Ketä se hyödyttää jos vanki kirjoittaa Seija Viitaniemi-Lahtinen Runsaat kymmenen vuotta olen opettanut ja ohjannut luovaa kirjoittamista eri paikoissa ja erilaisille ihmisille, milloin kunnianhimoisesti kustantajien oville rynnistäville harrastajakirjoittajille, milloin sairaaloiden terapiakirjoittajille. Vankilat ovat olleet oma alueensa ja jokainen vankilakin vielä oma linnakkeensa. Se on ollut suoran palautteen aluetta, joka on pannut opettaja-ohjaaja-terapeutin monesti tarkistamaan työtapojaan ja joka on palkinnut runsain mitoin tekijänsä. Nämä linnakkeet ovat innostaneet ja vaatineet minua hankkimaan lisää terapiakoulutusta ja etsimään erilaisia juuri vankiloihin sopivia terapiakirjoittamisen sovellusmahdollisuuksia. Tällä hetkellä luova, laajasti nähtynä terapeuttinen kirjoittaminen on ollut osa sekä Helsingin keskusvankilan että Keravan nuorisovankilan tyko-kurssien (työelämään ja koulutukseen valmentavat kurssit) äidinkielen opetusta. Terapiakirjoittamista ja vankien vapaa-aikana tapahtuvaa harrastuskirjoittamista olen antanut ja ohjannut Järvenpään avovankilaosastolla, Riihimäen keskusvankilassa ja Helsingin lääninvankilassa sekä Keravan nuorisovankilassa. Helsingin ja Riihimäen keskusvankilassa sekä elämäkertaprojekteissa työtoverinani on ollut Vankeinhoidon koulutuskeskuksen äidinkielen opettaja Marjaana Kempas. Luova kirjoittaminen Luovassa kirjoittamisessa on eri asteita. Nämä asteet voivat olla esim. ensimmäiseksi kopiointi, jolloin jokaiseen sanaan ainakin tulee kiinnitettyä huomiota; toiseksi omin sanoin kertominen, jolloin ollaan lähellä kansanperinnettä; kolmanneksi materiaalikokoelman laadinta eli kirjoittaja voi tehdä erilaisia havaintoja ja merkitä ne tavaraluettelonomaisesti muistiin ja neljänneksi tavaraluettelon irrallisille havainnoille perustuva uusi kokonaisuus, tällöin voidaan puhua usein jo taideteoksesta. Luovuusteorioita on monia. Tässä artikkelissa pohdin luovaa kirjoittamista psykoanalyyttisten teorioiden ja Gestalt-terapian viitekehyksistä. Yksi tunnetuimmista luovuusteorioista on määritelmä regressiosta egon palveluksessa (E. Kris). Sen mukaan ego palaa varhaisemmille toiminnan tasoille ja avautuu tiedostamattomille ja esitietoisille impulsseille. On kysymys primaariprosessin (primaariprosessin mukaiset toiminnat ovat piilotajuisia tai vajaasti tiedostettuja) hyödyntämisestä sekundaariprosessin (nämä toiminnat taas ovat tietoisia, loogisia ja rationaalisia) hallinnassa. Lapsen ensimmäistä luovaa suhtautumista ilmentää kehitysvaihe, jossa hän alkaa irtaantua äidistään ja siirtää (transitionaaliobjektiteoria) kiintymyksensä jonnekin muuhun, esim. pehmeään leluun, ollessaan yksinäinen, surullinen tai ahdistunut (D. W. Winnicott). Tämän mukaan taiteilija tekee taiteestaan itselleen transitionaaliobjektin. Luovan kirjoittajan nallekarhu on luova kirjoittaminen. Helposti voidaan katsoa, että kaiken luovan kirjoittamisen, oli se terapia-, harrastus- tai ammattikirjoittamista, alkuprosessi ja psyykkiset mekanismit ovat samoja; vaikka erojakin löytyy jatkossa, mm. viestivyydessä, sitä myötä koko tuloksessa sekä kirjoittajan työskentelytavassa ja motiivin voimakkuudessa. Luova kirjoittaminen lähtee, niin olen valmis väittämään, kirjoittajansa omasta kivusta tai siihen