Kirveellä päähän, meisselillä silmään näkökulmia rikoslehtimaailmaan Arja Hämäläinen Rikoslehdet ja lukijat Suomessa ilmestyi viime vuonna kuukausittain kaksi suurehkoa rikoslehteä, Alibi ja Rikosposti. Alibin levikki oli noin 60 000 kappaletta ja Rikospostin puolestaan 30 000 kuukaudessa. Tämän vuoden alusta Rikosposti sulautui Alibiin ja tämä lehtifuusio alkoi hallita rikoslehtimarkkinoita. Keväällä markkinoille ilmestyi ainakin yksi uusi yrittäjä, kovasti muinaista Rikospostia ulkoisestikin muistuttava Rikoslehti. Kysyntää ja lukijoita siis riittää; rikos kiehtoo ihmismieltä. Rikoslehtien sisältöä voidaan pitää viihteenä. Viihde määritellään sellaiseksi joukkotiedotukseksi, joka tosiasia-aineiston ja/tai sepitteellisen aineiston avulla pyrkii tarjoamaan lukijalle tunteisiin vetoavia elämyksiä. Journalistinen perusperiaate asiallisen ja puolueettoman tiedon jakamisesta ei toteudu rikoslehdissä kovinkaan hyvin, mikä selittynee paljolti rikosten tunteita herättävästä luonteesta. Tosin Alibin toimittajat ovat tästä toista mieltä: TV 1:n Mediakomppanian ohjelmassa "Sydämetön mies" (30.10.1994) korostettiin nimenomaan sitä, että he eivät kilpaile uutisilla, vaan dokumenteilla ja että he toimivat rehellisesti ja oikeudenmukaisesti kirjoittaen juttunsa "mitään lisäämättä tai mitään poisjättämättä". Rikoslehdet sisältävät varsinaisten rikosjuttujen lisäksi myös asiapitoisempia artikkeleita, esimerkiksi raportteja eri vankiloista ja niiden johtajista, turvajärjestelmistä ja suojautumisesta rikoksia vastaan sekä poliisin työstä. Lisäksi rikoslehti sisältää yleensä pääkirjoituksen ja lyhyitä uutissähkeitä, joskus myös vitsipalstan ja kertomuksia julkisuuden henkilöiden edesottamuksista tyyliin "Urpo Leppäsen rajut paljastukset". Asialliset artikkelit jäävät kuitenkin valitettavan usein sensaatiojuttujen varjoon. Varsinaiset rikosjutut ovat lehtien keskeisin sisältö; niillä lehtiä pitkälti markkinoidaan ja myydään. Rikoslehtiä luetaan myös vankilassa. Olisi mielenkiintoista tutkia, mikä on rikoslehtien anti rikoksentekijöille. Voisiko Alibia pitää eräänlaisena ammattilehtenä, josta voidaan lukea alan uusimmista virtauksista ja saadaan vinkkejä rikosten tekotavoista sekä tietoja seuraamuksista? Rikoslehdet saattavat vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta rikollisten välillä; tarjoavathan ne ainakin väylän jonkinasteiseen kuuluisuuteen. Itse rikosten kuvauksista löytyvät vaikuttavimmat ja värikkäimmät kielelliset ilmaukset, joten ne muodostavat oivan tutkimuskohteen kielellisten vaikuttamiskeinojen tutkijalle. Seuraavassa selostan aiempien tutkimusten valossa tärkeimpiä tutkimustuloksiani vuoden 1993 Alibi- ja Rikosposti -lehtien 102 rikosartikkelin kielestä. Kielellinen vaikuttaminen Joukkoviestimien vaikutuksilla ymmärretään niiden aiheuttamia seurauksia, olivatpa ne sitten tarkoitettuja tai tarkoittamattomia. Vaikutuksen tyyppejä ovat kognitiiviset, affektiiviset ja käyttäytymisessä ilmenevät vaikutukset. Kognitiivisia vaikutuksia sanotaan myös intellektuaalisiksi eli ne ilmenevät nimensä mukaisesti tiedoissa ja mielipiteissä. Affektiiviset eli emotionaaliset vaikutukset ilmenevät asenteissa ja tunteissa. Nämä vaikutushierarkian osat eivät ole toisistaan erillisiä, vaan täydentävät toisiaan jatkuvassa