Matti Laine Voidaanko vankeja ja rikollisia kuntouttaa? Katsaus historiaan ja tieteelliseen keskusteluun (II) Neliosaisen artikkelin ensimmäisessä osassa referoitiin keskustelua, joka syntyi Robert Martinsonin tutkimuksen ja artikkelin perustalta vuonna 1974. Kriminologien ja kriminaalipoliitikkojen piirissä levisi tunnus "mikään ei toimi". Katsottiin, että minkääntyyppinen, sen paremmin vankilassa kuin vapaudessa tapahtuva, kuntoutustoiminta ei saa tuloksia aikaan. Jatkokeskustelu osoitti kuitenkin, ettei asia ollut näin yksinkertainen. Toimiiko jokin sittenkin? 1970-luvun lopulla ja jatkuvasti sen jälkeen on ilmestynyt artikkeleita ja tutkimuksia, joissa Martinsonin artikkelin perusteella syntynyt tunnuslause "mikään ei toimi" on asetettu kyseenalaiseksi. Mm. Paul Gendreau ja Bob Ross argumentoivat, että uudemmat kuntoutusohjelmien evaluaatiot osoittavat, että jotkut ohjelmat toimivat ainakin joidenkin rikoksentekijöiden kohdalla. (Ks. mm. Gendreau & Ross 1979: 463-489,1991: 316-329.) Viitattiin myös siihen, että Martinsonin tutkimuksesta oli jätetty pois juuri sellaiset uusimmat tutkimukset, jotka osoittivat selviä tuloksia kuntoutuksessa.(1) Keskustelun kuluessa Martinson tekikin kääntymyksen. Ensinnäkin hän totesi olleensa liian tiukka tutkimusmenetelmien suhteen hyväksyessään tutkimuksia analyysiinsä. Kyseessä oli eräänlainen metodologinen narsismi, jossa tutkimusmenetelmien luotettavuuteen tuijottaminen ohitti itse asian. (Martinson 1978.) Näin useita tutkimuksia, joissa kuntoutusohjelmien todettiin saavuttaneen tuloksia, sivuutettiin metodologisista syistä. Martinson joutui myös myöntämään, että joillakin ohjelmilla saattaa olla suurikin vaikutus rikoksentekijöiden uusintarikollisuuteen. Gendreau ja Ross korostivat myös, että itse asiassa kuntoutustoimille ei koskaan ole edes annettu reilua mahdollisuutta osoittaa toimivuuttaan (verrattuna muihin toimiin rikollisten suhteen). Heidän mukaansa valtaosassa kuntoutusohjelmia tehdään aivan muuta kuin mitä niissä on suunniteltu tehtävän. Henkilökunta on huonosti koulutettua, lähes täysin ei-motivoitunutta tehtäviinsä jne. He korostavatkin voimakkaasti ohjelmien terapeuttisen kokonaisvaltaisuuden (therapeutic integrity) merkitystä. He siteeraavat erästä kriminaalipoliitikkoa: "Chicagossa ehdonalaisvalvojamme lähtevät päivittäisille asiakaskierroksilleen Freud toisessa kädessä ja "kolmekasi" toisessa. Ei ole vielä aivan selvää tarvitsevatko he toisenkin "kolmekasin". On kovaa hommaa olla yhtäaikaa poliisi ja sosiaalityöntekijä." (Gendreau & Ross 1979: 467). Ohjelmien arvioinneissa kävi ilmi, että monissa ohjelmissa tehtiin aivan muuta kuin mitä niissä taustateorian mukaisesti pitäisi tehdä. Ehkä suurin ongelma näissä vaikuttavuustutkimuksissa liittyy kuitenkin itse tuloksen määrittelyyn. Amerikkalaisen perinteen mukaisesti menetelmät ovat usein ääripositivistisia; niissä pitää näkyä matemaattisilla suureilla ilmaistavissa oleva tulos, pääsääntöisesti rikosuusimisen päättyminen tai ainakin sen vähentyminen. Tuloksia, joita ei voida mitata, ei ole olemassakaan. Voidaan perustellusti kysyä, onko uusiminen liian "karkea" mittari arvioimaan erilaisen kuntoutuksen tuloksia. Voihan olla, että kuntoutusmenetelmät ovat sinällään saaneet paljon positiivista