Miten vankiloita tulisi hallita? Dilip K. Das Useat amerikkalaiset tutkijat, mm. Norval Morris, Mark Moore ja David Rothman ovat nimenneet John J. DiIulion "Governing Prisons" (1987) uraauurtavaksi teokseksi vankiloiden johtamisen alueella. Jokainen vankiloista kiinnostunut on todennäköisesti utelias tietämään, mikä tekee tästä kirjasta niin merkittävän. Tässä katsauksessa on tarkoitus selvittää kirjan pääkysymyksiä ja arvioida kriittisesti sen sanomaa. Pääkysymykset ja Wilsonin vaikutus John DiIulio kertoo kirjansa aluksi, että hän on eniten kiitollisuudenvelassa James Q. Wilsonille, jota hän "syvästi kunnioittaa ammatillisessa mielessä". Vaikka tämä onkin lyhyt ja yksinkertainen kiitollisuudenosoitus, se paljastaa, minkä asioiden puolesta itse kirjoittaja on. Sillä tämä kirja epäilemättä heijastaa Wilsonin huolta siitä, että rikosoikeudellisten instituutioiden pitäisi kyetä vähentämään rikollisuutta ottamalla käyttöön sellaisia lyhyenaikavälin menetelmiä, jotka todella toimivat. Ei vangittujen yhteiskunta, vaan hyvin johdettu yhteisö Jo johdannossa DiIulion ensimmäinen isku suunnataan vankilaa tutkineita sosiologeja, "mm. Sykesiä ja muita alan asiantuntijoita" vastaan. Hänen mukaansa juuri nämä "oppineet" ovat esittäneet, etteivät vankeinhoidon johtohenkilöt voi käytännöllisesti katsoen tehdä mitään, jotta heidän laitoksensa olisivat parempia paikkoja elää ja työskennellä. Luonnollisesti hän puhuu tässä lähinnä ns. valvontasuuntautuneista vankiloista. DiIulio ei voi hyväksyä väitettä, että "vangittujen yhteiskunta" (society of captives) olisi kaiken hallitsemisen ulkopuolella. Ja hän jatkaa, että johtamiskäytännöt vaikuttavat vankilaelämän laatuun enemmän kuin mikään muu tekijä. Hänen mielestään vankeus, oikealla tavalla laitoksissa toteutettuna, palvelee sekä tuomittua rikollista että ulkopuolista yhteiskuntaa. DiIulion sanat tuovat mieleen Portian, Shakespearen Venetsian kauppiaan asianajajan, joka yrittää vakuuttaa syvästi nöyryytetyn Shylockin, juutalaisen siitä, että "armo" on kaksiteräinen miekka, koska se siunaa ne, jotka sitä saavat, mutta myös ne, jotka sitä antavat. Ovelana ja viisaana Portia tiesi, että Shylock, vihan, halveksunnan ja häijyyden polttamana torjuisi Portian vetoomuksen. Mutta hän teki vetoomuksen kaikesta huolimatta johdattaakseen oikeusistuimen näkemään, että hänen vastustajaltaan puuttuu inhimillisyyttä. Päinvastoin kuin Portia, DiIulio todella uskoo, Edmund Burken tapaan, että hyvä järjestys on kaikkien muiden hyvien asioiden perusta, ja siksi hän sukeltaa ennakkoluulottomasti vankilan hallittavuuden tutkimiseen. Yhteenveto teemoista Ensimmäisen luvun lopussa kirjoittaja vetää onnistuneesti yhteen kirjansa pääteemat. Hän toteaa: a) Järjestys (order), riittävät perusmukavuudet (amenity) ja palvelu (service) ovat vankilan hallitsemisen kolme päämäärää. b) Perustuen vertailevaan vankeinhoidon tutkimukseen Texasissa, Michiganissa ja Kaliforniassa hän päättelee, että tietynlainen hallinnollinen järjestelmä voi saavuttaa nämä päämäärät. c) On olemassa tiettyjä vankilakäytäntöjä, jotka tuovat esiin, mikä toimii. DiIulio selittää myös, mitä järjestys, riittävät perusmukavuudet ja palvelu merkitsevät vankiloiden johtamisen kannalta. Hänen mukaansa järjestys tarkoittaa tilannetta ilman väkivaltaa, raiskauksia ja kapinoita. Riittävät mukavuudet pitävät sisällään hyvän ruoan, puhtaat sellit, perusteelliset virkistys- ja ulkoilumahdollisuudet, väritelevision. Palvelu taasen tulee ymmärtää ohjelmina, jotka pyrkivät lukutaidon parantamiseen, ammatilliseen koulutukseen