassaan hankkimiensa kokemusten varassa ne merkityssisällöt, joiden varassa hän kulloisenkin toimintansa suuntaa. Jos moninkertainen rikoksenuusijakin on ihminen, niin kuin uskon, on lähdettävä myös siitä, että rikoksenuusijan toimintaa on periaatteessa mahdollista ymmärtää, vaikkei sitä hyväksyisikään. Rikoksenuusijan toiminta, joka meille ns. "normaalikansalaisille" näyttäytyy joko irrationaalisena pahan ja moraalittomuuden ilmauksena tai vain juoppojen toivottomana kohelluksena, voidaan nähdä sisäisesti johdonmukaisena vastauksena niihin vaatimuksiin ja odotuksiin, joita hänen ympäristönsä on hänelle elämänsä varrella asettanut. Kriminaalihuoltoyhdistyksessä tekeillään olevassa tutkimuksessa "Moninkertaiset rikoksenuusijat", jonka alustaviin tuloksiin seuraavassa nojaan, ei ole voitu seurata nyt vankiloissa olevien aikaisempia kokemuksia esimerkiksi lapsuuden ja nuoruuden ajoilta. Sen sijaan on yritetty paneutua niihin kokemuksiin, jotka ovat kertyneet uusijoiden lähimenneisyydessä. Uskomme, että rikoksenuusijakin voi muuttaa elämäntapaansa tai olla muuttamatta sitä. Siihenkin, että hän näkee omalla tavallaan mielekkääksi säilyttää nykyisen elämäntapansa, hän tarvitsee välttämättömiä kokemuksia ympäristöstään. Tuttu ja turvallinen Moninkertaisen rikoksenuusijan tutuin ja turvallisin paikka on vankila. Näin siitäkin huolimatta että tyypillinen suomalainen vankila on fyysisiltä puitteiltaan monta kertaa ikävämpi ja luotaantyöntävämpi paikka kuin keskivertosuomalainen voi kuvitella. Mutta vankihan ei ole keskivertosuomalainen. Hänen tarpeensa ovat ainakin niiden päätöksentekijöiden mielestä uskomattoman vähäiset, jotka vankeinhoidon kehittämisestä vastaavat. Yli puolet vuorokaudesta lukitussa, omien ulosteiden hajuisessa, hämärässä, talvella kylmässä ja kesällä kuumassa kuuden neliömetrin kivikopissa pitäisi mainiosti riittää katumusharjoituksia varten. Loppuajan vuorokaudesta voi sitä paitsi käyttää laitoksen teollisuushallien liukuhihnoilla työmoraalinsa kehittämiseen tietotupiin ja studioihin marssivan yhteiskuntamme tarpeita ajatellen. Ja ilman palkkaa tietenkin. Mutta vanki ei näe suurimmaksi huolenaiheekseen fyysisten olosuhteiden huonoutta niin kuin voisivat olettaa ne, jotka uskovat vankien vaatimusten olevan loputtomia, jos niille annetaan vain periksi. Vangit ovat vuosien varrella tottuneet elinolosuhteidensa karuuteen, mistä on ainakin helppo ammentaa asenteita muuta yhteiskuntaa vastaan. Keskusteltuamme vankien kanssa saatoimme todeta, että muutamankin kerran aiemmin lusinut vanki kyllä näki oman elämäntapansa mielettömyyden ja turhuuden. Vaikka viha ja katkeruus yhteiskunnan kontrollijärjestelmiä kohtaan olivat yleensä päällimmäisiä tunteita, saattoi niiden takaa löytää tietoisuuden taistelun toivottomuudesta ja tappion varmuudesta. Siksi vangit eivät voineet olla ihmettelemättä, miksi vankilalaitos tuottaa aina uudestaan heidän katkeruuden-, koston- ja vihantunteensa sen sijaan että se edes pyrkisi poistamaan niitä. Miksi kaikki vankeinhoidon kehittämisestä vastuussa olevat päättäjät ja viranomaiset ovat niin täysin unohtaneet ajatuksen siitä, että vankeinhoito todella