Rikosten sovittelu - sosiaalityötä vai perintätoimintaa? Eero Pulli Kymmenkunta vuotta sitten Suomessa alkanut rikosten (ja riitojen) sovittelu on kehittynyt jo maanlaajuiseksi toiminnaksi. Suurimmassa osassa sovittelupaikkakuntia sovittelu on organisoitu sosiaalilautakuntien alaisuuteen, osassa sovittelu on kunnan nuorisotoimen tai raittiustoimen alaisuudessa. Joissain tapauksissa palveluja on ostettu mm. Setlementtiliitolta ja SPR:ltä. Mikkelin seudulla toimintaa hoitaa yksityinen yhdistys. Toiminnassa on mukana noin 100 kuntaa, ja vapaaehtoisia sovittelijoita on koulutettu parisentuhatta. Vuoden 1991 alusta voimaan tullut rikoslain osauudistus ja toimenpiteistäluopumissäännöstö vahvisti sovittelun asemaa, vaikka se mainittiinkin vain lain perusteluissa. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että kuluvan vuoden aikana sovittelun lakisääteistäminen tulee edistymään siten, että rikoslainsäädäntöön lisätään sovittelua koskevat kohdat. Myös sosiaalilainsäädäntöä muutettaneen vastaavalla tavalla, joskaan tarkoitus ei ole kuitenkaan lisätä kuntien velvoitteita niin, että sovittelun hoitaminen olisi pakollista. Sovitteluprosessin tavoitteet Sovittelun tavoitteet ovat toiminnan laaja-alaisuudesta huolimatta edelleen määrittelemättä virallisesti. Kansainvälisesti tarkasteltuna tavoitteet vaihtelevat kunkin maan lainsäädännön ja sovittelun organisoinnin mukaan. Tavoitteiden määrittelemättömyyttä tai "alkuperäisistä" tavoitteista loitontumista on moitittu muun muassa Saija Järvisen (1993) tutkimuksessa. On kuitenkin todettava, että varsin usein idealistiset tavoitteet ovat myös epärealistisia, ja vasta käytännön työskentely auttaa realististen tavoitteiden määrittelyssä. Sovitteluprosessin tavoitteita voidaan tarkastella ainakin kahdesta lähtökohdasta käsin. Ensinnäkin sovittelussa on osallisena kaksi eri osapuolta: rikoksentekijä ja rikoksen uhri, joitten välistä konfliktia sovitellaan. Kolmas osapuoli on sovittelija, mutta hän ei ole asianosainen. Sekä rikoksentekijän että uhrin lähtökohdista voidaan arvioida sovittelun hyötyä kummallekin osapuolelle tai heidän motiiveitaan sovitteluun osallistumiselle. Voidaan olettaa, että rikoksentekijä haluaa hyötyä sovittelusta ainakin niin, että hän pyrkii välttymään oikeudellisilta seuraamuksilta, jotka useimmissa sovitteluun tulleissa jutuissa olisivat taloudellisia (sakkorangaistus). Vahingonkorvausten suorittaminen asianomistajalle saattaa estää oikeudenkäynnin, ja on muistettava, että oikeus kuitenkin tuomitsisi rikoksentekijän maksamaan korvauksia asianomistajalle. Alle 15-vuotiaathan eivät ole rikosoikeudellisessa vastuussa, mutta vahingonkorvausvastuu heillä kyllä on. Heidän osaltaan asianomistajan mahdollisuus saada vahingonkorvauksia on mutkallisempi ja kalliimpi siviilioikeusprosessi, johon harva asianomistaja viitsii lähteä. Asianomistajalle sovittelu antaa mahdollisuuden saada hänen kärsimänsä vahinko korvatuksi nopeammin ja varmemmin kuin oikeusjutun yhteydessä. Oikeudenkin tuomitsema vahingonkorvaus kuuluu rikoksentekijän maksettavaksi, mutta tuomio ei välttämättä motivoi rikoksentekijää suorittamaan hänelle tuomittuja vahingonkorvauksia. Asianomistajan asema on kyllä turvattu ulosottotoimen avulla, mutta tie on pitkä ja hankala. Tämän kappaleen alkuteksti on liittynyt taloudellisiin asioihin, vaikkei