aikaan, mutta se positiivinen kumoutuu niissä olosuhteissa, joihin henkilö vapauduttuaan joutuu. Esimerkiksi Suomessa voi moninkertaisen vankilakävijän kohdalla olla vaikeaa näyttää toteen kuntoutuksen tuloksia, kun hän vapauduttuaan joutuu työttömänä asumaan yksinäisten, alkoholisoituneiden miesten yömajassa. Usein positiiviset vaikutukset saattavat näkyä vasta vuosien kuluttua, eivät heti vapautumisen jälkeisinä kuukausina. Edellä kuvattua ongelmaa valottaa hyvin William McCordin ja Jose Sanchezin Yhdysvalloissa tekemä tutkimus, jossa arvioitiin kahdesta eri tyyppisestä koulukodista valmistuneiden nuorten jatkomenestymistä. (Currie 1985: 241-244). Wiltwyck-koulu nähtiin 1950-luvulla edistyksellisenä kouluna, jossa käytettiin ajanmukaisia nuorisorikollisten kuntoutusmenetelmiä. Se tarjosi hyvin organisoidun ympäristön, joka pyrki välttämään rankaisevaa käsittelyä ja kasvattamaan itsekontrollia ja itsetuntoa.(2) Tutkijat vertasivat sitä Lymanin kasvatuslaitokseen, joka oli perinteinen rangaistussuuntautunut laitos, käytännössä tavanomainen nuorisovankila. Nämä kaksi laitosta olivat perusfilosofialtaan niin kaukana toisistaan kuin vain voi olla. Kummastakin etsittiin vertailtavissa oleva ryhmä oppilaita ja arvioitiin heidän tilannettaan 30-40 -vuotiaina (1980-luvulla). Wiltwyckin entisillä oppilailla rikosuusiminen oli hyvin vähäistä ensimmäisten viiden vuoden kuluessa heidän poispääsystään, selvästi vähäisempää kuin Lymanin oppilailla. Näytti selvästi siltä, että Wiltwyckin kuntoutussuuntautunut käsittely oli paljon onnistuneempi kuin Lymanin rangaistuskeskeinen ohjelma. Se oli jopa toiminut sellaisten nuorten kohdalla, jotka oli leimattu "psykopaateiksi" tai "impulsiivisen aggressiivisiksi". Viiden vuoden jälkeen Wiltwyckin oppilailla alkoi kuitenkin ilmetä vakavia ongelmia poliisin kanssa. Samoihin aikoihin Lymanin entisten oppilaiden rikollisuus alkoi vähetä. Tutkijoiden mukaan tämä ristiriitaisuus johtui siitä, että kohonnut uusintarikollisuus Wiltwyckin oppilaiden joukossa keskittyi melkein kokonaan mustiin ja espanjalaisperäisiin oppilaisiin. Lymanin koulun oppilaista valtaosa oli valkoisia (irlantilais-, italialais- tai ranskalais-kanadalaisperäisiä). Heidän oli helpompi sijoittua takaisin yhteiskuntaan ja löytää muun muassa pysyvä työpaikka. Wiltwyckin kuntoutusohjelmat siten toimivat, mutta ne eivät voineet estää oppilaiden ajautumista rikoksiin, koska laillisia menestymiskeinoja ei ollut, ja oppilaat työnnettiin koulusta takaisin "kriminogeeniseen", rikollisuutta ylläpitävään ympäristöön. Keskustelussa alettiinkin yhä enemmän korostaa, että ohjelmien toimimisen kannalta oleellista on, missä olosuhteissa niitä pannaan toimeen, ei aina niinkään ohjelmien sisältö. 1970-luvun lopun jälkeen on alkanut jonkinlainen "uuspositivistinen aalto". Kirjoja julkaistaan ja kriminologisissa julkaisuissa on näkyvästi esillä artikkeleita, joissa korostetaan kuntoutuksen ja käsittelyn toimivuutta (ks. esim. Cullen & Gendreau 1988, Palmer 1991a, 1991b,1992a,1992b, Andrews & Zinger & Hoge & Bonta & Gendreau & Cullen 1990a, 1990b). Niissä korostetaan, että "sopiva" kuntoutus saa tuloksia aikaan. Sopivan kuntoutuksen suunnittelussa on huomioitava rikoksentekijän uusimisriski, kuntoutustarpeet ja hänen