vuorovaikutusprosessissa. Kielellisellä vaikuttamisella tarkoitetaan siis kielen eri ilmaisutapojen hyväksikäyttöä pyrittäessä vaikuttamaan vastaanottajan tietoihin, tunteisiin ja käyttäytymiseen. Tiedotusopin tutkimusten mukaan tärkeä tehokkaan viestinnän keino on sanoman vahvistaminen. Se onnistuu valitsemalla persoonallisin tilanteeseen sopiva viestintäväline ja viestintätapa, käyttämällä useita kanavia sanoman välitykseen, käyttämällä tietojen ylijäämää ja muokkaamalla sanoma yleisön mukaiseksi. Rikoslehdissä sanomaa vahvistetaan murre- ja puhekielen ilmauksin (esim. "Minä en alottanna millonkaan niitä kahinoita, vaikka R. uhkasi tappaa minut monta kertaa. Piruuttaan oon sanonna, että toisin päin siinä käy"), toistuvin ja liioittelevin ilmauksin sekä slangi- ja kirosanoin (esim. "Perkele, kakkua on yhteensä reilut 13 vuotta"). Väkivallan ja viestinnän välisiä yhteyksiä on tutkittu nimenomaan viestinnän vaikuttavuuden kannalta. Osmo A. Wiion mukaan joukkoviestimien välittämä väkivalta ei sinänsä luo väkivaltaa ja harvoin ehkä yllyttääkään siihen. Se voi kuitenkin antaa väkivaltaisille ihmisille käyttäytymismalleja ja ylläpitää väkivaltaista käyttäytymistä hyväksyvää asennepohjaa. Median valta Aikakauslehdistön kehitykseen joukkotiedotusvälineenä on vaikuttanut vahvana kilpailijana televisio. Poliisi-TV:n voidaan jossain mielessä nähdä kamppailevan samoista markkinaosuuksista kuin rikoslehtien, vaikka jälkimmäiset keskittyvätkin enemmän taloudellisen hyödyn tavoitteluun. Poliisi- TV on tavoitteiltaan selkeämmin rikollisuuden vähentämiseen ja ns. tavallisten ihmisten valistamiseen keskittynyt. Lisäksi aikakauslehtien keskinäinen kilpailu on johtanut useat lehdet Hymyn 1960-70 -luvuilla viitoittamaan sensaatiosuuntaan. Jotta lehti myisi, on kirjoitettava vähän vauhdikkaammin, vähän aremmista aiheista ja paljastettava vähän enemmän kuin muut lehdet. Tiedotusopin tutkija Pertti Hemanus tutki 1960-luvulla sanomalehtien rikosuutisointia. Hänen mukaansa sanomalehtien rikosaineistolla on informaation välittämisen myötä yhteisöllinen funktio eli rikosuutiset aktivoivat kriminaalipoliittista yleistä mielipidettä. On myös esitetty, että kepeät yksityiskohtaiset rikosuutiset antaisivat joillekuille purkautumistien energialle, joka muuten johtaisi rikollisiin tekoihin. Toisaalta on katsottu rikosaineiston tarjoavan yksityiskohtaista tietoa rikosten suoritustavoista tai tekevän rikollisista sankareita. Rikosuutiset sanomalehdessä voidaan siis nähdä joko rikollisuutta vastaan vaikuttavina yllykkeinä tai rikollisuuteen johdattavina yllykkeinä. Viihdyttävän rikosaineiston, kuten joukkotiedotusvälineiden yleensäkin, häiriöfunktioita ovat maun aleneminen, yksilöiden passiivistuminen sekä eskapismi, pako todellisuudesta. Vaikka rikoslehdillä on vähemmän lukijoita kuin sanomalehtien rikosuutisilla, ovat rikoslehdet kuitenkin jossain mielessä vahvempia vaikuttajia: niillä on kielellisten ilmausten tukena myös värikkäät kansi- ja muut kuvat, otsikot ja paljon suurempi palstatila yhtä rikosjuttua kohden. Suomalainen mediapeli on amerikkalaiseen ja englantilaiseen verrattuna vielä kesyä. Suuressa maailmassa ns. shekkivihkojournalismin periaatteena on, että kaikki tieto maksaa. Suomessa mehevistä jutuista palkkioita lupaavat ilmoitukset