Mies lusii siviilissä ja vankilassa Kaisu Eerikäinen Sananlaskujen, mainosten ja mielikuvien klishee miehenä olemisesta on painottunut ei-kielelliseen ja toiminnalliseen suuntaan, jossa korostuvat kilpailun ja suorittamisen teemat. Mies ei ole jaarittelija eikä juoruilija, hän on toimija: mies on tekijä siinä missä nainen on kokija. Kuitenkin jokainen ihminen oppii lapsuudessaan puhumaan. Lakkaako ympäristö jossain vaiheessa rohkaisemasta pienen pojan kielellistä itseilmaisua, vai miten syntyy tällainen niukkapuheinen miehinen malli, joka ei ole ystävällinen sen enempää käyttäjälleen kuin ympäristölleen? Kuinka niin ei ole? Työikäinen suomalainen mies kuolee todennäköisimmin alkoholiin tai itsetuhoon; melkein joka toinen vuonna -87 kuolleista 25-44 vuotiaista miehistä menehtyi itsemurhan tai alkoholin vuoksi ja parhaassa työiässä olevia miehiä kuoli kolme kertaa enemmän kuin naisia. Vangeista on miehiä 98 prosenttia. "Maailmassa on kahdenlaisia asioita: akkojen asioita ja miesten asioita. Miesten asioista ei kannata akoille puhua. Ne vain juoruavat ja sähläävät." (Skiftesvik) Mies on luotu liikkuvaksi; hän käy kaikki sodat, kansoittaa vankilat ja asuntolat, juo suurimman osan viinasta, tekee kolme neljästä itsemurhasta ja lopuksi kuolee pois noin 8 vuotta aikaisemmin kuin samoihin aikoihin syntynyt nainen. Naisesta tämä kuulostaa kuluttavalta ja surulliselta, mutta nainen edustaakin toista sukupuolta. Silti tulee mieleen, että jos sosiaaliset roolit eli nämä akkojen asiat ja miesten asiat eivät olisi niin etäällä toisistaan ja toisensa poissulkevia, saattaisivat kummatkin voida paremmin. "Suomen henkisessä ilmastossa pojilla on vähemmän hyväksyttyjä tapoja olla poika kuin tytöillä olla tyttö. Poikien on mahduttava pieneen muottiin, jolla valmistetaan stereotypioita: miehiä, joiden herkille tunteille on tilaa vain nousuhumalassa." (Sinkkonen) Kielellinen ilmaisu on yhteydessä sosiaaliluokkaan ja sukupolveen. Eri yhteiskuntaluokat sosiaalistuvat kieleen eri tavoin; omaksuvat erilaisen tavan ilmaista itseään. Englantilainen Bernstein nimittää rajoittuneeksi kielenkäyttötavaksi työväenluokan tapaa puhua, se on konkreettisempaa ja vivahteiltaan karsitumpaa. Vuorovaikutuksen tarkoitus on ymmärtää toista ja tulla ymmärretyksi. Jos hoitava henkilö kysyy hoidettavalta, rappukäytävissä asustaneelta, neljä luokkaa tarkkista käyneeltä nuorukaiselta: onko teillä pitkään ollut asosiaalista käyttäytymistä, kysymys ei todennäköisesti tule ymmärretyksi, vuorovaikutus ei edisty. Sanoilla kerromme, mitä mielessämme liikkuu, mikä on mielemme sisältöä. Ajattelu on ikään kuin äänetöntä puhetta. Kielen avulla pääsemme yhteyteen omien mielikuviemme ja tunteittemme sekä toisten ihmisten kanssa. Kieletön maailma on mieletön maailma; ensimmäisiä asioita esimerkiksi hoitosuhteessa on yhdessä yrittää antaa tunteille nimet. Nimeäminen on tunnistamista ja tunnistaminen edesauttaa itseymmärryksen muodostumista. Muistan tavanneeni vuosia sitten lukutaidottoman ihmisen. Hän kuvasi tätä tilannetta: on niin hullu ja avuton olo. Puhumaton mies Puhumaan tottumaton ihminen hämmentyy tilanteissa, joissa ilmapiiri on virallisen muodollinen, teititellään, käytetään mutkikkaita ilmaisuja, kun sosiaalinen etäisyys on suuri. Tällainen