Matti Laine Voidaanko vankeja ja rikollisia kuntouttaa? Katsaus historiaan ja tieteelliseen keskusteluun (I) Toisin kuin yleisesti luullaan, vankien kuntoutus on ollut jo modernin vankilan synnystä lähtien vankilalaitoksen perustehtävä. Teoriat ja niiden sovellukset ovat ajan mittaan muuttuneet, mutta kysymys vankien kuntoutuksesta on yhä ajankohtainen. Tässä artikkelissa pyrin referoimaan vankien ja rikollisten kuntoutusmahdollisuuksista käytyä tieteellistä keskustelua. Tällöin en voi välttää suppeaa pureutumista myös vankeinhoidon historiaan. Artikkelin laajuuden vuoksi lehti julkaisee sen neljässä osassa. Suomalaisen kriminaalipolitiikan historiaan viitaten on usein todettu, ettei meillä ns. hoitoideologia koskaan päässyt voimakkaasti vaikuttamaan, vaikka joitakin piirteitä sen käytännöistä on meillekin siirtynyt. Kun nykypäivänä julkisella sektorilla keskeisiksi ideologisiksi iskusanoiksi nousevat tehokkuus, taloudellisuus ja vaikuttavuus, näyttää siltä, että keskustelu mahdollisuuksista kuntouttaa vankeja ja rikollisia nousee uudelleen esiin myös meillä. Muualla, mm. Yhdysvalloissa ja Englannissa, keskustelu on ollut vilkasta jo muutaman vuosikymmenen ajan. Suomessa ei ehkä riittävästi kuitenkaan tunneta sitä kriminologista ja vankeinhoidollista traditiota, joka tällä alueella on olemassa. Ei ole harvinaista, että keskustelussa esitetään helppoja yksinkertaistuksia tai alan tutkimusperinnettä tuntemattomia tai väheksyviä näkemyksiä. Monia asioita ja ongelmia, joita kriminologisessa tutkimuksessa on pohdittu vuosikymmeniä, saatetaan pitää uusina, sellaisina, joihin vasta nyt kiinnitetään huomiota. Parantaminen ja vankila Usein kun keskustellaan vankiloista ja vankeinhoidosta, kuulee sanottavan, että ennen vanhaan vankilan tehtävänä oli vain rangaista ja aiheuttaa kärsimystä, nyt sen tehtäväksi tulisi asettaa rikollisten kuntouttaminen siten, että he eivät enää syyllistyisi rikoksiin. Vankilan historiaan perehtyneet tutkijat ovat kuitenkin osoittaneet, miten koko modernin vankilan syntyajatuksena oli parantaminen ja kuntouttaminen. Eniten tässä yhteydessä on viitattu Michel Foucault'hon, joka on osoittanut, miten vankeinhoitoa on vähintään 150 vuoden ajan pyritty uudistamaan seitsemän yleisen perusohjeen mukaan. Ja nimenomaan ensimmäinen ja tärkein näistä on rikoksentekijän muuttaminen, parantaminen: Vapausrangaistuksen tärkeimpänä päämääränä on yksilön käyttäytymisen muuttaminen: "Rangaistuksen päätavoitteena oleva tuomitun paraneminen on pyhä periaate, joka on kuitenkin varsinaisesti ilmestynyt tieteen ja ennen kaikkea lainsäädännön piiriin vasta äskettäin" (Brysselin vankeinhoitokongressi 1847). Ja Amorin komitea toisti uskollisesti toukokuussa 1945: "Vapausrangaistuksen päätavoite on tuomitun parantuminen ja uudelleen sijoittuminen yhteiskuntaan." Parannuksen periaate. (Foucault, 1980: 304). Juuri tässä vankila erosi tyrmästä. Kautta aikojen rikollisia, poliittisia vastustajia, sotavankeja on suljettu linnojen kellareihin, tyrmiin ja