Oikeusministeri Tarja Halonen: Eristämisestä voitaisiin luopua Aimo Myllylä Tarja Halonen tuli oikeusministeriön päälliköksi 1.3.1990 Matti Louekosken siirryttyä valtiovarainministeriksi. Sitä ennen hän oli sosiaali- ja terveysministerinä 1987-90. Helsingin vaalipiiristä valittuna sosialidemokraattisena kansanedustajana hän on ollut vuodesta 1979 alkaen. Vaalikauden päättyessä Uusi Kriminaalihuolto keskusteli ministerin kanssa mm. 90-luvun kriminaalipolitiikasta. Aimo Myllylä: Kun tämä lehti ilmestyy, olette ollut melko tasan vuoden oikeusministerinä. Joitakin kokemuksia vuoden ajalta. Tarja Halonen: Olen aika varovainen sanomaan kantoja yhden vuoden perusteella siitä huolimatta, että oikeusministeriöön tullessani tavallani osasin jo jonkin verran, kolme vuotta sosiaali- ja terveysministerinä on kuitenkin aika pitkä aika. Kokemukseni ministeriöstä on, että ensinnäkin oikeusministeriön pääluokka on saman verran kuin sosiaali- ja terveysministeriön pääluokka kasvaa vuodessa. Vaikka tämä on rahamäärältään pieni, se raha, mikä tulee, myös jää tänne. Eli tämä on ministeriö, jossa on varsin paljon omaa toimintaa. Väki on jonkin verran pitkin kaupunkia, mutta ollaan paljolti yhdessä paikassa. Nämä kaikki luovat tunteen, että voidaan sanoa "me". Monilla on samanlainen koulutus ja keskustelun aikaansaaminen on helpompaa. Tämä saattaa olla myös haitta. Haitta voi olla se, että me samanlaisen ammattialan ja samanlaisen ajattelutavan omaavat tiedämme paremmin kuin nuo muut. Tästä tulisi päästä. Toinen asia on, että vankeinhoitolaitos ja tuomioistuinlaitos elävät aika tavalla omaa elämäänsä. Esimerkiksi teitä vankeinhoidossa työskenteleviä ei kovin paljon häiritä, jos ei tuetakaan. Minun mielestäni kanssakäyminen voisi olla vilkkaampaa. Rikoslakia ei uudisteta kuin lapsilisälakia AM: Rikoslain kokonaisuudistus alkoi 1970-luvulta ja työtään jatkava rikoslakiprojekti täytti jo kymmenen vuotta. Vuoden alusta astui voimaan uudistuksen ensimmäinen vaihe. Maailma, Eurooppa ja myös Suomi ovat muuttuneet. Mitä haasteita näette tilanteen asettavan lainsäädännölle ja miten haasteisiin voidaan vastata rikoslain uudistuksella? TH: Ensinnäkin se on työ, joka ei tule koskaan valmiiksi. Tietysti siten se tulee valmiiksi, että säännökset saadaan taas kootuksi muista laeista enemmän takaisin rikoslain puolelle. Sillä on oma oikeuspoliittinen merkityksensä ja mielestäni ihan hyvä näin. Sekä yleiset opit että perinteisesti rikoslaissa olevat säännökset ovat hyvin vanhaa perua: ne on tehty aikanaan autonomiseen Venäjän suuriruhtinaskuntaan. Tietysti osa rikosoikeuden käsitteistä on suhteellisen pitkäikäisiä ja toistuvat jopa oikeusjärjestelmästä toiseen. Siinä mielessä ei rikoslain pääperiaatteita uusitakaan jatkuvasti, se on mielestäni selvä asia. Sen ei siis tarvitse olla päivän päälle kuin lapsilisälaki. Toinen asia on, että tahti voisi olla nykyisin nopeampi. Klassinen rikosoikeudellinen ajattelutapamme, että seuraamuksena on pääasiassa vankeusrangaistus ja toisaalta sakko, on säilynyt hämmästyttävän kauan. Yhdyskuntapalvelu, joka tuli vuoden alusta kokeiluluontoisena voimaan, on nyt tässä suhteessa ensimmäinen. AM: Rikoslakiprojektin osamietinnön (OM:n LVO:n julkaisu 5/1984) mukaan seuraamusjärjestelmää koskeva lainsäädäntö on tulossa uudistuksen kohteeksi vasta projektin viimeisessä, kolmannessa vaiheessa. Tämähän ei ole pitänyt paikkaansa