vastaanottavuutensa. Myös Saksassa on pyritty tutkimuksen avulla osoittamaan, että ns. sosiaaliterapia vankiloissa toimii ja vähentää merkittävästi uusintarikollisuutta (Dünkel & Geng 1993). Mutta samalla esitetään vahvoja epäilyjä siihen suuntaan, että hyvin harvoin rangaistusjärjestelmiin liittyvillä kuntoutustoimilla saavutetaan merkittäviä tuloksia. Kriittisesti kysytään myös, miten uusimisriski pystytään ennustamaan, miten määritellään kuntoutustarve, kuka sen tekee ja millä menetelmillä asiakkaan vastaanottavuus saadaan selville (esim. Lab & Whitehead 1988, 1990). Kriminologit jakautuvat optimisteihin ja skeptikkoihin, mutta kukaan ei enää sano, että "mikään ei toimi". Ulkopuolinen lukija jää vielä epävarmaksi. Järjestelmän edut: miksi vankilassa ei kuntouduta? Miksi sitten vankila ei kuntouta tai tekee sitä äärimmäisen harvoin. Thomas Mathiesen pyrkii vastaamaan kysymykseen tarkastelemalla asiaa koko järjestelmän näkökulmasta (1990: 35-47). Hänen mukaansa kokonaisjärjestelmän, "systeemin" edut asettuvat aina ristiriitatilanteissa kuntoutus- tai parannustavoitteen edelle. Kun on esimerkiksi kehitelty erikoistuneita ammatillisia ja työohjelmia, taloudelliset realiteetit ovat tulleetkin tärkeämmiksi ja näistä on aina luovuttu ja siirrytty mekaaniseen "tuottavaan työhön". Näin tapahtui jo työtalojen aikakaudella. Systeemin kokonaisedussa keskeisiä ovat suhteet tiedotusvälineisiin, poliitikkoihin ja ehkä ns. suureen yleisöönkin. Tällöin oleellisiksi kysymyksiksi tulevat näyttävät karkaamiset, päihteiden käyttö yms. Kukaan ei kysy näissä tilanteissa kuntoutuksen perään. Vankeinhoidon uskottavuutta ei kukaan tarkastele sen kuntoutustoiminnan suhteen. "Systeemin" sisällä toteutetaan Mathiesenin mukaan ns. häivyttämistekniikoita. Ne ovat tekniikoita, joita järjestelmän kokonaiseduista huolehtivat käyttävät häivyttääkseen uudet ideat ja aloitteet. Hän luettelee niitä kuusi. Ensimmäinen on vetoaminen sääntöihin, lakeihin, määräyksiin tai yleensäkin ulkopuolisiin vaatimuksiin, jotka estävät tällaisen toiminnan, vaikka se sinällään olisikin perusteltua. Toinen tapa on määritellä uudet, vanhan toimintatavan kanssa ristiriidassa olevat näkemykset epärelevanteiksi. Esimerkiksi ainoaksi järkeväksi toiminnaksi voidaan määritellä perinteinen teollisuustyö ja muu nähdä täysin epärelevanttina yhteiskunnan kannalta. Yksi tapa on todeta ajatukset sinänsä hyviksi, mutta mahdottomiksi toteuttaa. Varsin usein vankeinhoidossa kuulee, miten jokin asia voi olla hyvä, mutta "ei sovi meidän laitokseen". Neljäs tekniikka on uusien ajatusten siirtäminen tulevaisuuteen. Voidaan todeta, että uusi toimintamalli "ei ole vielä valmis" ja että se voidaan "ottaa käyttöön ehkä tulevaisuudessa". Voidaan käyttää myös "puhkaisemista", jolloin ideaa ei hylätä, ei edes siirretä tulevaisuuteen. Siihen saatetaan jopa suhtautua innostuksella, mutta sen oleellinen merkitys häivytetään. Se jää vain suositukseksi pöytäkirjaan tms. Tällainen tekniikka on hyvin yleistä erilaisissa organisaatioissa, myös ns. totaalisissa laitoksissa. Viimeistä tekniikkaa Mathiesen kutsuu sulauttamiseksi. Uusia toimintatapoja ei "puhkaista", ne jopa otetaan käyttöön. Mutta ne toteutetaan tavalla, joka ei mitenkään uhkaa järjestelmän vanhoja rakenteita tai