Juhani Iivari Nuorisorikollisuus ja yhteiskunnan reaktiot Nuorten yhteiskunnallinen asema on kaikkialla länsimaissa vaikeutumassa nopeasti. Tulevaisuutta on enää niillä nuorilla, joiden vanhempien sosiaalinen asema on korkea. Muut ovat vaarassa jäädä heitteille. Euroopan eri maiden nuorisomellakat, ulkomaalaisiin kohdistuvat rasistiset hyökkäykset ja äärikansallisten arvojen esiinmarssi kertovat omalla tavallaan paluusta menneeseen: nuoret omaksuvat ääriarvoja tilanteessa, jossa he kokevat tulleensa jätetyiksi oman onnensa nojaan. Miksi kunnioittaa yhteiskunnan pelisääntöjä ja instituutioita, kun koko yhteiskunta on muuttunut heitä kohtaan epäoikeudenmukaiseksi? Nuorten asemaa ja vaikeuksia päästä aikuisten yhteiskuntaan on syystäkin verrattu niihin ongelmiin, joita siirtolaisilla on pahimmillaan Euroopassa (Vesikansa, 1992, s. 2-3). Sarneckia (1981, s. 85-87) mukaillen kehitystä voidaan kuvata seuraavasti: Ensinnäkin nuoruus on "pidentynyt" teollisen yhteiskunnan kehittymisen myötä. Tähän on vaikuttanut se, että työn luonteen muuttumisen takia myös koulutusvaatimukset ovat kasvaneet ja kouluttautumisaika on pidentynyt jatkuvasti. Koulutusjärjestelmä myös edellyttää ja tuottaa yhä erikoistuneempaa väkeä, mikä näkyy tieto-taito-vaatimusten voimakkaana kasvuna. Siitä seuraa, että koulussa tulevat menestymään vain lahjakkaimmat. Useat menestymättömät alkavat muodostua koulujen "järjestyshäiriöongelmiksi". Toiseksi nuoruuden pidentyessä aikuisuus "typistyy". Jo nyt on nähtävissä, että lapset tulevat elämään alkuperäisperheissään kauemmin kuin aikaisemmin ja taloudellinen riippumattomuus saavutetaan yhä myöhemmin - jos koskaan (vrt. Alanen ja Bardy 1990, s. 33). Samaan aikaan markkinajärjestelmä on tehnyt nuorista yhteiskunnan kannalta vain kuluttajia, joilla ei kuitenkaan ole täysiä yhteiskunnallisia oikeuksia, sillä kynnys yhteiskunnan täysjäsenyyteen kasvaa hetki hetkeltä korkeammaksi. Tästä seuraa, että kasvavalla osalla nuoria ei ole mahdollisuuksia harjaannuttaa itseään yhteiskunnalliseen vastuuseen, selvittää kykyjensä rajoja, kokea että heidän edesottamuksensa vaikuttaisivat heidän omaan tai läheistensä elämään. Tämän sosiaalisen tilanteen takia syntyy omalaatuinen kaksoissidos: nuoret eivät voi osallistua aikuisten yhteiskunnan aktiviteetteihin; sen sijaan he osallistuvat kiihkeästi toimintoihin, joita aikuiset ja yhteiskunta eivät voi hyväksyä. Syntyy noidankehä: mitä vähemmän vastuuta nuoret voivat ottaa, sitä passiivisemmiksi he tulevat - ja sitä vähemmän heille vastuuta tarjotaan. Moderni yhteiskunta muuttuu "läpinäkymättömäksi". Työelämästä vieraantumisen seurauksena nuorten on yhä vaikeampi ymmärtää, miten yhteiskunta ylipäätään toimii. Voidaan olettaa, että kuvatulla kehityksellä on oma vaikutuksensa nuorten lainvastaiseen käyttäytymiseen. Kuitenkin - mitä tulee erityisesti työttömyyteen - suoraa syy-yhteyttä rikollisuuden ja sen välillä ei ole voitu osoittaa. Sen sijaan työttömyys, etenkin jos se vaihtelee nopeasti, on kiistattomasti yksi keskeinen muuttuja, joka heijastaa koko yhteiskunnan läpäiseviä suunnittelemattomia ja hallitsemattomia sosiaalisia muutoksia. Nämä muutokset liittyvät tuotannon rakenteeseen ja ne näkyvät vähitellen myös demografisina muutoksina, joita puolestaan on pidetty merkittävinä rikollisuuden määrän ja rakenteen