Rikoslain kokonaisuudistus yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden lisääjänä? Pekka Koskinen Rikoslain kokonaisuudistus tarjoaa tilaisuuden mitata koko rangaistusjärjestelmän perusteita myös oikeudenmukaisuuden kautta. Kun seuraamusjärjestelmän uudistuksia tästä eteenpäin valmistellaan, olisi korostettava juuri kokonaisuudistuksen näkökulmaa pikkureformien sijaan. Rikoslakimme kokonaisuudistukseen tähtäävä työ on ollut vireillä kohta parikymmentä vuotta. Keväästä 1980, yhdentoista vuoden ajan, työstä on vastannut oikeusministeriöön rakennettu rikoslakiprojekti. Moni on tuskaillut uudistusprosessin hitautta. Nyt tehty työ on kuitenkin alkanut kantaa hedelmää. Rikoslain uudistuksen laaja ykköspaketti, joka valmistui keväällä 1984 ja jota tarkoittava hallituksen esitys annettiin eduskunnalle 1988, on tullut voimaan tämän vuoden alusta. Laaja kakkospaketti valmistui keväällä 1989, ja sen pohjalta voitaneen antaa esitys uudelle eduskunnalle suhteellisen pian. Rikoslakiprojektin piirissä perusvalmistelu jatkuu. Kokonaisuudistuksen loppuun saattaminen tulee parhaassakin tapauksessa vaatimaan vielä vuosia. Kun minua pyydettiin puhujaksi tähän KHY:n Hämeenlinnan aluetoimiston avajaistilaisuuteen, esitykselleni tarjottiin samalla otsikkoa Rikoslain kokonaisuudistus yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden lisääjänä. Tarkentavaan tiedusteluuni vastattiin, että kyllä, siihen loppuun kuuluu kysymysmerkki. Onko siis vireillä oleva uudistustyö edistänyt, ja edistääkö se jatkossa, oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa? Jollain tasolla myöntävä vastaus tuntuu itsestään selvältä. Voi vain kuvitella väitettä toisin päin käännettynä: Rikoslain kokonaisuudistus yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kaventajana? Eihän siitä mitenkään voi olla kysymys, ainakaan sellaista ei voi ajatella tarkoitettavan. Se että rikoslain kokonaisuudistuksella tähdätään entistä parempaan oikeudenmukaisuuteen, käy monin paikoin ilmi myös lainvalmisteluasiakirjoista. Toisaalta uskon, että mahdollisuus rikoslainsäädännön keinoin parantaa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta yleensä on realistiselta pohjalta nähtävä varsin rajoitettuna. Sen sijaan, että juhlallisesti puhuttaisiin rikoslainuudistuksesta yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden lisääjänä, onkin ehkä osuvampaa puhua maanläheisemmin tavoitteesta vähentää niitä ilmeisiä epäoikeudenmukaisuuksia, joita voimassa oleva rikoslainsäädäntöön ja sen soveltamiseen on sisältynyt ja sisältyy. Yhteiskunnan yleisen oikeudenmukaisuuden kannalta kyse saattaa olla marginaalisista asioista. Nakkivarkaat ja rötösherrat Tähän saakka painopiste rikoslain kokonaisuudistuksessa on ollut rikoslain erityisen osan puolella, eri rikoksia koskevien säännösten uudistamisessa. Kokonaisuudistuksen perustavoitteisiin on luettu rangaistavuuden kokonaisvaltainen uudelleenarviointi: mistä ylipäänsä on rangaistava ja miten ankarasti? Ongelmana on ollut ennen kaikkea epäsuhta, joka on vallinnut varkaustyyppisten rikosten yliankarassa arvostelussa suhteessa moderniin taloudelliseen rikollisuuteen tai henkeen ja terveyteen kohdistuviin rikoksiin. Tältä osin nyt voimaan tullut ykköspaketti sisältää lainsäätäjän selkeän kannanoton