Kapinoiva nuoriso yhteiskunnan tulkkina Juhani Iivari Kulttuurin ja vastakulttuurin käsitteistä (1) Kulttuurin ymmärretään muodostuvan laajasta kokonaisuudesta jaettuja ja opittuja uskomuksia, arvoja, asenteita, traditioita, normatiivisia odotuksia ja muita tiedon muotoja, jotka siirtyvät yhdeltä sukupolvelta toiselle saman yhteiskunnan sisällä. Alakulttuuri puolestaan elää kulttuurin sisällä jakaen valtakulttuurin enimmät asenteet, arvot ja uskomukset; kuitenkin ne kantavat sisällään, myös tiettyjä arvoja ja normeja, jotka ovat ominaisia vain alakulttuurille ja jotka ovat selvästi eri asia kuin kulttuurin vastaavat ainekset. Vastakulttuuri taas muodostuu pienemmän sosiaalisen ryhmän kokonaisuudesta, joka eroaa ratkaisevasti kulttuurista ja alakulttuurista hyläten yleisesti hyväksytyt arvot ja normit ja tarjoaa niiden tilalle korvaavia järjestelmiä. Vastakulttuurista tulee poikkeavaa silloin, kun se manifestoi äärimmäistä ja negatiivista mukautumattomuutta laajemman yhteiskunnan normatiivisiin odotuksiin. Tällöin yleensä sen jäsenten myös katsotaan olevan yhteiskunnan vastaisia (ks. Bynum & Thompson 1989, ss. 250-251; 300-301). Esimerkkeinä poikkeavasta vastakulttuurista on mainittu rikollisjengit ja terroristiset ryhmittymät. Nuoruus eri vuosikymmenillä "Nuorison synty" Nuoriso ja nuorisokulttuuri itsestään tietoisina sosiologisina ilmiöinä ovat varsinaisesti vasta toisen maailmansodan jälkeisen ajan tuotetta. Nuoruus omana elämänilmiönään ja mm. alaikäisyyden käsite ovat toki vanhempaa perua, mutta nuoruus määriteltiin varhemmin aikuisuuden ja yhteiskunnan tarpeista käsin, esimerkiksi kasvatus- ja koulutusjärjestelmän kautta, jolloin nuoret olivat lähinnä aikuisten ja yhteiskunnan tarpeiden toteuttajia ja kontrollin kohteita. Osoittavaa lienee sekin, että kun nuoriin kohdistettiin ensimmäiset vakavat tutkimukselliset huomiot, tutkittiin nuorten poikkeavaa käyttäytymistä ja rikollisuutta. Nuoriin suhtautumisessa on siis ensisijassa painottunut tarkkailun ja kontrollin tarve; piirre, jolla on ollut merkitystä läpi vuosikymmenten. Nuoruus modernina ilmiönä on syntynyt oikeastaan vasta 1950-luvulla, kutakuinkin samanaikaisesti Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Tuolloin alkoivat kehittyä näkemykset nuoruudesta itsenäisenä ja eriytyvänä ilmiönä. Kun nuoriso 1940-luvulla koettiin vielä yhtenäiseksi, 1950-luvulla nuoriso sekä erottui omaksi yhteiskunnalliseksi kategoriakseen että alkoi sisäisesti eriytyä omiksi kulttuureikseen. Nuoret niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin tulivat tietoisiksi omasta erillisestä asemastaan itsenäisen nuorisokulttuurin nousun kautta. Taustalla oli monia edelleenkin keskustelun alaisia tekijöitä, joista nuorten ikäluokkien kasvu, koulutusmahdollisuuksien nopea laajeneminen, nuoruuden piteneminen ja länsimaisten yhteiskuntien modernisoituminen ylipäätään ovat muutospaineen aiheuttajia. Välitön tarve reagoida aikuisten maailmaa vastaan taas näyttää perustuneen keskiluokkaisessa elämäntyylissä ja koulutusideologiassa havaittuihin sisäisiin ristiriitaisuuksiin (ks. Heiskanen & Mitchell 1985, ss. 16-17, 248-251). Nämä muutokset strukturoivat nuorison omaksi yhteiskunnalliseksi ryhmäkseen, joka samalla alkoi sisäisesti eriytyä ja kapinoida vanhempien ja koulun auktoriteetteja vastaan. Eriytyvä