selittäjinä (ks. Joutsen 1986, s. 26 ja Sarnecki 1983). Etenkin nopeille muutoksille on tyypillistä, että sosiaaliset siteet löystyvät ja myös kontrollin - niin virallisen kuin epävirallisenkin - tiheys vaihtelee ja muodot muuttuvat. Maaperä rikollisuudelle voi muodostua hedelmälliseksi. Kuvattu nuorten yhteiskunnallinen asema on eräissä viimeaikaisissa nuorisorikostutkimuksissa määritelty "nuoruuden alakulttuuriksi". Nuorisorikollisuutta on ryhdytty tarkastelemaan nuorten yhteiskunnallisesta asemasta käsin, nuoruuden sosiaalisena funktiona, jolloin paino nuorisorikollisuuden yksilöllisistä selittäjistä on siirtynyt yhteisöllisiin muuttujiin. Rikos ilmentää symbolisella tasolla kokonaisen elämänvaiheen, nuoruuden, syrjäytymistä. Se ilmaisee erilaista ja eri muodoin näkyvää yhteiskunnallista osattomuutta. Rikoksenteon tilanne ja nuorten yhteiskunnallinen asema Nuoruuden alakulttuuriteoriassa nuorten maailmaa ei jaeta rikolliseen ja ei-rikolliseen, vaan huomio kohdistetaan rikollisuuden ja ei-rikollisuuden mahdollistavaan tilanteeseen (social occasion) ja rikoksenteon olosuhteisiin. Tällöin korostetaan, että rikokseen syyllistymisen mahdollisuus nuoruusvuosina on ylisukupolvinen ja kun rikollisuuden muodot ja asteet vaihtelevat, rikoksen tekemisen tilanne jää, pysyy. Nuorisorikollisuus on eräässä mielessä "ikuinen ilmiö". Vain tekijät vaihtuvat. Niinpä voidaankin tehdä ero nuorisorikollisuuteen syyllistymisen ja nuorisorikollisena olemisen välillä. Tätä voidaan havainnollistaa kahdella tutkimustuloksella: 1) Lähestulkoon kaikki nuoret tekevät rikoksia jossakin elämänsä vaiheessa. Kun tutkitaan erilaisia rikollisuuden muotoja, huomataan, että hyvin usein rikoksia ovat tehneet myös sellaiset nuoret, joita ei ole leimattu rikollisiksi. 2) Rikosten teon huippu sijoittuu alaikäisyyden ajankohtaan. Kun nuori sittemmin jättää taakseen "nuoren asemansa" joko sijoittumalla kokopäivätyöhön, solmimalla avioliiton tai asettumalla jollain muulla tavalla "paikalleen", hän luopuu rikosten tekemisestä. (Sanders 1981, s.53-54). Näitä tuloksia voidaan täsmentää seuraavilla havainnoilla: Tyypillistä nuorten rikollisuudelle on, että rikoksia tehdään ajoittain ja ne ovat pääsääntöisesti lieviä. Rikosten tekeminen keskittyy ikävaiheeseen 12-16 v. Rikokset tehdään yleensä jengissä tai ryhmässä siten, että 60-80 % nuorista tekee rikoksensa yhdessä jonkun toisen tai useamman kanssa. Rikollinen käyttäytyminen korreloi alhaisen koulutustason, vanhempien alhaisen sosiaalisen aseman, heikkojen asunto-olosuhteiden, vanhempien työttömyyden, nuoren ja vanhempien suhteen laadun sekä vertaisryhmäkontaktin kanssa (Joutsen 1986, s. 20-21). Sarneckin (1983, s. 83) mukaan enemmistö nuorten rikoksista voidaan nähdä vuorovaikutusmuotona nuorten välillä, eräänä tapana viettää aikaa yhdessä ryhmän jäsenyyden muuttuessa alituisesti. Tässä on kuitenkin huomattava se ero, että haavoittavissa olosuhteissa elävät lapset ja nuoret käyttäytyvät jatkuvammin asosiaalisesti ja syyllistyvät vakavampiin lainrikkomuksiin. Mutta tähän liittyy samalla eräs seikka, joka "kasaa rikollisuutta" alimpien ryhmien nuorille: heidän rikoksensa tapahtuvat julkisilla paikoilla, joten heidän kiinnijoutumisriskinsä on huomattava. He ovat ts. alttiimpia syytetyksi ja tuomituksi joutumiselle kuin ne nuoret, joiden lainvastainen