Pietarin vankiloissa elää pelko Aimo Myllylä Ilkka Taipale Ovet itänaapuriin ovat avautuneet. Saimme tästä todistuksen vieraillessamme naapurimaan vankiloissa. Millainen maailma sieltä avautuukaan? Minkälaisesta yhteiskunnasta se maailma kertoo? Ja mistä kertoo se, että meille toistuvasti esitettiin kysymys, miksi olemme kiinnostuneita vangeista - hehän ovat osansa ansainneet; on niitäkin, jotka näkevät nälkää eivätkä ole syypäitä kohtaloonsa. Kun kysyimme, ketä ne ovat, saimme vastaukseksi: vanhukset, invalidit, vammaiset. Kaikesta tuntui olevan pulaa. Varsinkin siinä naisvankilassa, joissa vierailimme, pyydettiin avoimesti apua. Pulaa sanottiin erityisesti olevan vaatteista, lääkkeistä, ruuasta, kuten maitotaloustuotteista. Vankimääristä, niin kuin muistakin tilastoista, on mahdoton saada varmuutta. Meille kerrottiin, että Pietarin alueen vankiluku on 60 000 vankia. Pietarin alueen väkiluvun kerrottiin olevan vähän yli 6 miljoonaa. Jos nämä luvut suhteutetaan, vankiluvut ovat vielä valtavia, vaikka on kerrottu vankiluvun tuntuvasti laskeneen perestroikan aikana. Niissä kolmessa vankilassa, joissa vierailimme, oli yhteensä 10 000 vankia. Puhetta vankiloista ja vankimääristä vaikeuttaa terminologia. Ensimmäinen laitos, jossa vierailimme oli Euroopan puoleisen Venäjän suurin "kolonia". Kaksi muuta laitosta olivat tutkintavankiloita; venäjäksi se kuulosti sanalta "tyrmä". Meille suomennettiin lause, että Pietarin alueen "ainoa vankila on Volgan mutkassa". Ihmettelimme, minkälainen se mahtaa olla. Työtä ja ahtautta siirtolassa Muutaman kymmenen kilometriä Pietarin ulkopuolella Metallostroin kylässä sijaitseva vankileiri 5. Kolonia on alkujaan rakennettu saksalaisia sotavankeja varten. Laitos on tiukennetun kurin teollisuusvankila yli 20 hehtaarin alueella. Vankeja sanottiin olevan yli 2000, yleensä raskaista rikoksista pitkään tuomioon tuomittuja. Kolmasosa oli tuomittu taposta, loput ryöstöistä, raiskauksista ja muista väkivaltarikoksista. Kymmenen prosenttia vankiluvusta kerrottiin olevan ammattimaisia, organisaatioihin kuuluvia rikollisia. Nuorin vanki oli 18-vuotias, vanhin 90-vuotias. Maksimirangaistus on 15 vuotta, keskimääräinen rangaistusaika 7-10 vuotta. Vankila on erikoistunut puunjalostusteollisuuteen. Vangin on tehtävä 8 tuntia työtä kuutena päivänä viikossa. Vangin palkka on 13 ruplaa päivässä. Työstä kieltäytyminen on rangaistavaa. Opiskella saa vapaa-aikana. Vanki saa tavata omaisiaan kaksi kertaa vuodessa kolmen vuorokauden ajan ja toiset kaksi kertaa kahden tunnin ajan. Tiedustelimme johtajalta vankilarangaistuksen tarkoitusta. Vastaus käännettiin "uudelleen kasvattamiseksi", joka kuulemma ei käytännössä onnistu eikä sitä varten ole henkilökuntaakaan. Henkilökuntaa laitoksessa on kaikkiaan 500, joista 150 on niitä, jotka ovat välittömästi vangin kanssa tekemisissä. Erikoiskoulutettua henkilökuntaa oli sen vuoksi, että laitos on teollisuusvankila. Naisia työntekijöistä sanottiin olevan 40 prosenttia. Tiedustelimme henkilökunnan vankeinhoidollista koulutusta. Emme saaneet vastausta. Johtaja laitoksessa samoin kuin oppaanamme kaksi päivää mukana ollut Pietarin alueen vankiloiden kasvatusjohtaja olivat everstiluutnantteja arvoltaan. Kun kysyimme, mikä on laitoksen ongelma, saimme vastaukseksi: ahtaus, vaikeat olosuhteet. Vangit asuivat suurissa yhteisselleissä. Niissä, joissa kävimme, laskin 40 vierivieressä olevaa rautasänkyä samassa huoneessa. Aikaisemmin huumeet eivät olleet vankiloiden vitsaus, vaan ne kulkeutuivat Venäjän läpi länsimaihin. Nyt ovat huumeet tulleet myös laitoksiin, huumeita löytyy joka päivä. Johtajan arvio oli, että kaikki vangit olivat ainakin potentiaalisia huumeenkäyttäjiä. Ongelma oli myös ruuan hinta: vuoden alusta hinta on moninkertaistunut, mutta määrärahat eivät samassa suhteessa. Laitos on periaatteessa omillaan toimeentuleva: kustannukset pitäisi kattaa tuloilla. Käytännössä tämä ei kuitenkaan onnistu. Puutetta Isoljator N 4:ssä Lebedevin kadulla sijaitsee naisten tutkintavankila, jossa on myös rangaistusta suorittavia ja alaikäisiä poikia. Vankilan johtaja on nimeltään Vladislav Vladimirov ja hänen varamiehensä Konstantin Tjurin. Paikalla oli myös kaikkien