nuoriso koki elämäntyylinsä, tapansa ja arvonsa vastakkaiseksi aikuisten kaksinaismoraalille. Musiikin, pukeutumisen, idolien, kielen ja oman "tiedotusvälineistön" (nuorisolehdet) kautta nuorisokulttuuri alkoi muodostua "omaksi salaisuudekseen" ensi kertaa historiassa. Nicholas Rayn elokuva "Nuori kapinallinen" 1950-luvun puolessa välissä heijastelee tätä kokemusta sattuvasti – vaikka samalla paisuttaakin käsitystä "myyttisestä nuorisosta." Ns. "lättähattu" –ilmiö Suomessa manifestoi myös omaa aikuisten maailmasta irtautuvaa nuoruuden kokemusta iloista, huoletonta, vapaata nuoruutta, jossa kyseenalaistetaan ns. normaali elämäntyyli ja tavat. Sen sijaan ilmiön tulkinta, sen liioittelu ja jopa hysterisointi tekivät siitä julkisuudessa huomattavasti merkittävämmän ja pelottavamman ilmiön kuin mitä se todellisuudessa oli (ks. Heiskanen & Mitchell 1985, ss. 236-238). Kaiken kaikkiaan 1950-luvun nuorison liikehdintää voidaan kuitenkin pitää "vain keskiluokkaisena" kapinointina ja etäisyyden ottona aikuissukupolveen, mutta samalla aikuisuuteen siirtymisen erottuvana prosessina. 1960-luvun radikalismi ja eriytyminen 1960-luvulla tapahtui edellisellä kymmenluvulla alkaneen kehityksen voimistuminen: nuorten kulttuurista erilaisuutta vahvistettiin erityisesti Euroopassa massakonserttien ja erilaisten kulttuuritapahtumien muodossa. Ranskalaiset tutkijat korostavat nimenomaan populaarin nuorisomusiikin alueella tapahtunutta yhteisyyden kokemusta. Merkkipaaluna pidetään Johnny Hollydayn konserttia Pariisissa vuoden 1963 kesäkuussa. Konsertin järjestivät "Salut les copins" (Terve kaverit) –nuorisolehti ja Pariisin paikallisradio. Konsertti radioitiin suorana lähetyksenä ja se kokosi ennennäkemättömällä ja ennenkokemattomalla tavalla Pariisin keskustaan 150 000 nuorta. Konsertti päättyi hysteeriseen mellakkaan, jossa rikottiin lähes kaikki mitä eteen sattui. On sanottu, että tässä tapahtumassa nuoriso tuli tietoiseksi omasta voimastaan aivan uudessa merkityksessä: nuoriso oli kapinoinut nyt ensimmäistä kertaa yhteiskuntaa vastaan. Pian Ranskassa syntyi useita nuorten omia lehtiä, jotka ryhtyivät julistamaan sitä, miten nuoret olivat kaksinkertaisesti riistettyjä, markkinoiden ja poliitikkojen alistama kansanosa, jolla ei ollut taloudellisia eikä demokraattisia oikeuksia. Nuorisokulttuurissa korostettiin nuorten tarvetta muodostaa itsenäinen ja riippumaton yhteiskunnallinen kategoria, uusi sukupolvi, joka halusi astua yhteiskunnan keskiöön. Oletettavasti tällä tapahtumalla oli yhteydet vuosikymmenen lopun Pariisin kevään tapahtumiin, ylioppilasmellakoihin , opetusjärjestelmän, koulujen ja yliopistojen demokratisoimisvaatimuksiin. Vuosikymmenen lopulla erityispiirteenä olikin nimenomaan ylioppilasliikkeen yhteiskunnallinen radikalisoituminen. Tätä on selitetty maailmankuvien muotoutumisessa tapahtuneilla murroksilla. Tässä television ja joukkotiedotusvälineiden merkitys on nähty keskeiseksi (Lähteenmaa 1991, s. 260). Tietoisuus maailmasta, sen epäoikeudenmukaisuudesta löi silmille ja suuttumus kouluopetuksen kätkemästä maailman epäoikeudenmukaisuudesta oli käsin kosketeltava. Vietnam, Pariisi, Praha. Siinä vuosikymmenen lopun iskusanoja. Euroopan "hullu vuosi", 1968, nosti laajaan keskusteluun demokratiavaatimusten lisäksi myös yhteiskuntaluokkien väliset erot, jotka