Voidaanko vankeja ja rikollisia kuntouttaa? Katsaus historiaan ja tieteelliseen keskusteluun (IV) Matti Laine Artikkelisarjan viimeisessä osassa pohdin kuntoutustoimintaan liittyvää evaluaatiotutkimusta ruotsalaisen esimerkin valossa; tässä yhteydessä esiin nousevat erityisesti mekaanisten koeasetelmien tieteelliset pelisäännöt. Artikkelissa esitän myös kysymyksen, onko syntymässä uudenlainen ideologinen ajattelu rangaistusteoreettisessa keskustelussa. Tässä kehityksessä liiketaloudellinen ajattelu ja sen käsitteet ryhtyvät hallitsemaan myös kriminaalipoliittista koneistoa. Lopuksi lainaan päihdehuollon esimerkkiä ja pohdin, minkälaista tulisi olla laadullisesti vaativan kuntoutuksen vankeinhoidossa ja kriminaalihuollossa. Pohjoismaissa voimakkaan positivistinen ja empiirinen hoitotuloksiin liittyvä tutkimus on ollut aika vähäistä, johtuen osaltaan ehkä hoitoideologian heikkoudesta. Viime aikoina keskustelu näistä kysymyksistä on myös vilkastunut Pohjoismaissa. Ruotsin valtiokonttori julkaisi vuonna 1992 tutkimuksen vankeinhoidon vaikutuksista. Siinä arvioitiin Österåkerin vankilan ns. huumevapaan osaston vaikutuksia uusintarikollisuuteen ja huumeiden käyttöön. (Statskontoret 1992.) Tutkimuksen tekijät tulivat perinteisen kriminologisen yhteisön ulkopuolelta eivätkä todennäköisesti olleet perehtyneet kovin laajasti siihen traditioon, mikä tällaisella tutkimusalueella oli jo olemassa. Tutkimusraportti herätti voimakasta keskustelua ja kritiikkiä Ruotsissa (Wiklund 1993; Dahlberg & Murray 1993; Andersson 1993). Asiaan otti kantaa jopa yhteiskuntatieteellisen tutkimusneuvoston etiikkakomitea. Keskustelu kuvasti monella tapaa niitä periaatteellisia ongelmia, joita tämäntyyppisiin vaikuttavuustutkimuksiin sisältyy. Siksi sitä on syytä referoida hieman laajemmin. Tutkimus kohdistui Österåkerin vankilassa jo vuodesta 1978 lähtien jatkuneeseen huumeprojektiin. Kyseisen suljetun vankilan eräs osasto toimii ns. huumevapaan osaston periaatteilla mm. päivittäisine virtsatesteineen. Osaston toiminta on ollut lähtökohdiltaan ryhmä- ja yhteisömuotoista, yksilöterapiaa ei suosita. Toiminta on perustunut mm. ryhmäistuntoihin, yleiskokouksiin, sosiaaliseen suunnitteluun, roolipeleihin, sosiodraamaan, kriisikokouksiin ja sosiaaliseen valmiuskoulutukseen. Vangit käyvät mm. kouluissa kertomassa huumeiden haittavaikutuksista. Tutkimus tehtiin ns. kvasikoeasetelman muodossa. Koeryhmään kuului 158 vankia, jotka olivat läpikäyneet Österåkerin ohjelman ja päässeet ehdonalaiseen vapauteen. Vertailuryhmä oli samansuuruinen ja sen jäsenet valittiin muista suljetuista vankiloista. Heihin ei oltu kohdistettu mitään erityistä hoito-ohjelmaa. Ryhmät pyrittiin samanlaistamaan ns. vastinparimenetelmällä muun muassa iän, huumeiden käytön ja rikollisuuden suhteen. Ryhmien vapautumisen jälkeistä rikollisuutta ja huumeidenkäyttöä vertailtiin. Tulosten mukaan 29 % koeryhmästä syyllistyi 12 kuukauden aikana rikokseen, kun luku vertailuryhmässä oli 48 %. Huumeiden käyttöön oli syyllistynyt 35 % koeryhmästä ja vertailuryhmästä 50 %. Tämä osoittaisi tutkimuksen mukaan, että Österåkerin hoito on tuloksellista. Tutkimuksen menetelmälliseen puoleen kohdistettiin kuitenkin heti varsin vahvaa kritiikkiä (ks. esim. Wiklund 1993, s. 6-15). Siinä kiistettiin ryhmien vertailtavuus. Koeryhmästä oli nimittäin jätetty kokonaan pois sellaiset vangit, jotka olivat jostain syystä keskeyttäneet osallistumisensa projektiin. Kritiikin mukaan näin koeryhmä oli itse asiassa tietyntyyppinen "eliitti", ryhmä vankeja, jotka olivat vahvasti motivoituneita ja jotka jaksoivat Österåkerin ohjelman loppuun saakka. Koska Österåkeriin hakeutuminen on vapaaehtoista ja perustuu vangin omaan aloitteellisuuteen, ryhmät eivät olleet tällöin samanlaistettuja motivaation suhteen. Jos vertailuun olisi otettu keskeyttäneet