kohtelu on tietenkin vallankäyttöä, jonka tuloksena syntyy lisää syrjäytyneisyyttä eikä kontaktia. Kun tavallinen perusmies tulee mielenterveysaiheita puimaan vastaanotolle, on kynnys ollut korkea. Ensinnä se on hyppy tuntemattomaan: keskiverto mies ei tällaisia palveluita juurikaan ole harrastanut. Hän on käyttänyt ravintoloiden itsehoitomahdollisuuksia. Hän ei siis tiedä "miten vastaanotolla oikein ollaan". Sitten siellä täytyy puhua, vieläpä omista asioistaan. Kysymys on myös luottamaan pystymisestä, erityisesti vankilassa epäluuloisuuden voittamisesta. Lisäksi joutuu myöntämään itselleen, että on paha olla, sen saavat ehkä toisetkin tietää ja kommentoivat, lopuksi vielä perimmäinen epäily: mitä hyötyä siitä puhumisesta oikein on? Tuen tai avun hakeminen saattaa käydä itsekunnioitukselle, jos yhteisössä korostetaan yksiulotteista mieskäsitystä, johon kuuluu vain selviytyminen, periksi antamattomuus ja puolensa pitäminen. Vankilassakin vallitsee Kortteisen lähiöihmisten keskuudessa havaitsema "pärjäämisen ideologia" eli usko siihen, että kaikki on omasta itsestään kiinni. Jos yrittää, niin pärjää. Jokainen on oman onnensa seppä. Sen myöntäminen, ettei selviydy, ei jaksa, on siis jo pitkän pohdiskelun tulos. Huku kuin mies Martti Lindqvist muistelee juttua hyiseen veteen vajoavasta miehestä. "Henkensä hädässä hän karjui apua. Rannalla käveli toinen mies, joka ei tehnyt mitään. Kun avunhuudot toistuivat, mies rannalta kiljui takaisin: "Mitä sinä siellä oikein huudat. Ole hiljaa ja huku kuin mies. Me miehet olemme tottuneet hukkumaan hiljaa." Tässä maassa maailman terveimmistä poikalapsista tulee teollisuusmaiden sairaimpia miehiä. Tautien nimikkeet vaihtelevat. Niiden sanaton viesti on kuitenkin aina sama: elämä on ylivoimaista vastaanotettavaksi. Sitä on joko aivan liikaa tai aivan liian vähän. Siksi minun on kadottava näyttämöltä." (Lindqvist) Jos tarinan hukkuva olisi ollut nainen, hän olisi jäänyt henkiin. Naisen on tässä kulttuurissa sosiaalisesti hyväksyttyä olla avuton, heikko ja tarvitseva. Tämä on helpottavaa, suorastaan pelastavaa. Naisella on kielelliset ja psyykkiset valmiudet ilmaista hätäänsä, turvautua vahvempaan. Miehen täytyisi löytää se vahvempi sisästään. Pelastaja olisi toiminut ritarillisesti ja poiminut pikku ressukan avannosta. Hänen olisi ollut helpompi kestää avuton vetoaminen naisessa kuin oman sukupuolensa edustajassa. Jos taas pelastaja olisi ollut nainen, hän olisi hoivaamiseen kasvaneena rynnännyt hädässä olevan avuksi eikä karjunut onttoja miehisyysvaatimuksia rannalta. Ehkä naisella on yksinkertaisempaa olla sekä autettavan että auttajan roolissa; antavaa isää, johon pikkupoika voi samaistua, ei riitä joka talouteen. Jos ihminen pystyy olemaan kontaktissa toiseen, puhumaan, käsittelemään tunteitaan, ahdistaviakin, hänen ei tarvitse turvautua ei-kielelliseen viestintään, ruumiin kieleen; oireisiin tai tekemiseen, yrittää toiminnalla saada ympäristö reagoimaan, tulemaan kontaktiin ja huomaamaan. Rikoksen voi tulkita viestiksi: teko on tuntemisen korvike. Tyttö jättää ja poika menee porukan kanssa keikalle, kun ei osaa olla surullinen eikä ole ketään, kenelle sen kertoisi, vaikka osaisikin. Keikka surutyön korvikkeena? "Useimmilta miehiltä näyttävät