nyt Euroopassa ymmärrettiin selvästi toisin kuin Yhdysvalloissa (Uusitalo 1991, 249). Nuorison alakulttuureissa kuvattu kehitys sai omat ilmaisunsa. Syntyi ns. pluralistinen näkemys nuorisosta. Nuoret eivät olleetkaan mikään yhteneväinen kansanosa tai luokka, vaan selvästi jakautunut eri tavalla elämään ja yhteiskuntaan suhtautuviin ryhmiin, omiin kulttuureihinsa. Braken (1985, ss. 21-27) mukaan nuoret voitiin jakaa alakulttuurisessa tutkimuksessa ainakin neljään ryhmään: "tavallisiin nuoriin", "kulttuurikapinallisiin", "poliittisiin militantteihin" ja "rikolliseen nuorisoon". Ensimmäinen ryhmä käsitti harmittomat konformistit. "Kulttuurikapinalliset" olivat "boheemeja" (esimerkiksi hippi-liike), usein taiteen maailman vastakulttuurin edustajia. "Poliittiset militantit" taas organisoivat erilaisia kansalaistottelemattomuuden muotoja. "Rikollisen nuorison" puolestaan katsottiin muodostuvan työväenluokkaisista perinteisiä omaisuus- ja väkivaltarikoksia tekevistä nuorista. 1970-luvun hämmentynyt nuoriso 1970-luvulla nuorten poliittinen osallistuminen oli hyvin voimakasta, erityisesti vuosikymmenen alkupuoliskolla. Nuorten valtakulttuuri näytti tuolloin vielä uskovan ns. konventionaaliseen eli tavanomaiseen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. Mutta mistään yhteisymmärrykseen perustuvasta osallistumisesta ei kuitenkaan ollut kysymys. Etenkin luokkatietoinen nuoriso taisteli vallasta. Toki jo 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun nuorison keskuudessa eli myös voimakkaita vastakulttuurisia aineksia, mikä erityisesti poliittisella tasolla äärivasemmalla, taistolaisuudessa, näkyi "autoritaarisen isänmaan rakentamisen ja ryssävihan" kieltämisenä (Lähteenmaa 1995, ss. 21-22). Noina vuosina pankinjohtajien jälkikasvu punertui ehkä kiihkeimmin. Mutta nuorisokulttuurin vastaelementit tuolta ajalta sisälsivät myös muiden arvojen ja normien – joidenkin mielestä kaikkien – kyseenalaistamisen. Hippiliike rantautui Suomeenkin, tosin laimeana, huumeiden käyttö ja seksuaalinen vapautuminen sen sijaan railakkaampana. Erilaiset vapauksien vaatimukset olivatkin ehkä kaikkein voimakkaimmat Suomessa juuri tuohon aikaan. Jos siirrytään selkeämmin alakulttuurien puolelle, nuorten eriytymiskehitys jatkui, mutta nyt korostui nuorten irrallisuus yhteiskunnan instituutioista (Uusitalo 1991, s. 250). Suomessa alakulttuureista näkyville nousivat erityisesti kaupungeissa diinarit ja punkkarit. Näiden tutkimuksessa on korostettu sitä, että niiden esiintyminen heijastelee hyvinkin selvästi luokkarakenteessa ja tulevaisuuden visioissa tapahtuneita muutoksia: luokkayhteiskunta alkoi keskiluokkaistua ja nuorisotyöttömyyden laajeneminen synkensi tulevaisuuden. Niinpä diinariudessa on nähty pyrkimyksiä tasapainottaa alemman keskiluokkaisen kulttuurin ja sosiaalisen kohoamisen ristikkäispaineita pakenemalla nostalgisesti kultaiselle 50-luvulle. Sekaluokkataustaisessa punkkariudessa hämmennys tulevaisuuden edessä taas näkyi itse tekemisen ja vaatimattomuuden korostuksena, mitkä seikat tosin on tulkittu myös reaktioksi kaupallisen kulttuurin kasvulle (Lähteenmaa 1991, ss.260-261). 