liittyy kipua niin kuin kaikkeen syntyvään liittyy. Se ei kuitenkaan sanataiteen asteella jää, käperry siihen, vaan levittäytyy, ulottuu muualle, viestittyy lukijalleen. Luovan kirjoittamisen opetuksessa oleellista on opetus ja ohjaus. Siinä harjoitellaan myös julkaistun tekstin ehtoon, julkiseen kritiikkiin. Luovan kirjoittamisen ohjaaja ei ole terapeutti vaan paremminkin opettaja, mutta terapeuttisia menetelmiä, keinoja, Gestalt-terapiassa puhutaan kokeiluista, voidaan käyttää hyväksi myös taideopetuksessa. Terapiakirjoittaminen Terapiakirjoittamisessa ei aseteta vaatimuksia. Alkuvirittelyllä (oli se sitten musiikkia, fantasiamatka tai vain kuulumisien kyselyä varta vasten) häivytetään kriittisyyttä ja elävöitetään tunteita. Terapeutin tehtävä on antaa arvostusta, hyväksyntää ja kiinnostusta. Hän on malli jonka mukaan, jos hän on hyvä malli, alkavat myös ryhmäläiset suhtautua toisiinsa kunnioittavasti ja tukien. Tarkoitus ei kuitenkaan ole estää ryhmäprossiin etenemistä ja joskus hyvinkin myrskyisiä aikoja. Terapeutti antaa mallin myös sanojen käytöstä, niiden ulottuvuuksista siten, että kirjoittaja voi olosuhteiden niin vaatiessa toimia "omana terapeuttinaan" ja jatkaa kirjoittamista itseterapiana. Terapeutti on rohkaisija, vastaanottaja, myönteinen reagoija. Hänen olisi hyvä ymmärtää, että vain kirjoittajalla on tekstiinsä "tekijän oikeus", vain hän voi tulkita omia tekstejään; muiden mielipiteet, ajatukset ovat enemmänkin vihjeitä tai vinkkejä. Psykoanalyyttisesti orientoitunut Suomen taideterapeuttien liitto määrittelee jäsentensä työn ammatilliseksi psykoterapeuttiseksi hoitomuodoksi, jossa keskeisenä tekijänä on potilaan suhde taiteeseen transferenssisuhteen kautta. Gestalt-terapiassa korostetaan enemmän kasvua kuin hoitoa, perusolettamuksena on se, että yksilöt itse osaavat käsitellä elämänongelmiaan. Terapeutti on helpottaja (facilitator), hän auttaa verbaalisesti ja non-verbaalisesti luovaa prosessia, mutta antaa motivoitumisen ja vastuun asiakkaalleen. Hän avaa oven, mutta astuu sivuun silloin, kun asiakas astuu sisään. Tämän mukaan kirjoittamisessa saadaan yhteys kunkin ihmisen omien olennaisten sisäisten hahmojen ja avoimien ratkaisemattomien kysymysten (unfinished business) kanssa. F. Perls korostaa, että vain tiedostamalla sen, miten vastustaa luovaa elämänprosessia, voi luopua vastustuksesta, ja jo tiedostaminen (aware) on parantava tekijä. J. Latnerin mukaan mille tahansa elämässä kohdatulle voidaan antaa merkitys vain oman kokemuksen kautta. Ja kokeminen ja tunnistaminen on mahdollista vain, jos on kontaktissa omiin tunteisiinsa, tarpeisiinsa ja mielikuviinsa. Myös toisen ihmisen ihmisyyden voi tajuta vain se, joka on tajunnut ensin oman ihmisyytensä. Kirjallisuusterapia voidaan nähdä retkenä omiin tunteisiin omien tiedostamattomien puolien etsimiseksi. Eli niin kuin kansanperinne sanoo, kun pahalta saa selville nimen, se menettää voimansa. Gestalt-terapian mukaan itsestä paperille projisoidut avoimet hahmot antavat mahdollisuuden noiden hahmojen tarkasteluun, työstämiseen ja hyväksymiseen, jolloin ne otetaan takaisin omaan persoonaan. Tai psykoanalyyttisen viitekehyksen mukaan luovuusterapiat antavat mahdollisuuden ulkoistaa, siirtää oman mielen ulkopuolelle, sisäiset mielikuvat ja