Voidaanko vankeja ja rikollisia kuntouttaa? Katsaus historiaan ja tieteelliseen keskusteluun (III) Matti Laine Artikkelin kahdessa ensimmäisessä osassa on jo viitattu siihen, miten vankilan tehtävistä käydyssä keskustelussa usein unohdetaan vankilan sosiaalinen luonne ja rakenne. Tässä rakenteessa vangit ovat aktiivinen elementti, eivät passiivisia alistujia kuten usein on ajateltu. Pohdittavaksi nousevat myös kysymykset rangaistuksen ja hoidon yhdistämisen mahdollisuudesta ja laitosten uudistamisen edellytykset Massachusettsin nuorisovankeinhoidon kokemusten valossa Unohdettu organisaatio ja vankiyhteisö Kuten jo aiemmin todettiin, yksilöllisen hoitoideologian keskeisimpiä puutteita oli vankila- ja vankiyhteisön sosiaalisen luonteen unohtaminen. Vankila on voimakas sosiaalinen organisaatio ja tämän organisaation vaikutukset yksilöihin saattavat olla moninkerroin voimakkaampia kuin erityyppisten yksilötason hoito- ja kuntoutusinterventioiden. Lääketieteellinen ja psykologinen lähestymistapa ei riitä, tarvitaan vankilaorganisaation sosiologista tarkastelua. Tehdyt tutkimukset ovat selvästi osoittaneet, miten sosiaalisesti herkkä ja myös muuttuva vankilan sisäinen sosiaalinen rakenne voi olla. McCleery (1960) tarkasteli Oahun maksimiturvatason vankilaa Havaijilla. Lähtöpisteessä vuonna 1946 vankila oli erittäin perinteinen, autoritaarinen amerikkalainen vankila. Vartijakunnan auktoriteetti oli ylittämätön jopa siihen asti, että vartiopäälliköllä oli ratkaisuvalta siihen, keillä henkilöillä oli mahdollisuus päästä ei-valvontatehtäviin (lääkäreiksi, psykologeiksi, työmestareiksi yms.). Oahussa keskeinen järjestyksen takaava elementti oli henkilökunnan täydellinen informaatiomonopoli. Tämä tiedonsaannin keskittäminen ja rajoittaminen teki vartijoista tietynlaisen intellektuaalisen eliitin, joka tehokkaasti pystyi hyödyntämään monopoliaan. Osa informaatiosta jaettiin muutaman harvan vankijohtajan kanssa, jotka näin saivat keskeisen aseman vankiyhteisössä. He olivat ainoita, joilta vanki saattoi saada edes jollain tavalla luotettavaa tietoa vankilasta. Näille vankijohtajille, vankieliitille annettiin valtaa ja vastuuta laitoksen järjestyksenpidossa ja päivittäisen rutiinin pyörittämisessä. Heillä oli jopa vaikutusvaltaa vankien työhönsijoituksessa, asuttamisessa ja erilaisten tavaroiden hallussapitomahdollisuuksissa. Heidän muihin vankeihin kohdistamia "kurinpitotoimenpiteitään" katsottiin läpi sormien ja ne olivatkin keskeinen menetelmä järjestyksen ylläpidossa. Järjestys olikin hyvä, vankilan sosiaalinen rakenne suhteellisen stabiili. Mutta järjestelmä oli samalla jatkuvasti itseään korruptoiva ja vankilajärjestys tuli yhä riippuvaisemmaksi tiettyjen vankijohtajien eduista tai "hyvästä tahdosta". Vuonna 1946 Oahun johtaja kuoli ja uusi nimitetty johtaja oli omaksunut uudenlaisen orientaation. Hän korosti hoitoajattelua ja informaation avoimuutta. Vankilan sisäiset kommunikaatiomallit muuttuivat McCleeryn mukaan radikaalisti. Tiedonsaanti oli mahdollisimman avointa kaikilla vankilan hierarkiatasoilla. Muutokset sekä koko laitos- että vankiyhteisössä olivat tutkimuksen mukaan huomattavia, eivätkä pelkästään positiivisessa mielessä. Muutokset