1980-luvun arvokumous 1980-luku oli nopean taloudellisen kasvun ja optimismin, lähestulkoon rajattomiin kehitysmahdollisuuksiin uskova vuosikymmen ja juuri tätä taustaa vasten on kiinnostavaa havaita, että se toi tullessaan selkeän valtakulttuuriin kohdistuvan arvokumouksen. Suomessa uusien ajatusten näkyvimpiä edustajia eivät olleet ainoastaan nuoret, vaan myös koulutetut ja toimihenkilöt edustivat samoja näkemyksiä. He halusivat kieltää taloudellisuus-, tehokkuus- ja kasvunäkökohdat inhimillistä elämää ohjaavina perusperiaatteina (Pehkonen 1988, s.385). Ympäristöön liittyvät arvot nousivat etusijalle ja ajattelutapa oli nyt tunnusomaisesti globaalia. Ns. Rooman klubin teesit kasvun rajallisuudesta 1970-luvulta kokivat renessanssin ja ne alettiin hyväksyä yhä laajemmin – alunperinhän niitä kannatti vain harvalukuinen eliitti. Nyt tunnettiin huolta koko maapallon tulevaisuudesta. Tämä muutos heijastui laajemmillakin tasoilla. Ympäristöarvot alkoivat saada jalansijaa muidenkin puolueiden kuin poliittiselle näyttämölle nousseitten vihreitten ajattelussa. Kansainvälisessä keskustelussa kuvattua muutosta heijasteli YK:n alaisen Bruntlandin komitean linjaukset kestävästä kasvusta ja kehityksestä. Nuorten alakulttuurissa tapahtui myös muutoksia. Diinarit ja punkkarit hiipuivat; hevimusiikin kuuntelijat ja dingofanit astuivat tilalle. Ilmiössä on nähty sukupuolijärjestelmän järkkyminen, mies-nais-taistelu: tässä katsannossa hevarit olivat machoja, kovia, luhistuvan perusmiehisyyden puolustajia. Dingofanius taas edusti naisellisten arvojen työstämistä (ks. Lähteenmaa 1991, s. 261). Kuinka vain, mielestäni ilmiö voitaisiin kytkeä vielä kiinteämmin koko 1980-luvun kuvattuun kulttuuriseen muutokseen, jossa ns. pehmeät arvot astuvat poliittiselle näyttämölle ja arvokonflikti yleisellä tasolla alkaa liudentua: "kohta kaikki ovat vihreitä" –ajattelu hävitti ristiriitoja valtakulttuurin tasolla. Samaan aikaan myös perinteistä poliittista toimintaa ja poliitikkoja alettiin vieroksua. Hevi- ja dingofanit olivat pieniä ohittuvia alakulttuurisia vaiheita, joiden sukupuolipainotukset voidaan ymmärtää reaktiona siihen, että selkeät perinteiset konfliktiset linjaukset yhteiskunnassa sulautuivat yksimielisyyteen suurista tavoitteista, jolloin taisteltavaa jäi enää miehen ja naisen puolustamisessa. Edellä sanottuun liittyy myös se toteamus, että nimenomaan 1980-luvulla ylipäätäänkin nuorten selkeä alakulttuurinen identifiointi heikkeni ja alakulttuurinen toiminta alkoi selvästi sammua (Lähteenmaa 1991, s.262). 1990-luvulla tämä kehitys on jatkunut. 1990-luvun osattomuus 1990-luvun alussa lama iski eri Euroopan maihin, eriasteisesti, mutta erityisen voimakkaasti Suomeen. Samoihin aikoihin puhunta koko yhteiskunnan ja kulttuurin olemuksesta sai aivan uuden käsitteistön.(2) Moderni ja postmoderni on nähty kahden tyystin erilaisen elämänmuodon ilmaisijoiksi. Kokemuksellisella tasolla muutokset näkyvät auktoriteettien murtumisena, suurten visioiden katoamisena ja elämänmuotojen yksityistymisenä. Ensinnäkin auktoriteettien katsotaan menettäneen merkityksensä. Politiikan ja aikuisten auktoriteettien tasolla muutos näkyy siinä, että niiden merkitys tyhjenee. Perinteisessä vallankäytössä ei ole enää mitään, mihin sitoutua, koska itse vallankäyttäjätkin ovat kadottaneet moraalin ja arvot. Kehityksen todistajiksi vedetään ne, jotka suurimpaan ääneen korostavat erityyppisiä arvoja, mutta löytyvät kohta itse korruptio-, lahjus-, ja väärinkäytössyytteet niskassaan