käyttäytyminen tapahtuu suojatummissa olosuhteissa. Lisäksi ne, joilla on turvallisempi sosiaalinen pohja, selviytyvät yleensä rikoksesta kiinnijäämisen ongelmista paremmin kuin ne, jotka elävät haavoittavissa olosuhteissa (ks. Iivari 1982, s. 35-38). On siis tärkeää pitää mielessä rikollisuuskehitykseen liittyvä kontrolli- ja kriminalisaatioprosessin merkitys. Rikosoikeusjärjestelmän osuudesta Viime vuosina tämän asian kanssa onkin painiskeltu ahkerasti. Liikkeellä ovat olleet niin lainsäätäjät kuin nuorisohuollon kehittelijätkin. Ainakin yksi asia on yhdistänyt: pyrkimys lasten varjelemiseen vankilalta. Suomessa ovat lapsia rikosoikeudellisessa mielessä rangaistavaksi säädetyn teon alle 15-vuotiaina tehneet henkilöt. Nuorisohuollon arkipäivän kielenkäytössä on viime aikoina kuitenkin ryhdytty "lapsi"-nimike liittämään myös 15-17 -vuotiaisiin vankilarangaistukseen tuomittuihin nuoriin henkilöihin (Nuori Suomessa, 1989). Tarkoituksena on ilmeisesti ollut yhtäältä kiinnittää huomiota siihen tosiseikkaan, että lastensuojelulain mukaan alle 18-vuotiaat ovat lapsia eivätkä näin ollen kuulu varsinaisesti rikosoikeusjärjestelmän kohdeltaviin. Toisaalta pyrkimyksenä lienee ollut kiinnittää niin moraalisesti kuin kriminaalipoliittisestikin paheksuvaa huomiota siihen seikkaan, että Suomessa alle 18-vuotiaita on aivan nykypäiviin saakka tuomittu verrattain lukuisasti ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Keskustelu alle 18-vuotiaiden vankeusrangaistuksista johtikin tulokseen vuonna 1990, jolloin ehdottomien vankeusrangaistusten käyttö nuorten kohdalla pyrittiin vähentämään lakiuudistuksella, jonka mukaan alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta ei saa tuomita ehdottomaan vankeusrangaistukseen, elleivät painavat syyt sitä vaadi. Nähdäkseni tämä uudistus ei ainakaan alkuvaiheessaan toiminut kovin hyvin. Viime vuosina vapaudesta on tullut vuosittain yhteensä 110-160 alle 18-vuotiasta tutkinta- ja rangaistusvankia, mikä on ollut noin 1,5-2,2% kaikista vapaudesta saapuneista. Suurin osa heistä on ollut tutkintavankeja. Oleellista tässä on kuitenkin, että viimeisellä kymmenvuotisjaksolla 15-17-vuotiaiden määrät ovat pysyneet lähes ennallaan ja jopa lievästi lisääntyneet päinvastaista tarkoittavasta lakiuudistuksesta huolimatta (ks. Vankitilasto 1992, kuvio 4, s. 4). Todettakoon samalla, että myös nuorten 18-20 -vuotiaiden vankien määrä on ollut kasvussa (Vankitilasto 1992, s. 4). Kun nuorten osuus rikollisuudesta ei kuitenkaan ole osoittanut kasvun merkkejä, herää kysymys tuomitsemiskäytännön muuttumattomuudesta (Iivari 1994, s. 64-67). Toinen nuorten vankilukujen selittäjä saattaa liittyä suoraan köyhyyteen: lapset suorittavat sakon muuntorangaistuksia kasvavassa määrin (Kuivajärvi et al. 1994). Samaan aikaan - väsyttävän kliseen - voidaan viitata "leegioon" tutkimuksia, jotka kritisoivat sanktiojärjestelmän toimintaa: mitä ankarammin nuoria rikoksentekijöitä rangaistaan, sitä huonommat selviytymismahdollisuudet heillä on sosiaalisesti. Asia voitaisiin sanoa näinkin: mitä useammin ja mitä pitemmäksi aikaa lapsi integroidaan vankilaan, sitä tuhoisammin vankila työntyy lapseen ja toteuttaa hänessä "luonnollisen", rikollisuuteen ohjaavan kehityksen. Kääriäisen (1991, s. 50) tavoin voidaan väittää, että itse asiassa vankilalla on