mukaan, tulokset olisivatkin kääntyneet osin päälaelleen: Österåkerin vangeista suurempi osa olisi syyllistynyt rikoksiin ja huumeidenkäyttöön kuin tavallisista suljetuista vankiloista vapautuneet vangit. Tällä tuloksella ei tietenkään voida mitätöidä Österåkerin ohjelmaa, mutta se osoittaa, mitä ongelmia tutkimusasetelmaan liittyy. Keskustelussa onkin korostettu sitä, miten usein valikoitumismekanismi on tärkeämpi tulosten tuottaja kuin itse ohjelma tai menetelmä. Eikä tämä koske vain vankeinhoidollisia kokeiluja, vaan myös kouluja ja pedagogisia vaihtoehtoja. Kun valikoidaan "oikeat oppilaat" ja annetaan heille "oikeaa opetusta", ovat tuloksetkin hyviä. Ja tuloksia voidaan saavuttaa, vaikkei mitään varsinaista hoitoa tai käsittelyä olisikaan, kunhan ryhmä vain on sopiva. Epäily kohdistui myös tutkimuksen tekijään, Ruotsin valtiokonttoriin, joka teki tutkimuksen yhteistyössä vankeinhoitoviranomaisten kanssa. Kysyttiin, eikö tällainen tutkimus kuuluisi tiedeyhteisön tehtäviin. On epäiltävissä, että valtion talousviranomaisten kiinnostus tällaisiin arviointitutkimuksiin heijastaa laajemmin liikkeenjohdollisen tulos- ja tehokkuusajattelun esiintuomista julkisen sektorin palveluja ja toimintoja arvioitaessa. Tutkijat epäilevät, että tutkimus osaltaan heijastaa sellaista ajattelutapaa, että kaikki sellainen toiminta, jonka tuloksia ei voida välittömästi empiirisesti osoittaa, on turhaa ja hylättävää. Keskustelussa tuotiin esiin laajalti tällaisten tutkimusasetelmien ongelmallisuus. Yksi tärkeimmistä kysymyksistä on, onko erilaisen kuntoutuksen vaikutus lainkaan määrällisesti mitattavissa. Ja olisiko laadullinen tutkimusote huomattavasti parempi tällaisissa arvioinneissa kuin kovin perinteinen positivistis-empiirinen asetelma? Viitattiin myös siihen, että erillisissä laitoksissa toteutettavilla kuntoutusohjelmilla voi olla jopa negatiivisia piilovaikutuksia muiden vankiloiden kannalta. Kyseessä on ns. kermankuorimisilmiö. Tapahtuuko negatiivinen keskittymisefekti, kun kaikista vankiloista kerätään parhaiten motivoituneet vangit erilliseen ohjelmaan? Jäljelle jäävät kaikkein eniten hoitoa tarvitsevat, kaikkein vaikeimmat vangit, joille ei kuitenkaan tarjota mitään. Tämähän on yleinen vankien luokitteluun liittyvä ongelma. Yleensä ottaen pohjoismaiset kriminologit tuntuvat olevan aika skeptisiä tutkimusmahdollisuuksien suhteen. Empiirisissä tutkimuksissa näkyvät vaikutukset ovat yleensä niin vähäisiä, että itse tutkimuksen tekeminen voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Tanskalainen Britta Kyvsgaard toteaa: "Olen monella tapaa aika pessimistinen tutkimusmahdollisuuksien suhteen. Poliitikoilla, viranomaisilla ja monilla akateemisessakin maailmassa ei ole mitään laatuvaatimuksia mitä tulee arviointitutkimuksiin. Asetetaan pikaisia kysymyksiä ja odotetaan että vastauksia tulee nopeasti, siitä huolimatta, että pitää odottaa ainakin muutamia vuosia ennen kuin joitain vaikutuksia voitaisiin mitata. Ted Palmer, joka on työskennellyt Kaliforniassa nuorisokriminaalihuollossa monia vuosia, on kirjoittanut kirjan mahdollisuuksista saavuttaa positiivisia käsittelyvaikutuksia. Hän ei ole ylioptimistinen, mutta ei myöskään päinvastoin. Hän katsoo, että jos jonkinlaista vaikutusta halutaan, tarvitaan hyvin massiivinen hoitopanostus erilaisiin ohjelmiin, koska ihmisillä on erilaiset tarpeet." (Wiklund 1993: 11-12.) Jo ennen tutkimusraportin valmistumista oli käännytty Ruotsin yhteiskuntatieteellisen tutkimusneuvoston (SFR) etiikkakomitean puoleen, jolta oli pyydetty lausuntoa. Lausunnossa tuotiin esiin samansuuntainen kritiikki, jota on jo referoitu. Siinä katsottiin, että tämänkaltainen tutkimustoiminta kuuluu riippumattomille tutkimuslaitoksille, että koeryhmän valinta on tapahtunut selektiivisesti ja että tutkijoiden tulisi olla perehtyneitä kyseiseen