eriasteisista tuomioistuimista. Toinen merkittävä muutos liittyy siihen, että yhteiskunnallisessa toiminnassa aatteellisuus ja ideologiat hiipuvat, yhteiskuntien kehityksestä katoaa ennustettavuus, itsestäänselvyydet ja jatkuvuudet murentuvat, kulttuurisen kehityksen kompassi on sekaisin. Niinpä kehityksellä ei olisikaan enää suuntaa, päämäärää eikä selkeästi määriteltävää sisältöä. Kun aatteet, ideologiat ja uskonnot menettävät merkityksensä, jäljelle jää hämmennys ja tyhjyys, näköalattomuus. Yhteiskuntapolitiikan tasolla tämä näkyy esimerkiksi keskustelussa hyvinvointivaltion kohtalosta, itse asiassa sen tietyn asteisessa murenemisessa. Vastaavasti pyritään markkinoimaan sosiaalipolitiikkaa sekä korostetaan avo-, lähi- ja omavastuuta palveluissa. Nyt keskustellaan jopa siitä, keitä on hoidettava tai jätettävä hoitamatta resurssien niukentuessa. Vanha puhe tasa-arvosta saa erikoisen tulkinnan: sosiaalietuuksia, siis tulonsiirtoja, leikataan kaikilta tulonsaajaryhmiltä – myös ennestään huono-osaisilta – välittämättä siitä, että se johtaa sosiaaliseen eriarvoistumiseen ja toimeentuloerojen kasvuun. Kolmanneksi kulttuurinen muutos näkyy myös yksilöllisen kokemuksen tasolla. Kun arvot murenevat ja yhteiset päämäärät katoavat, ihmisen ainoaksi ystäväksi jää se henkilö, joka häntä peilistä tuijottaa. On pärjättävä yksin, oma identiteetti on rakennettava yksin, itsestä on kehitettävä yli-ihminen – tai sorruttava (ks. Siltala, 1995 ss. 14-15). Kun auktoriteetit ovat rapautuneet ja aatteiden kehykset särkyneet, myös selkeät valinnanmahdollisuudet ovat poissa. Elämästä tulee monitoimijuutta, levotonta liikehdintää sinne, missä täky näyttää olevan; työsuhteita hallitsee pysyvä tilapäisyys, vuorovaikutus toteutuu multimedian keinoin ja epätyydyttävä todellisuus voidaan vaihtaa virtuaalitodellisuudeksi. Eräiden havaintojen mukaan viimeksi mainitun asian kanssa voidaan jäädä niin pahasti koukkuun, että puhutaan suorastaan huumeriippuvuuteen verrattavasta addiktiosta. Tämä yhteiskunnallinen tilanne näkyy eri muodoin nuorisokulttuurissa. Keskeisin nimittäjä on epävarmuus tulevaisuudesta – seikka, joka ymmärrettävästi näkyy nuorisotyöttömyyden historiallisissa luvuissa ja taistelussa koulutuspaikoista. Kritiikki kohdistuu myös markkinoihin: ne ovat tehneet nuorista yhteiskunnan kannalta vain sotilaallisen, työvoimapoliittisen ja kuluttamiseen liittyvän reservin, jolla ei ole yhteiskunnallisia oikeuksia, sillä kynnys yhteiskunnan täysjäsenyyteen kasvaa hetki hetkeltä korkeammaksi. Valtakulttuurin kannalta huolestuttava piirre taas näyttää olevan perinteisen poliittisen osallistumisen tarpeen mitätöityminen entisestään. Politiikka näyttäytyy yhä korruptoituneempana, likaisena. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että kiinnostus yhteiskuntaan ja siinä toimimiseen sinänsä olisi kadonnut (ks. Paakkunainen 1995, eri kohdin). Työ- ja kouluttautumishaluja nuoret eivät ole menettäneet. Ja osa nuorista haluaa myös vaikuttaa asioihin. Vain menetelmät saattavat vaikuttaa ajoittain epätoivoisilta. Jo 1980-luvulla ekologisten arvojen noustessa ulkoparlamentaarinen toiminta nosti päätään yhden asian tempausten muodossa (Nuorisotyö 1988, s.7). Nuorten poliittinen osallistuminen tänään näyttää juuri niin fragmentaariselta kuin nuorten asema jo itsessään