siltä osin, että joitakin seuraamusjärjestelmää koskevia muutoksia on jo tehty. Mutta milloin ja miten koko seuraamusjärjestelmä tulee tarkistettavaksi? TH: Yhdyskuntapalvelua koskeva lainsäädäntö tuli jo nyt mutta muutoin seuraamusjärjestelmä on tulossa vasta kolmannessa osassa. Ensimmäinen osa tuli voimaan kuluvan vuoden alusta. Sen piti korjata ongelmat, jotka näkyivät bravuurijuttuina lehdissä vertailtaessa nakkivarkaita ja shekkipetoksen tekijöitä. Ne kuvastivat sitä, että vanha rikoslaki oli tehty toisenlaiseen yhteiskuntaan. Toinen osa, mikä toivomuksestani huolimatta ei päässyt edes osittain vielä eduskuntaan, sisältää eräitä hyvin moderneja alueita, mm. työrikoksia ja ympäristörikoksia koskevat osat. Kolmas osa on monessa suhteessa mielenkiintoinen. Siinä on yleiset opit ja mm. seksuaalirikokset, joista on kovasti puhuttu. Sitten on seuraamusjärjestelmä, joka on mielestäni hyvässä tilanteessa siten, että eräät ideoista ovat olleet erillislailla kokeiltavina ja uudistusvaiheessa voidaan tehdä johtopäätöksiä niistä. Sopiva vankiluku AM: Suomalaisessa seuraamusjärjestelmässä vankilalla on keskeinen sija. Kun Suomi täytti 50 vuotta, armahdettiin vankeja. Näkyykö Suomen 75-vuotinen itsenäisyys vankiluvussa? TH: Tätä samaa kysyi yksi asiakkaista. Turusta tuli kirje jo toimintavuoteni alkuvaiheessa, jossa ihan asiallisesti kysyttiin samaa asiaa. Voin hyvin sanoa palautteena, etten ollut ajatellut koko armahdusasiaa. Yleinen armahdus minun ajatteluni mukaan sopii hyvin huonosti nykyiseen seuraamusjärjestelmään. Kun tämä vanki kysyi tätä, asiaa pohdittiin ja päätettiin kuitenkin perustaa sisäinen työryhmä ja katsoa, onko jotain, joka sopisi tällä hetkellä systeemiin. Yleinen mielipide ministeriössä on kuitenkin, että yleinen armahdus sopii huonosti nykyiseen seuraamusjärjestelmään. AM: Silloinhan vankiluku oli paljon korkeampi. Onko nykyinen vankiluku sopiva? TH: Se on sopivampi. Myönteistä on ollut kehitys. Vankiluku on vuosittain jonkin verran pienentynyt. Nykyisin se on hyvää keskivertoa. Kysymykseen, mikä on sopiva määrä vankeja, voi sanoa vain, että minun ajattelukantani mukaan se on tällä hetkellä sopiva. Valitettava piirre on, että viimeisen vuoden aikana luku on alkanut taas nousta. Siihen voi olla useitakin syitä; yksi on yhteiskunnan talouspoliittinen tila. Kun työttömyys kasvaa ja yhteiskunnassa menee huonommin, vankilat täyttyvät ja ruuhka raastuvassa kasvaa. Muista syistä meillä ei ole tietoa. AM: Meillä on puhuttu paljon painopisteen siirtämisestä vankilasta vapaudessa tapahtuvaan kriminaalihuoltoon. Tehdäänkö tässä suhteessa 9O-luvulla jotain? TH: Sekä eduskuntakeskustelussa että yleisessä kansalaiskeskustelussa on haluttu vaihtoehtoisia seuraamuksia varsinkin nuorille rikoksentekijöille. Sitähän tämä yhdyskuntapalvelu ei kyllä puhtaimmillaan ole. Valtioneuvosto evästi tavallaan oikeusministeriötä siihen, että jatkossa pitäisi nimenomaisesti tehdä työtä nuorille sopivien vaihtoehtoisseuraamusten löytämiseksi, jota nyt tämä rikoslakiprojekti on tehnytkin. Kuulin siitä äskettäin ensimmäiset ideat. Yhdyskuntapalvelussa on se hyvä puoli, että sen eduskunta itse halusi ja sääti sen varsin nopeasti. Myös lainsäätäjän oman ajattelun mukaan tarvitaan lisää vaihtoehtoja ja se on hyvä merkki. Pois silmistä AM: Minkä takia meillä yhdyskuntapalvelun tapaisen vaihtoehdon hyväksytyksi saaminen on niin