ja viestin lainsoveltajalle: varkausrikosten rangaistuskäytäntöä tulee lieventää entisestä. Varkauden enimmäisrangaistuksen alentaminen kahdesta vuodesta puoleentoista saattaa sinänsä vaikuttaa kosmeettisen vähäiseltä. Tärkeämpää on kuitenkin perusteluista luettava tarkoitus, jonka mukaan maksimin alennuksen olisi toimittava lainsoveltajiin päin selvänä signaalina siitä, että myös tosiasiallista rangaistuskäytäntöä olisi lievennettävä, muun muassa tuomitsemalla jossain määrin aikaisempaa enemmän sakkorangaistuksia vankeuden asemesta. Eduskunnan lakivaliokunta yhtyi mietinnössään hallituksen esityksen perusteluihin. Entistä oikeudenmukaisempaa rangaistavuuden kohdentamista merkitsee myös jonkinasteinen kovennus, jota uudistus merkitsee suhteessa erityyppiseen taloudelliseen rikollisuuteen. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta voidaan uudistusten tarkoittamia rangaistavuuden uudelleenpainotuksia perustella näkökohdalla, joka aikanaan on tuotu esiin jo yhdessä rikosoikeuskomitean mietintöön liitetyssä mielipiteessä: "Oikeudenmukaisuutta voidaan tarkastella usealta eri näkökannalta. Niinpä oikeudenmukaisuus edellyttää esimerkiksi sitä, että kyvykkäiltä ja yhteiskunnallisesti voimakkailta henkilöiltä vaaditaan enemmän kuin muilta, olipa kysymys heidän oman käyttäytymisensä säätelystä tai osallistumisesta yleisten kriminaalipoliittisten rasitusten kantamiseen." Oikeudenmukaisiin seuraamuksiin Rangaistukseen tuomitseminen on tarkoituksellista pahan aiheuttamista tuomittavalle, ei hänen oman etunsa vuoksi, vaan ennen kaikkea yleisestävistä syistä, yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitämiseksi. Meidän järjestelmässämme suurinta rangaistuskärsimystä, radikaaleinta puuttumista tuomittavan muuten suojattuihin oikeushyviin, merkitsee ehdoton vankeusrangaistus. Rangaistusten käyttö yleensä, ja vankeuteen tuomitseminen erityisesti, on mitä suurimmassa määrin oikeudenmukaisuuskysymys. Voimassa olevaan RL 6 luvun 1 §:ään sisältyvän, varsinaisesti vain rangaistuksen mittaamista rangaistusasteikon puitteissa koskevan perussäännöksen mukaan rangaistus on mitattava niin, että "se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen sekä rikoksesta ilmenevään tekijän syyllisyyteen". Samoin on otettava huomioon "rangaistuskäytännön yhtenäisyys". Oikeudenmukaisuuden vaatimusta ei kuitenkaan voi rajoittaa koskemaan yksin rangaistuksen mittaamista. Koko rangaistusjärjestelmän perusteita on mitattava myös oikeudenmukaisuuden punnuksin. Erityisesti rikoslain kokonaisuudistus tarjoaa tähän tilaisuuden - ja asettaa myös velvollisuuden. Kokonaisuudistus lähti liikkeelle eri rikoksia koskevista säännöksistä. Nyttemmin painopistealueeksi on noussut, rikosvastuun yleisiä edellytyksiä koskevien ns. yleisten oppien säännösten rinnalla, seuraamusjärjestelmän uudistusten valmistelu. Joitakin tämän alueen tärkeitä osauudistuksia on jo saatu läpiviedyiksi. Osaltaan myös oikeudenmukaisempiin ratkaisuihin antavat mahdollisuuden uudet toimenpiteistä luopumista koskevat säännökset. Vastikään eduskunnassa hyväksytty RL 7 luvun uudistus avaa samansuuntaisia mahdollisuuksia: siirtyminen yhtenäisrangaistusjärjestelmään saattaa johtaa mekaanista rangaistusten yhdistämistä kohtuullisempaan ja oikeudenmukaisempaan tulokseen. Ja