perintätoimesta olekaan kysymys. Sillä sekä rikoksentekijällä että uhrilla on sovitteluun osallistumiselle muitakin motiiveja. Tekijä voi olla ahdistunut, harmissaan, katuvainen tekonsa johdosta ja haluaa pyytää sitä anteeksi. Asianomistaja haluaa ehkä isällisesti/äidillisesti "ojentaa hairahtunutta lempeästi". Tällöin sovittelussa on riittänytkin anteeksipyyntö "korvaukseksi". Yleensäkin on todettava, että varsin usein sovitteluun suostuva asianomistaja on varsin joustava omissa vaatimuksissaan. Toisaalta sovittelun tavoitteita voidaan tarkastella oikeusjärjestelmän ja sosiaalitoimen näkökulmista. Viimemainitun osalta tarkastelun lähtökohta on yleensä se, että sovittelutoiminta kohdentuu tekijän osalta lapsiin ja nuoriin. Aikuisten rikoksentekijöittenhän voidaan olettaa ymmärtävän tekojensa seuraukset paremmin kuin lasten ja nuorten. Kalevi Juntunen (1992) on selkeyttänyt sovitteluprosessin tavoitteita kahden em. järjestelmän näkökulmasta seuraavasti: Sosiaaliset Kriisitilanteen korjaaminen Vastuukäsitteen selkiintyminen Ennaltaehkäisy Sosiaalinen kasvaminen Yksilö- perhe- ja yhteisötason pahoinvoinnin torjuminen Inhimillisen sovinnon aikaansaaminen Rikosoikeudelliset Osapuolia ja oikeusjärjestelmää tyydyttävän ratkaisun aikaansaaminen Mahdollisen oikeudenkäynnin nopeutuminen Oikeuskäsittelyn inhimillistyminen Tavoitteisiin pyritään sovittelun prosessinomaisessa vuorovaikutussuhteessa, joka edellyttää vapaaehtoista kohtaamista. Prosessin kulkua ja kohtaamista auttaa vapaaehtoisten sovittelijoiden toiminta ja ohjaus. Tämä Juntusen tavoitekaavio pitää sisällään enemmän sosiaalitoimeen kuin oikeustoimeen liittyviä asioita. Toisaalta sovittelu kokonaisuudessaan on monitahoista toimintaa, jonka täytyy ottaa huomioon niin asianosaiset kuin eri viranomaistenkin toimenpiteet ja odotukset. Suomessa sosiaalitoimi ja oikeusjärjestelmä kulkevat yleensä aivan eri teitä, eikä yhteistyötä tai yhteisymmärrystä löydy kovinkaan helposti. Karrikoiden voisi sanoa, että sosiaalitoimi suojautuu salassapitovelvollisuuden taakse, kun taas oikeuslaitos pelkää riippumattoman asemansa horjuvan, mikäli yhteisiä keskusteluja tai neuvotteluja pyritään aikaansaamaan. Sosiaalityö sovittelussa Turun sovittelutoiminnassa ei ole käytössä mitään ikärajoja asiakkaitten osalta. Hyvin useissa sovittelukokeiluissa tai vakinaistuneissa toiminnoissa sovittelun asiakkaiksi otetaan periaatteessa vain 10-20 -vuotiaita lapsia ja nuoria, vaihtoehtoisena ikärajana on käytetty myös 15-25 vuotta tai näitten ikärajojen eri yhdistelmiä. Huomattakoon vielä, että ikärajaus koskee nimenomaan syylliseksi epäiltyjä, ei suinkaan asianomistajia. Ikärajan asettaminen rajaa sovitteluja, ja sen vuoksi Turussakin sovittelutoimintaa vakinaistettaessa ikärajoista luovuttiin, joskin päähuomio on nuorissa tekijöissä. Erityisesti lasten ja nuorten tekijäasiakkaitten osalta voidaankin puhua sovittelusta osana sosiaalityötä. En uskalla kuitenkaan mennä sanomaan, onko sovittelu varsinainen "menetelmä", joka on minusta hiukan juhlallinen ja teoreettinen nimitys tavanomaiselle työnteolle. Sovittelu on nähtävänä hetkellistä tapaamiskontaktia monimutkaisempana vuorovaikutussuhteena, jossa voidaan pyrkiä edellä mainittuihin tavoitteisiin. Tosin tavoitteita voi määritellä toisellakin tavalla; OM:n lainsäädäntöneuvos Tapio Lappi-Seppälä (1993) on