vaikeaa? TH: Minusta tuntuu, että ensimmäinen reaktio missä tahansa porukassa on kosto. Kun sanotaan, että vangin palkka on naurettavan pieni, mikä on myös oma käsitykseni, vastaus on kahdeksassa tapauksessa kymmenestä: Itsepähän ovat sinne joutuneet. Vastaaja ei mieti, että onkohan silloin motivaatiota tehdä työtä. Samoin jos sanon, että vankiloissa on huonot olosuhteet, vastaus on sama. Tai jos sanon, ettei ole ideaa viedä vanhainkotia tai vankilaa syrjään asutuskeskuksista, vastaus on, että pitääkö niiden olla parhaalla paikalla. Tämäntyyppinen ajattelu on selvästi vallalla. On aiheellista sanoa, että kysymys on sekä vangeista että niistä, jotka eivät ole vankilassa. Syrjässä oleva vankila on sekä vangin oikeuksien kannalta että koko yhteiskunnan kannalta vaarallinen asetelma. Yhteiskunnallemme on tyypillistä mustavalkoinen ajattelu. AM: Voiko tälle ajattelutavalle mitään? Ja jos halutaan edesauttaa, että yhdyskuntapalvelu onnistuisi ja voisi laajentua, niin voidaanko tehdä jotain? TH: Uskon, että voidaan. Siksi nyt tässä yhdyskuntapalvelussa on yritetty käyttää myös julkisuutta hyväksi. Kokeilupiirit kutsuttiin Helsinkiin ennen joulua. Toimittajille yritettiin saada idea, että nyt se alkaa. Selvitettiin, mitä yhdyskuntapalvelu on ja sanottiin, että olkaa yhteydessä, seuratkaa tätä. Kerrottiin, ettei se kaikkinensa onnistu, mutta sitä halutaan kokeilla. On myös kannustettu työntekijöitä olemaan omalla paikkakunnallaan yhteydessä tiedotusvälineisiin. Toinen etu on, että kun ihmiset ovat yhdyskuntapalvelun piirissä, eri järjestöissä ja kunnan palveluksessa, he näkevät, että tuolla kaverilla on kyllä rattijuopumustuomio päällä, mutta hänhän on muutoin ihan kiva ja hoitaa asiansa. Mitä sitten pitäisi tehdä ihmisille, jotka aiheuttavat ongelmia? Yleensä ei haluta ensin tehdä yhtään mitään, sitten hänen pitäisi vain hävitä näköpiiristä kuin sadussa. Miten hän sitten katoaa? Yhteiskunnan antamilla keinoilla jonnekin lastenkotiin, nuorisokotiin ja aikuisena vankilaan ja sitten uskotaan, että hän on kadonnut. Sen jälkeen asia ei ole enää minun huoleni, se on ammattilaisten huoli. Tästä ajatuksesta pitää päästä. Kunnan sosiaalityöntekijöiden tulisi uskoa, ettei tällainen ihminen ole pois tilastoista, mielestä, sydämestä, vaan on edelleen kunnan asukas ja että hän tulee takaisin ja siihen pitää varautua ja häneen tulee pitää yhteyksiä. Yhdyskuntapalvelun hyvä puoli saattaisi olla, että mustavalkoinen ajattelu vähenisi. Lisäksi ehdollinen tuomio ei ole useinkaan sen saaneelle ihmiselle riittävän konkreettinen asia. Yhdyskuntapalvelu asettuu ikään kuin ehdollisen ja ehdottoman rangaistuksen välille. Yhdyskuntapalvelun pitäisi myös auttaa ihmistä itseään jäsentämään, miksi rangaistus on saatu. Kosto vankilan tehtävänä AM: Kun vankiloita kuitenkin on, mikä tehtävä niille jää? TH: 6O-luvun koulukuntaan kuuluvana olen sitä mieltä, että vankilassaolo pitäisi olla muutakin kuin eräänlainen yhteiskunnan kanssa tehty sopimus, kuinka kauan siellä ollaan. Mielestäni vankilalla pitäisi olla se vaikutus, että sieltä voisi palata paremmin yhteiskuntaan. Me kaikki tiedämme, että se toteutuu käytännössä kovin huonosti. Miksi pitäisi panna ihminen vankilaan, jos samanlainen kasvatus ja uudelleen omien asioidensa hallintaan kykeneminen voi tapahtua muutenkin? Muuta ei jää oikeastaan kuin eristäminen ja kosto tai ennalta ehkäisevä vaikutus, johon