vastaaviin. Mutta nykyaikainen vankila syntyessään 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa luo erityisen "talon", jossa rikollisiin ja vain rikollisiin pyritään joukkomitassa vaikuttamaan erityisin menetelmin. Vaikutus ja menetelmät ovat tässä keskeiset sanat. Työtalojen kokemus Vankeinhoidolliset menetelmät eivät kuitenkaan syntyneet tyhjästä. Ajatukset syntyivät jo vankiloiden esiasteissa, työtaloissa, jotka 1500-luvulta lähtien levisivät ympäri Euroopan. Thomas Mathiesenin (1990: 24-25) mukaan rikollisten kuntouttamisen, rehabilitaation peruskomponentit ovat olleet olemassa jo noin 400 vuotta ja muuttuneet sinä aikana hyvin vähän. Keskeisiksi rikollisiin vaikuttamisen menetelmiksi vakiintuivat jo tuolloin työnteko, koulunkäynti, moraalikasvatus ja kurinpito. Jo niinkin aikaisin kuin vuonna 1589 vaikutusvaltainen kansalainen Jan Laurenszoon Spiegel Amsterdamista kirjoitti voimakkaasti kuntoutuspainotteisen muistionsa, jossa hän kehitteli vangeille erittäin pitkälle erikoistuneita työ- ja ammattiohjelmia (Sellin 1944: 27, Mathiesen 1990: 26-27). Kuntoutuminen ei onnistunut. "Paluuta kompetenssiin" (re-habilis) ei tapahtunut. Kehittämisohjelmista huolimatta työtalot rappeutuivat tavallisiksi pakkotyölaitoksiksi, joissa taloudellinen intressi teki työstä mekaanista (esim. raspaaminen). Modernin vankilan voimakkain kehitysvaihe 1800-luvun alussa tuotti uudet muodot ja ratkaisut, mm. Philadelphia- ja Auburn-järjestelmät, mutta niiden kohdalla kävi monella tapaa samoin. Valtavista odotuksista ("rikollisuus häviää kokonaan") huolimatta rangaistuslaitokset rappeutuivat usein pelkiksi vankien säilytystiloiksi. Taloudelliset realiteetit mursivat ideaaliset suunnitelmat. Mutta usko uudistamisen mahdollisuuksiin säilyi. Tieteellistä vankeinhoitoa: Elmira ja Zebulon R. Brockway Viime vuosisadan puolenvälin jälkeen, 1860- ja 1870-luvuilla New Yorkin osavaltion lainsäätäjät huolestuivat rikollisuuden voimakkaasta kasvusta, erityisesti nuorten miesten kohdalla. Tämä ei liene ainutlaatuista maailmanhistoriassa, mutta tuo huolestuneisuus johti uuteen vankeinhoidolliseen reformiaaltoon, jolla oli suuri merkitys Yhdysvalloissa ja myös maailmanlaajuisesti. Yhdysvalloissa oli vuonna 1870 kokoontunut kansallinen vankeinhoitokongressi, joka oli hyväksynyt 37 pykälää sisältävän periaatejulistuksen. Tässä julistuksessa esitettiin kaikki keskeiset lähtökohdat vankeinhoidollisen ajattelun uudistamiseksi. Ajatuksena oli luoda nykyaikaiseen tieteeseen perustuva vankeinhoito, joka tavoittelee rikoksentekijöiden parantumista. Lähtökohtana oli humaani, yksilökohtainen hoitojärjestelmä. Tämä edellytti ei-määräaikaista tuomiota, huolellisesti suunniteltua progressiivista pistejärjestelmää, progressiivista luokittelujärjestelmää, merkityksellistä yleissivistävää ja ammatillista koulutusta, hengellistä ohjausta, positiivista vahvistamista ja lievää kurinpitojärjestelmää vastakohtana "raa'alle voimalle". Kaiken tämän päättäisi mahdollisuus ehdonalaiseen vapauteen (Pisciotta 1983: 614). Niinpä New Yorkin osavaltioon perustettiin 1876 uudentyyppinen vankila, Elmiran parannuslaitos (reformatory). Sen johtoon tuli yksi Amerikan kuuluisimpia ja mainituimpia vankeinhoidon uudistajia, Zebulon R. Brockway. Elmirassa otettiin käyttöön lähes poikkeuksetta kaikki ne periaatteet, jotka oli mainittu periaatejulistuksessa vuonna 1870. Brockway on itse todennut uudesta laitostyypistä: Amerikan parannuslaitosjärjestelmä perustuu rangaistusperiaatteen sijasta suojelun periaatteeseen; tavanomaisen aikamääräisen tuomion sijasta ei-määräaikaiseen tuomioon ja rikollisten kuntoutustavoitteeseen enemmänkin kuin pakkokeinoilla uhkaamiseen. (Brockway 1979: 272, alkuteos 1910). Elmira oli tarkoitettu lähinnä nuorille, 16-30-vuotiaille vangeille, jotka joutuivat ensi kertaa vankilaan. Irlannissa ja Australiassa kehitelty progressiivijärjestelmä toimi Elmirassa pitkälle kehitettynä. Vangit ansaitsivat pisteitä, "merkkejä''. Jokainen vanki saattoi ansaita yhdeksän pistettä kuukaudessa: kolme koulumenestyksestä, kolme työmenestyksestä ja kolme yleisestä käyttäytymisestä. Vapautuminen ehdonalaiseen oli mahdollista kun tietty määrä pisteitä oli saavutettu (tuomion kuukausimäärä kerrottiin yhdeksällä ja siitä vähennettiin ns. hyvä aika, jolloin saatiin ansaittavien pisteiden lukumäärä). Tätäkin aiempi vapautuminen oli mahdollista. Pisteet merkittiin erityiseen kirjaan, jota kutsuttiinkin "vapauspassiksi". Parhaiten menestyneet vangit pääsivät eräänlaiseen valvojan asemaan, heistä tehtiin siis jonkinlaisia "vankikapoja". Elmiraa kehuttiin kursailematta. Sen toimintakertomuksissa väitettiin, että sen sisältä löytyy Amerikan parhaat kansakoulut. Yliopistojen professorit pitivät siellä luentoja ja laitoksessa toimi useita päätoimisia opettajia. 1880-luvun lopussa vangeilla oli mahdollisuus valita 20 eri ammatista sopiva itselleen. Myöhemmin Elmirassa korostettiin myös organisoidun urheilu- ja liikuntatoiminnan merkitystä kuntouttamisessa. Vangit julkaisivat omaa sanomalehteään (Pisciotta 1983: 619). Tulokset näyttivät vaikuttavilta. Parannuslaitosaate alkoi levitä. Vuosisadan vaihteessa Yhdysvalloissa toimi jo 12 tällaista vankilaa. Todennäköistä on, että monet eurooppalaiset nuorisovankilat ja kasvatuslaitokset saivat myös vaikutteita Elmirasta. Laitosta pidettiin vallankumouksellisena. Vihdoinkin oltiin löydetty toimiva ja kuntouttava vankila. Syntyi legenda, joka elää vielä tänä päivänä. Vielä viime vuosikymmeninä ilmestyneissä vankeinhoidon historioissa Zebulon R. Brockway mainitaan "lahjakkaana toiminnan miehenä", "luovana vankeinhoidollisena nerona" ja "merkittävimpänä vankilanjohtajana, minkä Amerikka on koskaan tuottanut". (emt: 626). Valitettavasti oli olemassa myös toinen todellisuus. Vuosina 1893-1894 New Yorkin osavaltion hyväntekeväisyyslautakunta suoritti laajan tutkimuksen Elmiran parannuslaitoksen toiminnasta. Siinä haastateltiin satoja todistajia ja tuhansia sivuja erilaisia dokumentteja tutkittiin. Tulokset olivat varsin