tutkimusalueeseen sinänsä ja sen tieteellisiin metodeihin. (Wiklund 1993: 13-15.) (1) Suomessa ei kovin paljon tämäntyyppistä keskustelua ole vielä noussut, mutta odotettavaa on, että sellainen voi voimistua meilläkin. Ainoa vankeinhoitoon liittyvä merkittävämpi vaikuttavuustutkimus on Paavo Uusitalon väitöskirja "Vankila ja työsiirtola rangaistuksena" (1968), jossa on vertailtu suljetun vankilan ja työsiirtolan vaikutuksia rikosuusimiseen. Merkittäviä eroja ei eri vankiryhmissä havaittu, mutta Uusitalo päätyi muilla perusteilla suosittelemaan työsiirtolajärjestelmän laajempaa käyttöä vankeinhoidossa. Tässä yhteydessä on tärkeää muistaa, että työsiirtoloita ei alunperin ole tarkoitettukaan minkäänlaisiksi "kuntoutusvankiloiksi". Niiden perustamiseen vaikuttaneet taustatekijät olivat enemmänkin taloudellisia ja käytännön pakkojen sanelemia kuin mitään hoitoideologian ajatuksia. "Uusi penologia" - riskien hallintaa Stanley Cohen (1985: 143-155) on nähnyt kuntoutusideaalin uudelleennousun myös paradigman muutoksen kannalta. "Uusi" kuntoutusideologia merkitsee karkeistaen siirtymistä Freudista Skinneriin, psykodynaamisista malleista käyttäytymis- ja oppimisteoreettisiin malleihin.(2) Uudella paradigmalla on monia etuja: se on usein taloudellisempaa, sitä voidaan panna toimeen vanhoissa järjestelmissä ja siihen voi osallistua myös aiemmin kritiikin kohteena ollut vartijakunta. Mutta Cohen on pessimistinen. Useissa tapauksissa ikivanhat toimintamallit (kuten sulkeismarssit, ruokaan liittyvät rajoitukset, yksinäisyys jne.) otetaan taas käyttöön laitoksissa. Nyt ne vain ovat osa "käyttäytymisterapiaa" tai "asiakassopimuksia". Ennen ne olivat puhdasta kurinpitoa, nyt ne ovat osa "tieteellistä" hoitoa. Cohen pelkääkin, että uuden innostuksen myötä mikä tahansa toiminta on hyvää ja luvallista (anything goes). Uuden behaviorismin myötä ihmisten sisäiset mielentilat eivät ole merkityksellisiä, tärkeintä on ulkoinen käyttäytyminen. Siirrytään syistä seurauksiin, yksilöistä kategorioihin ja ympäristöihin. Tämä johtaa usein siihen, että keskeiseksi tavoitteeksi tuleekin ns. riskin hallinta. Tähän liittyen amerikkalaiset kriminologit Malcolm Feeley ja Jonathan Simon (1992) ovat esittäneet, että rangaistuksen ideologisella alueella on syntymässä uusi oppi, "uusi penologia". Vanha jako ankariin konservatiiveihin ja pehmeisiin liberaaleihin on väistymässä ja kriminaalipolitiikan alueella tapahtuu uudelleenryhmittely. On syntymässä uusi puhetapa, uudet diskurssit, uudet tavoitteet ja uudet tekniikat. "Vanha penologia" lähti joko yksilön oikeuksien tai yksilön muuttamisen ajatuksesta ja ehkä joskus näiden yhdistämisestä. "Uusi" asettaa tavoitteekseen vaarallisina pidettyjen ryhmien tunnistamisen, luokittelun ja hallinnan. Tässä myös ns. kuntoutustoiminnalla on oma, aikaisemmasta poikkeava roolinsa. Matemaattinen, tilastollinen kieli ja liikkeenjohdolliset toimintatavat ovat hyvää vauhtia Feeleyn ja Simonin mukaan tunkeutumassa kriminaalipolitiikkaan ja rangaistusjärjestelmiin. Yhä useammin puhutaan "todennäköisyydestä", "riskistä" yms. Toiminnan kohteena ovat ryhmät, kategoriat, joihin liittyvät nimitykset ovat puheessa keskeisiä (esim. "urarikolliset"). Tavoitepohdinnassa vanhat väittelyt (rankaisu vs. kuntoutus) unohtuvat. Keskeistä on nyt ryhmien identifiointi ja niiden hallinta. Tässä ajattelussa yksilöllinen epäonnistuminen ei enää olekaan ongelma, vaan päinvastoin. Se osoittaa, että järjestelmä toimii, kun se pystyy löytämään epäonnistujat. Keskeisiä käsitteitä ovat rationaalisuus ja tulosvastuullisuus. "Uusi penologia" merkitsee Feeleyn ja Simonin mukaan myös uusien tekniikoiden ja menetelmien käyttöönottoa. Rikollisiin kohdistetaan vaihtelevia toimenpiteitä heidän riskiluokituksensa mukaan. Useissa Yhdysvaltojen osavaltioissa puhutaankin jo "valvonnallisista