aliarvioivat vanhojen vankijohtajien mahdollisuuksia koko vankiyhteisön kontrolloinnissa. Areenalle astuivatkin nuoremmat, selvästi väkivaltaisemmat vangit (ns. kasvatuslaitosjengi), jotka muodostivat jonkinlaisen syndikaatin ja ottivat vallan vankiyhteisön sisällä. Kurinpito-ongelmat kasvoivat näkyvästi johtuen siitä, että nyt ne tulivat esiin, kun ne aiemmin hoidettiin vankiyhteisön sisällä. Samaan aikaan tietyt, "syrjäytetyt" vankiryhmät (homoseksuaalit, seksuaalirikolliset) pääsivät suoraan hoitohenkilöstön puheille pystyen ohittamaan valvontahenkilöstön. Tämä merkitsi heidän tilanteensa täydellistä muuttumista, kokonaan uudenlaista elämää vankilan sisällä. Vartijoiden valta ja auktoriteetti väheni voimakkaasti ja he jopa kokivat, että vankien pääsy päätöksentekijöiden puheille oli helpompaa kuin heidän itsensä. Muodolliset kurinpitoelimet vähensivät vartijakunnan mahdollisuuksia hoitaa epävirallisin menetelmin järjestykseen liittyviä ongelmia. Ongelmista huolimatta uusi johtaja pystyi vahvistamaan asemansa ja avoimempi toimintamalli vakiintui ja muuttui laitoskäytännöiksi. Aivan samalla tavalla Gresham Sykes on klassisessa vankilatutkimuksessaan (1958) korostanut vankiyhteisön ja sen auktoriteettijohtajien merkitystä järjestyksen ylläpidossa. Sykes kutsuu näitä vankeja "koheesio-orientoituneiksi", heidän tavoitteenaan on pitää vankiyhteisö koossa. Heillä on suuri arvostus muiden vankien keskuudessa. Vankiyhteisön koheesio neutraloi vankeuden aiheuttamaa kärsimystä. Sykes kirjoittaa: Mitä suurempi on "koheesiota luovien" reaktioiden määrä, sitä voimakkaammin vangittujen yhteisö liikkuu vankien keskinäisen solidaarisuuden suuntaan ja sitä suurempi on todennäköisyys että vankeuden aiheuttamat kärsimykset muuttuvat vähemmin vakaviksi koko vankipopulaation kannalta (mts. 107). Salakieliroolin "tosi mies" (real man) omaksunut vanki pyrkii estämään kaikkien sodan kaikkia vastaan, luomaan solidaarisuutta ja koheesiota vankien keskuuteen ja pitämään riittävää yhteyttä vartijoihin. Tällä kaikella on järjestystä ja ennakoitavuutta ylläpitävä merkitys. Vangit eivät ole passiivisia kohteita, vaan heillä on suuri sananvalta siihen, miten vankila toimii. Hieman toisenlainen on jo aiemmin mainitun John Irwinin (1980) kokemus Soledadin vankilassa Kaliforniassa 1950- ja 1960-luvuilla. Alkuaan Soledad (avattu 1952) oli voimakkaastikin hoitosuuntautunut vankila. Mutta päinvastoin kuin Oahussa tai Sykesin Trentonissa vankilan järjestys ei perustunut traditionaaliseen autoritaariseen vartijavaltaan, vankijohtajiin ja heihin liittyvään korruptioon. Irwinin mukaan Soledadissa keskeisiä olivat pienemmät ja löyhemmät vankien tuttavuudet ja ryhmät ("tips" ja "cliques") ja jossain määrin yhteisesti sisäistetty kuntoutusideaali. Erilaiset pienryhmät ja verkostot tuottivat riittävän koheesion vankiyhteisöön, jopa niin että solidaarisuus ja yhteistyö eri rotujen välillä oli mahdollista. Samaan aikaan vankilan kuntoutusnäkemys osaltaan oli tuottamassa sosiaalista koheesiota. Vankilassa oli hyvin paljon erilaisia ohjelmia ja valtaosa vangeista työskenteli päivittäin työsaleilla tai kouluissa. Tämä loi rauhallisuutta ja tasapainoa, siitä riippumatta