ja työmahdollisuuksien lisäämiseen. Järjestys ennen kaikkea Niistä kolmesta elementistä, jotka muodostavat vankilaelämän laadun perustan, tärkein on järjestys. Juuri järjestys teki Texasin vankeinhoitojärjestelmästä turvallisimman ja siksi parhaan Yhdysvalloissa. Vuodesta 1985 lähtien järjestelmä romahti kuin Jeesuksen kertomuksen hiekalle rakennettu talo. DiIulio perustelee monin kaavioin ja taulukoin, että järjestys hänen mukaansa haavoittumattomissa Texasin vankiloissa ei riippunut mistään seuraavista tekijöistä: virheellisistä tai puolueellisista tiedoista, vankipopulaation ominaisuuksista, käytettävissä olevien varojen tasosta, vankien ja vankipaikkojen suhteesta, vankien ja henkilökunnan määrän suhteesta, muodollisen koulutuksen tasosta, arkkitehtuurista, vankien sosiaalisesta järjestelmästä, vankien yksilöllisen hoidon tasosta, vankien ja henkilökunnan rotusuhteista tai repressiivisistä toimenpiteistä. Monimutkaisen tilanteen yksinkertaisuus Mutkitellen monimutkaisten perustelujen verkostossa, kuin labyrinttien isäntä, kirjoittaja päätyy hyvin varmaan johtopäätökseen. Hänen löytönsä kuulostaa äärimmäisen helpolta, hyvin monimutkaisen ongelman siistiltä yksinkertaistamiselta. DiIuliota siteeraten: "Monet tekijät puhuvat sen puolesta, ettei vain vankilajärjestys, vaan kaikkinainen vankilaelämän laatu riippuu pääasiassa siitä, miten vankila on organisoitu ja miten sitä johdetaan." Seuraavaksi hän viittaa Wilsonin kirjaan "Thinking about Crime" (1983), jonka mukaan kukaan ei ole koskaan selittänyt, miksi jotkut vankilat ovat inhimillisiä ja toisista ei voi puhuakaan samana päivänä. DiIulio esittää, että vankilaelämän laatu vaihtelee vankilan johtamisen laadun mukaan. Kontrollimalli Vakuutettuaan meidät siitä, että loppuosa kirjasta pohtii tärkeintä strategista tekijää, vankilan johtamista, kirjoittaja esittelee kolme vankeinhoidon johtamismallia. Hallinnollinen malli, joka Texasissa tuotti ihmeellisen hyvän järjestyksen, on kontrollimalli. DiIulio kohtelee kontrollimallia lähes kunnioituksella, samanlaisella joka varmaan iski Newtoniin hänen keksiessään painovoimalain nähdessään omenan putoavan maahan. Kun lukee DiIulion innostunutta ja lennokasta kuvausta kontrollimallista, voi mielessään nähdä suunniltaan ilosta olevan Arkimedeksen huutavan "Heureka". Kontrollimallin pääarkkitehti Kontrollimallin pääarkkitehti on George Beto. Kuten W.B. Yeats toteaa "Toisessa tulemisessaan'" miten tanssijaa ei voida erottaa tanssista, samoin DiIulio haluaa sanoa meille, että kontrollimalli on ainutlaatuinen tuote, joka on orgaanisesti sidoksissa George Betoon kuten syntymätön lapsi äitiinsä napanuoran kautta. Siksi hän käyttää niin paljon aikaa kuvaamaan Beton taustaa. Esimerkiksi näin: "Vihittynä luterilaisena pappina ja kasvatustieteen tohtorina hän tuli Texasiin Illinoisista, jossa hän oli työskennellyt Illinoisin ehdonalaislautakunnassa ja ollut aktiivinen muillakin rikosoikeuden alueilla. Lisäksi hän oli toiminut Texasissa Concordia Collegen ja Illinoisissa Concordian teologisen seminaarin rehtorina." Suurimman vaikutuksen kontrollimallin pääarkkitehtiin oli tehnyt Joseph Ragen, Illinoisin Statevillen vankilan johtaja. Ragenin vankeinhoidollisen filosofian tärkein tunnusmerkki oli turvallisuus; hän oli "turvallisuussuuntautunut". Beto sai myös lempinimen kävelevä George, koska hän uskoi johtamiseen "siellä täällä kävelemällä"(vrt. Peters and Waterman, Jr. 1985). Myös Beto sopi täysin Weberin kuvaukseen byrokraattisesta johtajasta, jolla on karismaattinen persoonallisuus. Hän käsitteli