ovat melko harvinaisia. Turvattomuuden ilmapiirin luominen Rikosuutisten voimasta kertovat syyskuussa julkaistun poliisin tilaaman turvallisuustutkimuksen tulokset: puolet naisista ja neljännes miehistä pelkää liikkua paikkakuntansa keskustassa viikonloppuiltoina. Tutkimukseen vastanneista vain pieni osa oli joutunut itse väkivallan uhriksi. Lehdistä luetut väkivaltarikoksista kertovat uutiset vaikuttivat eniten turvattomuuden tunteen syntymiseen. Rikoslehtijutuissa turvatonta ilmapiiriä luodaan monin keinoin. Valokuva näyttää rikospaikan, tavallisen tiilitalon, ja kuvatekstissä kerrotaan "veriteon paikasta, talosta, jossa ennen asui onnellisia perheitä". Esitetään viittauksia eli alluusioita lukijalle tuttuihin aihepiireihin, kuten mainoksiin ja televisio-ohjelmiin. Jos rikos on tapahtunut "joskus Speden spelien aikoihin", ei lukija voi olla enää varma omastakaan turvallisuudesta viattoman television katselun lomassa. Näin tuodaan tapahtuma osaksi lukijan arkipäivää, luodaan tälle tunne, että kenelle tahansa voi koska tahansa tapahtua mitä tahansa. Saatetaan käyttää myös fraaseja, jotka iskulauseenomaisesti välittävät mukanaan piilomerkityksiä: "Jälleen toteutui tuo vanha hokema: toinen lautoihin, toinen rautoihin." Lukijaa puhutellaan esittämällä hänelle kysymyksiä. Lukijalta tiedustellaan hänen mielipidettään tai hänet asetetaan pohtimaan, miltä hänestä itsestään tuntuisi, jos hän joutuisi vastaavanlaiseen tilanteeseen kuin lehtijutussa kuvatut ihmiset ("Miltä tuntuisi, jos äkkiä sydänyöllä kadulla kohtaisit kaksi outoa julman näköistä miestä, jotka sanoisivat olevansa menossa murhaamaan Saddam Husseinin?"). Joskus voidaan jopa vedota lukijan konkreettiseen avunantomahdollisuuteen rikoksen selvittelyssä pyytämällä mahdollisia silminnäkijätietoja. Pelko valtaa lukijan tämän huomatessa, etteivät edes viranomaiset pysty selvittämään kaikkea yhteiskunnassa vallitsevaa rikollisuutta. Fakta ja fiktio sekoittuvat Rikoslehtikielen olennaisimpia vaikuttamistapoja on faktan eli tosiasiatiedon ja fiktion eli sepitteellisen aineiston sekoittaminen niin, että lukijan on mahdotonta niitä erottaa. Hän ei artikkelin luettuaan välttämättä tiedä, mitä on todella tapahtunut ja mikä puolestaan on toimittajan tai haastateltavan luomaa, usein hämäävää rekvisiittaa ja liioittelua. Voimakkaat kielikuvat, metaforat ja vertaukset, erittäin tunnepitoisilla sanoilla vahvistettuina edesauttavat todellisen ja sepitetyn maailman välisen rajan hämärtymistä. Kerrotaan "murhenäytelmästä, jonka näyttämönä oli vanha puutalo" ja jonka "päärooleissa näyttelivät" rikoksentekijä ja hänen uhrinsa. Aristoteleen käyttämä käsite katharsis auttaa ymmärtämään myös rikoslehtien tragedioiden kertomisen tarkoitusta: tragedia jäljittelee tapahtumia toimivien ihmisten kautta; herättämällä sääliä ja pelkoa se tervehdyttää ja puhdistaa nämä tunteet. Kuluneet kielikuvat liittyvät lukijan mielessä oleviin ajatusrakenteisiin, skeemoihin, ja vahvistavat niitä. On kyse ns. valitsevasta vastaanotosta, jossa lukija ottaa vastaan entisten asenteiden mukaisia ja niitä vahvistavia tiedotuksia, kun taas niille vastakkaisia tai niitä muuttamaan pyrkiviä torjutaan. Kuluneiden kielikuvien käyttö elävöittää ilmaisua, muttei vie tilaa itse sanomalta. "Rakkauden soihtu leimahtaa" yhtä