uskoivatko vangit kuntoutusideaalin tuloksiin käytännössä. Tätä vaikutusta vahvisti vielä ei-määräaikaisiin tuomioihin perustuva vapautumisjärjestelmä. Soledadin valvontajärjestelmä romahti Irwinin mukaan kahdesta syystä. Ensinnäkin alkoi esiintyä yhä voimakkaampaa epäilyä itse kuntoutusideaalia ja sen menetelmiä kohtaan. Vangit alkoivat epäillä, että kuntoutuksen nimissä heille tehtiinkin ihan jotain muuta. Irwinin sanoin: He tajusivat, että kuntoutuksen valekaavun avulla vankeinhoitajat olivat saaneet huomattavan vallan heistä ja he käyttivät tätä valtaa pakottaakseen vangit "humpuukihoito-ohjelmiin" ja "kananpaskavankilarutiineihin" (mts. 63). Kuntoutusorientaatio piti Irwinin mukaan myös itse sisällään oman tuhonsa siemenet. Mitä enemmän vangeilla oli mahdollisuuksia kouluttaa itseään, sitä kriittisemmin he saattoivat tarkastella omaa asemaansa ja sen takana olevia filosofioita. Vangit eivät enää uskoneet, että heidän ongelmansa ovat yksilöllisiä patologioita, vaan yhteiskunnallinen ja yhteiskuntakriittinen näkökulma nousi voimakkaasti esiin. Vangit alettiin nähdä kansalaisina ja kansalaisoikeusliikkeen osallistujina. Tärkein järjestystä ja stabiilisuutta heikentävä tekijä oli lrwinin mukaan kuitenkin etnisten jengien voimakas nousu. Nämä rotuun tai etniseen taustaan perustuvat jengit paljolti tuhosivat aikaisemmat epäviralliset vankiverkostot. Valtaan nousivat nuoret, väkivaltaiset ja hyvin rasistiset vangit. Jengeihin kuulumattomien vankien oli hyvin vaikeaa "lusia" rauhassa ja pysyä ongelmista sivussa. Kuten Irwin kertoo: Saavuttaakseen mahdollisimman suuren turvallisuuden, henkilöiden täytyi toimia hyvin varovaisesti, pysyä erossa muista roturyhmistä ja vetäytyä vankilan julkisesta elämästä niin paljon kuin mahdollista. Yhä useammat vangit eristäytyivät tai rajoittivat toimintansa pieniin ystäväryhmiin (mts. 76 ). Onkin sanottu, että historiallisesti oli valitettavaa, että kuntoutusideaalin hylkääminen osui yhteen voimakkaiden etnisperäisten vankilajengien synnyn kanssa. Monet amerikkalaiset vankeinhoitoviranomaiset ovat todenneet, että vaikkei kuntoutusajatukseen enää uskottukaan sinällään, huomattiin sen sisältämien arvojen ja peruslähtökohtien olevan tärkeitä vankilan johtamisessa ja henkilökunnan motivoinnissa. Niillä oli myös suuri merkitys pyrittäessä minimoimaan vakavia järjestyshäiriöitä. Väite, että vankiyhteisöä ei olisi lainkaan huomioitu kuntoutuskeskustelussa, on virheellinen. Myös yhteisöllinen näkökulma, mm. terapeuttinen yhteisö -ajattelu, on ollut esillä vankeinhoidossa, tosin melko vähäisessä määrin. Yksi esimerkki on Elliot Studt'in, Sheldon Messingerin ja Thomas Wilsonin tutkimus "C-osastosta" ja pyrkimyksistä luoda resosiaalistava yhteisö vankilan sisälle (1968). Perusajatus yksikössä oli luoda malli, jossa "asioita ei tehdä ihmisille, jotta heidän persoonallisuutensa muuttuisi", vaan pyrkimyksenä oli luoda olosuhteet, joiden puitteissa ihmiset voivat muuttaa itseään muuttamalla tapaa, jolla he työskentelevät, yhdessä yhteisten tavoitteiden puolesta (mts. 280). Hyviä tuloksia saavutettiin, mutta kun yhteisölle ei annettu valtaa valvonta- ja kurinpitokysymyksissä, tapahtui asteittainen