olisi enemmän yksilöllistä hoitoa kuin järjestelmällistä kostokierteen jatkamista? Odotukset Kysymys nousi konkreettisesti esiin jo ennen kuin ehdimme edes aloittaa haastattelujamme Helsingin keskusvankilassa. Olimme esittelemässä tutkimuksemme lähtökohtia toverikunnan yleiskokouksen osanottajille. Siitä huolimatta että yritin olla mahdollisimman vakuuttava tutkimuksen motiivien suhteen, syntyi keskustelua tutkimuksen tarpeellisuudesta. Eräs vanki totesi olevan tutkimattakin selvää, että vankeinhoitolaitos toimii aivan muulla periaatteella kuin pyrkien sopeuttamaan yhteiskuntaan tai olemaan edes huolissaan lähes jokaisen useampikertaisen vakavasta päihdeongelmasta, mistä rikoksetkin pitkälle selittyvät. Tätä todisti hänen mielestään esimerkiksi se, että vaikkapa tuhopolttajalta ei kukaan tule pitkän vankeusajan aikana kysymään, miksi sinä hyvämies poltat taloja. Eihän siinä ole pienintäkään järkeä. Hänen mielestään tuntui, että yhteiskunnalle oli aivan sama, polttaako joku yksittäinen mielenvikainen taloja vai ei, kunhan saadaan sopivia syntipukkeja, joita voidaan pitää vankiloissa ja näyttää kunnon kansalaisille, miten rikollisen tässä maassa käy. Kun sitten myöhemmin lähdimme keskustelemaan vankien kanssa odotuksista, joita heillä on yhteiskunnan suuntaan, odotimme kritiikkiä nimenomaan suurista yhteiskunnallisista epäkohdista, esimerkiksi asuntokysymyksestä, työhön ja toimeentuloon liittyvistä kysymyksistä jne. Tämänkaltaista kritiikkiä saimme. Mutta pääosa odotuksista suuntautui yksilökohtaisten ongelmien ratkaisujen etsimisen suuntaan. Tämä tuntuu nyt varsin ymmärrettävältä. Ei vanki odota, niin kuin joskus kuulee väitettävän, että yhteiskunnan pitäisi muuttua täsmälleen hänen elämäntavalleen sopivaksi. Hän tiedostaa oman sopeutumattomuutensa ja sen välttämättömät seuraukset. Rosvokin on sitä mieltä, että rikoksesta pitää tulla rangaistus. Mutta ongelma on siinä, että vuosien kasvu sopeutumattoman rooliin ja sille rakentunut identiteetti on hänen ainoansa, jonka hylkääminen merkitsisi koko hänen minuutensa hylkäämistä, kaiken sen pois heittämistä, johon on itse ainakin hetkittäin voinut uskoa. Meillä kaikillahan on omat harhamme, joista luopuminen voi olla melkein mahdotonta. Ulkoisella pakolla se ei ainakaan onnistu, vaikutus on päinvastainen. Kaikkihan esimerkiksi tiedämme, miten hyvin sosialismi on pakkokeinoillaan onnistunut kitkemään uskonnollisuuden. Kapitalismin maalliset houkutukset ovat pystyneet tähän verrattomasti paremmin. Lonely rider Nuoren ja paljon laitoselämää kokeneen mutta vielä ns. rikollisen uransa alussa olevan uusijan harha on vapaa, itsenäinen, omillaan toimeentuleva, hiukan muita fiksumpi lonely rider-tyyppi, jolla on varaa suhtautua hiukan säälien kahdeksasta neljään painavien duunareiden aravalainahuoliin. Kertaisuuden kasvaessa, "tukan taipuessa" taikka "kauran kypsyessä" - niin kuin haastateltavamme asian ovat ilmaisseet - valtaavat mielialaa yhä enemmän syvällä oleva toivottomuus ja tietoisuus siitä, että sitä isoa keikkaa ei koskaan sittenkään tule. Harha on kuitenkin vahva ja sitä ylläpitävät kontrollijärjestelmän reagointitavat. Päihteiden