on. Luonnonsuojelu, metsähakkuiden estäminen, taistelu eläinkokeita vastaan ja jopa militantteja piirteitä saanut eläinten vapautustaistelu ovat nuorten näkyvintä "poliittista osallistumista" tänään. Pyrkimys vaikuttaa ympäristöön juuri niissä asioissa, jotka ovat konkreettisia, silmin nähtäviä ja käsin hyväiltäviä, saa jopa paradoksaaleja ja itseään vastaan kääntyviä piirteitä (kettutyttöjen toiminta). Tämän osallistumisen järki on kuitenkin siinä, että liikutaan joka tapauksessa nuorten konkreettisten tulevaisuudenvisioiden alueella. Mutta "media" voi tässäkin hämätä. Kuvattujen asioiden laaja julkinen käsittely ei ole suhteessa tällaisten nuorten aktivistien määrään. Kysymyksessä näyttävät edelleenkin olevan pienet vähemmistöt (Lähteenmaa 1995, s.34). Varsinaisia nuorten alakulttuureja tarkasteltaessa nähdään, että se hiipumiskehitys, joka alkoi jo 1980-luvun lopulla, on entisestään jatkunut. Selkeitä kapinoinnin kohteita ei oikeastaan ole, sillä vanhemmat eivät enää välitä arvojen siirrosta – ja kuinka välittäisivät jos heille itselleenkin nämä asiat ovat hämäriä. Näkemys ihmisestä oman onnensa seppänä kääntää katseen yksilön ns. omiin mahdollisuuksiin. Itsensä kehittäminen saa nyt erityistä painoa – samalla se sulkee yhteisöllisyyden ulos. Yhdeksänkymmentäluvun nuoriso ilmaisee muutokseen sopeutumista, realiteettien myönteistä tajuamista, tietynlaista humanismia. Joka tapauksessa näyttää siltä, että nämä kaksi vastakkaista nuorison alakulttuuria kiteyttävät vastakulttuurissa aika hahmottomina liikkuvat perusmoraliteetit. Nuorisorikollisuus osattomuuden osoittimena On syytä tarkastella vielä erikseen erästä nuorten poikkeavaksi vastakulttuuriseksi käyttäytymiseksi määriteltyä ilmiötä, nuorisorikollisuutta. Nuorisorikollisuuden selittämiseen liittyviä teorioita on viljalti ja ne risteilevät toisiaan vastaan. Itseäni on viehättänyt amerikkalaisen William B. Sandersin (1981) näkemys rikollisuudesta nuorten yhteiskunnalliseen asemaan yleisesti liittyvänä ilmiönä. Tämä katsantokanta osuu nähdäkseni hyvin myös siihen, mitä edellä on todettu nuorten asemasta ja kulttuurisesta reaktiosta aikuisten rakentamaan yhteiskuntaan. Tästä lyhyesti keskeiset näkökohdat. Sanders lähtee siitä, että nuorisorikollisuus ei ole varsinaista poikkeavaa vastakulttuurista liikettä, vaan seurausta siitä, että koko nuoruus on alakulttuurinen ilmiö kolmessa ulottuvuudessa, jotka tuottavat rikollista käyttäytymistä. Nämä tekijät ovat nuorten poikkeava sosiaalinen tilanne, nuorten poikkeavaa asemaa tuottava sosiaalinen organisaatio- ja rakenne sekä nuorten yhteiskunnallinen asema ja mahdollisuudet laajasti ymmärrettynä. Sosiaalisen tilanteen kannalta nuoret elävät monistakin syistä johtuen irrallisemmissa, säännöistä vapaammissa ja strukturoimattomammissa olosuhteissa kuin aikuisväestö. Nuoret elävät paljolti avoimissa tilanteissa, joissa usein "hengaillaan" kavereiden kanssa ja "katsotaan jotakin tekemistä". Avoimen tilanteen "hengailijat" ovat usein alempien sosiaaliluokkien nuoria, joilla ei ole pääsyä ylempien luokkien nuorten harrastustiloihin, urheilukerhoihin tai "bailuihin", ts. heidän aktiviteettinsa purkautuu todennäköisemmin julkisissa tiloissa, joissa ne ovat hyvin näkyvillä ja herkempiä kontrollitoimenpiteille ja myös herkemmin määriteltävissä ja leimattavissa "rikollisiksi" (Sanders mt., ss.85-89). Sandersin mukaan toiseksi on tarkasteltava, miten ja millaiset sosiaaliset organisaatiot ja rakenteet tuottavat nuorisorikollisuutta. Sosiaalisella organisaatiolla tarkoitetaan tässä niitä virallisia sosiaalisaatio-, kontrolli- ja auttamisjärjestelmän instituutioita ja yhteisöjä, joiden kanssa nuori joutuu yhteiskunnassa tekemisiin ja jotka sääntelevät hänen käyttäytymisensä ehtoja ja rajoja. Näitä ovat esimerkiksi koulu, sosiaalihuollon järjestelmät ja rikosoikeusjärjestelmä. Sosiaalisella rakenteella taas viitataan lähinnä niihin sosiaalisiin suhteisiin, perheeseen, vertaisryhmiin jne., jotka muokkaavat primaaristi ja välittömästi nuoren käyttäytymistä. Kontaktin ja vuorovaikutuksen laatu, poissulkemiset, pettymykset, rangaistukset ja leimaamiset näissä yhteyksissä määrittävät osaltaan käyttäytymisen suuntaa. Kolmanneksi Sanders korostaa välttämättömyyttä tarkastella nuorten elämäntilannetta laajemmin, yhteiskunnallisena ilmiönä. Tällöin voidaan mm. kysyä, miksi esimerkiksi keskiluokan nuoret alempien luokkien nuoria useammin välttävät tuomioistuinten rangaistukset, vaikka nuoret hyvin yleisesti tekevät rikoksia. Vastaus tähän kysymykseen löytyy, kun otetaan tarkasteluun nuorten sosiaaliset lähtökohdat, perheen tilanne, taloudellinen riippuvuus, yhteiskunnan instituutioiden vaikutus ja nuorten sosiaalinen asema koulutus-, asunto-, ja työmarkkinoilla – sekä nuoriin näissä yhteyksissä kohdistuneet diskriminaatiot. Jos nuorten kielteiset kokemukset sosiaalisessa tilanteessa, liittymisessä organisaatioihin ja elämänhallinnassa kumuloituvat, rikollinen käyttäytyminen tulee enemmän todennäköiseksi kuin mahdolliseksi. Tiivistäen: Nuoret elävät olosuhteissa ja yhteiskunnallisissa asemissa, jotka poikkeavat radikaalisti aikuisväestön ja ns. "normaalien" kansalaisten vastaavista. Tällöin voidaan ehkä havaita, että rikos edustaa symbolisella tasolla koko nuoruuden syrjäytymistä, se ilmentää erilaista ja eri muodoin näkyvää yhteiskunnallista osattomuutta. Päätelmät Nuoruus kulttuurisena ilmiönä ei ensinnäkään ole yhtenäinen tai ehyt elämänvaihe. Nuoruutta on monta lajia, mutta nuoruus sinänsä on alakulttuurista vaihetta ajateltaessa tämän yhteiskunnan valtajärjestelmiä. Kun on tutkittu, miten nuoriso määritellään suhteessa yhteiskuntaan, seuraavat täsmennykset kuvannevat nuorten ja valtakulttuurin suhdetta: nuorten sosialisaatioprosessi on kesken, nuoret ovat vasta tulossa yhteiskunnan jäseniksi ja nuoret tarvitsevat kontrollia (ks. Uusitalo 1991, 252). Nuoruutta sinänsä ei nähdä itseisarvona. Nuorten joukkoon kuuluu kaiken aikaa myös niitä, jotka ovat syntyneet "kultalusikka suussa". Usein - näissä tapauksissa – myös "nomen est omen". Syntyperä alkaa määrätä menestystä yhä selkeämmin. Eräät koulutukseen valikoitumista arvioineet tutkimukset osoittavat, että vanhempien yhteiskunnallisesta asemasta perityt lähtökohdat ennustavat korkeampaa koulutusta paremmin kuin lahjakkuus (Kuusinen 1985, ss.192-194; Sinisalo 1986). Nuoruus kulttuurisena ilmiönä näyttää heijastelevan myös kaiken aikaa yhteiskunnan valtakulttuurissa tapahtuvia muutoksia, niitä tulkiten ja niille vastareaktioita muodostaen (vrt. Lähteenmaa 1991, s.262). Mistä siis kertoo se, että alakulttuuriset ilmiöt ovat hiipumassa? Teknovallankumouksestako, koko kulttuurimme