jatkumoista", jotka sisältyvät suuren joukon erityyppisiä toimenpiteitä sekä vankeutta edeltäen että mahdollisen vankeuden jälkeen. Esimerkiksi Illinoisin osavaltion ehdotettu "jatkumo" pitää sisällään sovittelua, huumetestausta, elektronivalvontaa, ehdollisia tuomioita, sakkoja, yhdyskuntapalvelua, korvauksia, huumehoitoa, työ- tai koulutusmääräyksiä, tavallista valvontaa, intensiivivalvontaa, asumiseen liittyvää valvontaa, päiväraportointia, kotiarestia, shokkivankilaa (boot camp), paikallisvankilaa, osavaltion vankilaa. Kaikkia näitä voidaan käyttää yksinään tai erityyppisinä kombinaatioina. (Austin 1993.) Feeleyn ja Simonin mukaan vapaudessa toimeenpantavien ns. yhdyskuntaseuraamusten tavoitteena ei enää olekaan rikollisten yhteiskuntaan palauttaminen yksilötasolla, vaan niiden ensisijainen tavoite on riskin hallinta. Yksilön epäonnistuminen niissä ja esimerkiksi vankilaan joutuminen kertovat, että "järjestelmä toimii...". Vuonna 1988 Kaliforniassa vankilaan tulleista peräti 59 % tuli sinne ehdonalaisen vapauden menettämisen kautta. Inkapasitaatiotavoite, vaarattomaksi tekeminen on näin mukana koko järjestelmässä, myös ns. yhdyskuntaseuraamuksissa. Keskusteluun nousee uudelleen myös ns. ehkäisevän eristämisen (preventive detention) käyttöönotto ja siihen liittyvät vaarallisuuden ennustamisen menetelmät. Tuomioistuimissa "uusi penologia" näkyy yksilöllisyyden haihtumisena. Käytetään vain tilastollisia keskiarvoja ja karkeita yleistyksiä. Tuomion laskemiseen riittävät yksinkertaiset rangaistusmanuaalit ja tuomitsemistaulukot, joita Nils Christie on uusimmassa kirjassaan hyvin esitellyt (1993: 142-148).(3) Käytännössä rikosoikeusjärjestelmän tehtäväksi tulee ns. riskipopulaatioiden kierrätys. Vapaudessa ei heille ole juuri mitään tarjottavaa. Yleistavoitteeksi "uusi penologia" on asettanut "pysyvän rikoksentekijäväestön hallinnan alimmilla mahdollisilla kustannuksilla". Kaikentyyppinen vanha ja uusi kuntoutustoiminta alistetaan tälle perustavoitteelle. Myös meillä Suomessa on orastavia merkkejä ainakin puhetavan muutoksesta. On esiintynyt pyrkimyksiä tuoda kriminaalipolitiikkaan ja sen arviointiin matemaattisia ja kansantaloudellisia malleja. Oikeuspsykiatrian piiristä on esiinnostettu ehkäisevän eristämisen nykyistä laajempi käyttöönotto. Rangaistusjärjestelmiltä vaaditaan uskottavuutta, nopeaa tehokkuutta, vaikuttavuutta ja taloudellisuutta. On myös joitain merkkejä siitä, että eräitä rikollisryhmiä käsitellään järjestelmän sisällä kategoriana, ryhmänä, ei niinkään yksilöinä. Oli Feeleyn ja Simonin arvio "uuden penologian" esiinnoususta todellinen tai ei, niin joka tapauksessa pakka on sekoittumassa. Enää ei ole helppoa sanoa, kuka kannattaa "kovaa", kuka "pehmeää" linjaa. Mitä on kuntoutus ja mikä on sen tulos? Jo edellä referoitu keskustelu osoittaa yhden perustavanlaatuisen ongelman. Itse käsitettä kuntoutus ei useinkaan ole lainkaan määritelty, kaikentyyppinen toiminta voidaan nähdä kuntoutuksena. Toisaalta kuntoutuksen tulos määritellään useimmiten siten, että henkilön katsotaan kuntoutuneen, jos hän ei tiettynä ajanjaksona jää kiinni rikoksistaan. Esimerkiksi amerikkalaisessa tutkimuksessa on usein kuntoutumisen mittarina se, onko tullut ilmi uusia pidätyksiä. Tuntuu jopa siltä, että pitkään korostetut muistutukset piilo- ja ilmirikollisuuden eroista unohtuvat. Henkilö, joka rekistereissä ja tilastoissa näkyy vuosia "puhtaana" (siis "kuntoutuneena") voi todellisuudessa olla syyllistynyt kymmeniin tai satoihin erilaisiin rikoksiin. Tilastot kertovat vain kiinnijäämisestä, eivät ihmisten todellisesta käyttäytymisestä. Aiemmin jo viitattiin myös siihen, että pelkkä rikosuusiminen on liian karkea mittari tarkastella ihmisen käyttäytymisen muutosta. Joskus on sanottu, että emmehän me sairaalan toimintaa arvioi sen perusteella, kuinka moni sen