voimalla, sopivassa seurassa ja tilaisuuden tullen se sitten kasvaa niihin mittoihin, että rikos ehtii tapahtua. Rikos, josta on useimmissa tapauksissa paljon enemmän vahinkoa tekijälle itselleen tai hänenkaltaiselleen toverille kuin ulkopuolisille. Miten rangaistusjärjestelmämme ns. jälkihuoltotoimemme ovat edistämässä toivottoman yksilölliseen taisteluun valmiin identiteetin kehittymistä? Otan esimerkkini vankilasta. Vankilan tehtävänä on rangaista, tuottaa vangille kärsimystä, kostaa niiden puolesta jotka ovat lainkuuliaisia. Näin on, mutta onko näin oltava, siitä en ole vakuuttunut, en enempää kuin tunnettu norjalainen sosiologi Nils Christiekään. Ainakin voisi väittää, että kostoon voisi periaatteessa liittyä synninpäästö, mahdollisuus tuetusti harkita tekemiään virheitä ja niiden korjaamismahdollisuuksia. Oli niin tai näin, suomalainen vankilalaitos kostaa rikoksentekijälle monilla muillakin tavoin kuin vain ottamalla häneltä oikeuden liikkua vapaasti muurien ulkopuolella. Ja jokaista kostomenetelmää vastaa vankikulttuurissa kehittynyt tapa yrittää vastustaa sitä. Vankilaa pidetään helposti byrokraattisena organisaationa, jonka toiminta on pitkälle ennustettavaa: vankien käyttäytymiselle asetetaan tietyt formaalit sääntönsä, joiden noudattamisen valvonta on vartijoiden ja muun henkilökunnan tehtävä. Käytännössä vankilan valvontaorganisaatio näyttäytyy vangille kuitenkin varsin epämääräisenä ja epävarmana, jopa mielivaltaisena. Vanki ei voi koskaan olla varma, miten virallisorganisaation edustaja suhtautuu hänen asiaansa; olipa kysymyksessä lomapään aukeaminen, vapautumisajankohta, palvelun saaminen ulkomaailmaan tai jokin muu, miten arkipäiväinen asia tahansa. Niin pienissä kuin suurissakin asioissa vanki tuntee varsin konkreettisesti, miltä täydellinen vallan ja henkilökohtaisen vapauden puuttuminen tuntuu. Tilannetta kuvastaa hyvin vankien suhtautuminen vartijoihin, poliiseihin ja muihin virkamiehiin: kaikki on ihmisestä, virkamiehen henkilökohtaisista ominaisuuksista kiinni. Joidenkin kanssa tulee toimeen, joidenkin toisten kanssa ei. Strategiat Voi tuntua yllättävältä, ettei vanki erityisemmin korosta sitä perusristiriitaa, joka hänen ja kontrolliviranomaisen välisessä kanssakäymisessä vallitsee. Perusristiriitaa pidetään itsestäänselvyytenä samoin kuin sitä, että virkamies hoitaa sen työnsä, mikä hänelle on annettu. Vangin kritiikki nousee henkilökohtaiseen vapaudenriistoon, hänen minuuteensa asti ulottuvan vallankäytön mahdollisuudesta. Koska virkamiehellä on varsin pitkälle henkilökohtaisen alueelle ulottuva valta hallussaan, hän voi niin halutessaan rangaista vankia keinoilla, joita on vaikea byrokratian keinoin säännellä. Vankilassa nuo keinot voivat vaihdella välinpitämättömyydestä vangille tärkeiden asioiden hoitamisessa avoimeen halveksuntaan. Virkamiehen henkilökohtainen tapa käyttää valtaansa ratkaisee siis vangin silmissä varsin paljon. "Asiallisuus" - niin kuin vangit asian yleensä ilmaisevat - on rikoksenuusijan näkökulmasta kontrolliviranomaisen suurimpia hyveitä ja siitäkin heillä tuntui olevan kokemuksia. Vangit tietysti pyrkivät mahdollisimman tehokkaasti