disintegroituminen. Tapahtui paljolti se, mitä Mathiesen aiemmin kuvasi, perinteinen vankila "korruptoi" valtarakenteidensa avulla uudet ajatukset (1). Klassiset kysymykset taas kerran Kuntoutusideaalin ja -ideologian kritiikki on ollut jatkuvasti varsin voimakasta. Jotkut ovat nähneet asetelman kovin yksinkertaisena, jolloin kovaa ja konservatiivista kriminaalipolitiikkaa harrastavat hyökkäävät humaania kuntoutusajattelua vastaan. Asetelma ei valitettavasti ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Vakavimmin otettava kritiikki on tullut kriminaalipolitiikan koulukunnasta, jota Suomessa on yleensä nimitetty uusklassiseksi. Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa puhutaan "oikeusmallista" (justice model) tai "ansaitun rangaistuksen" koulukunnasta (just desert). Tiivistetysti ajatuksena on, että rangaistusten tehtävänä on ilmaista teon hylättävyys ja moitittavuus yhteiskunnassa ja että niiden tulee noudattaa suhteellisuutta itse rikolliseen tekoon. Kuntoutuksen tai hoidon ei tule olla rangaistuksen päätavoite. Monet tämän suunnan edustajat ovat kiistäneet sen ajatuksen, että kuntoutusideologia tuottaisi humaanimman ja paremman rangaistusjärjestelmän. He kysyvätkin, onko sittenkään mitään ratkaisevasti uutta tullut esiin sen jälkeen kun ns. vanhasta hoito- ja pakkohoitoideologiasta luovuttiin (esim. von Hirsch & Maher 1992: 25-30). Vaarana on, että päädytään samanlaisiin ylilyönteihin kuin aiemminkin, jolloin autovaras joutui viettämään 16 vuotta suljetussa laitoksessa kieltäydyttyään keskustelemasta terapeutin kanssa. On syytä myös muistaa, että raja pakkohoidon ja vapaaehtoisen osallistumisen välillä on vankiloiden sisällä vähintäänkin hämärä. Jos osallistumisella saavutetaan erilaisia etuja, niin kuinka vapaaehtoista se silloin on? Charles Logan ja Gerald Gaes ovat jatkaneet samantyyppistä kritiikkiä (1993). Heidän mukaansa kuntoutusohjelmien "meta-analyyseissä" on usein selviä kehäpäätelmiä ja tautologiaa. Kun koeryhmän ja kontrolliryhmän uusintarikollisuus ei ole jossakin tutkimuksessa poikennut toisistaan, on koeryhmästä irrotettu uusilla muuttujilla sellaisia ryhmiä, joiden uusiminen on vähäisempää kuin kontrolliryhmässä. Tämä on tehty jälkikäteen ja näin on saatu todisteita, että "sopiville asiakkaille" on olemassa "sopivaa kuntoutusta". He kyseenalaistavat suurelta osin tällaiset tutkimukset. He myös korostavat, että on ollut suuri virhe, että vankeinhoidossa on omaksuttu niin voimakkaasti lääketieteen, psykologian ja kasvatuksen kieli. Tämä on vain hämärtänyt todellista tehtävää, eikä tehnyt vankiloita yhtään sen inhimillisemmiksi. Stereotypia, jonka mukaan rangaistus on aina sisällöltään julmaa ja epäinhimillistä, on yhtä väärä kuin stereotypia, jonka mukaan hoito on aina hyvää tarkoittavaa ja humaania. Loganin ja Gaesin mukaan rangaistus voidaan nähdä ihmisen itsemääräämisoikeuden, vastuun ja ihmisarvon vahvistamisena, sen sijaan paternalistinen hoitoajattelu kieltää nämä kaikki kolme. (Mts. 255.) Niinpä Logan ja Gaes ehdottavatkin, että hoito ja rangaistus erotettaisiin toisistaan. Kuntoutusohjelmia tarvitaan, mutta niiden ei tule sijaita rikosoikeusjärjestelmän sisällä. Ohjelmien tulisi olla