yllättäviä. Lautakunta joutui yksimielisesti toteamaan, että laitoksen johtaja Brockway oli syyllistynyt "julmaan, brutaaliin, äärimmäiseen ja epätavalliseen vankien rankaisemiseen". Laitoksessa oli käytäntönä, että kurinpitorikkomukseen syyllistynyt vanki vietiin eristettyyn kylpyhuoneeseen, jossa Brockway kahden vartijan avustamana ruoski vankia pitkällä nahkaremmillä. Eräs Elmiran "potilas" (vankeja kutsuttiin tällä nimellä) kertoo: Minua on käsitelty mitä julmimmalla tavalla ja minuun on kohdistettu kaikkein raaimpia rangaistuksia herra Brockwayn toimesta. Kolmas päivä heinäkuuta tänä vuonna sain huomautuksen puhumisesta. Minut vietiin alas kylpyhuoneeseen, joka meidän keskuudessamme tunnetaan paremmin Brockwayn "teurastushuoneena" ja hän riisui minut alastomaksi, pani seisomaan seinää vasten ja löi minua kuusi tuumaa leveällä nahkapiiskalla kunnes veri alkoi valua vyötäröltäni. Lähes pyörtyneenä käännyin ja rukoilin armoa. Hän löi minua useita kertoja päähän ja sanoi, että "jos kääntyisin vielä kerran hän löisi minulta silmän irti" ja että "minulle on suuri ilo hakata teitä kavereita". (emt: 621). Ristikuulustellut todistajat kertoivat lukuisan määrän tällaisia todistuksia. Myös vankilan papit vahvistivat nähneensä verille hakattuja vankeja. Fyysisen pahoinpitelyn lisäksi käytössä oli myös eristysselliin (niitä kutsuttiin "lepohoitoselleiksi") kahlehtiminen. Kahlehtiminen toteutettiin siten, että vanki joutui olemaan jopa yötä päivää erittäin hankalassa asennossa. Myös pimeä selli ja vesileipärangaistus olivat käytössä. Brockway ei tutkimuksissa koskaan kiistänyt tällaisten rangaistusten toimeenpanoa. Hän myönsi ruoskineensa vankeja, lyöneensä heitä kasvoihin, lyöneensä heitä päähän ruoskan varrella, kahlehtineensa heitä selleihin jopa 14 tunniksi päivässä ja jopa riiputtaneensa heitä köydessä. Mutta kaikki tämä oli tapahtunut Brockwayn mukaan lainmukaisesti ja että vankeja rangaistiin heidän omaksi parhaakseen eikä pysyviä vammoja oltu aiheutettu.(1) Niinpä vangit eivät olleetkaan erityisen kiinnostuneita tästä kuntoutuksesta. Poikkeuksetta kaikki kuulustellut vangit halusivat takaisin normaaliin osavaltion vankilaan ilmoittaen erilaisia syitä kuten helpommat työskentelyolot, lievemmän kurinpidon, lyhyemmät työajat ja tupakointimahdollisuuden. Näyttää vahvasti siltä, että kuntoutustulokset, jotka Elmiran laitoksessa saavutettiin ja jotka monet vierailijat havaitsivat, perustuivat yksinkertaisesti pelkoon. Pienestäkin käytösrikkomuksesta saattoi seurata verinen fyysinen rankaisu tai ankara eristäminen. Vangit käyttäytyivät hyvin, mutta on eri asia, kuntoutuivatko he sanan varsinaisessa ja syvällisemmässä merkityksessä. (2) Parempaa luokittelua Yhdysvalloissa nousi kolmas vankilauudistajien sukupolvi 1920-30-luvuilla ja heidän ajatuksensa olivat jonkin aikaa vallalla. Brockwayn ja kumppaneiden esille nostamaa johtolankaa seurattiin ja etsittiin vankilan muuttamisen taikasauvaa. Uudet ajatukset keskittyivät yksilöllisen diagnoosin ja