hyvin kliseisessä Suomi-filmissä kuin rikoslehden sivuilla. Toisaalta rikoslehdissä pyritään luomaan uusia, tuoreita kuvailmaisuja, joiden joko tahallisena tai tahattomana tarkoituksena on lukijan viihdyttäminen hauskoin sanakääntein ja kepeän tunnelman luominen. Voidaan kertoa alkoholistien juomingeista, joissa muisti meni sen jälkeen, kun "Masinol oli vetänyt verhot eteen" tai miten poliisit puhalluttivat juopunutta "kurkkubarometriin". Tuoreet kielikuvat toimivat tekstissä paikoin myös kohtalokkaan tunnelman luojina: "Mutta aika oli lopussa. Kostonkylmä teräs painui hänen sisäänsä." Liioittelevat ilmaukset eli hyperbolat ovat omiaan häivyttämään toden ja sepitetyn rajaa entisestään. Hyperbolat ovat hyvin tavallisia puhekielessä sekä tunteisiin vetoavassa ja agitatorisessa kielenkäytössä. Rikoslehdissä niiden käyttö on yksi kielen keinoista ohjailla yhteiskunnallisen ahdistuksen määrää; on todettu mm. negatiivisten piirteiden ylimitoitusta lehtien otsikoissa. Lehtien rikosuutisaineistossa painottuvat viihdearvoltaan suurimmat, törkeät, kuohuttavat ja epätyypilliset rikostapaukset. Vakavimpina rikoksina ihmiset pitävät tutkimusten mukaan niitä, joista on paisuteltuja uutisia lehdissä. Dramaattisilla liioittelevilla ilmauksilla pyritään ehkä autenttisuuteen, mutta jos artikkelissa "ryöstetyn ja hakatun veri höyryää lumella, sisälmykset pursuavat kadulle, verta pulppuaa joka lävestä ja koko suun seutu on verisenä hyytelönä niin että ei edes kieltä massasta erota", ollaan jo lähempänä raa'an toimintaelokuvan käsikirjoitusta kuin varsinaista tiedonvälitystä. Stereotypioiden tukeminen Joukkotiedotuksen otsikointityyli edellyttää usein pinnallisten nimikkeiden antamista eri asioille. Nimike kattaa vain osan käsitteestä tai muuten vääristää käsitteen ominaispiirteet. Otsikon laatimisessa on jo kyse näkökulman valinnasta: artikkelin kirjoittajan on rajattava jotain pois, jolloin on olemassa vaara, että jätetään pois myös jokin olennainen piirre. Näkökulman valinta ja nimikkeiden antaminen johtavat stereotyyppiseen ajatteluun, jossa ulkopuolisiin ihmisiin ja itselle vieraisiin asioihin saatetaan suhtautua vihan, epäluulon, välinpitämättömän tai ylemmyydentunnon sävyisesti, kun taas omassa yhteisössä vallitsevat tavat koetaan oikeiksi ja parhaiksi mahdollisiksi. Stereotyyppisiä mielikuvia on luonnehdittu puolustusmekanismeiksi toisen todellista ymmärtämistä vastaan, mutta toisaalta niitä voidaan pitää myös jonkinlaisena suhteutustaustana arkiselle tiedonkäsittelylle ja niihin voi sisältyä myös huumoria. Rikoslehtien yleisimmät stereotyypittelyt liittyvät rikoksentekijään ja tämän ihmissuhteisiin, alkoholinkäyttöön, suomalaisten (heimo)piirteisiin, oikeuslaitokseen ja yhteiskuntaan yleensä. Rikoksentekijän ihmissuhteet leimautuvat epäonnistuneiksi alkoholin, aggressiivisuuden ja/tai mustasukkaisuuden takia. Näin syntyy stereotyyppinen kuva rikollisesta ihmisestä täysin viettiensä armoilla olevana henkilönä, joka ei kykene tekemään järkeviä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Myönteiset piirteet ihmissuhteissa jäävät usein käsittelemättä, sillä niillä ei ole niin suurta uutisarvoa. Rikoksentekijää verrataan joko hänen ulkonäkönsä tai tekojensa perusteella eläimeen ("hänen vaistonsa ja tunne-elämänsä