Texasin rikosoikeusjärjestelmän muita osia edukseen taivuttaen järjestelmän poliittisen ympäristön sen tavoitteiden mukaiseksi. DiIulio mainitsee, että Beto käsitteli kuvernöörejä, lainsäätäjiä, vankilajohtokuntien jäseniä, lehtimiehiä ja muita tärkeitä yhteystahoja muurien ulkopuolella, hän käytti monenlaisia strategioita voittaakseen ja pitääkseen heidän tukensa. Kontrollimallin toiminnalliset yksityiskohdat Beton vankeinhoidollinen malli, DiIulion termillä kontrollimalli, rakentui yksinkertaiselle kolmijaolle: vankien tottelevaisuudelle, työlle ja koulutukselle. Järjestys ennen kaikkea -filosofian mukaisesti jokaista Texasin järjestelmässä mukana olevaa vankilaa käsiteltiin kuten "maksimiturvavankilaa". Vartijat oli organisoitu puolisotilaallisiin johtolinjoihin ja heidät oli velvoitettu tiukasti toimeenpanemaan kaikki viralliset säännöt ja määräykset. Vankien oli toteltava äärimmäisen tiukkaa järjestelmää, lähes pelottavaa rutiinia, kuten seuraavasta ilmenee: a) Vankien tuli kävellä lattiaan maalattujen linjojen välissä. b) Kaikki sattumanvarainen liikkuminen oli kielletty. c) Liian kovaääninen puhuminen oli rangaistava teko. d) Vankilat "kajahtelivat" numeroimisesta, laskemisesta, tarkastamisesta, lukitsemisesta ja elektronisesta valvonnasta. e) Palkkiot ja rangaistukset (yksinäisselli, lisätyömääräys) olivat nopeita ja varmoja; vankeinhoidollisen porkkanan ja kepin yhdistelmä. f) Jos ilmeni vankien satunnaista yhteen kokoontumista, vartijoiden tuli välittömästi huutaa: "Hajaantukaa!" tai "Liikkeelle!" Kontrollimallin puutteet Kontrollimallin Akilleen kantapää oli ns. valvontajärjestelmän (tender system) rakentaminen. Siinä käytettiin vankeja tarkkailemaan ja kontrolloimaan muita vankeja. Vaikka "Herra Tuomari" eli oikeuslaitos olikin varsin kriittinen tätä Beton käytäntöä kohtaan, DiIulio näyttää haluavan sanoa, että sitä käytettiin kuin Demokleen miekkaa. Hän toteaa Beton tunteneen sosiologien kirjoitukset siitä, miten vankiloissa on johtajia vankien keskuudessa. Mutta yleensä he ovat kaikkein aggressiivisimpia. Beto halusi pitää vaihtoehdot käsissään valitsemalla joitakin luonnollisia vankijohtajia auttamaan muiden vankien kontrolloinnissa. Tämän "konnapomo -järjestelmä" edellytti valtavaa hallinnollista energiaa, huolellista valintaa, käsissä pysyvää valvontaa ja myös keskitettyä kontrollia. Ja kaikkia näitä Betolla oli runsaasti. Toinen haavoittuva tekijä kontrollimallissa oli, että se kukoisti ainoastaan epätavallisen laajan poliittisen tuen ansiosta. Vain mallin pääarkkitehti tiesi, miten hyödyntää Texasin kontrollimallin poliittisia tukipylväitä. Beton jälkeiset johtajat eivät kyenneet käsittelemään näitä vaarallisia aseita: "konnapomo-järjestelmää" ja poliittista tukea. Siten kontrollimalli näyttikin karanneen kontrollista. Michiganin vastuumalli DiIulio ei vaikuta kovin innostuneelta kuvatessaan vastuumallia, joka kehiteltiin Michiganissa. Sen pääarkkitehti oli Perry M. Johnson. Toisin kuin Beto, Johnson aloitti uransa vankilan sosiaalikuraattorina Michiganissa. Muuta kiinnostavaa DiIulio ei tästä vastuumallin rakentajasta kerrokaan. Vastuumallin toiminnalliset yksityiskohdat Lyhyesti sanottuna nämä yksityiskohdat ovat kaikkea sitä, mitä kontrollimallin luonteenpiirteet eivät ole. Kirjoittaja kuvaa mallia seuraavasti: a) Kontrollimalli maksimoi vankien kontrolloinnin, vastuumalli pyrkii maksimoimaan vankien vastuuntunnon kehittämisen. b) Kontrollimallin mukaan jokaista vankilaa tuli pitää "maksimiturvavankilana". Vastuumalli loi yksityiskohtaisen