en kovin paljon usko. Tottakai pitäisi silloin mieluimmin käyttää vapautta. Yhdyskuntapalvelussa on tavallaan pantu ideat nurinpäin. Kun menet vankilaan, sinulta menee perhe, työpaikka ja asunto, mutta vapaa-aika jää. Yhdyskuntapalvelussa jää itselle sekä perhe, työpaikka että asunto, mutta vapaa-aika menee. Rikokset tehdään yleensä vapaa-aikana eikä työaikana. Silloin miettii, että koko ajatus vankilassa olosta on epälooginen. Olen toisaalta kovasti varoittanut, kun jotkut näkevät yhdyskuntapalvelussa aivan taivaan, jota kautta kaikki oikenee. Olen sanonut, ettei sen itse asiassa tarvitse edes onnistua mahdottoman hyvin, jotta se onnistuisi vähintään yhtä hyvin kuin vankila; siis uusimisen ja uudelleen sosiaalistumisen kannalta. Siihen kai sitä pitäisi verrata. Toinen keskustelun aihe on, ovatko ihmiset tasa-arvoisia, jos toisen eväillä ei voi ajatella kuin vankilaa ja toisella on mahdollisuuksia yhdyskuntapalveluun. Vapauden menettämisen merkitys on tänä päivänä suurempi kuin aikaisemmin. Oma henkilökohtainen vapaus on tärkeä asia. On sitten kyseessä vankila, mielisairaala, koulukoti, varusmiesaika tai siviilipalvelusaika. Hyvin pitkälle pelaa ajattelu, että ihmisellä on oikeus päättää, missä hän asuu. Laitokset voivat valmistautua ottamaan vastaan entistä vaikeampia asiakkaita. Jos vaihtoehtoisia seuraamuksia tulee, todennäköisesti vankilassa olevien ihmisten ongelmat lisääntyvät entisestään. Mutta - ja tästä tulee iso mutta - esimerkiksi nuorten kohdalla ei pitäisi nähdä niin mustavalkoisesti, että laitokseen joutuvat aina vaikeimmat tapaukset. Ihmiset myös suhtautuvat vaikeuksiin eri tavalla. Jollekulle omien asioitten herraksi tulemisen edellytyksenä on, että hän pääsee pois entisestä ympäristöstä. Silloin saattaa olla, että yhdyskuntapalvelu ei olekaan enää hyvä, vaan parasta voisi olla, että henkilö muuttaa kokonaan pois entiseltä asuinalueelta. Onko siis vankila ollenkaan nykyään oikea paikka? Vanhat isot vankilat pitäisi saada pienemmiksi osastoiksi. Uudet laitokset on suunniteltu paremmin. Sinne ei pääse muodostumaan omaa vankilakulttuuria kielteisessä mielessä. Jokaisessa kulttuurissahan on aina myönteistä ja kielteistä. Esimerkiksi vaikka olisi minkälainen jengi ja tuntuisi, että se on paha, niin ihminen voi löytää siitä jonkin myönteisen asian, mitä normaaliyhteisössä ei ole. Se voi olla vaikkapa kaveruus. Ihmisyhteisöstä pitäisi aina etsiä myönteisiä voimavaroja. Se vaatii uudelleenajattelua työmenetelmien osalta. Se on, jos ei nyt vallankumous, niin ainakin iso muutos. Oleellista ihmiset ja koulutus AM: Tähän liittyykin seuraava kysymykseni Helsingin Sanomien Suomen Gallupilla teettämän tutkimuksen mukaan yli 80 % ihmisistä piti tärkeimpänä asiana työpaikan valinnassa mielenkiintoista, mielekästä työtä. Muissa pohjoismaissa on tässä yhteydessä keskusteltu yhtenäisvirkamies-käsitteestä ja yleensä ammattikuvan muutoksesta. TH: Puhutaan siis niistä, jotka ovat valinneet vankilan vapaaehtoisesti. Kun Suomi muuttui maatalousvaltaisesta teolliseksi yhteiskunnaksi, ammattitaitoa vaativat ammatit - siis sellaiset, joissa hallittiin jonkin asian kokonaisuus - paloiteltiin teollisuusperiaatteiden mukaisesti. Se näkyy kaikessa muussakin kuin varsinaisessa teollisuustyössä. Nyt ollaan taas keräämässä palasia yhteen. Yhä useammalla alalla ollaan taas kokoamassa ammatteja, joissa ihmiset hallitsevat vähän