potilaista sairastuu uudelleen tai päihdehuoltoa pelkästään sen perusteella, kuinka moni sen asiakkaista vielä joskus retkahtaa ryyppäämään. Jos absoluuttiset tavoitteet eivät toimi muualla, miten ne voisivat toimia rikollisten kuntouttamisessa? Päihdehuollossa on Suomessa lähdetty esimerkiksi vähän monimuotoisemmasta "hoitotuloksen" määrittelystä, jossa on eri tasoja. Sitä soveltaen voidaan päätyä esimerkiksi seuraavanlaiseen tuloshierarkiaan: 1. "kuntoutuminen", ei ainakaan vakavia rikoksia 2. tilanteen osittainen kohentuminen, rikokset harvenevat 3. tilanne ei ainakaan pahennu, positiiviset asiat säilyvät 4. pystytään hidastamaan tilanteen pahenemista 5. tuskien lievittäminen. Tällainen tuloksen "madaltaminen" tuo tietenkin vielä suurempia ongelmia empiirisille vaikuttavuustutkimuksille. Tutkimusoptimisteilta voidaan kysyä: miten tuskaa ja sen lievittämistä mitataan? Toinen kysymys on, mikä sitten on kuntoutusta. Kuntoutusideaalin puolustajien argumentaatiossa on vakavasti otettava väite, jonka mukaan todellista kuntoutusta ei ole koskaan edes yritetty. Se, että vankiloissa on muutama psykologi ja sosiaalityöntekijä, ei laadullisessa mielessä merkitse vielä mitään kuntoutusta. Usein suuri osa heidän työstään saattaa kulua itse vankeinhoidon hallinnolliseen pyörittämiseen. Mitä kaikkea sitten vaativalta kuntoutukselta odotetaan? Lainaan taas esimerkkiä päihdehuollon puolelta. Kolme suomalaista tutkijaa on esittänyt artikkelissaan alkoholiongelmien hoidon arviointimenetelmän, viisitoistakohtaisen kriteeristön, joka perustuu heidän mukaansa vahvaan koti- ja ulkomaiseen tutkimusevidenssiin (Saarnio & Haliseva & Saxbäck 1993). Laadullisesti vaativa päihdehuollon kuntoutustoiminta täyttäisi kaikki nämä kriteerit tai ainakin suurimman osan niistä. Ainakin periaatteellisella tasolla kriteeristö näyttäisi sopivan yhtä lailla myös rikollisiin kohdistetun kuntoutustoiminnan arviointilistaksi. Ja useinhan päihteet ja rikokset liittyvät oleellisesti yhteen. En kopioi kriteeristöä tähän kuitenkaan ihan sellaisenaan, vaan muotoillen ja lyhennellen, siten että alkoholiongelmien tilalle laitetaan rikollisuus, päihdehuollon tilalle vankeinhoito jne. Laadullisesti vaativa kuntoutus voisi siten vankeinhoidossa ja kriminaalihuollossa edellyttää ainakin seuraavia kriteerejä: 1. Matsaus vankiloiden ja laitosten yleisenä toimintaperiaatteena. Usko siihen, että olisi olemassa yksi, universaalisti tehokas rikollisten kuntoutustoiminnan muoto, on romahtanut. Matsauksella tarkoitetaan käytäntöä, jossa annostellaan sopivaa kuntoutusta sopiville asiakkaille sopivaan aikaan. Tämä edellyttää, että laitoksissa on tarjolla erilaisia hoito- ja kuntoutusvaihtoehtoja. 2. Vankien/asiakkaiden kognitiivinen/persoonallinen tyyli. Erilaisten kognitiivisten tyylien huomioonottaminen on välttämätöntä määriteltäessä asiakkaalle sopivaa hoitosisältöä. 3. Kuntoutukseen osallistuvan henkilökunnan kognitiivinen/persoonallinen tyyli. Jotkut työskentelyorientaatiot sopivat paremmin toisille "kuntouttajille" kuin toisille. Myötäelämisen taidolla on vaikutus tulokseen. 4. Vangin ja "kuntouttajan" yhteensopivuus. Jos kognitiiviset tyylit ovat kovin erilaiset, tulokset voivat jäädä huonoiksi. 5. Vankien kognitiiviset häiriöt. Rikollisuuteen liittyvä elämäntapa, päihteiden käyttö yms. heikentää sekä välittömästi että välillisesti keskushermoston toimintaa. Joidenkin kohdalla tarvitaan varsin intensiivistä terapiaa. 6. Kuntoutumisprosessin yksilöllinen vaihe. Rikolliset ja vangit poikkeavat huomattavasti toisistaan ongelmiensa syvyyden yms. suhteen. Kuntoutus suunnataan yksilöllisen vaiheen mukaan. 7. Kuntoutustoiminnan kulttuurinen yhteensopivuus vankien/asiakkaiden kanssa. Kuntoutustoiminnan sisällöt eivät saa olla asiakkaille kulttuurisesti vieraita. 