vastustamaan mielivaltaa, kun sitä esiintyy, ja tiettyyn rajaan saakka onnistuvatkin siinä. Vanki osaa niin halutessaan käyttäytyä varsin ikävästikin, tavalla joka ei häntä valvovan virkamiehen itsetuntoa juuri hivele. Itse asiassa: mitä henkilökohtaisemmille alueille mennään, sitä paremmat mahdollisuudet vangilla on kamppailla tasavertaisesti vastustaessaan pakkovaltaa. Tuskin on sattuma, että vangit ovat varsin usein verbaalisesti niin taitavia kuin ovat. Myös sellaista vartijaa arvostetaan, joka kykenee pelaamaan kielipelinsä taitavasti tarvitsematta puuttua valtansa formaalisiin välineisiin. Käytännössä vangit kuitenkin useimmiten katsovat viisaimmaksi välttää kovin huomiota herättävää vastarintaa. Seurauksena saattaa nimittäin helposti olla leimautuminen - kuten virallinen termi kai kuuluu - huonosti rangaistuslaitoksessa menestyväksi, mistä puolestaan on monenlaisia ikäviä seurauksia vaikkapa lomia taikka vapautumista anottaessa. Kurinpitorangaistusten täytäntöönpanossa pahimmaksi koettiin jälleen niiden epämääräisyys, mikä ilmeni esimerkiksi eri rangaistusten päällekkäisyytenä tai epävarmuutena rangaistusajasta. Meille kerrottiin mm. tarina vangista, joka jo pari vuosikymmentä rikoksetonta elämää vietettyään oli joutunut vielä lusimaan. Hänen loma-asiaansa oli tullut kielteinen päätös vuonna -53 tapahtuneen karkaamisen vuoksi. Esimerkki on tietysti kärjistetty enkä ole voinut edes tarkistaa kertomuksen paikkansapitävyyttä, mutta juoneltaan se vastaa arkipäivän todellisuutta. Vankiloiden kurinpitorangaistuksia perusteltaneen jonkinlaisen yleisestävyyden ajatuksenjuoksulla: vanki alistuu paremmin rangaistavaksi, kun häntä uhataan uusilla ja kovemmilla rangaistuksilla. Vankien helpon ja taloudellisen käsiteltävyyden näkökulmasta perustelu saattaa jopa toimia. Mutta kurinpitorangaistusten funktioita hetken aikaa miettivälle maallikollekin luulisi kuitenkin tulevan mieleen sama kysymys kuin haastateltavillemme: mikä niiden teho mahtaa olla siviilissä, vangin vapautuessa? Näinköhän vaikkapa "tyssit" (vapautumisajankohdan lykkääminen täytäntöönpanoviranomaisen päätöksellä) edistävät vapautumista odottelevan yhteiskuntaan sopeutuvaa asennetta? Vangin mielestä vaikutus on täsmälleen RTA:sta henkivän vankeinhoidon tavoitteen vastainen. Moninkertaisen rikoksenuusijan näkökulmasta vahinko on vain se, että vankeusaikana kasvanut katkeruus purkautuu tavalla, joka tuo hänet taas taloihin takaisin. Kulttuurin voima Kriminologisessa kirjallisuudessa on tapana puhua rikollisesta alakulttuurista ja erityisestä vankikulttuurista sekä niiden kiistämättömistä vaikutuksista uusintarikollisuuteen. Aihe ei ole varmasti yhtään vieraampi käytännön kontrollipolitiikkaa tekevienkään keskusteluissa. Merkillistä on kuitenkin se, miten VÄHÄN on vankeinhoidossamme käytännön toimenpiteiden tasolla kiinnitetty huomiota tähän niin yleisesti tunnettuun asiaan. Suurissa vankiloissamme uudet rikollissukupolvet ovat saaneet kasvaa vuosikymmenestä toiseen aivan rauhassa. Siellä ne kasvavat tänäkin päivänä. Meidänkin tutkimuksemme alustavien tulosten perusteella vankikulttuurin voima on varsin suuri. Tiettyjen