erityismerkityksensä: vasta se tekee nuoresta oikean "rikollisen", avaa "urakehityksen", jossa ensimmäinen vankilakokemus on vaikea, mutta seuraavat jo huomattavasti helpompia. Vankila toisin sanoen menettää tuota pikaa "pelotusvaikutuksensa". Vapaudessa selviytymisen vaikeudet tulevat entistä ilmeisemmiksi todettaessa  erityisesti vankilakierteessä elävää vapautujaa odottava siviilin olosuhde : pysyvää asuntoa ei useimmiten ole, kysyntä työmarkkinoilla on lähes olematon, ihmissuhteet ovat minimissä ja henkilökohtainen omaisuus mahtuu toiseen taskuun (ks. Iivari 1982, s. 87-91; Kääriäinen:1991, s. 145; Sutherland ja Cressey (1960, s. 592-595). Tässä ovat nyt korostuneet virallisen rikosoikeusjärjestelmän reaktiot ja erityisesti vankilarangaistuksen vaikutus rikollisuuteen yleensä, mutta myös nuorten uusimisalttiuteen. Olisi kuitenkin perin virheellistä selittää nuorten rikollisuutta pelkästään tuomitsemiskäytännön ja vankilarangaistuksen tuotokseksi. Tosiasiassa nuorten lainvastainen käyttäytyminen näyttää keskittyvän ikäryhmään 15-17 vuotta ja huomattavan osan rikoksista tekevät alle 15-vuotiaat lapset. Nämä ovat ryhmiä, joilla ei vielä ole vankilakokemusta, eikä alle 15-vuotiailla tietenkään ole kokemusta edes tuomioistuimesta. Näin ainakaan rikosoikeusjärjestelmän kontaktit ja sen sanktiomenettely eivät voi selittää nuorten ajoittain kiihkeääkin lainvastaista käyttäytymistä. Selityksiä varhaisvaiheen rikollisuuteen tulee etsiä muualta, so. siitä yhteiskunnallisesta tilanteesta, jossa "nuoruuden alakulttuuri" elää. Tarkastelen nyt lyhyesti tähän konstellaatioon liittyviä sisältökysymyksiä. Sosiaalisten siteiden merkityksestä Tutkimuksessani (Iivari 1994) huomiotani kiinnitti nuorten rikoksentekijöiden varsin negatiiviset  kontaktit sosiaalisiin organisaatioihin. Kävi ilmi, että nuoret lainrikkojat olivat moninkertaisesti uloslyötyjä yhteiskunnan perusinstituutioista, kuten perheestä ja koulusta, jo paljon ennen varsinaista rikostelua. Tämä näkyi mm. heihin kohdistetuissa viranomaistoimenpiteissä. Näihin nuoriin oli puututtu useasti ja eri muodoin. Heitä oli sijoitettu tarkkailuluokalle ja sijaisperheeseen, heitä oli huostaanotettu vapaaehtoisesti ja vastoin tahtoa, heitä oli lähetetty eri laitoksiin, ammattikoulutettu, tukiasutettu, pidätetty ja passitettu rangaistuslaitoksiin, heitä oli vapautettu, jälkihuollettu, asutettu uudelleen, työllistetty ja jälleen pidätetty.. Erityisesti koulussa heidät oli eroteltu häviäjien joukkoon. Kun he tuossa tilanteessa joutuivat tekemisiin kontrollijärjestelmän kanssa, nämä kontaktit itse asiassa vain heikensivät heidän ennustettaan käyttäytyä lainmukaisesti. Kun nuorten irrallisuus perusinstituutioista lisääntyi, lisääntyi kaikkinainen irrallisuus ja jos sitoutumista ylipäänsä mihinkään oli, se oli levotonta sitoutumista saman kohtalon jakaviin. Tästä elämäntyylistä tuli itseään ruokkiva automaatti. Elämästä tuli ajelehtivaa, hetken mielijohteista merkityksensä saavaa elämää, jossa tulevaisuuden hahmottaminen oli perin vaikeaa. Irrallisuuden kokemusta vahvisti viranomaistoimenpiteiden sattumanvaraisuus ja linjattomuus. Rikoksentekemisen ketju Voidaan tiivistää seuraavasti: huono-osaisuus-> hengaileva elämäntyyli-> negatiivinen vertaisryhmä-> kiinnittyminen vain tähän hetkeen-> rikosten tekeminen-> kontrollijärjestelmä