kokonaisetua. Uusien toimintatapojen oleellinen sisältö katoaa ja ne sulautuvat vanhoihin toimintamalleihin, voivat jopa uusintaa niitä. Vankila häivyttää ja neutraloi kuntoutuspyrkimykset, on Mathiesenin sanoma. Todelliset olosuhteet lähes kaikissa maailman vankiloissa ovat hänen mukaansa kaukana siitä, mitä voitaisiin kutsua "hoidoksi" sanan laadullisessa merkityksessä. Vankilat ovat useimmiten yliasutettuja, enemmän tai vähemmän vaarallisia paikkoja niissä asusteleville. Keskeistä on totaalisen laitoksen mukanaan tuoma alakulttuuri ja prisonaatio. Joskus on väitetty, että nämä ilmiöt vähenisivät vapautumisen lähestyessä. Ruotsalainen vankilatutkija Ulla Bondeson on kuitenkin eri mieltä: "Tiivistettynä voidaan sanoa, että tutkimusaineistomme mukaan vankeuden aikana havaittu prisonaatio ei vähene lähestyttäessä vankeustuomion päättymistä. Ei ole mitään merkkejä siitä, että vangit lakkaisivat identifioitumasta rikolliseen alakulttuuriin kun vapautumispäivä lähestyy. Siten ei ole mitään perusteita väittää, että ennakoiva sosiaalistuminen lainkuuliaiseen yhteiskuntaan alkaisi ennen vapautumista." (Bondeson 1989: 248). Erilaiset vankilat ja rooliristiriidat On tietenkin totta, että on suuria eroja vankiloiden välillä siinä, miten ne suhtautuvat ns. kuntoutustavoitteeseen. Amerikkalainen kriminologi Donald Cressey vertasi jo 1950-luvulla valvontasuuntautunutta ja hoitosuuntautunutta vankilaa ja havaitsi, että molemmat sisältävät ristiriitaisia elementtejä tavoitteiden ja keinojen suhteen. Vartijan työssä syntyy niin sanottu roolikonflikti.(Cressey 1958 b.) Valvontasuuntautuneessa vankilassa vartijoiden tehtävänä toisaalta oli panna kaikki säännöt ja määräykset toimeen ja toisaalta kuitenkin käyttää myös "tervettä järkeä", jotta vangit eivät tulisi liian tyytymättömiksi ja nousisi kapinaan. Paras vartija oli siten sellainen, joka sai kurin aikaan vähimmällä mahdollisella hankauksella. Vartijoiden toimintaa valvottiin samalla tavalla kuin vankienkin. Kun kuitenkin ylhäältä annetuissa määräyksissä ja terveen järjen politiikassa oli usein selvää ristiriitaa, johti se vartijoiden taholta kolmenlaisiin reaktioihin: apatiaan ("kun ei tee mitään, ei tee virheitä"), harkittuihin rikkeisiin ja harkittuihin salaamisiin. Järjestelmän perustavoite oli kuitenkin nimenomaan estää näitä. Hoitosuuntautuneessa vankilassa vartijoiden tuli osallistua myös vankien kuntoutukseen esimerkiksi ohjaamalla heitä erikoiskoulutetun henkilökunnan puheille ja hoitamalla pienempiä ongelmia itse. Heidän tuli olla siten joustavia ja ammatillisesti suuntautuneita. Mutta samaan aikaan heidän tuli kuitenkin myös vartioida ja pitää vangit vankilassa sekä huolehtia laitosjärjestyksestä. Mitään tarkkoja ohjeita siitä, miten hoito tulisi toteuttaa, ei heille pystytty antamaan. Usein taustateoriat olivat varsin epäselviä, jonkinlainen yhdistelmä yleistä humanismia, keskiluokan arvoja ja tiettyjä psykiatrisia periaatteita (Cressey 1960: 89-93). Oli mahdotonta arvioida ja mitata yksityisen vartijan panosta itse kuntoutuksessa. Joustavuus ja laitosjärjestys joutuivat hyvin usein ristiriitaan, mikä aiheutti vartijakunnassa vaikeuksia ja turhautumista. Syntyi ns. rooliristiriita, jonka olemassaolo on vahvistettu useissa muissakin vankila- ja vartijatutkimuksissa (esim. Crouch 1986). Tämän ristiriidan olemassaolo ja tunnustaminen ei tietenkään tarkoita, että olisi täysin hyödytöntä pyrkiä laajentamaan vartijoiden tehtäväkuvaa. Donald Cressey esitti jo 1950-luvulla näkemyksen, jonka mukaan ns. erityishenkilöstö (psykologit, sosiaalityöntekijät yms.) eivät ole ratkaisu vankeinhoidollisen kuntoutuksen ongelmiin. Cresseyn mukaan tarvitaan sellainen vankeinhoidollinen menetelmä, joka eksplisiittisesti perustuu rikollista käyttäytymistä koskevaan teoriaan ja joka voidaan suhteellisen rutiininomaisesti toteuttaa vähän koulutusta saaneiden työntekijöiden toimesta kahdeksan tunnin työvuoron puitteissa. (Cressey 1958a: 770-771.) Vastahakoinen vanki Kuntoutusideaalia on usein, syystäkin, kritisoitu siitä, että se näkee vangin ja rikollisen aina kuntouttamisen tarpeessa olevana ja erityisen halukkaana siihen. Rikollinen on kuin kuolemansairas, joka etsimällä etsii lääkettä sairauteensa. Tehtävänä on vain tarjota tämä tiedossa oleva oikea lääke. Todisteeksi riittää, että vangit ovat aina olleet halukkaita osallistumaan erilaisiin toimintoihin. Mutta vaarana on aina yksilöllinen patologisointi. Yhdysvaltojen vankeinhoidossa erilainen hoito- ja kuntoutusideaali sai voimakkaan jalansijan toisen maailmansodan jälkeen. Tämä näkyi myös käsitteistön uudistumisessa. Enää ei puhuttu vankiloista (prison) tai rangaistuslaitoksista (penitentiary), vaan "korjauslaitoksista" (correctional institution). Vallitsevaksi hoitomuodoksi tuli jonkinlainen ryhmäterapia (group counseling), jonka vetäjinä toimivat enemmän tai vähemmän aiheeseen koulutetut henkilöt. Vangit kyllä osallistuivat näihin ryhmiin, mutta useimmiten sen vuoksi, että olettivat sen vaikuttavan keskeisesti ehdonalaislautakunnan päätöksiin. (Irwin 1980: 44-45.) Toisaalta vangit kokivat usein hyvin vastenmieliseksi käsitellä omia ongelmiaan muiden vankien kuullen. Entinen vanki, nykyinen sosiologian professori John Irwin lainaa erästä toista vankia, joka kirjoittaa tällaisista ryhmäterapiaistunnoista: "Hän havaitsi ryhmänsä jo kokoontuneen istuen tavanomaisessa symbolisessa piirissä. Terapeutti tohtori Erlenmeyer istuutui yhdelle siihen sijoitetuista tuoleista. mutta ryhmä automaattisesti polarisoitui hänestä poispäin, istui hän mihin tahansa. Hän oli pukeutunut kokonaan ruskean eri sävyihin ja hänen paitansa väri oli tummempi kuin hänen takkinsa. Hänen silmälasinsa olivat sävyltään vaaleanruskeat ja hänen tuuhea tukkansa näytti pehmeältä ja himmeältä. "Paul, olet myöhässä", hän sanoi sellaisella äänensävyllä, josta ei tuntunut hänen huomautuksensa ilmeinen laatu. Hänen äänensä oli hämärä. "Kadotin päivien kulun", Juleson sanoi. Tämä roikkui ilmassa hetken kuten ilmiselvä vale, mutta asettui siten painostavaan hiljaisuuteen. Ryhmällä ei ollut mitään keskustelua menossa. Kukaan, kuten oli tapana sanoa, ei tullut esiin minkään kanssa. Juleson etsiytyi tuoliinsa varoen katsomasta Erlenmeyeria, joka saattaisi saada hänet tuntemaan syyllisyyttä hyödyttömästä hiljaisuudesta. Kerran Erlenmeyer oli painottanut miten terapia työskenteli heissä silloinkin kun he istuivat mykkinä, kuten joskus tapahtui jopa tunnin ajan. Mutta hän ei pitänyt heidän hiljaisuudestaan... Viimein Erlenmeyer rykäisi ja kysyi: "Miksi luulette Paulin