sääntöjen noudattaminen on ankarasti sanktioitua, keskeisin on tietysti ns. vasikoinnin kieltävä sääntö. Myös vankien välinen statushierarkia on selvä ja sitä ylläpidetään joskus varsin kovinkin ottein. Osana vankikulttuuria kuuluu myös päihteiden kauppa, onhan suurin osa vangeista päihdevammaisia ja - paljon useammat kuin halutaan tunnustaa - myös psyykkisesti häiriintyneitä tai sairaita. Päihteiden käytölläkin on syynsä. Vaikka alkoholismikin on tunnustettu "paremmissa piireissä" hoitoa vaativaksi sairaudeksi, vangit saavat huolehtia lääkinnällisestä kuntoutuksestaan omine laittomine keinoineen. Voimakkaasti päihderiippuvaiselle vangille huume- ja pillerikaupan rautaiset lait voivat muodostua todella ahdistaviksi. Yksittäisen vangin kannalta voimakas poikkeavuuteen suuntautunut vankikulttuuri voi muissakin suhteissa olla varsin ongelmallinen, paineita ja pelkoja aiheuttava tekijä. Paras keino välttää vaikeudet on sopeutua sen vaatimuksiin, ainakin passiivisesti, niin kuin monet vangit tekevätkin. Passiivinen sopeutuminen tarkoittaa lähinnä viileän etäisyyden pitämistä valvontaorganisaation edustajiin niin, ettei herätä huomiota vankitovereissa. Muuten suhteet muihin vankeihin saattavat olla vähäisiä rajoittuen ehkä joihinkin vanhoihin tuttavuuksiin. Aktiivinen vankikulttuuriin sopeutuminen on sekin tavallista, useimmiten niin, että vankikulttuurista imetään arvot ja ihanteet, joiden varassa vaihdetaan keskinäistä hyväksyntää. Vankikulttuuri tarjoaakin mainion tilaisuuden ns. "normaaliyhteiskunnassa" epäonnistuneelle rakentaa itselleen positiivinen minäkuva, johon ainakin vankilassa ollessa on helppo uskoa, jos on paljon tovereita uskoa vahvistamassa. Varsinkin nuoret näyttävät suuntautuvan aktiivisesti vankikulttuuriin. Sen tarjoamat ihanteet ovat vielä tuoreita ja kiinnostavat varsinkin niitä, joiden sosiaaliset taidot tarjoavat mahdollisuuksia hankkia tätä kautta arvovaltaa. Miten sitten vankikulttuurin voimaa voisi vastustaa? Ensinnäkin on sanottava, että myös monien kokeneiden vankien näkökulmasta - tämä tuli haastatteluissamme esiin - vankikulttuurissa on piirteitä, joita ei pidetä ainakaan pidemmän päälle järkevinä eikä edes suotavina. Yksi näistä on juuri kulttuurin vahva sosialisaatiovaikutus: miksi ylläpitää ja voimistaa instituutiota, joka opettaa paljolti arvoja, joiden varassa ei varmasti yhteiskunnassa menesty. Yksi periaatteessa mahdollinen keino olisi vahvistaa entisestään nykyistä vankeinhoidollista käytäntöä eli pyrkiä kontrolloimalla ja rankaisemalla ohjaamaan ihmisten toimintaa ja jopa ajatuksia. Tämänkaltaisen toimintalinjan rationaalisuuteen eivät haastattelemamme vangit uskoneet. Pakkovallan edustajat kääntyvät ilmitarkoitustaan vastaan yrittämällä valvonnalla ja sanktioilla puuttua ulkoapäin tapahtumien kulkuun vankien yhteisössä. Alakulttuuri on tässä tapauksessa mitä suurimmassa määrin vastakulttuuria: sen arvot vain vahvistuvat ja kannatus lisääntyy samalla kun sitä yritetään pakkokeinoin mitätöidä. Vankikulttuuri syntyy juuri pakkovallan vastustuksesta. Sieltä se näyttää saavan keskeisimmän käyttövoimansa. Ensimmäinen ja kenties tehokkain mutta