enemmän kuin sen yhden asian. Näin on myös hoito- ja ihmissuhdeammateissa. Enää ei olla vakuuttuneita, että jos ihmisellä on yhdeksän erilaista ongelmaa, niin hänellä pitää olla yhdeksän erilaista asiantuntijaa. Asiantuntijoita voi olla monta, mutta itse asiakkaan kanssa käytävässä keskustelussa pitäisi tulla toimeen vähemmillä ihmisillä. Sama ammattitaito voidaan koota yhteen työntekijään, joka tiimityöskentelystä saa hyödyn ammattien erilaisuudesta. Yksi ihminen ei voi olla millään päihdehuollon asiantuntija, psykologi, pappi, sairaanhoitaja jne. Joka laitoksessa on oltava lähihoitaja, esimerkiksi vankiloissa vartijoiden työ tulee tässä suhteessa muuttumaan ihan toisenlaiseksi. Mutta heille pitää antaa siihen mahdollisuus. Jos koko laitoksen systeemi on rakentunut vanhalle työskentelytavalle, sitä on vaikea muuttaa, vaikka haluttaisiinkin. Osin se koskee fyysisiä rakennuksia. Niitä pitää saneerata, mutta kaikkein oleellisinta ovat ihmiset itse ja heidän koulutuksensa. Tämän takia yksi lempilapsiani on uuden Vankeinhoidon koulutuskeskuksen aikaansaaminen, jotta mahdollistettaisiin tehokkaampi koulutus niille, jotka ovat jo alalla töissä, että myös niille, jotka ovat vasta sinne tulossa. Kun katsotaan, mihin julkinen sektori on menossa valtionhallinnon yleisten suuntaviivojen mukaan, niin meidän sektorimme työntekijämäärä ei saisi kasvaa tulevaisuudessa. Siksi meillä pitäisi olla paremmin koulutettuja, tehokkaampia ja jaksavampia ihmisiä. Aikaisemmin työnantajalla oli ajattelutapa, että joka vuosi on tulossa riittävä määrä uusia ihmisiä tarvittaviin ammatteihin. Ketään ei kiinnostanut, mitä tehdään niille vanhoille. Nyt meillä on porukka, jolla Suomi menee vuodelle 2000. Next Step -messut olivat tavattoman hyvät. On hyvä, että myös nuoria ihmisiä tulee. Vankeinhoidon osasto oli yllättävänkin suuren mielenkiinnon kohteena. On tärkeää, että tulee uutta, mutta erittäin tärkeää on, että ne ihmiset, jotka ovat jo työssä alalla, jaksaisivat omalla tavallaan uusiutua ja vaihtaa vaikka erilaisiin työpisteisiin. Työkuvasta pitää luoda monipuolisempi ja tehtävän vaatimuksia vastaava. Vankiloiden henkilöstötilanne iltakouluun AM: Olemme tutkineet vähän, ketä meiltä lähtee pois. Valitettava suunta on, että ne, jotka ovat hyvin hoitosuuntautuneita, kyllästyvät pian kun eivät saaneetkaan tehdä sitä työtä mitä halusivat. TH: Onko se ollut teistä vahinko vai ei? AM: Se on ainakin siksi vahinko, että he ovat saaneet pitkän koulutuksen ja olisivat hyvin motivoituneita työhön. Se on aina taloudellinen vahinko ja lisäksi menetys sisällön muuttamisen kannalta. TH: Vahinko on asian toinen puoli. Toinen puoli on se, että nämä ihmiset sen jälkeen tietävät, mitä vankila on. Vaikka tiedonjaon voisi tietenkin hoitaa hyödyllisemmälläkin tavalla. Henkilöstötilannehan on huonoimmillaan täällä Etelä-Suomen ruuhka-alueella. Vein tämän asian iltakouluun näissä hallituksen loppukiireissäkin siksi, että toisetkin ministerit pääsisivät edes vähän kurkistamaan, mikä on vankeinhoidon henkilöstötilanne. Sörkässä lienee nyt vaikeinta. Kun meille on saatu uusia laitoksia Pohjois- ja Itä-Suomeen ja ne ovat hyviä, pieniä laitoksia, niin tottakai ihmiset palaavat kotiseudulleen. Vaihtuvuus Sörkässä on ollut viime vuoden puolella mahdottoman iso. Se ei voi jatkua. Pitää löytää keinoja, millä ihmiset saadaan pysymään täällä etelän raskailla työpaikoilla. Iltakoulun