8. Neuvonta rikollisuuden ja päihteiden käytön vaikutuksista. Tutkimuksissa on havaittu, että jo vähäinenkin informaatio näistä tuottaa tuloksia, etenkin ongelmien varhaisvaiheessa. 9. Sosiaalisten taitojen opetus. Tämä on havaittu hyödylliseksi rikollisten kuntouttamisessa. 10. Itsehallintamenetelmien opetus. Näillä voidaan ehkäistä esimerkiksi retkahtamista päihteisiin ja niiden mukanaan tuomaan rikollisuuteen. 11. Stressin hallinnan opetus. Erilaisilla rentoutusmenetelmillä on saavutettu myönteisiä vaikutuksia. 12. Behavioraalinen perheterapia. Tärkeää on huomion kiinnittäminen perheen arkielämän toimintajärjestelmään. Pyrkimyksenä on vaikuttaa niihin perheen sisäisiin tekijöihin, jotka ylläpitävät ongelmien jatkumista. 13. Multimodaalinen yhteisöhoito (engl. Community Reinforcement Approach). Tämä merkitsee kombinaatiota tehokkaiksi havaituista menetelmistä (perheterapiaa, sosiaalisten taitojen opetusta, työpaikan hankkimista, ryhmätoimintaa jne.). 14. Systemaattinen jälkihuolto. Laitoksissa tapahtuva kuntouttaminen on vasta ensimmäinen vaihe; se mitä tapahtuu vankilan jälkeen ratkaisee asiakkaan selviytymisen. Systemaattisen jälkihuollon tulee olla keskeinen osa koko kuntoutusprosessia. 15. Systemaattinen seuranta. Työtä ei voida kehittää ilman palautetta asiakkaiden menestymisestä. Asianmukaisen seurannan pitäisi liittyä vankeinhoidon ja kriminaalihuollon kuntoutustoimintaan. Kriteeristö on varsin vaativa. Tuskin Suomesta tai koko maailmasta löytyy yhtään vankilaa tai kriminaalihuollon laitosta, joka täyttäisi kaikki tai edes suuren osan edellä luetelluista kriteereistä. Miten esimerkiksi tilanteessa, jossa 300 vankia kohti on yksi psykologi, voidaan ottaa huomioon asiakkaiden/terapeutin kognitiivinen tyyli? Useimmiten mitään jälkihuoltoa tai seurantaa ei ole. Onko kyseinen kriteeristö lainkaan realistinen vankeinhoidon tai kriminaalihuollon toiminnassa? Ja jos ei, niin mikä on siitä seuraava looginen johtopäätös? Brittiläinen Clive Hollin (1993) on tehnyt hiukan vastaavanlaisen kriteeristön nuorisorikollisten kuntouttamisesta. Lyhennellen esitettynä se on seuraava: 1. Mielivaltaisesti ja epämääräisesti suunnatut ohjelmat voivat olla negatiivisia. Tärkeää on suuntautua korkeamman uusimisriskin omaaviin ja ohjelmien tulee keskittyä kriminogeenisiin alueisiin. 2. Hoito-ohjelman tyyppi on tärkeä. Strukturoitu ja kohdistettu hoito sekä multimodaaliset ohjelmat ovat vaikuttavampia kuin esimerkiksi perinteinen sosiaalityö ja neuvonta. 3. Onnistuneimmat ohjelmat sisältävät yleensä kognitiivisen komponentin, mikä merkitsee muun muassa keskittymistä "asenteisiin, arvoihin ja uskomuksiin, jotka tukevat epäsosiaalista käyttäytymistä". 4. Jotkut terapeuttiset lähestymistavat eivät sovi yleiseen käyttöön rikollisten parissa tehtävässä kuntoutustoiminnassa. Traditionaalisia psykodynaamisia ja nondirektiivisia asiakaskeskeisiä terapioita tulisi yleensä välttää. 5. Ohjelmilla, jotka toimeenpannaan vapaudessa, on suurempi merkitys kuin laitosolosuhteissa toimeenpantavilla ohjelmilla. Laitosohjelmilla tulee olla kiinteä yhteys vapaudessa tapahtuviin toimiin. 6. Kaikkein tehokkaimmilla kuntoutusohjelmilla on korkea "hoidollinen kiinteys" (treatment integrity). Niiden tulee olla koulutetun henkilökunnan toteuttamia ja hoidon alkuunpanijoiden tulee olla mukana kaikissa vaiheissa. Kuntoutusohjelmilta edellytetään tiettyä jämäkkyyttä 7. Tehokkaat kuntoutusohjelmat edellyttävät työskentelyä rikoksiin syyllistyneen nuoren perheen kanssa. Hollinin ja suomalaisten esittämät kriteeristöt ovat yllättävän samankaltaiset, vaikka ovatkin alunperin suunnatut eri toiminta-alueille. Tässä ei välttämättä ole mitään kovin ihmeellistä, tietyt vallalla olevat kuntoutusnäkemykset näkyvät useilla alueilla yhtäaikaa. Myös amerikkalaiset vankeinhoidon kuntoutusajattelun puolestapuhujat ovat esittäneet samantyyppisen periaatelistan