ja rangaistukset-> uusintarikoskierre-> syvenevä huono-osaisuus etc. Tässä ketjussa pysymistä, ts. rikoksen uusintaa näyttää samalla määräävän se, miten kumuloitunutta, tiheää, negatiivisessa suhteessa nuoren rikoksentekijän kiinnittyminen ketjun eri osatekijöihin on. Kaikkein löysintä se oli sovitelleiden ryhmässä. Tässä kuitenkin pitää tehdä se varaus, että sovitteluun osallistuneet haastateltavat eivät edustaneet sovitelleiden koko kirjoa, vaan ja ainoastaan ns. hyväosaisia sovitelleita, itse asiassa hyvin pitkälle ns. normaalinuoria. Muihin tutkimusryhmiin verrattuna heidän elämäntilanteensa ei ollut läheskään niin irrallista ja heidän vertaisryhmäsiteensä olivat pikemminkin positiiviset. He eivät olleet vain "tämän hetken vankeja", vaan omasivat pitemmälle meneviä ja jäsentyneempiä tulevaisuuden suunnitelmia kuin koulukotien ja vankilan nuoret. Mutta juuri tällaisena asetelma antaakin mielenkiintoisen pohjan selviytyjien ja häviäjien vertailulle. Myönteinen sosiaalinen kiinnittyminen nousee merkittäväksi rikollisuudesta selviytymisen strategiaksi. Ennen kuin tarkastelemme, mitä näiden nuorten kanssa pitäisi tehdä, näen tärkeäksi ottaa esille kaksi tutkimuksestani nousevaa tulosta, joilla lienee merkitystä toimintastrategioita pohdittaessa: koulukodin merkitys ja nuorten arvot. Koulukoti onnistui siinä missä koulu epäonnistui Tänä sosiaalihuollon laitosten purkamisen kulta-aikana sosiaalisista instituutioista ainoastaan koulukoti sai positiivisen arvioinnin nuorten rikoksentekijöiden keskuudessa. Koulukoti pystyi tarjoamaan heille normaaliin elämään osallistumista, jonka seurauksena rikollinen käyttäytyminen joko lakkasi tai ainakin väheni; samalla kun koulukoti loi valmiuksia yhteiskuntaan paluulle. Koulukodit olivat paikkoja, joissa nuoret pystyivät kokoamaan itsensä, siellä he saivat mielekästä koulutusta ja työhön harjaantumista. Myös tulevaisuutta pystyttiin koulukodeissa suunnittelemaan tavalla, johon mikään muu instituutio ei aikaisemmin ollut pystynyt. Haastattelemieni nuorten keskuudessa tämä näkemys oli jopa hämmästyttävän yleinen. Koulukoti ts. onnistui siinä missä koulu epäonnistui. Tämä viittaa siihen, että nuorten lainvastaiselle käyttäytymiselle voidaan tehdä jotakin, kunhan vain ymmärretään, mitä pitää tehdä Toinen kiinnostava havainto oli, että rikoksentekijöiden arvomaailma ei poikennut valtaväestön vastaavasta. He halusivat tehdä työtä, hankkia asunnon ja perustaa perheen. Huomattavan monet haaveilivat itsenäisen yrittäjän asemasta. Tällaisessa tilanteessa viinaakin luvattiin käyttää vain viikonloppuisin. Ongelmaksi nousi kuitenkin, että täysin omin neuvoin nuoret eivät katsoneet voivansa kuvattuja tavoitteita saavuttaa. Kaivattiin yhteiskunnan tukea, vastaan tulemista, ohjausta ja neuvontaa. Kohti vastuullista reaktiota Miten siis kehittää vastuullisia reaktiota? Tutkimus osoitti, että rikoksiin syyllistyvät nuoret ovat normaalia enemmän kiinni vain tässä hetkessä ja he pyrkivät käyttäytymisellään maksimoimaan välittömän tyydytyksen, jolloin myöhemmän rangaistuksen mahdollisuutta ei ymmärretä eikä se niin muodoin vaikuta tekoa hillitsevästi. Tässä katsannossa rikosoikeusjärjestelmän teko- ja syypainotteinen reaktiomalli suuntaa huomionsa epäoleelliseen ajateltaessa rikoksentekijän todellista auttamista. Niinpä erityisesti