luokittelun ympärille. Näiden uudistajien mukaan oli virhe käsitellä kaikkia vankeja samalla tavalla. Käyttäytymistieteissä saavutetun kehityksen avulla oli mahdollista määrittää jokaiselle vangille oikea diagnoosi ja senmukainen toimenpide. Nyt vangit voitiin luokitella tämän diagnoosin mukaisesti ja kehittää vankeinhoidon menetelmät kullekin luokalle sopiviksi. Esimerkiksi vuonna 1920 New Yorkin vankilatarkastuskomitea suositti parempaa vankien luokittelua. Se myös ehdotti, että kuuluisasta Sing Singin vankilasta muodostetaan erityinen vastaanottolaitos, jossa kaikki tuomion saaneet vangit huolellisesti tutkitaan ja luokitellaan erilaisten ominaisuuksiensa ja olosuhteidensa perusteella. Tämä edellyttää mm. heidän mielenterveytensä, työkykynsä yms. tutkimista. Pennsylvanian vankilakomissio totesi samaan aikaan: Näyttää selvältä, että tämä uusi tieto mahdollistaa uuden luokittelun, joka ei perustu, kuten Elmiran järjestelmässä, vankeuden aikaiseen käyttäytymiseen, eikä kuten nykyisessä penologiassa tehdyn rikoksen laatuun, vaan yksilön tarkkaan tutkimiseen ja että häneen kohdistettu hoito tulee olla sopusoinnussa sellaisen tutkimuksen tulosten kanssa. (Gillin 1926: 488-489) Uudet ajatukset toivat psykologit ja psykiatrit vankiloihin. Ryhdyttiin toteuttamaan yksilökohtaisen työn menetelmiä (case work). Taas kerran kuitenkin epäonnistuttiin. Laitosolosuhteet tuskin muuttuivat. Luokittelu oli hyvin karkeaa ja epämääräistä ja muuttui hyvin pian vankilan turvallisuutta ja järjestystä palvelevaksi. Mutta jälkensä se jätti; erityyppinen vankien luokittelu on keskeistä tämänkin päivän amerikkalaisessa vankeinhoidossa. (ks. esim. Megargee & Bohn 1979). Euroopassa, muun muassa meillä Suomessa, keskustelu liikkui psykopatologian teemoissa. Keskeinen nuorisorikollisuutta selittävä käsite oli psykopatia. Lähes kaikki lasten ja nuorten poikkeavuuden ja rikollisuuden muodot voitiin laittaa tämän käsitteen alle. (Ojakangas 1993). Kun ilmiö oli senaikaisen näkemyksen mukaan pääosin perinnöllinen, ratkaisua etsittiin lääketieteen enemmänkin kuin psyykkis-sosiaalisen kuntoutuksen piiristä. Keskeinen ehdotus oli tällöin sterilisaatio. Yksi suomalaisen kasvatuslaitostoiminnan merkkihenkilöistä Sulo Salmensaari kirjoitti: Tuntuu siltä kuin tämä leikkaus olisi sopiva keino taltuttamaan huligaanien rivoutta ja viettielämän hurjaa temmellystä puhumattakaan siitä, että se estäisi syntymästä noita monilukuisia ja heikkoja jälkeläisiä, joita tällaiset kelvottomat niin viljalti siittävät. (Salmensaari 1921:136, lainaus Ojakangas 1993: 38). Ajan henki ei 1930-luvulla paljon muuttunut. Esimerkiksi Saksassa perustettiin useisiin vankiloihin kriminaalibiologisia tutkimuslaitoksia. (Lahti 1934: 121). Pyrkimyksenä oli löytää täysin tieteellinen pohja vankiloissa toteutettavalle kasvatustyölle. "Mikään ei toimi" -doktriini Käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteissä sodan jälkeen tapahtunut kehitys johti lukuisiin tutkimuksiin, joissa pyrittiin selvittämään erilaisten