turvallisuusluokittelujärjestelmän. c) Kontrollimalli teki vankilaelämän puolisotilaallisista sisällöistä dramaattisen shown, mutta vastuumalli selvästi väheksyi vankeihin kohdistettuja muodollisen auktoriteetin symboleja ja substansseja. d) Toisin kuin Texasin vankiloita, joissa kaikui jatkuva laskemisen, tarkastamisen ja lukitsemisen kuoro, Michiganin vankiloita valvottiin löyhästi. e) Kontrollimalli atomisoi vankilayhteisön, mutta Michiganin vastuumalli pyrki edistämään yhteisöllisyyttä. Vastuumallin puutteet DiIulion innostuneisuus, joka aikaansaa lennokkuutta jopa hänen kuvaukseensa kontrollimallin puutteista, on melkein täydellisesti kadonnut, kun hän kirjoittaa vastuumallin puutteista. Michiganissa vankilavirkailijoilla oli heikko moraali, he olivat katkeria keskusviraston pomoja kohtaan ja vangit väärinkäyttivät runsasta henkilökohtaista omaisuutta ja vierailumahdollisuuksia. Hankalat byrokraattiset säännöt loivat lukemattomia turvallisuusongelmia. Vangeille sallittu yksityisomaisuus sai aikaan eräänlaisen kastijärjestelmän, jossa jotkut vangit pukeutuivat ja elivät huomattavasti tuhlaavaisemmin kuin toiset. Byrokraattinen paperinpyörittäminen oli niin hallitseva piirre vastuumallin hallinnollisessa rutiinissa, että sekä keskusviraston että kentän virkailijat huomasivat olevansa hautautuneina paperityövuoren alle ja kyvyttömiä käymään säännöllisesti laitoksissa. Kalifornian konsensusmalli DiIulion innostus jatkaa vaimenemistaan, kun hän siirtyy kertomaan konsensusmallista. Poissa ovat ilo ja sitoutuminen, jotka ovat mukana lähes jokaisessa lauseessa hänen ylistäessään kontrollimallia. Konsensusmallin pääarkkitehti Kirjoittaja epäilee, voidaanko lainkaan löytää Kalifornian mallin arkkitehtiä: jos Kalifornian konsensusmallilla yleensä voi olla isä, se on Procunier. DiIulio on jollain lailla epäoikeudenmukaisen kekseliäs esittäessään mehukkaita poliittisia herkkupalojaan. Procunier oli erittäin ystävällisissä suhteissa osavaltioiden kuvernöörien, erityisesti Ronald Reaganin kanssa. Vielä kiinnostavampi on DiIulion maininta, että hänen ansioluettelonsa kahdella ensimmäisellä rivillä suosittelijoina mainittiin Ronald Reagan ja Edwin Meese. Muuta lisättävää ei Procunieristä löydykään; mitä ilmeisimmin hän ei ole George Beto, kontrollimallin pääarkkitehti. Konsensusmallin toiminnalliset yksityiskohdat DiIulion mukaan Kalifornian järjestelmä oli epäyhtenäinen vankeinhoidollisten periaatteiden ja käytäntöjen sekasotku. Kirjoittajan piirtämä kuva voidaan tiivistää seuraavasti: a) Konsensusmalli on vähemmän rajoittava. b) Sitä leimaa taipumus liberaalisuuteen, vangit voivat esitellä tatuointejaan ja kasvattaa minkälaisen tukan tahansa. c) Vankiloiden virkailijoita kehotettiin esiintymään tyylikkäässä ("spit and polish ") ulkoasussa. DiIulio kuvaa Kalifornian filosofiaa seuraavasti: " . . .vankilanjohtaminen on äärimmäisessä määrin johdettujen, siis vankien suostumuksen varassa. Jossain määrin tämä sopimukseen perustuva johtaminen nousee Kalifornian vankiloiden tärkeimmästä toiminnallisesta ongelmasta: vankilajengeistä." DiIulio selittää, miten vartijoiden oli pakko yrittää selviytyä yhteiselosta jengien kanssa horjahtelemalla puolelta toiselle lähes samanaikaisesti. Konsensusmallin puutteet Kuvaus on nyt vieläkin lyhyempi kuin Michiganin vastuumallin. DiIulio tajuaa tämän ja hän kuittaa asian sanomalla, ettei Kalifornian malli esitä meille mitään yhtenäistä vankeinhoitoperiaatteiden ja -käytäntöjen mallia. Sen vuoksi olisi liian rohkeaa kommentoida kontrollimallin puutteita tai hyveitä. Vankeinhoidollinen filosofia