puuttuvan valmiudet käsitellä pahanolontuntojaan. Puhumattakaan, että jostain löytyisi vielä kyky ilmaista niitä. Loppujen lopuksi heiltä puuttuvat pahanpäivän tutut, ystävät, ystävien verkosto, jolle uskoutua. Mies on läheisissä ihmissuhteissaan puolisoaan yksinäisempi ja riippuvaisempi kuin nainen." (Helminen) Vielä huonommin menee Pasi Falkin mukaan "keski-ikäistyvällä naimattomalla ja perheettömällä miehellä - hänellä kun ei ole vaimoa, joka olisi häntä ymmärtämättä. Vasta keski-iän jälkeen, leski-ikää lähestyessään miehen ongelmat alkavat ratketa. Leski-ikänsähän mies viettää todennäköisemmin haudan hiljaisuudessa ikuisessa rauhassa, sillä tuo ymmärtämättömyydessään välttämätön vaimo pysyy yhä (toistaiseksi) miestään sitkeämmin elävien kirjoissa." (Falk) On siis parempi tulla väärinymmärretyksi kuin elää ilman sitäkään. Nuorten vankien käsityksissä hahmottuu vaimo tai tyttöystävä hillitsijänä ja kontrolloijana. Hellapoliisia tarvitaan, vaikka varsinaisesta poliisista ei ole niin väliä. Naissuhteen merkitys on siinä, että naisen avulla irrottaudutaan poikaporukoista, lainrikkojuudesta ja rällästelystä. Nainen tekee pojasta miehen, rauhoittaa. Ja jos hyvin käy, vastuukysymykset ratkeavat: asetutaan työelämään, ammattiin jossa saa käyttää fyysistä voimaa, eikä näperrellä, hallita koneita ja laitteita ja nähdä kättensä työn tuloksena jotain konkreettista. Avuton mies Erityisesti hyökkäävän väkivaltaisesti käyttäytyvän nuoren miehen omasta perheestä löytyy usein isä, joka hakkasi poikansa tämän lapsuudessa, kunnes poika kasvoi isäänsä isommaksi ja antoi ukolle kirjaimellisesti isän kädestä. Roolit vaihtuivat. Isä, joka ei kestänyt omaa eikä poikansa pienuutta, pelkäämistä ja surkeutta, löysi itseään vahvemman, rauhoittui ja he yhdessä korkkasivat Koskiksen. Äidillä on tällaisessa perheessä jotenkin sivustakatsojan osa: kärsiä ja kestää ja antaa anteeksi. Sinkkonen kirjoittaa väkivaltaisesta hyökkäävyydestä, jolla pieni poika suojaa itseään sietämättömältä heikommuuden tai avuttomuuden tunteelta: "Hänellä ei kerta kaikkiaan ole sisäisesti varaa jäädä toiseksi, koska hän ei kestä surua ja masennusta. Sen sijaan, että olisi itse heikko ja avuton, hän luo jatkuvasti tilanteita, jossa muut saavat kokea avuttomuutta." Mies - roolinsa vanki Vankiyhteisö on suljettu ja eristetty miesyhteisö, jossa vuorovaikutusta sekä toisiin vankeihin että henkilökuntaan säätelevät ja rajoittavat julkilausumattomat pakotteet. Miehistä asemaa ei voi osoittaa suhteessa naisiin, koska heitä ei ole. Yhden sukupuolen systeemit ovat aina vääristäviä. "Poikakouluissa käytetään miehisyyden osoittamiseen ja arvojärjestelmän luomiseen enemmän tappeluita kuin yhtenäiskouluissa. Pojat ovat pienestä pitäen tietoisia siitä, että miehisyyteen liittyy aina valta ja hallitseminen. Naisellisuuden korostamiseen ei alistussuhteita tarvita. Miehisen hierarkian rakentamista ei pitäisi tukea, pikemminkin pitäisi tukea niitä poikia, joilla ei ole alistamisen tarvetta ja jotka eivät ole väkivaltaisia. Yksilöllisyydelle pitäisi antaa enemmän tilaa." (Lahelma) Vankilassa yleinen tulkinta miehen roolista on sangen yksipuolinen ja karsittu. Siihen liitetään kovuus, hallitseminen, (fyysinen) voima, toisista piittaamattomuus ja kestävyys. Kovuus