vapausrangaistus pakkotoimenpiteenä tulisi rajoittaa ainoastaan sellaisiin rikoksiin, joita yhteiskunta ei voi kerta kaikkiaan sietää, kuten esimerkiksi henkirikoksiin. Muutoin nuorten vankeusrangaistuksesta olisi luovuttava - jo yksistään sen rikosten tekemistä edistävän luonteen takia. Sen sijaan on luotava muita seuraamuksia, joissa nuori joutuu henkilökohtaisesti vastuuseen rikoksestaan joko symbolisesti suorittamalla välillisen korvauksen esimerkiksi yhteisölle tai välittömän kompensaation vahingonkärsijälle. Toisin sanoen tavalla tai toisella tapahtuvasta korvauksesta pitäisi tehdä itsenäinen seuraamus. Rikoksentekijän ja uhrin sovittelumenettely, yhdyskuntapalvelu ja suunniteltu nuorisorangaistus eräin edellytyksin ovat linjassa tämän ajattelun kanssa. Mutta sovittelu tai nuorisorangaistus "yhdyskuntapalveluineen" eivät kaikissa tapauksissa sellaisinaan riitä: näissähän usein on kysymys siitä, että nuoren rikos ratkaistaan vain yksittäisenä tapauksena siten, että tekoon reagoidaan seuraamuksella, jossa uhria tai yhteiskuntaa hyvitetään. Jos sovittelu ja nuorisorangaistus pysähtyvät tähän, ne asettuvat alttiiksi sille kritiikille, että ne edustavat vain taitavasti naamioitua vanhaa tekopainotteista rikosoikeudellista ajattelua. Nuoret eivät ole arvonihilistejä Toistettakoon: rikoksia tekevien nuorten arvot eivät poikenneet valtaväestön arvoista. He ovat moraalisesti tietoisia tekojensa moitittavuudesta. He eivät siis ole arvonihilistejä tai muutoin "kieroonkasvaneita". Useimmiten heiltä vain puuttuvat normaalin elämän edellytykset. Tästä syystä reaktion rikokseen tulee olla nuorten elämää "normaalistava", ei sulkeva. Rikoksia tekevät nuoret tarvitsevat normaalipalveluita vähintään samassa mitassa kuin muutkin: asuntoja, koulutus- ja työpaikkoja sekä näiden lisäksi positiivisia tukirakenteita. Kun rikokseen reagoidaan, on reagoitava nimenomaan näihin tarpeisiin. Haasteeseen vastaaminen näyttää jäävän sosiaalihuollon tehtäväksi. Voisiko se ottaa "ison kopin"? Avohuollon, huostaanoton ja sijaishuollon tehtävien yhteydessä on viime vuosina tapahtunut hyvin nopeaa ja laajaa kokeilutoimintaa (ks. esimerkiksi Vintiötyöryhmä, 1992), mikä itse asiassa kertoo pyrkimyksestä kehittää sekä vallitsevia että luoda uusia menetelmiä (esimerkiksi perhekodit näyttävät tulleen jäädäkseen). Myös perinteistä jakoa "pakkoon" ja "palveluun" on murrettu eri tyyppisen viranomaisyhteistyön muodossa. Rikos- ja riita-asioiden sovittelu kuten myös "Lokki" -projekti lienevät malliesimerkkejä siitä, miten sosiaalihuolto- ja rikosoikeusjärjestelmä ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa pystyneet yhteensovittamaan intressejään. Tuloksena on ollut toimivia järjestelmiä, joissa hyödyn ovat asiakkaiden lisäksi kirjanneet viranomaiset, joille yhteistoiminta on parhaimmillaan merkinnyt työn rationalisoitumista (Iivari 1991, s. 200-201, 209-211). Nuorten kannalta työ on merkinnyt ns. yksilöllisten ratkaisujen kehittämistä, uusien sosiaalisten verkostojen syntymistä, juuri sitä vuorovaikutusta, joka nuorilta on puuttunut. Mutta samalla tämä kiihtynyt erillistoiminta herättää kysymyksiä. Mistä vaihtoehtotoiminnan vilkastuminen itse asiassa johtuu? Kun tauti pahenee, hoidetaanko vain sen kasvavia ilmioireita? Hölmöläiskulttuuriin viitaten voidaan kysyä, kannetaanko sittenkin