aivan erityisesti KHY:tä lähellä on tietysti vuoden alusta käynnistynyt yhdyskuntapalvelukokeilu, jonka järjestäminen käytännössä on jäänyt yhdistyksemme huoleksi. Tästä eteenpäin seuraamusjärjestelmän uudistuksia valmisteltaessa olisi korostettava kokonaisuudistuksen näkökulmaa. Kiireellisiä osaparannuksia ei tietenkään saa loputtomiin pantata sillä verukkeella, että ne on kytkettävä vasta isompiin kokonaisuuksiin. Mutta suurempi vaara tuntuu olevan koko seuraamusjärjestelmän kehittämisen hajoamisessa huonosti keskenään koordinoituihin pikkureformeihin. Tämä vaara on käsittääkseni tiedostettu. Tällä hetkellä rikoslakiprojektissa toimii kaksi seuraamustyöryhmää melko laajoilla mandaateilla. Mitä on "vaihtoehto"? Myös rikoslakiprojektin johtoryhmä on eri yhteyksissä ottanut alustavasti kantaa seuraamusjärjestelmän periaatekysymyksiin, muun muassa hyväksyessään äsken mainittujen kahden työryhmän työsuunnitelmat. Kannanotot on kuitenkin nähtävä melko alustavina. Monet kysymykset ovat vielä auki, monet liittyvät toisiinsa. Tässä haluaisin nostaa esiin vain muutamia hajakysymyksiä. Puhun nyt vain omissa nimissäni, vaikka monista esiin nostamistani asioista on tietysti jo käyty projektinkin piirissä keskusteluja. Oikeudenmukaisuusargumenteilla voi edelleen perustella ehdottoman vankeuden käytön vähentämistä. Sen vuoksi, yhtenä siihen suuntaan vaikuttavana keinona (mittaamiskäytännön ja asteikkoratkaisujen ohella), on vankeusrangaistuksen vaihtoehtoja kehitettävä nykyisestä ja etsittävä uusia. Yhdyskuntapalvelua pidän myönteisenä kokeiluna. Siitä saatavat kokemukset on tarkkaan analysoitava ja otettava huomioon jatkoa suunniteltaessa. Yhden ison periaatteellisen, myös oikeudenmukaisuusongelman keskustelu "vaihtoehdoista" - ja myös yhdyskuntapalvelu säädetyssä muodossaan - nostaa. Virallinen kriminaalipolitiikkamme on lähtenyt normaalirangaistusajattelusta: samanlaisesta teosta sama rangaistus, tekorikosoikeutta tekijärikosoikeuden asemesta. RL 6:1 tuo kirkkaasti julki tämän periaatteen. Ongelma liittyy itse "vaihtoehdon" käsitteeseen. Yhdyskuntapalvelun sääntelyssä "vaihtoehto" tunnutaan käsittävän hyvin vahvassa mielessä. Lähtökohtana on, että syytetty tuomitaan ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Mutta sitten hänet voidaankin tietyin, itse asiassa hyvin avoimiksi jätetyin perustein, määrätä vankilan sijasta yhdyskuntapalveluun. "Voidaan". Mikä on se kriteerijoukko, jonka nojalla A pääsee yhdyskuntapalveluun, kun B - edellytykset sinänsä myös täyttävä - suljetaan vankilaan? Eivät kai ainakaan normaalit rangaistuksen mittaamisperusteet - niiden nojallahan juuri päädyttiin ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Sama pulma koskee "vaihtoehtoja" yleisemminkin, jos "vaihtoehto" käsitetään tällaisessa vahvassa mielessä. Onko kysymyksessä irtiotto tekokeskeisestä normaalirangaistusperiaatteesta, paluu yksilöllisesti määrättyjen rangaistusten järjestelmään? Heitän vain tässäkin esiin nämä periaatteelliset ongelmat, jotka KHY:n väelle eivät ole uusia. Itse en näe ongelmia vuorenkorkuisina. Oikeudenmukaisuus ei voi välttämättä edellyttää vaihtoehdoille rakentuvaa seuraamusjärjestelmää, niin kuin takavuosien ohjelmajulistuksissa toisinaan asetettiin päämääräksi. Tietysti ongelmaan "vaihtoehdoista" on