on yhteydessä pelottavuuteen: se jota pelätään, hallitsee tilanteen. Kaavamaisin on käsitys, että väkivaltainen, hyökkäävä käyttäytyminen on juuri miehekkyyden toteuttamista. Tyydytys tulee alistamisesta, ylimielisyydestä ja pelon herättämisestä. Ikään kuin se, ettei pysty häviämään tai jäämään toiseksi, olisi voittamista. Vankilahan on paikka, jossa tappiot pyritään kirjaamaan voitoksi. Koviskulttuuria on esimerkiksi asenne: mieluummin ryöstän kuin pyydän. Ryöstämällä osoittaa kovuutta ja ylivoimaisuutta, pyytämällä pehmeyttä ja riippuvuutta. Samalla toteutuu itsenäisyyden periaate: itse päättää ottaako rahat; ei joku toinen, antaako ne. "Vankila on ikään kuin näyttämö, joka pakottaa näyttelemään mahdollisimman kovaa roolia sekä suhteessa muihin vankeihin että vartijoihin. Nuorisovanki on kova jätkä, joka kapinoi sääntöjä vastaan eikä alistu. Nuorisovangin rooliin kuuluu olennaisesti myös itsevarmuus ja kovuus." (Järvinen) Kovuus ei kuitenkaan ole vahvuutta. Kovuus on paljolti heikkouden peittämistä: sitä ettei kestä omaa avuttomuuttaan. Mies vasikkana Vankilan alakulttuuritutkimuksen pioneerin Sykesin mukaan vankiyhteisö on epävakaa kompromissi kollektiivisen asennoitumisen (solidaarisuus) ja yksilöllisen asennoitumisen (itsekkyys, oma etu) välillä. Sama ristiriita altruistisen ja egoistisen toiminnan välillä on tietenkin jokaisen ihmisen mielessä hänen punnitessaan tekojensa vaikuttimia. Jo Sykes totesi, että vakavin sanktio vankilassa kohdistuu vasikoimiseen. "Vasikka ei ole pettänyt vain yhtä vankia, vaan koko porukan, vangit yleensä. lisäksi ei voi olla varma, onko hän vasikoinut syyllisen vai syyttömän, onko se tapahtunut etujen toivossa vai kalavelkojen maksamiseksi." (Sykes) Onko vasikoimisesta pidättäytyminen lojaalisuuden osoitus toisia vankeja kohtaan? Käsittääkseni ei, jos se perustuu pelkoon. Mutta vankilassa ei kunnioiteta valinnan vapautta tässäkään suhteessa: vangin on liityttävä vankiyhteisöön, vaihtoehtoja ei ole. Liparileima estää liittymisen henkilökuntaan ja määrää sosiaalisen etäisyyden säilymistä. Edellytys aidon solidaarisuuden, yhteisvastuullisuuden syntymiselle on mielestäni vapaaehtoisuus, oma päätös. Ehkä vankiyhteisö on liian hajanainen ryhmäuskollisuuden syntymiselle. Kaikki vangithan eivät ole sitoutuneita rikollisten arvojen ylläpitämiseen. Rikosten tekeminen ei ole mikään yhden asian liike eikä tekijä itse yleensä liitä siihen mitään ideologista sisältöä. Miksi vasikka sitten on niin halveksittu? Selitys saattaa olla syntipukki-ilmiö. Kaikki ihmiset sijoittavat mielellään ei-toivottuja, häiritseviä ominaisuuksiaan muihin ihmisiin tai instituutioihin. Vankila kokonaisuutena on yhteiskunnassa tällainen projektioiden kohde. Joidenkin mielestä vankilassa on kaikki pahuus ja ilkeys, joten vankeja kohtaan on oikeutettua tuntea vihamielisyyttä. Samoin vasikkaan sijoitetaan oma heikkous, alistuvuus ja epäjohdonmukaisuus. Vasikka on syntipukki, jonka avulla voidaan säilyttää itsekunnioitus: selittää kiinni jääminen ja vastoinkäymiset vankilan sisällä. On helpompi ajatella, että vastoinkäymiset johtuvat toisen epälojaalisuudesta kuin omasta taitamattomuudesta. On helpompi uhkailla vasikkaa kuin myöntää, että taas pisti poliisi paremmaksi. Tätä suojautumista palvelee