myöhästyvän niin usein?" He katsoivat toisiaan nähdäkseen aikooko joku yrittää vastata. Bernard vain kohautti olkapäitään; häntä ei asia kiinnosta. Pienen hetken jälkeen Zekekowski sanoi hiljaa: "Hänellä lienee enemmän järkeä kuin meillä muilla." (Irwin 1980: 45). Vanki ei ollutkaan aina niin innokas. Vakavin kritiikki tuli kuitenkin siitä suunnasta, missä todettiin, miten yksilöllisen hoidon ideaali vankilassa unohtaa kokonaan vankiyhteisön ja -alakulttuurin olemassaolon. Mutta yksilö- ja ryhmäterapiaan pohjautuva työskentelymalli jätti jälkensä. John Irwin kertoo, miten esimerkiksi hän vankikumppaneineen kalifornialaisessa Soledadin vankilassa alkoi nähdä itsensä psyykkisesti sairaana olentona. Tähän "sairauteen" alettiin etsiä lääkettä lukemalla Freudia, Jungia, Adleria, Frommia. Joistakuista vangeista tuli käytännössä itseopiskelleita psykoanalyytikkoja ja vangit analysoivat toisiaan päiväkausia selleissään (emt.: 60-61).(3) Irwinin mukaan erilaisiin aktiviteetteihin osallistumisen takana oli kuitenkin useimmiten pelko ehdonalaismahdollisuuden menettämisestä tai sen siirtymisestä (vielä 1950-luvulla ei-määräaikainen tuomio oli edelleen laajassa käytössä). Mutta silti oli joitakin vankeja, jotka eivät sopeutuneet. Nämä olivat erityinen ongelma hoitosuuntautuneelle henkilökunnalle. Niinpä useisiin vankiloihin perustettiin "sopeutumiskeskuksia" tällaisia vankeja varten. Perusteluna oli, että jotkut vangit tarvitsevat kaikkein intensiivisintä psykoterapiaa. Sellaista ei näissä erikoisyksiköissä kuitenkaan annettu, vaan todellisuudessa ne olivat aivan perinteisiä eristysosastoja, "rundeja". 1950-luvun lopulla Kalifornian vankiloissa oli noin tuhat vankia tällaisissa "sopeutumiskeskuksissa" (emt.: 61-62). Tämän kauden ajattelu näki vangin melko passiivisena kohteena, johon vankeuden aikana tuli kohdistaa tiettyjä toimenpiteitä. Donald Cressey kuvaa ajattelutapaa näin: "Hoitosuuntautuneessa vankilassa perusolettamus on sellainen, että niin pitkälle kuin mahdollista tulee jokainen organisaation rooli integroida järjestelmään, joka on suunnattu yhteen päämäärään, vankien kuntouttamiseen heidän yksilöllisten hoitotarpeidensa mukaisesti. Käsitys on lähellä sellaista ajatusta "toimintojen virrasta", jossa asiakkaat tai potilaat, kuten raaka-aineet, kulkevat vankilan läpi ja heihin suunnataan erilaisia kuntoutusoperaatioita, jokaiselle tarpeidensa mukaan. Turvallisuus- ja laitostoiminnot ovat enimmillään vain "kehys", jossa nämä operaatiot tapahtuvat." (Cressey 1965: 14.) 1) Martinsonin analyysissa olivat mukana vuodet 1945-1967. 2) Koulusta valmistui monia kuuluisuuksia, mm. ammattinyrkkeilijä Floyd Patterson. Eleanor Roosevelt tuki sen toimintaa. 3) Myös Suomessa alkoi keskustelu ryhmätyömenetelmien käyttöönotosta. Huhtikuussa 1962 ylijohtaja Valentin Soine, professori Inkeri Anttila ja ylilääkäri Martti Paloheimo osallistuivat Brysselissä kansainväliseen vankeinhoitokongressiin. Kokouksen merkittävimpänä alustuksena mainittiin amerikkalaisen Norman Fentonin esitys ryhmätyömenetelmistä Kalifornian vankiloissa. Kokouksen perusteella lupailtiin, että Suomen vankiloihin tullaan perustamaan kolme psykologin tointa. (Helsingin Sanomat 3.4.1962, Paloheimo 1962.) Tämä ei vielä vuosiin kuitenkaan toteutunut.