Pietarin alueen tutkintavankiloiden johtaja Vasili Drotenko. Vierailu oli pääasiassa keskustelua heidän kanssaan, vankilaa emme laajemmin nähneet. Vankilassa oli vankeja 1600, joista naisia oli 600 ja alaikäisiä poikia niinikään 600. Alaikäisiä (14-16-vuotiaita) 50. Lapsia äitiensä mukana oli 10. Rikokset olivat yleensä varkauksia ja muita omaisuusrikoksia. Keskimääräinen tutkintavankeusaika 4-5 kuukautta. Työtä ei tässä laitoksessa tehdä, niin kuin näköjään yleensäkään venäläisessä tutkintavankilassa. Ne sellit, joita meille näytettiin, olivat 5-7 hengen äitien ja lasten yhteissellejä. Keskustelu liikkui paljolti vankien ja laitoksen välttämättömissä tarpeissa. Apua toivottiin niin, että se tuotaisiin suoraan vankilaan. Erikoisuutena kerrottiin vangeista, lääkäreistä, jotka olivat joutuneet vankilaan humanitaarisen avun väärinkäyttämisestä. Ahdistavaa Krestyssä Tutkintavankila n:o 1 on keskellä Pietaria Nevan rannalla, Suomen aseman vieressä. Rakennus on viisikerroksinen ja se muodostaa kaksi ristiä. Vankilan kerrottiin täyttävän parin vuoden kuluttua sata vuotta. Vankilaan ei ollut helppo päästä. Yksi syy tähän oli, että vankila yleensä ei ole ollut aihe, josta keskustellaan. Kuulin paikallisilta ihmisiltä, että tämä vankila erityisesti on pietarilaisillekin jonkinlainen tabu, vaikka sijaitseekin keskellä kaupunkia. Viranomaiset vaikuttivat jotenkin tottumattomilta vieraisiin. Käynti järjestyi pitkien neuvottelujen jälkeen ehdolla, ettei kameraa käytetä. Mukana ollut valokuvaaja sai ottaa kuitenkin kuvia, mutta ei sellistä. Valokuvaaja kertoi ranskalaisryhmästä, joka oli saanut kuvata myös sellejä, mutta ilmeisesti maksusta. Vankilaa ympäröi tiilimuuri, jonka sisäpuolella oli piikkilanka-aitauksia ja koiria. Kun astuimme sisälle vankilaan, oli aulassa vastassa vartija ison saksanpaimenkoiran kanssa. Yleensähän koira tuodaan vankilaan, kun halutaan selvittää jotain akuuttia ongelmaa; tässä tapauksessa koira näyttää kuuluvan vartijan "varustukseen". Vankeja ei käytävillä näkynyt. Aulassa oli taulu ja siinä kehotus vangeille: sellin ulkopuolella liikuttaessa kädet oli pidettävä aina selän takana. Vankilassa kerrottiin olevan vankeja yli 6000 ja henkilökuntaa 400. Tämän vankilan mittasuhteet ja monet yksityiskohdat ovat kova kokemus pohjoismaiseen ja länsimaiseen vankeinhoitoon tottuneelle. Ahdistava kokemus on jo käytävien, osastojen ja sellien pimeys. Osittain tämä johtuu kerrosten välillä olevista rautaristikoista. Portaat kerroksesta toiseen oli ympäröity sormenvahvuisesta raudasta tehdyllä ristikolla. Vankisellien ahtaus oli käsittämätön. Niissä kolmessa sellissä, jotka meille avattiin, oli kymmenen vankia 7-8 neliömetrin tilassa. Joskus niissä kerrottiin olevan 12, jopa 15 vankia. WC-pönttö oli oven pielessä, lemu ja tunkkaisuus oli sanoin kuvaamaton. Täällä varmistui siitä, että ihmisoikeudet, ainakaan siinä mielessä, mitä me niillä ymmärrämme, eivät koske vielä vankeja. Naisvartijoiden osuus käytävällä herätti huomiota. Vartijat asioivat vankien kanssa ovessa olevasta luukusta. Kresty on tutkintavankila, jossa joudutaan olemaan joskus pitkänkin aikaa. Joukossa on vaarallisia rikoksentekijöitä. Vankilassa on myös kuolemantuomion täytäntöönpanoa odottavia. Sitä kuinka paljon ei kukaan tuntunut tietävän. Vankilassa pelätään. Vangit pelkäävät ja henkilökunta pelkää. Suomi itsenäistyi 75 vuotta sitten. Lähes koko itsenäisyyden ajan naapurimaassamme oli järjestelmä, joka esti laajemman luonnollisen vuorovaikutuksen. 75 vuotta sitten oli Krestyn vankilassa, samoin kuin toisessa tutkintavankilassa, Spalernajassa paljon suomalaisia. Edvin Wirenin kirja Krestyn muurien sisällä, WSOY 1917, ja Kyösti Wilkunan kirja Kahdeksan kuukautta Spalernajassa, WSOY 1917 kertovat tämän ajan ihmisten kokemuksista. Molemmat kirjat löytyvät vankeinhoitolaitoksen kirjastosta. Me jotka saimme tutustua tämän päivän vankiloiden todellisuuteen, yhdymme suomalaisveljiemme tuolloiseen kokemukseen: "Mutta niin kokoonpanoltaan kirjava kuin tämä Spalernajan kantaväestö onkin, liittää sen yksi asia kuitenkin lujaksi, solidaariseksi kokonaisuudeksi: viha vankiloita, santarmeja ja yleensä tsaarillista despotiaa vastaan." (Kyösti Wilkuna).