myös vasikan pahuuden liioitteleminen, vaikka tämä voi yhtä hyvin olla vain hyväuskoinen hölöttäjä, joka ei tunne pelin henkeä. Jos tekee hyvin suunniteltuja ja toteutettuja rikoksia yksinään eikä kerro niistä kuin papille rippisalaisuutena, eivät vasikat uhkaa. "Vankilan alakulttuuri edustaa arvojärjestelmää, joka korostuu lojaalisuutta, itsehillintää, heikkouden merkkien peittämistä, kovuuden ja arvokkuuden korostamista, oveluutta ja vartijoiden halveksuntaa. Tätä arvomaailmaa tuetaan, ainakin puheissa. Se on arvomaailma, joka korostaa yhteenkuuluvuutta." (Cohen ja Taylor) Pokka pitää Itsehillinnän korostaminen, se, että "pokka pitää", on vasikointikiellon jälkeen tärkein ohje. Sen miehet tuovat mukanaan vapaudesta ja se korostuu vankilaolosuhteissa. Se tarkoittaa, että tunteiden ilmaukset täytyy tukahduttaa. Ahdistusta ja pahaa oloa ei saa näyttää. Rangaistus pitää todellakin - asetustekstin eufemismin mukaan - suorittaa eikä kärsiä, asiallisesti ja tyynesti, vaikka elämääkin eletään eikä suoriteta. Erityisesti pelkäämistä, pettyneisyyttä, surua ja epävarmuutta ei saa paljastaa muille. Täytyy kestää kuin mies. Se, että nämä tunteet pitää kätkeä, on luonnollista. Niistä kertominen edellyttäisi turvallista ja luottamuksellista ilmapiiriä. Vankilan osastoilla ei sellainen vallitse. On kuluttavaa esittää muille ja usein itselleenkin, että hyvin menee, pokka pitää, jos todellisuudessa voi kurjasti. Saija Järvisen tutkimuksessa nuorisovankien selviytymisstrategioista tämä asia näkyy kauniisti: "Muille vangeille ei saa missään nimessä näyttää, että tilanne olisi vaikea. Haastateltavat toivat esiin myös sen, ettei vankilassa kukaan voi olla oma itsensä. Vankilaan tulo aiheutti melkoisen kriisin, vaikkei sitä voi tunnustaa muille. Vankilaan tullessa opitaan ensinnäkin se, että kaikesta huolimatta vangin on pidettävä tunteensa omana tietonaan." Kaikilla on yhteinen salaisuus, jota ei saa sanoa ääneen. Juuri nuoret vangit kokevat vankiyhteisön miehisyysvaatimukset erityisen painostaviksi. Keski-ikäistyvä lusija saattaa jo luopua kovisroolista löytäessään rikosuran ulkopuolisia merkityksiä elämälleen. Nuoruusikään liittyvä uho ja "systeemin" vastustamisen tarve laantuvat. Vankeusrangaistus siis suuntaa vankia kohti tunteiden eristämistä, kieltämistä ja järkeistämistä. Nämä mekanismit siirtyvät miesosastolta naisten puolelle, jossa saatetaan arvostella toista itkemisestä, koska "vankilassa ei saa näyttää tunteita". Mutta miten tunteet voisi jättää vastaanotto-osastolle muun siviilitavaran mukana? Lähteet: Bernstein: Class, codes and control. London 1977. Cohen & Taylor: Mielenterveyden säilyttäminen. Tutkimus pitkän vankeuden vaikutuksista. Hki 1989. Falk: Vaimoni ei ymmärrä minua. .. kirjassa Miehen mallit, toim. Helminen & Hurri, Hämeenlinna 1985. Helminen: Miehen kriisi: mahdollisuus vai vaaranmerkki? kirjassa Miehen mallit. Järvinen: Pilveä, puntteja ja päiväunia. Hki 1988. Kortteinen: Lähiö. Keuruu 1982. Linqvist: Miehen yhtälö- miehen mahdollisuuksista ja uusista ulottuvuuksista kirjassa Miehen mallit. Sinkkonen: Pienistä pojista kunnon miehiä. Juva 1990. Skiftesvik: Suolamänty. Juva 1988. Sykes: Society of captives. Princeton 1958. Tuula Gordonin haastattelu Helsingin Sanomissa 19.4.90.