kieltämättä kovin yleisluonteiseksi jäävä keino olisi yksinkertaisesti pyrkiä tekemään vankikulttuurin eräät elementit tarpeettomiksi eli irrationaalisiksi myös vankien välittömien kokemusten näkökulmasta. Tämähän tarkoittaisi oikeastaan vain vuoden -75 RTA:ssa ilmaistun tavoitteen toteuttamista: "Rangaistuksen täytäntöönpano on järjestettävä siten, että rangaistuksena on vain vapauden menetys." Vapaudella RTA ymmärtääkseni tarkoittaa vain oikeutta liikkua vankilan ulkopuolella. Käytännössä, ainakin tutkimassamme vankilassa, vapauden menetys ulottui verrattomasti syvemmälle ilman että sillä olisi edes ollut havaittavissa selviä rajoja. Valvonnan, säilytysvarmuuden ja vankien turvallisuudenkin näkökulmasta on tietysti nykyisissä olosuhteissa ainakin osittain ymmärrettävää ja järkevää, että myös vankilan sisällä vangin vapautta rajoitetaan. Jotta vankikulttuurin ulkokohtainen kontrollointitarve kävisi vähäisemmäksi, olisi yksinkertaisinta puuttua ainakin kahteen seikkaan: vankiloiden kokoon ja niiden toiminnalliseen sisältöön. Sekä tekemissämme vankihaastatteluissa, että keskusteltuamme perustason työntekijöiden kanssa molemmat tekijät nousivat selkeästi esiin. Vankilan ja sen osastojen koko aiheuttaa jokseenkin suoraan sen, että vankien ja henkilökunnan välinen suhde muodostuu etäiseksi ja molemmat ryhmät vetäytyvät omiin yhteisöihinsä. Henkilökunnalle vangeista tulee ensi sijassa vaikeasti käsiteltävää, persoonatonta massaa, "vankiainesta"', niin kuin sanonta kuuluu. Pääasiassa henkilökunta keskittyy tämän aineksen mahdollisimman helposti ja joustavasti sujuvaan käsittelyyn ryhminä, ei yksilöinä. Tämä massakäsittely edellyttää onnistuakseen tiettyjä formaaleja käyttäytymissääntöjä, joita vangin edellytetään noudattavan. Mitä suurempi on käsiteltävä massa, sitä enemmän muodollisia sääntöjä tarvitaan. Säännöt puolestaan tuovat mukanaan lisääntyvää kontrollia ja mahdollisuuden viedä vallankäyttö henkilökohtaiselle ja epämääräiselle tasolle, koska sääntöjen tulkinta on yksin henkilökunnan tehtävä. Vankilan koon vaikutus yltää tätä kautta myös asennetasolle: yksittäinen vanki asettaa henkilökunnalle haasteen ainoastaan alati juonikkaana, järjestyssääntöjä rikkomaan tai kiertämään pyrkivänä pahantekijänä. "Hyvä" vanki alistuu ja sopeutuu huomaamattomasti laitoksen sääntöihin. Tämäntapainen vankikuvahan nousi esiin esimerkiksi Anssi Peräkylän mainiossa tutkimuksessa, jossa selvitettiin vartijoiden työhön liittyvää ns. tulkintakehystä. Mutta yhtä hedelmätöntä kuin on paheksua vankikulttuurin sisältöä, olisi myös moralisoida vartijan vankikuvaa ottamatta huomioon niitä vaatimuksia, joita arkipäivän vankilaorganisaatio ammattikunnalle asettaa. Vankikulttuurin kehittymiselle suuri vankilakoko luo tietenkin mainiot edellytykset muutoinkin kuin heijastuessaan henkilökunnan asennoitumisessa vankeihin. Suurissa ryhmissä vankien väliset suhteet pinnallistuvat ja niitä voi leimata tietyt vankikulttuurin arvot ja normit paljon enemmän kuin henkilökohtaisen tuottavuuden tuoma arvostus. Suurissa ryhmissä kohdatessaan vangitkin arvostelevat toisiaan muodollisin perustein, esimerkiksi rikoksen laadun