aidosti vapaaehtoisuuteen perustuvia ja muiden kuin rikosoikeusinstituutioiden toimeenpanemia. Jäisikö vankilan tehtäväksi sitten vain varastoida ja säilyttää rikollisia? Edellä mainitut kirjoittajat väittävät, ettei näin tarvitse olla. Heidän näkemyksensä mukaan vankilan muuttaminen humaaniin suuntaan onnistuukin parhaiten silloin, kun lähtökohdaksi asetetaan retributiivinen malli: vain oikeudenmukainen sovitus. Vankiloissa voi olla erilaisia toimintoja (samoja kuin sen ulkopuolellakin), joilla on oloja normalisoiva vaikutus. Samalla halukkaille vangeille voidaan tarjota erilaisia aktiviteetteja, ilman että uskotaan niiden vaikuttavan suoraan heidän uusintarikollisuuteensa. Kirjoittajat tiivistävät vankilan tehtävän: Vankilan tehtävänä on pitää vangit - pitää heidät sisällä, pitää heidät turvassa, pitää heidät järjestyksessä, pitää heidät terveinä ja pitää heidät toimeliaina - ja tehdä se kaikki oikeudenmukaisesti ilman tarpeetonta kärsimystä ja niin tehokkaasti kuin mahdollista. (Mts. 261.) Viime vuosina mainetta niittänyt australialainen kriminologi John Braithwaite on kritisoinut retributiivista ajattelua monella tapaa ja pyrkinyt luomaan perinteisille malleille vaihtoehtoista, "republikaanista" kriminaalipoliittista teoriaa (Braithwaite & Pettit 1990, ks. myös Braithwaite 1989). Hän kuitenkin myöntää "uusretributivistien" ansiot rangaistuksen ja hoidon yhdistämiseen liittyvien vaarojen osoittamisessa. Rankaisu tulisi kohdistaa vain henkilön omaisuuteen tai alueeseen, sen ei tulisi pyrkiä hänen psyykensä uudelleenjärjestämiseen. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö avun tarpeessa olevia ja sitä pyytäviä tulisi auttaa. Pakkohoitoa Braithwaite on valmis käyttämään organisaatio- ja yritysrikollisuuden alueella. (Braithwaite & Pettit 1990: 124-125.) On toki kriminologeja, jotka suhtautuvat kriittisesti sekä hoitoideologiaan että uusklassiseen retributivismiin. Yksi tällainen on norjalainen Nils Christie, joka siteeraa hyväksyvästi brittiläistä kollegaansa Stanley Cohenia: Me emme saa hylätä itse humanismia siksi, että sitä on käytetty ja väärinkäytetty rikollisten "hoidon" nimellä kulkevan vastuuttoman positivistisen päämäärän saavuttamiseksi. Ennen vanhaan oli "radikaalia" hyökkääminen lakia vastaan, sitten tuli psykiatriaa vastaan hyökkäämisestä "radikaalia". Kun nyt teemme täyskäännöksen ja liittoudumme juristeihin, jotka ovat aina uskoneet meidän olevan vihamiehiään, on meidän muistettava minkälaiseen tyranniaan lakien kirjaimellinen noudattaminen voisi johtaa. (Christie 1983:35; Cohen 1977.) Vaikka alkuperäinen kuntoutusideaali ja hoitomalli sisälsi monia oikeusturvaongelmia ja oli usein tulokseton, se silti piti sisällään tärkeitä ihmisarvoon liittyviä asioita. On sanottu, että se "toi valoa pimeyteen", sen tuloksena vankilaolot muuttuivat monella tapaa paremmiksi. (Cohen 1985: 245-246.) Jotkut ovat pyrkineet kehittelemään kuitenkin malleja, jotka turvaisivat molemmat, retributiivisen rankaisun ja rikollisten kuntouttamisen. Esimerkiksi De Luca, Miller ja Wiedemann (1991) esittävät, että varsinainen rankaisu ja kuntoutus erotetaan selkeästi toisistaan. Tällöin rankaiseminen ei pääse tuhoamaan kuntoutuksen