tutkiskellut sovittelutoiminnan lakisääteistämistä ja löytänyt nykyisestä toiminnasta niin hyviä kuin huonojakin puolia. Sovittelun tavoitteita hän on listannut seuraavasti: 1. DIVERSIO - juttujen karsiminen rikosprosessista 2. SOSIAALITYÖ (kasvatus ja tuki/apu) - rehabilitaatio, kasvatus, asenteiden ja käyttäytymisen muutos - kriisitilanteen korjaaminen 3. SOVINNONTEKO - sovinto osapuolten välillä - jännitteiden purkaminen 4. YHTEISÖLLISYYS - formaalin valtiokontrollin väheneminen - yhteisöllisen ongelmanratkaisukyvyn kehittäminen ja osallistumisen aktivoiminen - lähikontrollin tehostaminen 5. KORVAUS - uhrin vahinkojen materiaalinen ja immateriaalinen korvaus 6. SEURAAMUS - konkreettinen vastuunotto. On varsin mielenkiintoista, että oikeustieteilijä näkee sovittelussa enimmäkseen sosiaalityöhön liittyviä elementtejä, sillä ymmärtääkseni kaikki Lappi-Seppälän mainitsemat tavoitteet kohtia 1 ja 5 lukuun ottamatta ovat - tai niiden pitäisi olla - tuttuja myös sosiaalityössä. Tietenkin myös oikeuslaitos on perustettu palvelemaan ihmisten, kansalaisten tarpeita, joten tavoitteiden pitäisikin olla yhdenmukaisia. Tosin kohdan 4 yhteisöllisyyskäsite viittaa ymmärtääkseni yhdyskuntatyöhön/työmenetelmään, joka oli myös sovittelun alkuaikoina sittemmin utopistiseksi osoittautunut ajatus. Yhdyskuntatyöbuumihan oli varsin voimakas 1970-80-lukujen taitteessa, ja on siitä sitten pikku hiljaa hiipunut, sillä elleivät ihmiset itse halua osallistua, ei heitä saa siihen viranomaisten toimesta yllyttääkään. Jos omaehtoista toimintaa syntyy, siihen voi suhtautua myönteisesti, mutta toiminnan on annettava olla omaehtoista. Rikosten sovittelutoimintaan tämä em. kyyninen mielipide ei sovi, koska sovittelussa on kuitenkin kyse virallisjärjestelmään liittyvästä vapaaehtoistoiminnasta, jota tulee ohjata ja opastaa yhteiskunnan toimesta. Sovitteluun osallistuminenhan on vapaaehtoista, ja varsinaisen sovittelutyön tekevät vapaaehtoiset sovittelijat, mikä on osoittautunut oikeansuuntaiseksi ratkaisuksi. Sosiaalityöntekijän tai muun viranomaisen suorittama sovittelu olisi luonteeltaan aivan erilaista, siinä olisi mukana pakko tai ainakin sen vivahde. Tavoitteiden yhdenmukaisuus Sekä Juntusen että Lappi-Seppälän sovittelulle määrittelemät tavoitteet ovat loppujen lopuksi varsin yhtenevät niin oikeusprosessin kuin sosiaalisten tavoitteiden kannalta: kummankin painotus on vahvasti sosiaalityön puolella. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että sovittelutoiminta on tai se on nähtävä osana sosiaalityötä, osana asiakkaan tietyn ongelmakentän asioiden ratkaisuja, jotka tosin tapahtuvat pienin askelin. Sovittelun avulla ei varmaankaan päästä ongelmien ytimeen, mutta saadaan osa huolista pois, ja mahdollisesti myös asiakas oppii ymmärtämään vastuunsa tekemisistään, mikä ei ole mikään itsestäänselvyys nyky-yhteiskunnassa, jossa yleensä opetetaan vain oikeuksia eikä velvollisuuksia juuri ollenkaan. Itse asiassa sovittelun tavoitteet ovat aivan liian mahtipontisia ja suuria verrattuna toiminnan laajuuteen tai mahdollisuuksiin, mutta onhan meillä suuri ja kaunis sosiaalitoimi, joka pyrkii käsittääkseni samanlaisiin tavoitteisiin, joskin vuosien varrella olen ollut huomaavinani, että eri suuntaukset ja menetelmät tulevat ja menevät hetkauttamatta lastensuojelusukuja sen enempää. Voin tietysti olla