perusteella. Syntyy alistavia vankihierarkioita, joiden pohjalla olijoita vankikulttuurikin rankaisee. Alipalkattua työtä Vankiloiden toiminnallinen sisältö rakentuu lähinnä teollisuusmuotoisen pakkotyön varaan. Haastattelemamme vangit olivat kyllä joissain tapauksissa sitä mieltä, että työnteko vankilassa voi olla ainakin hyvä ajankulu, kun ei muutakaan toimintaa ole, ja siitä voi jopa saada jonkinlaisen tyydytyksenkin. Sitä ei kuitenkaan ymmärretty, miten nykyisenkaltainen pakkotyöjärjestelmä voisi integroida työyhteiskuntaan, sen enempää sen moraalisiin kuin käytännöllisiinkään vaatimuksiin. Miksi työstä ei makseta palkkaa, jonka varassa voisi siviilielämäänsäkin järjestellä? Nythän palkaton vankeusaika voi saattaa siviilissä olevat omaiset ylipääsemättömään taloudelliseen ahdinkoon. Ja olisihan yksinäisenkin paljon helpompi aloittaa vapautumisen jälkeinen elämä ilman välittömiä taloudellisia huolia. Miksi työstäkin on ylipäätään tehty pakko eikä mahdollisuus, johon tarttuessaan voisi kenties sisäistää jotain työ- ja koulutus-yhteiskunnan arvoista? Työhön pakottaminen antaa vain mainiot kasvumahdollisuudet toisiaan vastustaville vanki- ja henkilökuntakulttuurille. Voi myös hyvin kysyä - niin kuin haastattelemamme vangit - onko työn, varsinkaan teollisuusmuotoisen työn, teettäminen ylipäätään vankeinhoidollisesti aina järkevää. Kuten esitykseni alkupuolella totesin, varsin yleisesti - ainakin HKV:ssa - ihmeteltiin, missä mahtaa viipyä toiminta, jota vangit todella tarvitsisivat: mahdollisuus miettiä rauhassa omaa elämäntilannettaan, siihen ajautumisen syitä ja sen mahdollisia parantamiskeinoja. Päihdeongelma on useimmilla vahva ja sen tunnustaakin moni. Psyykkisiä ongelmia on aivan ilmeisesti myös varsin paljon, vaikka moni ei omastaan nykytilanteessa haluaisikaan puhua. Voimattoman vihan ja katkeruuden tunteille ei ole olemassa sallittua purkautumistietä virallisessa eikä edes vankikulttuurissa. "Jokainen lusikoon omaa kakkuaan", vangit sanovat. Joissain tutkimuksissa ja käytännön ihmisten kanssa keskustellessa tuodaan usein esiin ajatus siitä, miten mahdoton vankilassa olisi hoitaa vankeja samalla kun heitä kuitenkin rangaistaan. Niiden tulosten perusteella, joita tutkimuksessamme on saatu, tuo ongelma on enemmän teoreettinen kuin käytännöllinen, mutta hyödyllinen niiden käsissä, jotka haluavat pitää rangaistuksen kaikenlaisista hoitoideologioista puhtaana ja ennen kaikkea yleisestävyydeltään tehokkaana. Sen kokemuksen perusteella, joka minulle on tutkimusta tehdessäni tullut, en kykene keksimään yhtään periaatteellista syytä, miksi RTA:n hengen mukaiseen vapausrangaistukseen ei voisi liittää vapaaehtoista, todellista ja vankia houkuttelevaa hoidon ja kuntoutuksen mahdollisuutta. Omatakseen onnistumisen mahdollisuudet kuntoutustyön lähtökohtana olisi kuitenkin oltava aivan toisenlainen sosiaalinen ilmapiiri kuin vanhoissa ja suurissa vankiloissamme vallitsee. Vankilassa ei saisi, puhumattakaan että siellä jotenkin välttämättä, luonnonlain mukaisesti tarvitsisi olla kuin yksi yhteisö; sellainen jonka toiminnan päämääriin niin vangit kuin henkilökuntakin voisivat vilpittömästi uskoa.