levottomuuden ja antavat mahdollisuuden käsitellä niitä. Vankilakirjoittamisen funktioista Älä tarjoa minulle lohdutusta pikarillista tekokyyneleitä heitän ne takaisin silmiisi. Älä tarjoa minulle lohdutusta tänä päivänä sympatiaa se sinun mieltäsi keventää. Älä tarjoa minulle lohdutusta haluan kantaa syyllisyyteni mutta jos voit maalaa sateenkaari. Runon on kirjoittanut Rape Tyri Riihimäeltä. Häneltä ilmestyy elämäkerta vielä tänä vuonna. Rape Tyri pystyi vankilassa oloaikanaan kirjoittamaaan niin omaksi terapiakseen kuin myös julkaistavaa tekstiä. Elämäkertakirjoittaminen on vangille rankka urakka, siksi olisi suotavaa, ettei hän joutuisi tekemään sitä yksin ilman vuorovaikutussuhdetta. Elämäkertansa kirjoittaja joutuu pohtimaan omia valintojaan, toistojaan, sekoilujaan, ihmettelemään, onko tämä kaikki minua: iltapäivälehtien tarinat kun olivat aivan toisenlaisia. Terapiakirjoittaminen ja julkisuuteen tuleva kirjoittaminen eivät yleensä ole yhteensopivia, mutta eivät mustavalkoisesti toisiaan poissulkeviakaan. Elämäkertakirjoittajien kanssa olen kirjoituttanut ensimmäisen version siihen puuttumatta, innostanut vain kirjoittamaan lisää ja vasta sen jälkeen, jos kirjoittaja on halunnut tekstiään julkisuuteen ja se on ollut esteettisesti sentasoista, olemme alkaneet työstää sitä kirjaksi tai tekstin on työstänyt kokonaan toinen henkilö. Marginaaliryhmien elämäkertojen julkaisemisen koen ennaltaehkäisevänä mielenterveystyönä; se on sitä alan työntekijöiden kautta, mutta myös muille lukijoille. Toivon, sen lisäävän erilaisuuden hyväksyntää ja ymmärrystä, näin ollen helpottavan meidän kaikkien elämää. Kirjoittajalle itselleen elämäkerta on monesti ensimmäinen loppuun asti viety työ ja julkaistuna se lisää hänen itsearvostustaan. Harrastus- ja terapiaryhmissä kirjoittamiseen suhtaudutaan eri tavalla kuin tyko-kurssien äidinkielen tunneilla, joille tuleminen ei edellytä asiaan sen kummempaa innostumista. Hyvin usein tyko-kurssilaisten muistot aikaisemmilta äidinkielen tunneiltaan ovat kielteisiä. Keravan pojille äidinkieli on ollut ei-toivotuin aine. Sitä on ennakkohaastattelun mukaan myös pelätty, ja siinä on korostuneesti nähty oma osaamattomuus - varmasti myös osattomuus. Ja monen nuoren vangin tarinan kuultuaan silmissään melkein näkee heikosti edistyvän ja keskittyvän, moniongelmaisen nuoren suuressa luokassa, jossa hänen epäonnistumisen kokemuksensa ovat kasvaneet kuin lumipallo. Tällaisille nuorille luovan kirjoittamisen lähtökohta on yksinkertainen – "ja minä kun en kirjoita, kun en ole aikaisemminkaan kirjoittanut" ja kun yksi ei kirjoita, eivät kehtaa toisetkaan - eli luovan kirjoittamisen ensimmäinen funktio on kirjoittaminen. On mentävä sen kynnyksen yli, jonka edessä käsi jäykistyy, viides aloitettu paperi lentää pallona kohti roskista ja joka panee yhä uudelleen toistamaan "en minä osaa". Sen jälkeen kun paperille on saatu sanoja, aluksi olen pyytänyt vain paria sanaa terapiaperiaatteella "kaikki on hyvää, kaikki on oikein", seuraavaksi funktioksi on noussut kirjoitetun tekstin esiin nostamien mielen sisältöjen jakaminen. Tyko-kurssilla ei luonnollisesti voi usuttaa kirjoittajia muitta mutkitta avautumaan, vaan ohjaajan tehtävä on usein päinvastainen. Parempi keino kuin kiihkeä avaaminen