positiivisia vaikutuksia. Heidän ehdotuksensa mukaan jokainen tuomio muodostuisi neljästä osasta: 1) vankeudesta, jonka pituuksia oleellisesti lyhennettäisiin nykyisistä pituuksista (USA:ssa) 2) huonosta vankilakäytöksestä mahdollisesti tulevasta 25 %:n lisäyksestä vankila-aikaan, 3) kolme kertaa vankeusajan pituisesta intensiivisestä valvonnasta ja velvollisuudesta osallistua kuntoutusohjelmiin ja 4) normaalista ehdonalaisvalvonnasta, joka olisi edellisen mittainen. Näin ollen esimerkiksi rikollinen, joka saisi nykyisen käytännön mukaan lähes neljän vuoden vankilatuomion autovarkaudesta, saisi nyt vain 12 kk vankeutta, mutta olisi sen jälkeen intensiivivalvonnassa ja kuntoutusohjelmissa kolme vuotta ja sen jälkeen vielä normaalissa ehdonalaisvalvonnassa toiset kolme vuotta. Rangaistukseen liittyvää aikaa ja resursseja siirrettäisiin vapaudessa tapahtuviin toimiin. Massachusetts ja laitosreformin edellytykset Kun on keskusteltu mahdollisuuksista kehittää ja uudistaa vankilaoloja, on usein viitattu Massachusettsin esimerkkiin (ks. esim. Mathiesen 1990: 155-156; Rutherford 1986: 121). Vuonna 1969 Jerome G. Miller aloitti työnsä kyseisen osavaltion nuorisovankiloiden ja koulukotien ylijohtajana. Hän asetti tavoitteekseen uudistaa totaalisesti osavaltion nuorisovankeinhoidon, jota pidettiin olosuhteiltaan ja toimintatavoiltaan skandaalimaisena (Miller 1991, ks. myös Hamm 1993, paljolti referoitu tässä jälkimmäisen mukaan). Vartijoiden toimeenpanemat pahoinpitelyt, raiskaukset, ruumiillinen ja henkinen kidutus olivat osavaltion laitosten arkipäivää. Laitoksia pyrittiin hallinnoimaan laajalla eristysrangaistuksen käytöllä. Miller onnistui monella tapaa pyrkimyksissään uudistaa laitoksia ja niiden toimintatapoja. Siitä huolimatta hän katsoi, ettei ollut edennyt tarpeeksi ja toteutti maailmanhistoriassa aika harvinaislaatuisen toimenpiteen: hän yksinkertaisesti lakkautti osavaltion nuorisovankilat ja koulukodit. Hänen aloittaessaan vuosittain lähes 10 000 nuorta oli laitoksissa. Miller vähensi määrän 25 nuorisovankiin päivätasolla. Valtaosa vangeista meni vain kotiin. Osalle nuorista kehitettiin yhdyskuntaperustaisia, pieniä, yksityisesti hallittuja toimintakeskuksia, joissa he asuivat lyhyitä aikoja. Miller katsoi, että laitosten lähes täydellinen lakkauttaminen sisältää sittenkin vähemmän riskejä kuin laajamittainen yritys muuttaa niitä laadullisesti kuntouttaviksi. Millerin toimista ei pelkästään tykätty. Hänen toimintaansa pyrittiin sabotoimaan erilaisin keinoin ja osa vartijoista vihasi häntä syvästi. Jotkut virkamiehet avustivat vankeja pakenemaan ja sytyttämään tulipaloja pilatakseen Millerin maineen. Hänet yritettiin pidättää ja laittaa paikallisvankilaan. Eräs työntekijä uhkasi häntä ladatulla aseella jne. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen Miller on tiivistänyt kirjassaan (1991) kokemuksiaan yhteen. Hän esittää kymmenen ehdotusta nuorisovankeinhoidon osalta. Koska niillä on yleisempääkin merkitystä koko vankeinhoidon ja kuntoutus-kysymyksen teoreettista keskustelua ajatellen, kannattaa ne referoida lyhyesti tässä. Ehdotus 1: Pysyvä uudistaminen on mahdollista. Usein on ajateltu, että rangaistusjärjestelmien uudistukset ovat lyhytikäisiä, että pian palataan vanhoihin toimintamalleihin. Miller kirjoittaa: Uudistaminen on aina enemmänkin tahdon kuin lainsäädännön kysymys ja useimmilla nuorten ja aikuisten laitoksilla on (jo) kapasiteettia uudistaa itsensä olemassa olevan lainsäädännön ja budjetin puitteissa (Miller 1991: 36). Ehdotus 2: Vangin sopeutuminen nuorisovankilaan on ehdonalaisessa menestymisen huonoin ennustaja. Tässä Miller toistaa useista vankilatutkimuksista tutun ilmiön. Hän toteaa, miten on paradoksaalista, että kovimmat laitosyksiköt täyttyvät usein pienimpiin rikoksiin syyllistyneistä, niistä nuorista, jotka kuitenkin vielä yrittävät vastustaa laitostumistaan. Ehdotus 3: Kehittyneen teknologian ja institutionaalisen raakuuden välillä on syy-yhteys. Nykyaikaisen ja vähän vanhemmankin teknologian käyttö johtaa väistämättä ihmissuhteiden rappeutumiseen, vankien ja vartijoiden suhde tulee entistä jännittyneemmäksi. Millerin mukaan laitokset, jotka uskovat teknologiaan perustuviin turvallisuustoimiin, eivät ole mitään muita kuin "betoni- ja teräshirviöitä, joissa yhdistyy paras 1900-luvun teknologia huonoimpaan 1800-luvun ideologiaan" (mts. 75). Ehdotus 4: Eristyssellien käyttöön pystytään vaikuttamaan. Millerin Massachusettsissa perimä järjestelmä oli todella brutaali. Nuoret laitettiin eristysselleihin alastomina, ilman valoa, suihkua, ulkoilua ja ilman minkäänlaisia valitusmahdollisuuksia. Epävirallisina kurinpitokeinoina käytettiin mm. määräystä hieroa ulosteita omiin kasvoihin. Useimmiten nuorisovanki pahoinpideltiin vartijoiden muodostaman "rangaistusryhmän" toimesta ja heitettiin eristykseen. Tällainen rankaiseminen ei tietenkään "kuntouttanut" nuorisorikollisia tai edes vähentänyt laitosten kurinpito-ongelmia. Itse asiassa Miller väittää, että monet Massachusettsin vaarallisimmat rikolliset olivat tällaisten eristysselliosastojen "kasvatteja" (mm. Albert DeSalvo, ns. Bostonin kuristaja). Millerin keino lopettaa tällainen "kuntoutus" oli yksinkertainen: Vihdoin tein päätöksen, että jokaisen, joka määräsi nuoren eristykseen, tuli istua eristyssellissä hänen kanssaan hänen poispääsyynsä saakka... Tämä päätös lopetti eristyksen käytön hyvin tehokkaasti (mts. 90). Ehdotus 5: Tehokkain tapa kontrolloida karkaamisia on vain katsoa muualle. Millerin mukaan nuorten karkaamisyritysten takana ei niinkään ollut tavoite päästä jatkamaan rikoksia. Useimmiten oli kysymyksessä pyrkimys katkaista laitosmaailman yksitoikkoisuus tai päästä käymään kotona. Millerin linjana oli, että lukuun ottamatta eräitä kaikkein vaarallisimpia tapauksia, karkaamisiin ei kiinnitetä liikaa huomiota. Karanneet nuoret vain haettiin kotoaan parin päivän päästä. Millerin tausta-ajatus oli, että mitä suurempi numero karkaamisista (tai muista poikkeamisista laitosturvallisuudesta) tehdään, sitä suurempi numero niistä tulee myös vankien keskuudessa. Kun henkilökunta ei ryhtynyt mihinkään voimakkaisiin ja aggressiivisiin poikkeustoimiin, karkaamisten "draama-arvo" laski ja niiden määrä väheni. Ehdotus 6: Yksityisen nuorisovangin asia on tärkeämpi kuin organisaatioon liittyvä johtaminen. Millerin mukaan muutamilla yksinkertaisilla säännöillä laitos voidaan