toinenkin lähestymistapa. Uudet seuraamukset ovat kyllä vankeuden vaihtoehtoja nykytilanteeseen verrattuna; toisin sanoen niitä käytetään vastaisuudessa tapauksiin, joista tänään joutuu linnaan. Sen sijaan uudessa tilanteessa ne eivät enää ole mitään vaihtoehtoja, vaan niitä käytetään uuden järjestelmän sääntöjen mukaan yhdenvertaisella ja ennustettavalla tavalla. Itse asiassa, kuten on huomautettu, koko keskustelu "vankeusrangaistuksen vaihtoehdoista" on jotenkin nurinkurista, vaarallistakin, itsestään selvässä vankeuskeskeisyydessään - ikään kuin jonkinlaisena "luonnollisena" lähtökohtana olisi ehdoton vankeusrangaistus. Vankeus ja vapautuminen Lopuksi vankeuden kehittämisessä oikeudenmukaisuusnäkökohtia voidaan, ja pitää yhä enemmän ankkuroida kansainvälisiin ihmisoikeusasiakirjoihin, jotka joko ovat suorastaan Suomea velvoittavaa oikeutta tai ainakin ohjeellisina näyttävät suuntaa, johon kehittämisessä on pyrittävä. Viime aikoina ihmisoikeusnäkökohdat ovat tulleet esiin uutena painavana argumenttina nykytyyppistä pakkolaitosjärjestelmäämme vastaan. Siitä riippumatta, millainen nyt vallitseva soveltamiskäytäntö on, seuraamus on ajaltaan periaatteessa epämääräinen ja tekee mahdolliseksi eristämisen loppuiäksi. Pakkolaitosjärjestelmän purkaminen kokonaan, jota väläyteltiin jo 70-luvun alun uudistuksessa, kuulunee nyt vireillä olevan seuraamusjärjestelmän uudistustyön asialistan keskeisiin kohtiin. Myös elinkautisrangaistuksesta pitää keskustella. Käsitys siitä, mikä rangaistus on julma ja epäinhimillinen, kehittyy muun yhteiskunnan mukana. Mikä eilen oli yleisesti hyväksyttyä, voidaan jo huomenna kokea epäinhimilliseksi - tai kenties jo tänään? Vähin, mitä tulee tehdä, on elinkautisesta vankeudesta vapauteen pääsemisen lakisääteinen järjestely. Nykyäänhän ehdonalaiseen vapauteen pääseminen on tasavallan presidentin yksittäistapauksellisen armahduspäätöksen varassa. Ehdonalaisen vapauden järjestelmästä on vuosien mittaan keskusteltu paljon. Lukuisat valmisteluelimet ovat pohtineet asiaa. Asiantuntijat ovat esittäneet erisuuntaisia käsityksiään. Äärimalleina ovat olleet toisaalta nykyisen kaltaisen järjestelmän säilyttäminen pääosin entisellään, toisaalta siirtyminen puhtaaseen reaalirangaistusten järjestelmään: tuomioistuimen määräämä rangaistus istutaan päivästä päivään. Kriminaalihuoltoväki tuntee keskustelun ja eri vaihtoehtojen edut ja haitat. Puhdas reaalirangaistusten linja olisi epäilemättä selväpiirteisin. Siihen siirtymiseen liittyisi kuitenkin siinä määrin vaaroja, ettei sitä sittenkään voine pitää realistisena vaihtoehtona. Mutta nykyistä tilannettakaan ei voi säilyttää. Harkittaessa kehittämisvaihtoehtoja niiden välistä nousee kahdenlaisia kysymyksiä. Miten tarkasti laitoksesta vapautumisen edellytykset säännellään laissa, ja missä määrin päinvastoin jätetään yksittäistapauksellista harkintavaltaa päätöksenteossa? Ja toisaalta: mikä elin tekee ratkaisevat päätökset, tuomioistuin vain hallintoviranomainen? Keskustelu jatkuu. Kummankin kysymyksen osalta suunta silti näyttää ilmeiseltä, ja sitäkin voidaan tukea myös ihmisoikeusargumentein. Järjestelmän perusteet on nykyistä selvemmin ja yksityiskohtaisemmin säänneltävä jo lain tasolla - keskeisimmät säännöt itse rikoslaissa. Ja toimivallan jatkoa