vaikuttavien interventioiden edellyttämistä teorioista ja strategioista (Cullen & Gendreau 1988: 32-34). Siinä korostetaan sosiaalista oppimista, kognitiivisia malleja, elämäntaitojen oppimista, ongelman ratkaisua, retkahduksen ehkäisyä ja suhtaudutaan myös kriittisesti nondirektiivisiin ja medikaalisiin hoitomalleihin. Yleensä ottaen kognitiiviset mallit ja interventiot ovat olleet viime vuosina voimakkaasti esillä myös rikoksentekijöiden kuntouttamisessa (ks. esim. Hollin 1990, Ross & Fabiano 1985). Niitä kokeillaan jo mm. Kanadan esimerkkien pohjalta eräissä pohjoismaissa (ks. esim. Halvarsson 1994). Yhteenvetoa Vaikka tämän kirjoituksen otsikossa esitetään kysymys, siihen ei esitetä lopullista vastausta. Vastaus voisi olla referoidun aineiston perusteella "emme tiedä" tai "kyllä ja ei". Vastaus riippuu niin paljon siitä, mitä itse käsitteillä tarkoitetaan. Joudumme palaamaan perusteisiin: mitä on kuntoutus, kuka on rikollinen jne. Hyvin todennäköistä kuitenkin on, että kuntoutusmallit ja -ideologiat tulevat säilymään rangaistusjärjestelmän sisällä. Siihen on olemassa monia historiallisia ja kulttuurisia perusteita. (Ks. esim. Shichor 1992: 19-25.) Esitän lopuksi eräitä perusteesejä, jotka omasta mielestäni ovat tärkeitä ja jatkuvasti pohdittavia. 1. Rikollisuus ei ole yksilöllinen sairaus, johon olisi olemassa lääketieteellinen tai psykologinen parannuskeino. Kriminologinen totuus on, että kaikki ihmiset rikkovat lakeja, vain rikosten määrä ja laatu vaihtelee.(4) Historia on osoittanut, että eriytymätön rikollisten "yleishoito" tuottaa aika huonoja tuloksia. Ja silloinkin kun esimerkiksi laitoskuntoutus tuottaa tuloksia, se ei aina ehkäise rikoksia. Päihdehuollon kokemusten perusteella Antti Särkelä kirjoittaa hyvin: "Mutta näidenkin tulosten jälkeen henkilö voi käyttää päihteitä. Vaikka hän olisi saanut huippulaadukasta kuntoutusta ja hänellä olisi kaikki edellytykset suoriutua ilman päihteitä, hän voi, Klaus Weckrothia lainaten, ryypätä vaikkapa vain piruuttaan. Se on hänen valintansa. Tämä henkilön itsenäisen valinnan alue jää aina kuntoutuksen saavuttamattomiin - ja hyvä näin" (Särkelä 1994: 26). 2. Rangaistuksen ja vankilan olemusta ei voida määritellä tieteellisesti. Kysymys on arvovalinnoista, joihin toki tutkimus voi antaa vahvojakin suuntaviittoja. Keskustelu siitä, pitäisikö rangaistus ja mahdollinen kuntoutus yhdistää vai täysin erottaa, on tänä päivänä yhä ajankohtaisempi. Erityisen ajankohtainen se on Suomessa sen suhteen, minkälainen vapaudessa tapahtuva kriminaalihuoltotyö meillä on tulevaisuudessa. 3. Rangaistusjärjestelmien, muun muassa vankilan, kehitystä ei voida tarkastella vain instrumentaalisesta, utilitaarisesta näkökulmasta. Tässä on syytä siteerata David Garlandia, joka uusimmassa rangaistussosiologisessa teoksessaan toteaa: "Rangaistusinstituutiot tulisi nähdä - ja niiden tulisi nähdä itsensä - instituutioina, jotka ilmaisevat yhteiskunnallisia arvoja, tietoisuutta ja moraalisuutta enemmänkin kuin välineellisiä keinoja johonkin rangaistuspoliittiseen päämäärään. ...sellaisten arvojen, kuten oikeudenmukaisuuden, säädyllisyyden, humaanisuuden ja sivistyneisyyden tavoittelu tulisi olla osa jokaisen rangaistuslaitoksen itseymmärrystä, luontainen ja perustava piirre sen roolissa. (Garland 1990: 291-292.) Hänen mukaansa vankilan olemassaoloa ja pysyvyyttä ei voi selittää vain sen erityisistä kriminaalipoliittisista tehtävistä käsin. Siksi siellä toteuttavia toimintojakaan ei saa arvioida vain ahtaan "vaikuttavuuden ja tehokkuuden" näkökulmasta. 4. Ihmisiä voidaan ja pitää auttaa. Mutta ajatus, että tämän vankeinhoidossa ja vapaudessa tehtävässä kriminaalihuollossa tapahtuvan auttamisen tulisi heti näkyä uusintarikollisuustilastoissa, ei ole kriminologisesti kestävä. Toiminnot ovat perusteluja monesta muustakin näkökulmasta kuin vain uusintarikollisuuden ehkäisemisestä. 