muuttaa suhteellisen asianmukaiseksi, mutta laitoksen muuttaminen kuntouttavaksi ei hänen mukaansa ratkea vain johtamismenetelmillä. Hänen mukaansa vankeinhoidollisten laitosten ikuisena taipumuksena on byrokratisoituminen ja siirtyminen pois persoonallisesta kohti epäpersoonallista ja vieraannuttavaa. Nykyaikaiset johtamismenetelmät voivat olla jopa tuhoavia yksilöllistä kuntoutusta ajatellen. Välittäminen ei ole johtamisen tai määräämisen kysymys. Ehdotus 7: Uudistukset onnistuvat vain jos uudistajalla on mahdollisuus "käsinpoimia" toimeenpanijat ja henkilökunta. Kun Miller aloitti, hänen pyrkimyksiään sabotoitiin ja vastustettiin kaikin mahdollisin keinoin. Hän pyrki kuitenkin muutokseen käyttämällä apunaan koulutusta, kokouksia, työskentelyä johtajien ja henkilökunnan parissa jne. Nämä pyrkimykset olivat tuloksettomia. Olemassa olevalla henkilökunnalla ei ollut sellaista taustafilosofiaa eikä sellaisia riittäviä taitoja, joita tarvittiin Millerin ajamissa reformeissa. Hän pyrki ratkaisemaan ongelmaa palkkaamalla soveltuvia ihmisiä hyvinkin epätavallisin työllistämiskeinoin. Ehdotus 8: Jos uudistuksille halutaan pitkäaikainen kesto, budjettivarat tulee siirtää vanhoista toiminnoista uusiin toimintoihin. Talous ja varainkäyttö ovat nykyaikaisessa penologiassa harvoin käsiteltyjä aiheita. Miller kuitenkin katsoi, ettei mikään reformi voi onnistua, ellei se saa suoraan riittäviä varoja. Perusteesinä hänellä oli, että jokainen dollari, joka nuorisovankiin on uhrattu vanhassa järjestelmässä, tulee seurata häntä myös uudistettuun järjestelmään. Eli jos laitospäivä maksaa esimerkiksi 150 dollaria vankia kohden, tulee vastaavasti vapaudessa tapahtuvissa yhdyskuntaseuraamuksissa olla käytettävissä päivittäin sama summa. Millerin malli johti myös siihen, että 1970-luvulla esitettyä pyrkimystä käynnistää nuorisovankilat ja koulukodit uudelleen ei voitu toteuttaa, siihen ei ollut enää varoja. Raha oli karannut laitoksista muualle. Ehdotus 9: Stereotypioiden purkaminen on ratkaisevaa uudistusten onnistumiseksi. Millerin mukaan mitä enemmän ihmiset tuntevat toisiaan, sitä vaikeampi on olla rankaisukeskeinen. Hänen toimintapolitiikkanaan oli tuoda esiin koulukotinuoria ja nuorisovankeja, näyttää heidän kasvojaan, kertoa heidän tarinoitaan ja taustojaan. Hänen mukaansa juuri lakiin perustuva luokittelu ja määrittely tuhoaa kuntouttamisen mahdollisuudet. Ehdotus 10: Kuntoutus toimii kunhan se tarjoillaan runsaina annoksina. Millerin toimeenpanema nuorisovankilajärjestelmän sulkeminen oli siinä määrin historiallinen tapahtuma, että sen varjoon on jäänyt hänen vähintään yhtä arvokas reforminsa, sekä laitoksissa että niiden ulkopuolella toimeenpannut erittäin laajat kuntoutusohjelmat. Useimpien ohjelmien taustalla oli brittiläisen psykologin Maxwell Jonesin kehittelemä terapeuttisen yhteisön malli (vrt. sivu 35). Millerin mukaan monet tulokset ovat Massachusettsissa jääneet pysyviksi. Laitoshoitoa käytetään hyvin vähän ja silti nuorisorikollisuusaste on Yhdysvaltojen alhaisimpia (mts. 223). 1) Terapeuttinen yhteisö -tekniikoita on kokeiltu mm. huumeidenkäytön vähentämiseksi vankiloiden sisällä (ks. esim. Hooper & Lockwood & Inciardi 1993).