Kirjan viimeiset kolme kappaletta on enemmän tai vähemmän omistettu vankeinhoidollisen filosofian esittämiseen. DiIulio sanoo: "Perustuen tähän kolmen osavaltion vankeinhoitolaitosten vertailuun, meidän tulee yrittää vastata kysymykseen, josta lähdimme liikkeelle: millaisissa olosuhteissa (jos lainkaan) hyvät vankilat ovat mahdollisia ja miten (jos lainkaan) voimme edistää sellaisia olosuhteita?" DiIulio ei varsinaisesti vastaa tähän kysymykseen suoraan. Hän vain näyttää sanovan, että vankeus on julkinen ideaali ja että yhteiskunnan sivistyksen aste voidaan arvioida astumalla sen vankiloihin. Siksi elämisen laatu vankiloissa on suurimerkityksellinen asia. Valta - inhimillisyys Governing prisons -kirja saa lukijan epäilemättä ajattelemaan ja jokainen kirja, joka saa meidät syvälliseen pohdintaan monimutkaisista asioista, on paikkansa ansainnut. Tarvitaan paljon vankiloihin, vankeihin ja vankeuteen kohdistuvaa pohdintaa. Mutta luulenpa, että innostuneimmissa kuvauksissaan kontrollimallista, Beton karismasta, vangeista, jotka tuliterissä vankipuvuissaan kumartavat kunnioituksesta vankilavirkailijoille jne. DiIulio näyttää unohtavan sen, että menetelmät, jotka tuottavat hyviä vankeja, eivät ehkä toimikaan yhtä menestyksekkäästi, kun pitäisi tuottaa hyviä ihmisiä tai ainakin lainkuuliaisia yhteiskunnan jäseniä. Toiseksi DiIulio näyttää lähes kokonaan unohtavan vankilavirkailijoiden valtaosan, vanginvartijat. Pääasiassa hän puhuu johtajista. Ja kuitenkin - oli kyseessä johtaja tai vartija - on kysyttävä, miten jatkuvasti, tarkasti ja ankarasti hän voi taukoamatta johtaa tai vartioida, kuten kontrollimalli tuntuu edellyttävän. Mikä olisi heidän motivaationsa? DiIulio ei sano mitään siitä, ovatko nämä virkailijat sellaisia kuin kontrollimalli vaatii. Muutenhan tilanne on kuin tiikerillä ratsastamista. Ja lopuksi tuntuu siltä, että todennäköisesti toimiva menetelmä olisi pyrkiä tunnistamaan vartijoiden, muiden virkailijoiden ja vankien välisen yhteistyön alue. Heidän tulee tuntea toisensa. Vaikka se olisikin vaikeaa ja turhauttavaa, itsekuri ja arvot, jotka on opittu yhteistyön kautta, saattavat kestää pitempään. En tunne ihmiskunnan historiassa yhtään kokeilua, joka olisi onnistunut sen avulla, että ryhmä ihmisiä kontrolloisi ylhäältä vähemmän onnekasta ja vähemmän valtaa omaavaa ryhmää. Harjoittaessamme valtaa toisia ihmisiä kohtaan meidän tulee tajuta, että hallitsija ja hallittu jakavat yhteisen ihmisyyden. Meidän on oltava inhimillisiä mihin hintaan hyvänsä. Kirjallisuus: DiIulio, John J: Governing Prisons, A Comparative Study of Correctional Management. New York 1987. Peters, T.J. - Waterman R. H. Jr: In Search of Excellence. New York 1982. Wilson, James Q: Thinking about Crime. New York 1985. (kääntänyt: Matti Laine) Apulaisprofessori Dilip K. Das (Länsi-Illinoisin yliopisto) toimii lukuvuoden 1989-90 ajan Vankeinhoidon koulutuskeskuksessa tutkijana. Hänen tutkimusalueensa liittyy rikosoikeudellisten järjestelmien (poliisi, vankilalaitos, oikeuslaitos) toimintaan. Lisäksi Das on toiminut VHKK:ssa opettajana perustutkinnon ja ylivartijakursseilla. Hänen johdollaan kokoontuu myös VHKK:ssa viikoittain kriminaalipoliittinen seminaariryhmä. Dilip. K. Das on taustaltaan intialainen. Intiassa hän on toiminut pääasiassa poliisin palveluksessa ja kohonnut everstitasoiseksi poliisiupseeriksi. Viimeiset kymmenen vuotta hän on ollut Yhdysvalloissa ja on maan kansalainen. Oppiarvoltaan hän on filosofian tohtori (Ph.D.). Tutkimustyönsä puitteissa Das vierailee useissa suomalaisissa vankiloissa.