ennenkokemattoman voimakkaasta muutoksesta, joka myllertää ja suuntaa elämän kokonaan uusiin ulottuvuuksiin? Tässä hämmennyksen tilassa yhteiskunta ikään kuin haukkoo henkeään eikä vielä anna aseistusta selkeisiin reaktioihin. Siitäkö siis on kysymys? Vai onko kysymyksessä pelkästään nuorten yhä lisääntyvä yhteiskunnallinen osattomuus ja vieraus, joka johtaa arvonihilismiin ja yksinäisyyteen? Tutkimuksella on näissä kysymyksissä vielä paljon tehtävää. Poikkeavan vastakulttuurin määrittämällä alueella elävät nuoret rikoksentekijät viestivät pikemminkin yhteiskunnallista osattomuutta ja tulevaisuuden uskon puutetta kuin kapinaa. Kokemus osoittaa, että pääsääntöisesti nämä elämänvaiheet käydään nopeasti läpi. Mutta aivan liian monet vammautuvat ja saavat merkin otsaansa. Näitä nuoria ei kontrollin tehostaminen auta. Kirjallisuus: Bynum, Jack E. & Thompson, William E. (1989): Juvenile Delinquency. A Sociological Approach. Boston, London, Sydney, Toronto. Brake, Michael (1985): Comparative Youth Culture: The Sociology of Youth Subcultures in America, Britain and Canada. Routledge & Kegan Paul. London. Heiskanen, Ilkka & Mitchell, Ritva (1985): Lättähatuista punkkareihin. Suomalaisen valtakulttuurin ja nuorisokulttuurin kohtaamisen kolme vuosikymmentä. Keuruu 1985. Helv, Helena (1992): Do the Young Mirror New Values? L & EIF. Life and Education in Finland, ss 2-9. Kuusinen, J. (1985): Lukioon siirtyneiden lahjakkuus ja sosiaalinen tausta. Sosiologia 3, ss.191-196. Lähteenmaa, Jaana (1991): Alakulttuuriteoria. Teoksessa Törmäävät tulkinnat, toim. Tommi Hoikkala 1991. Lähteenmaa, Jaana (1995): Postmodernit virtaukset ja helsinkiläinen nuorisokulttuuri. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia, 1995:4. Nuorisotyö (1988): Aika vaatii nopeaa vaikuttamista: tutkimus ruotsalaisnuorten poliittisesta osallistumisesta. Artikkeli lehdessä Ung 3/1988. Käännös Vesa Kukkamaa. Nuorisotyö 1988:9, ss.6-8. Paakkunainen, Kari (1995): Kärsimättömiä ja uusia kynttilöitä: nuorten työttömien poliittisesta tilasta. Teoksessa Nuori työtön. Itkijä, katsoja vai ratkaisija. Toim. Kari Paakkunainen. Nuorisotutkimusseura. Tutkimuksia 1/1995. Pehkonen, Juhani (1988): Arvokumousta vai tulevaisuuspessimismiä? Tutkimus uuden politiikan ja vallan mukaisten arvojen ja asenteiden omaksumisesta Suomessa 1980-luvulla. Teoksessa Vihreä politiikka. Empiirisiä tutkimuksia aktivisteista, kannattajista ja poliittisesta toiminnasta. Olavi Borg & Risto Harisalo (toim.). Tampereen yliopiston tutkimuksia 95/1988. Sanders, William B. (1981): Juvenile Delinquency. Causes, Patterns and Reactions. Holt, Rinehart and Winston. New York etc. 1981. Siltala, Juha (1995): Uusi uljas maailma – uudet uljaat ihmiset? Dialogi. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen lehti 5/1995. Sinisalo, Pentti (1986): Työvoimaura ja yksilön kehitys. Työvoimaministeriö. Työvoimapoliittisia tutkimuksia nro 63. Helsinki. Uusitalo, Ritva (1991): Sosiologian nuorisokuvat. Teoksessa Törmäävät tulkinnat (toim. Tommi Hoikkala). Alaviitteet: 1) Tyypittelyyn liittyy luonnollisesti se varaus, että esimerkiksi alakulttuurin ja vastakulttuurin kohdalla on käytännössä usein vaikea ratkaista, kumpaan alueeseen ilmiöön liittyy. 2) Käytän tässä soveltaen Lähteenmaan (1995) jaottelua postmodernin kulttuurin elementeistä.