5. Mikäli kuntoutuksen mahdollisuuksiin uskotaan ja sitä halutaan tehdä, on tietyt laatuvaatimukset ja kriteerit täytettävä. Yksilötason keskustelut silloin tällöin eivät riitä (vaikka nekin voivat olla muuten tarpeellisia). Oma kokemukseni jälkihuollosta puoltaa sellaisia periaatelähtökohtia, jotka Reppucci (1973, lainattu Hollin 1993: 10-11) on esittänyt. Hänen mukaansa hoito-ohjelmien kokonaisuusvaltaisuus edellyttää: a) että olemassa selkeä, ohjaava taustafilosofia, jonka kaikki kuntoutusohjelmassa mukana olevat ymmärtävät b) että on olemassa sellainen organisaatiorakenne, joka edistää kommunikaatiota ja vastuuntuntoa c) että henkilökunta osallistuu keskeisesti päätöksentekoon d) että ylläpidetään yhteisöllistä lähestymistapaa ja e) että asetetaan aikarajoja kehitettäessä ja "säädettäessä" kuntoutusohjelmia, jotta pystyttäisiin vastustamaan paineita yrittää saavuttaa liian paljon liian lyhyessä ajassa. 6. Tutkimusta tarvitaan, mutta on kysyttävä, kuinka paljon on syytä uhrata resursseja mekaanisiin empiirisiin koeasetelmiin ja vaikuttavuustutkimuksiin. Ihminen ei ole vain luonnontieteellinen suure. 7. Lopuksi on syytä aina muistaa, että rangaistusjärjestelmät, jos mitkä, ovat ristiriitojen aluetta. Tuskin koskaan on luotavissa selkeä, rationaali ja pelkkää "hyvää" tuottava kriminaalipoliittinen koneisto. Sellaisen kaipuukin voi johtaa totalitarismiin. Ristiriidat pysyvät mielessä, kun muistelee lausetta, jonka italialaiset mielisairaalareformistit ja antipsykiatrit laittoivat Triesten suuren mielisairaalan fasadiin: "VAPAUS ON TERAPEUTTISTA!" Viitteet: 1) Sosiaalityön puolella on vastaavia arviointitutkimuksia kritisoitu ja pitempään. Esimerkiksi Rodwell (1987), lainaus Vuorela 1991: 12-13) on todennut, että tällaiset lähestymistavat (etenkin kokeelliset asetelmat) ovat epärealistisia ja laboratoriomaisia, eivätkä sovellu jatkuvan ja muuttuvan toiminnan arviointiin. Kuntoutuksen tavoitteet ja keinot eivät liioin ole erotettavissa sillä tavalla kuin yleensä odotetaan. Hänen mukaansa mikään kontrollitekniikka (vertailuryhmä tms.) ei muuta sitä tosiseikkaa, että sosiaaliset ongelmat ovat aina monimutkaisia, "virtaavia" ja vuorovaikutuksellisia. Moniulotteisia julkisia toimintoja koskevat havainnot tai arviot eivät ole koskaan tieteellisen "objektiivisia". Tällaisista arviointi- ja vaikutusmahdollisuuksista tehdyt yleistykset ovat usein varsin perusteettomia. Niitä tärkeämpiä ovatkin tilanteeseen ja asiakaskuntaan liittyvät konkreettiset tiedot. Tällaisia evaluaatiotutkimuksia tehtiin Yhdysvalloissa runsaasti jo 1940- ja 1950 -luvuilla. Vankeinhoitoon liittyvien evaluaatiotutkimusten dilemmoja esitteli jo vuonna 1958 Ronald R. Cressey (Cressey 1958 a). 2) Cohen myös muistuttaa, että tämä ideologinen jako on sisällä jo Philadelphia- (mieli) ja Auburn-järjestelmissä (ulkoinen käytös). 3) Jonkinlainen paradoksi on, että nämä tuomitsemistaulukot, jotka osaltaan ovat selittämässä USA:n vankilukujen räjähdysmäistä kasvua, olivat alunperin edistyksellisten ja liberaalien kriminaalipoliitikkojen tavoite. He jopa kuvittelivat, että vankiluvut niiden avulla laskisivat. (Ks. Rothman 1994.) Rangaistusjärjestelmien historia, jos mikä, kertoo hyvistä aikomuksista ja katastrofaalisista tuloksista. 4) Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö rikollisten ja vankien keskuudessa olisi somaattisesti ja psyykkisesti sairaita. Ja joissain rikoslajeissa itse teko on jo merkki ja oire sairaudeksi luokiteltavasta ongelmasta. Mutta väite, että kaikki rikoksen tekijät ovat esimerkiksi persoonallisuudeltaan häiriintyneitä, on jopa vaarallinen. *** Artikkelisarja lähteineen on julkaistu kokonaisuudessaan kirjasena VHKK:n julkaisusarjassa 2/1994. Sitä voi tilata Painatuskeskuksesta tai ostaa mm. Valtikka-kirjakaupoista.