rikollisiin kohdistuvien interventioiden aikaansaamia tuloksia. Vuonna 1974 amerikkalainen kriminologi Robert Martinson kollegoineen laati näistä tutkimuksista laajan yhteenvedon, metatutkimuksen ja sen pohjalta artikkelin, jolla on sanottu olleen huomattava merkitys amerikkalaiseen kriminaalipolitiikkaan ja vankeinhoitoon. Martinsonin artikkelin otsikkona oli "mikä toimii" (what works), mutta hyvin pian hänen tutkimuksensa ja artikkelinsa pohjalta syntyi kriminologien ja kriminaalipoliitikkojen keskuuteen tunnus "mikään ei toimi" (nothing works) Tämän kliseeksi muuttuneen tunnuksen mukaan tähän mennessä toteutetuilla rikollisiin kohdistetuilla kuntoutustoimilla ei ole saatu mitään aikaan, ne eivät kuntouta ketään. Martinson kävi läpi yli 200 erilaista tutkimusta, joissa on arvioitu erilaisia menetelmiä, kuten yleistä ja ammatillista koulutusta, yksilöterapiaa, ryhmäterapiaa, laitosympäristöön vaikuttamista (miljööterapia), lääkehoitoa sekä vapaudessa tapahtuvia toimia (valvonta yms.). (Martinson 1974: 22-54.) Martinson ei kuitenkaan väittänyt, että mikään ei toimisi. Osassa tutkimuksista havaittiin ainakin vähäistä positiivista vaikutusta uusintarikollisuuteen, mutta sen ajatuksen, että yksilölliset kuntoutusmenetelmät pystyisivät merkittävään uusintarikollisuuden vähentämiseen, hänen tutkimuksensa pyrki romuttamaan. Martinson tiivistää: Saattaa olla..., ettei parhainkaan koulutus tai parhainkaan psykoterapia voi voittaa tai edes huomattavasti vähentää rikoksentekijöiden voimakasta taipumusta jatkaa rikollista käyttäytymistään. Nykyiset hoito-ohjelmamme perustuvat teoriaan rikollisuudesta "sairautena" - siis jonain ulkoisena ja epänormaalina yksilössä ja sellaisena joka voidaan oletettavasti parantaa. Tämä teoria saattaa olla hyvin virheellinen sen vuoksi että se aliarvioi tai itse asiassa kieltää sekä rikoksen normaalisuuden yhteiskunnassa että sen, että suuri osa rikoksentekijöistä on persoonaltaan normaaleja. He ovat rikollisia, jotka vain vastaavat yhteiskuntamme tosiasioita ja olosuhteita. (emt: 49). Martinsonin näkemykset tavoittivat todella otollisen kuulijakunnan. Monet konservatiivisemman kriminaalipolitiikan kannattajat hyväksyivät ne ja "mikään ei toimi" -teesi levisi asiantuntijoidenkin piirissä kuin kulovalkea. Kriminaalipolitiikassa valtasi alaa yhä voimakkaammin ns. inkapasitaatio-ajattelu, vaarattomaksi tekeminen, joka johti mm. Yhdysvalloissa vankilukujen räjähdysmäiseen kasvuun. Kun osavaltioiden ja liittovaltion vankiloissa oli vuonna 1974 hiukan yli 200 000 vankia päivittäin, oli luku vuonna 1984 jo yli 450 000 ja tänä päivänä noin 900 000. Tämä ei tietenkään johtunut Martinsonin artikkelista, mutta tuolle keskustelulle ja argumentoinnille oli nyt sopiva sosiaalinen tilaus. Kriminologiseen keskusteluun alkoivat tulla mukaan myös muut kuin perinteiset kriminologit. Aikaisemmin valtiotieteilijänä tunnettu James Q. Wilson julkaisi vuonna 1975 kirjan "Thinking about Crime", joka saavutti suuren menestyksen. Wilson päätyi