säkillä valoa pimeään tupaan sen sijaan, että seiniin rakennettaisiin kunnon ikkunat? Kuten edellä todettiin, uudet ratkaisutavat voivat jäädä myös ja vain tekopainotteisiksi erillisratkaisuiksi, joiden vaikutus on ohimenevä, mikäli niihin ei liity nuorten yhteiskunnallisen aseman parantamistavoitetta. On tapauksia, joissa minimaalinen reagoiminen puoltaakin paikkaansa. Kaikki eivät välttämättä tarvitse pitemmälle menevää tukea. Mutta kun tarkastellaan nimenomaan 14-17 - vuotiaiden lainvastaista käyttäytymistä, huomataan juuri tässä ikäryhmässä tiheä rikoksenuusinta. Kysymyksessä näyttää olevan eräänlainen "siirtymäriitti", jolla on sitä kohtalokkaampia seuraamuksia, mitä huonommassa asemassa nuori on sosiaalisesti. Juuri tähän kysymykseen liittyy "säkillä valoa pimeään tupaan" -allegoria ja itse asiassa koko nuorisohuoltotyön perushaaste: Miten eliminoida rikoksentekijän marginaalinen yhteiskunnallinen asema? Miten luoda merkityksellinen lapsuudesta aikuisuuteen siirtymisen riitti? Erillisprojekteillako? Ne ovat ilmeisen välttämättömiä, kun lapsi ja nuori on jo lyöty ulos yhteiskunnan perusinstituutioista. Mutta voidaanko jotain tehdä jo aikaisemmin? Koulu poikkeavuuden tuottajana Tutkimusta tehdessäni yllätyin voimakkaasta kritiikistä, jota niin kirjallisuus kuin haastateltavatkin kohdistivat erityisesti koulun mahdollisuuksiin varustaa lapsi yhteiskunnan toimivaksi jäseneksi: erotellessaan oppilaita menestyjiin ja ei-menestyjiin koululaitos näyttäytyy yhtenä keskeisistä yhteiskunnallisen poikkeavuuden tuottajista. Koulu osoittautuu kyvyttömäksi tarjoamaan elämänsisältöä niille, jotka jo ennestään syystä tai toisesta ovat huonossa asemassa. Rikostelevien nuorten kannalta katsoen koulussa täytyy olla jotain vikaa, koska se ei pysty vastaamaan heidän ongelmiinsa. Pyrittäessä oirehtivien nuorten varhaiseen auttamiseen, myös koululaitoksen kanssa tapahtuvaan yhteistyöhön ja järjestelmän kehittämiseen on kiinnitettävä huomiota. Ulkopuolisen tutkijan on uskaliasta esittää täsmällisiä menetelmiä kyseisen tehtävän toteuttamiseksi. Useinhan keinot löytyvät vasta keskinäisessä yhteistyössä. Mutta yhteistyön tavoitteista voidaan tutkimusten - omanikin - pohjalta jo vääntää tiukemmin kättä: kouluopetuksessa on luovuttava "ongelmalasten" ja "tulevien rikollisten" identifioinnista. Opetusjärjestelmästä on eliminoitava "onnistua-epäonnistua" -filosofia. Paljon tärkeämpää on tunnistaa taipumukset, joissa nuoret ovat parhaimmillaan ja kehittää opetussuunnitelmat niiden mukaan. Koulun ja yhteiskunnan vuorovaikutusta on ryhdyttävä määrätietoisesti kehittämään. Ranskalaisen sosiologin Pierre Bourdieun (1993) mukaan tämä tarve on kiistaton, sillä tilanne kouluissa alkaa olla sietämätön. Poleemiseen tyyliinsä hän toteaa, miten oppilaita pidetään keinotekoisesti erilaisissa koulutusjärjestelmissä. Samalla oppilaat tietävät, että heidät on lyöty ulos koko yhteiskunnasta. Niinpä kouluista onkin alkanut tulla 'komissariaatteja', symbolisen ja konkreettisenkin väkivallan paikkoja, joissa oppilaita ainoastaan kontrolloidaan; syrjitään ja leimataan. Tämän seurauksena oppilaat ovat ryhtyneet ampumaan opettajia ja hävittämään koulurakennuksia... Bourdieun kuvaus on ranskalaisesta koululaitoksesta, mutta onko kehityksen Suomessa kuljettava väistämättä samaan, että uudistamistyö voisi