ja syvyyksien poraaminen lienee etäännyttäminen ja yleistäminen ja sanataiteen ainutlaatuisen mahdollisuuden - kielikuvat eivät vain paljasta, vaan myös suojaavat - hyödyntäminen. Näin arkojakin asioita voi päästä lähelle ja niistä voidaan keskustella. Koetaan, että joku toinenkin on kokenut samaa ja on kestänyt, jopa selvinnyt siitä. Kauhut eivät enää olekaan sanattomia möykkyjä, joita öiden masennuksissa käännellään ja joihin päiviksi jäädään takerruksiin. Tässä tulee esiin myös terapiakirjoittamisen ominaislaatu, vaikka kaikki luova työ eheyttää, vasta vuorovaikutus herättää taiteen suurimmat parantavat elementit eloon. Kolmanneksi funktioksi nimeäisin sanavaraston lisääntymisen, jota myöten myös sosiaalinen kanssakäyminen helpottuu. Vangin sanavarasto on niukka. Riihimäen harrastajakirjoittajavangit ovat sanoneet vangin käyttävän noin 20 sanaa lisänä vain kirosanat. Ei ihme, jos nyrkit on täytynyt ottaa usein avuksi. Kirjoittaminen antaa uusia sanoja niin terapia-, harrastaja- kuin tyko-kirjoittajalle tai se voi panna vain miettimään sanoja. Tähän tarvitaan myös jonkinasteista suomen kielen hallintaa: oikeinkirjoitusoppia, lause-, virke-, kappalejaon merkityksen ymmärtämistä. Siksi sekä harrastusryhmissä, että myös tyko-kursseilla olen korjannut tekstit ja antanut kannustavaa palautetta. Harrastusryhmissä olemme käyttäneet tilanteesta riippuen myös ryhmäpalautteen antamista. Tällöin on voitu ryhmän turvallisessa ilmapiirissä harjoitella palautteen kestoa ja antoa. Mitä tämä kaikki sitten hyödyttää? Elämäkerrat lisäävät itsetuntemusta ja - tuntoa myös itseymmärrystä. Uskon niiden merkitykseen suvaitsevuuden ja tiedon levittäjinäkin. Tyko-kursseilla riemastuttavaa on ollut, että parin sanan lauseista on vähitellen kehittynyt puolen arkin tarinoita. Niistä olemme koonneet kurssilehden, jonka joku tatuointikuvientekijä on kuvittanut. Vastaanotto on ollut iloisen riehakas "onko siellä nyt varmasti mun juttuni" ja "mun jutun sä oot kyllä heittänyt roskikseen". Mukana on ollut yhteisrunoja - ja tekstejä kuten "Sörkan kauheimpien rosvojen kauhein päivä". Paras apu niin vankilatyöntekijöille kuin vankilasta selviytyjillekin lienee huumorintaju. Itsetunto, joka vangilla monesta syystä on heikko, nousee suuresti, jos uskaltaa kirjoittaa itse kirjeensä ja anomuslappunsa. Yleensä kirjoittajista kehkeytyy myös muiden vankien kirjureita ja uskottuja. Kaikki luova kirjoittaminen kehittää itsetuntemusta, jokainen käsikirjoitus on aina myös kirjoittajansa elämäkerta. Eikä kirjoittaminen herkistä vain omille muistoille ja tunteille, vaan se herkistää aisteja, tunteita myös toisten tunteiden vastaanottamiselle. Monta paljon kirjoittanutta vankia omien tekstien tekeminen on innostanut syvemmälle kirjallisuuteen. Kirjoittamisesta voi tulla myös itsehoitoa, voi kirjoittaa raivonsa, silloin kun haluttaisi tehdä selliremontti, voi kirjoittaa myös surunsa, ikävänsä ja ahdistuksensa, kun menneet tapahtumat aktivoituvat niin kuin Jallu seitsemän vuoden takaisesta kuvansa näkemisestä: "Alibin etukannessa kuvani kulkemassa kohti kodittomuutta: Käsiraudat ja ruttuinen villapaita, tuomari odottamassa saadakseen sanoa elinkautinen, ja äiti itki ja minä itkin ja suku häpesi. . ." Lähdeluettelo saatavana UKH-lehden toimituksesta.