kehittyivät kuin petoeläimellä"), jolloin korostuu se vastakohta, mikä on epäinhimillisen, rikollisen toiminnan ja inhimillisen, yhteiskunnan normeja noudattavan toiminnan välillä. Suomalaisten heimopiirteiden tyypittelyssä tulevat esiin niin pohjalainen ylpeys ja puhumattomuus ("körttikansa vaikenee yhdestä sopimuksesta") kuin savolaisten kierous ja kiusoittelunhalukin ("Jos haluat joutua eksyksiin, kysy tietä savolaiselta. Taatusti et vielä kolmannellakaan yrittämällä osaa perille."). Suomalainen itsepäisyys ja tuppisuisuus on yhdistävä tekijä, joka kokoaa eri heimot yhdeksi kansaksi rikoslehden sivulla. Oikeuslaitos ja lainkäyttö saavat rikoslehdissä omat stereotypiansa. Artikkelin kirjoittajan näkökulman valinta ja suhtautuminen rikokseen määräytyy pitkälti juttutyypin ja lähdeaineiston perusteella. Henkilökohtainen syvähaastattelu rikoksentekijästä johtaa ymmärtävään otteeseen ja oikeuslaitoksen epäoikeudenmukaisuuden arvosteluun, kun taas muista lähteistä saadut tiedot johtavat tuomioistuinten päätösten myötäilyyn ja tukemiseen. Politiikkaa pidetään helposti ainoana syypäänä yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja poliitikot nähdään "itsekkäinä puoluejyrinä", joiden ainoa tehtävä on "vaalikarjan sortaminen". Työttömät puolestaan tyypitellään ihmisiksi, jotka eivät edes halua työtä ja joiden pääasiallinen ajankulu on juoda korvausrahoilla alkoholia ja tehdä siinä sivussa rikoksia. Stereotypioiminen on tavallaan turvattomuuden tunteen hälventämistä. Halutaan korostaa, että jotkut asiat tässä epävarmassa maailmassa pysyvät muuttumattomina. Tyylin vaihtelut Leimaa-antava piirre rikoslehtikielelle on tyylin vaihtelu eri artikkeleiden välillä tai joskus jopa yhden artikkelin sisällä. Jutussa voi olla haastateltujen ihmisten lisäksi hyvin vaihtelevia tietolähteitä, jotka antavat omia tyylivivahteitaan ko. tarinaan. Näitä lähteitä voivat olla rikostutkintapöytäkirjat, jolloin kielenkäyttöön pujahtaa vaikutteita laki- ja virastoslangista tai lääkärinlausunnot, jotka kertovat omaa kliinisen korutonta kieltään esimerkiksi uhrin vammojen laadusta. Kaunokirjallinen tyyli ilmenee joko suorina sitaatteina tai peitellympinä viittauksina , kuten "Isoveli vahti asemalla". Tyyliasteikolla rikoslehdissä käytetyn kielen voisi sijoittaa vaihtelevasti tiedotustyylin artikkeli-kommentaari-reportaasi -linjalta aina toiseen suuntaan lähes taiteellisen tyylin rajoille. Tyylin vaihtelut sekä luovat tekstiin vaikuttavuutta että heikentävät sitä. Parhaassa tapauksessa, siis kielellisen vaikuttavuuden kannalta katsottuna, vaihtelevuus lisää lukijan mielenkiintoa tekstiin ja lukemiseen sekä avaa tuoreita näkökulmia tapahtumiin. Pahimmassa tapauksessa tyylin vaihtelut saavat jotkut kohdat tuntumaan latteilta, kun taas jotkut kohdat alkavat tuntua entistä enemmän ylilyönneiltä. Rikoslehtien olemassaolon oikeutus Pitääkö rikoksista uutisoida ja jos pitää, niin miten? Sanomalehtien rikosuutiset palvelevat selkeämmin avoimen ja puolueettoman informaation perinnettä kuin rikoslehdet, joiden puhtaasti kaupalliset julkaisuperusteet voivat olla eettisesti arveluttavia. Yhteisökiinteyden säilyttäminen ja rikoksista pidättävä, yleisestävä vaikutus ovat kuitenkin niitä seikkoja, joilla rikoslehdet lunastavat olemassaolon oikeutuksensa.