kirjassaan näkemään rikollisuuden hyvin rationaalisena toimintana ja hänen mukaansa yhteiskuntatieteilijät ovat monessa kohdin erehtyneet sen suhteen. Wilson kirjoitti muun muassa: Vaaditaan ei pelkästään optimistisia vaan sankarillisia olettamuksia ihmisluonnosta, jos oletetaan, että henkilö, joka vihdoin tuomitaan (monissa tapauksissa) useiden lakiin kohdistuvien yhteenottojen jälkeen ja on omistanut ison osan nuoruuttaan ja aikuisuuttaan kaiken tyyppiseen häiriökäyttäytymiseen, ryhtyisi joko vankilan yksinäisyydessä tai sosiaalityöntekijän taitojen avulla näkemään toimintansa virheellisyyden ja kokisi luonteensa muuttumisen. (Wilson 1985: 163). Martinsonin tutkimuksesta liikkeelle lähtenyt keskustelu tarjosi aineksia kriminologian "molemmille laidoille". Kriminologinen "oikeisto" katsoi, että kuntoutus on hyödytöntä ja että rangaistusjärjestelmän tulisi keskittyä pelotusvaikutukseen ja vaarattomaksi tekemiseen, inkapasitaatioon. Kriminologinen "vasemmisto" taas katsoi, että yksilöllisellä hoidolla ei voidakaan ratkaista niitä sosiaalisia ja rakenteellisia ongelmia, jotka tuottavat rikollisuutta yhteiskuntaan. Leimautumisteorian mukaisesti ongelmien yksilöllistäminen vain lisää ongelmia. Tärkeää on kuitenkin muistaa se Stanley Cohenin (1985) esittämä huomio, että vaikka hoito- ja kuntoutusideologiasta ja -eetoksesta 1970-luvulla paljolti luovuttiin, niin sen mukaantuomat monet käytännöt, kuten erilaiset henkilötutkinnat, luokittelut, normalisointikäytännöt ja muut jäivät pysyviksi ja ovat todellisuutta tänäkin päivänä. "Rikoksentekijän auttamisen" retoriikan lipun alla esiintuoduista menetelmistä on tullut oleellinen osa rikollisuuden valvonnan valta-tieto -verkostoa. 1) Vuonna 1899 kuvernööri Theodore Roosevelt nimitti uuden vankilanjohtokunnan, joka rajoitti Brockwayn toimia, mm. kielsi ruumiillisen rankaisemisen ja vuonna 1900 hänet painostettiin eroamaan. (Pisciotta 1983: 626, ks. myös Rothman 1980: 33-35). Mutta maine ja kunnia jäi. 2) Samaan ongelmaan on viitattu myöhemmissäkin kokeiluissa. Teksasin vankeinhoidon johtajan George Beton sanotaan saavuttaneen merkittäviä tuloksia johtaessaan osavaltionvankiloita vuosina 1962-1972. Hän käytti hyväkseen mm. samantyyppistä "vankivalvojajärjestelmää" kuin Brockwaykin. On väitetty, että Beton vankiloissa vallitsi erinomainen kuri ja järjestys. (ks. esim. DiIulio 1987: 99-231). Mutta täysin eri asia on, miten vapautuneet vangit pärjäsivät vapaudessa. Sopeutuminen totaalisen laitoksen järjestykseen ei kerro mistään muusta kuin sopeutumisesta totaalisen laitoksen järjestykseen. Toisaalta on totta, ettei kuntouttaminen kaaoksen ja väkivallan ilmapiirissä ole myöskään kovin todennäköistä. 3) Martinson ei suinkaan ollut ensimmäinen. Jo vuonna 1958 Donald R. Cressey oli artikkelissaan esittänyt samansuuntaisia ajatuksia ja kritiikkiä. (ks. Cressey 1958a). Mutta Martinson oli ensimmäinen, jonka näkemykset saivat suuren julkisuuden. Hän mm. esiintyi suositussa CBS:n televisio-ohjelmassa "60 Minutes".