väärässäkin. Hyvinkin myönteisenä piirteenä sovittelutoiminnassa on sen toimiminen sillanrakentajana tai välittäjänä eri viranomaisten välillä (poliisi, syyttäjä, oikeus, sosiaalitoimi), ja sovittelun avulla on avattu eri viranomaisille yhteinen keskustelufoorumi. Sovittelu ja sosiaalityöntekijät Kun sovittelu on mitä ilmeisimmin jossain määrin tekemisissä sosiaalitoimen tai -työn kanssa, niin miten sosiaalityöntekijät suhtautuvat sovitteluun? Oman kokemukseni mukaan asenteet ja ajatukset sovittelua kohtaan ovat erittäin myönteisiä, mutta nämä mielipiteet eivät juurikaan etene konkretian tasolle siten, että sosiaalityöntekijät tarjoaisivat juttuja sovitteluun. Kun Turun sovittelukokeilun kolmena ensimmäisenä vuonna (1987-89) sosiaalitoimen piiristä tuli sovitteluun runsaat 40 % jutuista (pääosin Kriminaalihuoltoyhdistyksen aloitteesta), niin viime vuosina sosiaalitoimen osuus on ollut vain 15-20 %. Tietysti tämä johtuu siitä, että syyttäjäviranomainen on aktivoitunut huomattavasti, mutta ei selitä asiaa kokonaan. Kyse on ilmeisesti tiedon puutteesta. Sovittelusta ei puutu tietoa, vaan asiakkaitten tekemisistä. Juttujen prosessointi ei ole ilmeisesti sovittelun ohjaamisen osalta oikein hyvä, mutta tietysti voi kysyä, onko sosiaalityöntekijän tarpeellista ohjata asioita sovitteluun, kun muut viranomaiset sen tekevät kuitenkin. Ehkä olennaisempaa olisi, että asiakkaita informoitaisiin sovittelumahdollisuudesta yhä tehokkaammin, vaikka tämänsuuntaista työtä on jo vuosien varrella tehtykin. Toisaalta voisi ajatella niinkin, että asiakasaines on tullut siinä määrin vaikeammaksi, että ei ole mielekästä ohjata heidän asioitaan sovitteluun, koska sovittelu ei kuitenkaan onnistuisi. Sovittelun onnistuminen riippuu kuitenkin myös asianomistajasta, ja tämä seikka olisi syytä ottaa huomioon. Ymmärrän toki hyvin sosiaalityöntekijää, joka ei lähetä lujaa (alamäkeä) menevää nuorta sovitteluun, sillä opin jo vuosia sitten eräältä ruotsalaiselta kriminaalihuollon konkarilta, että ellei asiakkaalla ole omaa motivaatiota elämän muutokseen, ei ulkopuolisen kannata tehdä kuin minimitoimenpiteet tämän auttamiseksi. Lieneekö opetus oikea vai väärä? Sovittelu on perinteinen asia Tämä kirjoitelma on loppujen lopuksi vain pinnallinen raapaisu sovittelun ja sosiaalitoimen/työn suhteeseen. Olen toki tietoinen siitä, ettei sovittelu ole mikään ihmelääke, mutta apua siitä varmasti on. Ja se voidaan nähdä osana sosiaalityötä, jonka käsitteen ala tuntuu joskus rajautuvan merkillisen minimaaliseksi. Mutta sovittelu ja sovinnonteko on kyllä vanha ja perinteinen asia. Matteuksen evankeliumin (1969) mukaan Jeesus sanoi vuorisaarnassaan mm. seuraavasti: "Sen tähden, jos tuot lahjaasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi siihen alttarin eteen, ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa, ja tule sitten uhraamaan lahjasi." Tämä on hyvinkin nykyaikaista tekstiä, loppuosa tuntuu kovemmalta kuin nykyinen tosihumanistinen kriminaalipolitiikka: "Suostu pian sopimaan riitapuolesi kanssa, niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan tiellä, ettei riitapuolesi vetäisi sinua tuomarin eteen ja tuomari antaisi sinut oikeudenpalvelijalle, ja ettei sinua pantaisi vankeuteen. Totisesti minä sanon sinulle: sieltä et pääse, ennen kuin maksat viimeisenkin rovon." Lähteet lehden toimituksesta.