jälkeen nimitetyssä työryhmässä on nimenomaan henkilökunnan edustajia. Tärkeätä sen lisäksi ministeriön mielestä on, että ihmiset ovat itse aktiivisia. On hieno asia, että ihmiset ovat aktiiveja ammattiyhdistysliikkeessä ja kaikessa siinä, mikä liittyy ammatteihin. Se on siksikin tärkeää, että en jaksa uskoa, että siellä puhutaan pelkästään siitä, onko palkkaluokka oikea. Tottakai palkka on tärkeä asia, mutta myös se, onko työ sellaista, että se vastaa omia odotuksia ja miten sitä pitäisi muuttaa. AM: Yleensä vankeinhoitolaitoksen henkilökunta ei ole kuullut kehotuksia aktiivisuuteen. TH: Työnantajan puolella on aina kaksinaisrooli. Tottakai aktiivinen henkilökunta vaatii, on tyytymätön ja esittää muutoksia. Onhan se omalla tavallaan hankalampi kuin sellainen, joka ei ole tällä tavalla aktiivinen. Aina kun tulee uusi asia, työnantajapuolenkin tulee ottaa siihen kantaa. Minusta kuitenkin se aika on mennyt, jolloin työnantaja toivoi, että työntekijä olisi hiljainen ja alistuva. Toivottavasti kukaan ei ole kuitenkaan niin tyytymätön, että se haittaa elämää ja työtä, vaan on kriittisyydestään huolimatta sopusoinnussa itsensä kanssa. Ei sellainen systeemi kehity mihinkään, jossa aina ollaan hiljaisia ja tyytyväisiä kaikkeen. Annos aktiivisuutta on minusta ihan hyvä. Mutta en tiedä, kuka on vaalien jälkeen ministerinä ja mitä mieltä hän on. Myös vanhoille vankiloille on tehtävä jotain AM: Olette käynyt useassa Suomen vankilassa virkakautenne aikana. Mikä on yleisvaikutelmanne ? TH: Yleisvaikutelma on, että yllättävän moni niistä vankiloista on vielä sama kuin 60-luvulla, kun olin oikeustieteen opiskelija ja tehtiin ekskursioita panimoihin ja vankiloihin. Nämä vanhat isot vankilat täällä etelässä pitää saada modernisoitua. Seinät ovat esteenä uudenlaiselle työskentelylle, mutta nykyiselläänkin pitää pystyä tekemään jotain. Turussa neuvottelut ovat meneillään Turun kaupungin kanssa ja nyt pitäisi päästä lopputulokseen; joko saada uusi laitos, jossa voidaan harjoittaa uutta vankeinhoitoa tai sitten katsoa, mitä vanhan laitoksen kanssa tehdään. Sitä on kyllä korjattu, mutta se on ollut pelkkää kunnossapitoa. Sörkkä on tietenkin toinen ongelma. AM: Tämä lehti leviää paitsi Tasavallan Presidentille ja vangeille niin kaikille työntekijöille vankeinhoidossa ja kriminaalihuollossa. Mitä terveisiä Ministeri haluaisi näille ihmisille lähettää? TH: Minusta vankeinhoidon henkilökunnan pitää olla ylpeä ammatistaan, suuntautua aktiivisesti ulospäin ja kertoa, mikä vankila on. Pitää omaksua se kanta, että vankila on osa yhteiskuntaa. Vankeus on yhteiskunnan päättämä ja silloin yhteiskunnan tulee myös tietää, mitä se on ja muuttaa sitä, jos tarvitaan. Toivoisin omalta puoleltani, että sekä vankeinhoitohenkilökunta että ne ihmiset, jotka tekevät vapaudessa työtä meidän asiakkaiden kanssa, eli tämä kriminaalihuollon porukka, olisivat keskenään enemmän tekemisissä ja miettisivät yhdessä tätä kokonaisuutta. Minusta on eniten sääli, jos työrupeamani loppuu, koska täällä olisi hurjan paljon haasteita. AM: Paljonko Ministeri luulee ihmisen kestävän eristämistä yksinäishuoneessa? TH: Luulen, että varsinainen eristämisrangaistus ei ole enää tämän päivän seuraamus. Se voitaisiin kyllä poistaa. Haluaisin selvittää, mikä on syynä siihen, että aika moni vankilassa haluaa itse vapaaehtoisesti eristykseen. AM: Kiitos tästä haastattelusta.