uudelleen arvioitaessa tuomioistuimen osuutta tulee korostaa. Tavoitteena on järjestelmä, joka on mahdollisimman selkeä ja jossa tuomittu jo tuomioistuimen päätöksen nojalla mahdollisimman tarkoin tietäisi tulevan vapautumisensa ajankohdan. Joiltain osin täytyy tietysti säilyttää jälkikäteisten tarkistusten mahdollisuus, mutta niidenkin osalta olisi tavoiteltava tuomioistuimen kytkemistä mukaan menettelyyn. Viimeisissä rikoslakiprojektin työryhmän keskusteluissa ja kaikkein alustavimmissa säännösluonnoksissa on kaavailtu luopumista koko "ehdonalaisen vapauden" käsitteestä. Sen sijaan puhuttaisiin "rangaistuslaitoksesta vapautumisesta". Tämän ajatuksen mukaan ei olisi myöskään mitään "jäännösrangaistusta", eikä sitä niin ollen tietysti voitaisi panna täytäntöönkään. Sillä, ettei koko oikeuden määräämä rangaistusaika ollut laitoksesta päästessä kulunut umpeen, pitäisi sitten olla muita oikeusvaikutuksia uuden rikoksen tapauksissa. KHY - missä mennään Ehkä minun sallitaan ennen puheenvuoroni päättämistä sanoa vielä pari sanaa vuoden alusta toimessa olleen KHY:n johtokunnan puheenjohtajan ominaisuudessa. Nyt minulla on ensimmäinen tilaisuus siihen. Otin tehtävän vastaan kahtalaisin tuntein. Tunnen jonkin verran entuudestaan kriminaalihuoltotyötä ja sen tekijöitä, ja myös yhdistystä. Olin vanhan Kriminaalihuolto ry:n viimeisessä hallituksessa mukana, ja vastaperustetun julkisoikeudellisen KHY:n johtokunnassa - varapuheenjohtajana - pari kautta. Sen jälkeen olen ollut joitain vuosia Uusi Kriminaalihuolto -lehden toimituskunnassa. Minulle ei todellakaan ole jäänyt epäselväksi KHY:ssä tehtävän työn tärkeys ja monien ihmisten, hyvien ihmisten, antaumuksellinen ja ammattitaitoinen panos. Olen ylpeä päästessäni taas tämän perheen jäseneksi. Mutta tuo ei ollut ainoa tuntemus harkitessani tehtävän vastaanottamista. Ei ole ollut salaisuus, että erisuuntaiset käsitykset kriminaalipolitiikan kehityssuunnasta ja kriminaalihuoltotyön kehittämisestä ja toteuttamisesta ovat heijastuneet myös KHY:n toimintaan ja työntekijöiden jokapäiväiseen työhön. Tuntui vähän uskaliaalta heittäytyä mukaan näihin kuvioihin. Nyt ei ole minkään ohjelmapuheen paikka. KHY:n kaltaisessa yhdistyksessä sellaisen pitäminen tuskin ylipäänsä sopisi johtokunnan puheenjohtajalle. Enkä vielä osaisi edes esittää selkeää ohjelmaa. Yhden ohjelmakohdan tahtoisin kuitenkin painokkaasti tuoda julki. Se koskee itse "ohjelman" rakentamista ja keskustelua siitä. Pitäisin ensiarvoisen tärkeänä, että kaikki se kokemus ja asiantuntemus, jota kentältä ja johtoelimistämme runsain määrin löytyy, saataisiin avoimesti mukaan keskusteluihimme. Minusta olisi onnetonta, jos KHY:n johtokunta ei voisi rakentaa omaa päätöksentekoaan kaiken sen mielipidekirjon varaan, joka yhdistyksen piirissä tosiasiallisesti on edustettuna. Johtokuntamme käsittelee lähipäivinä toiminta- ja taloussuunnitelmaa sekä siihen liittyen KHY:n toiminta-ajatusta ja painopisteiden asettelua. Odotan hyvää ja avointa, olkoon vaikka kiivastakin, keskustelua. Jos sen pohjalta saadaan viitoitetuksi järkeviä linjauksia, aina parempi. Mutta avoin keskustelu on joka tapauksessa hyvä lähtökohta. Sen toivon myös jatkuvan. Omalta osaltani olen valmis aina mahdollisuuksieni mukaan olemaan siinä suhteessa käytettävissä.