alkaa? Miksi koulun ja yhteiskunnan vuorovaikutus ei voisi saada konkreettista sisältöä siten, että oppilaat voisivat ankkuroitua koulun kautta suoraan ammatteihin, työelämään, mielekkääseen jatkokoulutukseen, kukin kehitystasonsa mukaan ilman erottelua ja leimaamista. Mutta koulun uudistaminen tässä suunnassa merkitsisi samalla sen työtapojen ja arvojen muuntamista sekä sisäistä demokratisoimista... Perheen ja yhteiskunnan vastuusta Koulun ohella toiseksi perusvastuunkantajaksi lapsen terveestä kehityksestä nimetään usein perhe. Mutta missä määrin perheen mahdollisuuksiin voidaan panostaa silloin kun lapsi/nuori jo oirehtii rikoksilla? Perheen muutosta on viime vuosikymmeninä hallinnut kuva rikkoutuvasta perheestä, jossa lasten asema on käynyt yhä vaikeammaksi. Häiriöt heijastuvat ympäristöön, eikä vähiten kouluun. Tuon tuosta nuorisorikollisuuden syyt johdetaan perheiden vaikeuksista. Lääkkeeksi on tarjottu erimuotoisia perheisiin kohdistettavia terapiaohjelmia, perheen ja erilaisten yhteiskunnallisten instituutioiden yhteistyötä, vuorovaikutusta... Mutta (kuten tunnettua) esimerkiksi koulun ja "häiriökäyttäytyvän lapsen" perheen välisestä yhteistyöstä ei ole saatu kovinkaan rohkaisevia kokemuksia. Itse asiassa jo yhteistyön käynnistyminen on osoittautunut työlääksi. Viimeaikaiset amerikkalaiset ryhmä- ja perheinterventioista saadut kokemukset ovat olleet vähemmän rohkaisevia (Arbuthnot & Gordon 1987,s. 314-315; ks. myös Waegel 1989, s. 443-451): erityyppiset väliintulot eivät ole pystyneet vähentämään uusintarikollisuutta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana suoritettujen tutkimusten mukaan. Ratkaisu lasten ja nuorten rikolliseen käyttäytymiseen tuskin löytyy tältä suunnalta. Modernissa yhteiskunnassa perheitä ei voida "velvoittaa" pysymään ehyinä. Perheiden pakottaminen "hoitoon" tuottaa jo itsessään tarjotun lääkkeen vastamyrkyn. Tämän pessimismin tarkoituksena ei toki ole mitätöidä perhetyön kehittämistä sinänsä. Perheitä voidaan varmasti auttaa ja tukea erityyppisissä ongelmissa monin eri menetelmin, joilla on välillinen vaikutuksensa myös lasten asosiaaliseen käyttäytymiseen. Uusintarikollisuuden ehkäisemiseen liittyvä perhetyön kritiikki puoltaa kuitenkin paikkaansa, kun tarkasteluun otetaan sosiaali- ja kriminaalipolitiikan keinovalikoima laajasti. Tässä kokonaisuudessa perheen yksinomainen vastuuseen vetäminen merkitsee usein vain perheen jälkikäteistä syyllistämistä. On syytä ottaa huomioon sekin tosiseikka, että erityisesti rikoskierteessä elävillä nuorilla ei enää läheskään aina edes ole perhettä, jonka kanssa tehdä yhteistyötä. Toistettakoon: rikosten takia vaikeuksiin joutuminen kertoo ensi sijassa tekijänsä huono-osaisuudesta. Niinpä tukemalla jo varhain perheiden, taloudellista toimeentuloa voidaan myös vahvistaa perheen sosiaalista asemaa ja siten luoda edellytyksiä tasapainoisemman kehityksen mahdollisuudelle. Määrätietoinen ja ennättävä sosiaalipolitiikka on hyvä tapa toteuttaa ennaltaehkäisevää kriminaalipolitiikkaa. Mutta sosiaalipolitiikkakin elää muutoksen maailmassa. Sen hyvä toteuttaminen pyytää eräissä tehtävissään apua niiltä ihmisiltä, jotka oikein oivaltavat lähimmäistemme hädän ja tarpeet. "Systeemin" ja "elämismaailman" yhteistyö saa tässä murroksessa oikeutuksensa. Lähteet UKH-lehden toimituksessa.