Elämäntarinoita ja vankeinhoitoa Sinikka Makkonen ja Raili Miettinen Artikkeli on jaettu kahteen osaan: ensimmäisessä esitellään henkirikoksiin syyllistyneiden tilannetta (tässä numerossa) "hän oli minulle kaikkein rakkain ihminen", "hän tai minä" ja "pois (minun) tieltä" ja toisessa omaisuusrikoksiin syyllistyneiden tilannetta (seuraavassa numerossa) "rupesin tekemään pahoja oikein urakalla" ja "olen kyllästynyt lusimaan". Elämäntarinat ovat syntyneet alun perin luennoksi, jonka pidimme vankilan sosiaalityöntekijöiden täydennyskoulutuksessa keväällä 1996 osana vankien syrjäytymisestä käytyä keskustelua. Tarinoiden pohjana olemme käyttäneet Kuopion lääninvankilan vuosien 1983-94 mielentilatutkimuskokemusta. Jokainen kuvaus koostuu lukuisten tutkimuksen läpikäyneiden miesten yksilöllisistä piirteistä ja elämän historioista. Tarinat ovat tieten tahtoen kärjistettyjä, jotta niiden erityispiirteet tulisivat esiin. Jokaiselle tarinalle on valittu kaunokirjallinen vastine ja niitä on tarkasteltu Lars Svedbergin syrjäytymisteorian pohjalta. Olemme ehdottaneet kunkin ryhmän kohdalla jotain vankeinhoidossa mielessä pidettävää. Mies ja nainen olivat eläneet pitkään yhdessä. Heillä oli koti, lapsia, omaisuutta, yhteistä yrittämistä. Myös vähitellen kerääntyneitä vaikeuksia, velkoja, työttömyyttä, alkoholiongelmia, sairauksia, yhteenottoja. Suurin osa vaikeuksista oli kuitenkin pysynyt omaisilta, naapureilta ja työtovereilta piilossa. Kun mies suuttui silmittömästi – usein silloin kun hän tajusi naisen olevan jättämässä hänet – ja tappoi hylätyksi tulemisen raivossaan puolisonsa, hirveä tapahtuma tuli ympäristölle "täytenä yllätyksenä". Mielentilatutkimuksen kuluessa tuli esiin monien asioiden jyrkkä kahtiajako: teko ja ihminen eivät tuntuneet koskevan samaa henkilöä. Tutkittava oli usein hillitty, miellyttävä mies, jossa ei ollut vankilan leimaa. Hän kertoi, ettei häntä saa selvinpäin suuttumaan ollenkaan, mihin tuli vahvistus tutkimukseen kuuluvien kyselyiden ja suoritetun psykiatrisen ja psykologisen tutkimuksen myötä. Hän sai yleensä helposti vankilan valvontahenkilöstön luottamuksen ja hänet saatettiin sijoittaa työpisteisiin, joihin ei yleensä tutkintavangeilla ollut pääsyä. Syrjäytyminen ja kiinnittyminen Jäsennämme tarinoiden taustaa Lars Svedbergin (1994) syrjäytymiskäsitteen avulla. Svedberg painottaa, että syrjäytymiskäsitettä käytettäessä on kiinnitettävä huomiota sekä rakenteellisiin (mm. suhdanteet, työmarkkinat, sosiaaliavustukset, työttömyysturva) että yksilöllisiin (syntyperä, koulutus, arvostukset, ihmissuhteet, terveydentila, suhde päihteisiin) tekijöihin. Syrjäytyminen samoin kuin kiinnittyminenkin tapahtuu monimutkaisena yhteispelinä yhteiskunnan ja yksilön välillä. Tämä johtaa yhteiskuntaan kiinnittymiseen, siitä syrjäytymiseen tai ulosjoutumiseen. Jokainen näistä asemista voi tuoda mukanaan sekä sosiaalisia (esim. vaikutuksia läheisten elämään) että psykologisia (esim. itsetunnon ja motivaation muutoksia) seurauksia. Syrjäytyminen ei ole pysyvä olotila vaan vaihe elinikäisessä prosessissa, jota Svedberg havainnollistaa janalla. Svedbergin teorian keskeinen tarkastelunäkökulma on yksilön asema työhön ja yleensä toimeentulon hankkimiseen. Esitellyn henkirikostyypin miehet ovat syntyperältään yleisimmin käyttämänsä kuvauksen mukaisesti "tavallisten" kotien lapsia. Yhteys vanhempiin ja sisaruksiin säilyy kiinteydeltään vaihdellen aikuisikäisenäkin täydentyen muilla ihmissuhteilla, joihin yleensä kuuluu vaimo ja lapset. Miehet ovat saaneet oman aikansa peruskoulutuksen ja hankkineet ammattitaitonsa usein kirjavan työkokemuksen kautta. Kiinnittyminen työelämän arvoihin on perua työväenluokkaisesta lapsuuden kodista. Näille tausta-arvoille rakentuva työmotivaatio sekä hyvä fyysinen ja psyykkinen terveys ovat taanneet jalansijan työelämässä - ja samalla yhteiskunnassa - etenkin suhdanteiden ollessa ruumiillisen työn tekemiselle otolliset. Laskusuhdanteiden aikana ammattikoulutuksen vähäisyys ja "perinteisten työmarkkinoiden" supistuminen aiheuttavat epävarmuutta. Osalla jalansija on ollut hutera alkoholin kohtuullista suuremman käytön vuoksi. Maine "kovana työmiehenä" on saanut työnantajankin katsomaan alkoholinkäyttöä läpi sormien. Palkkatuloihin pohjaava toimeentulo on ollut välillä varmempi, välillä epävarmempi, mutta kaikesta huolimatta tulolähteenä vallitseva. Miten vankeinhoitolaitoksessa heitä voidaan auttaa? Kiinnittyminen työelämään sekä työyhteiskunnan arvoihin ja ihmissuhteisiin on antanut näille miehille kokemusta, joka säilyy myös vankeudessa. Samansuuntaisia, työn yhteiskunnallista merkittävyyttä painottavia arvoja korostavalla vankeinhoitolaitoksella on ehkä eniten annettavaa tälle rikollisryhmälle. He muodostavat ryhmän, jonka arvot ovat lähimpänä työntekijöiden arvoja, mikä helpottaa samaistumista. Vankilassakin nimenomaan työllä on näille vangeille koostava, kaaosta jäsentävä vaikutus. Heitä pidetään laitoksessa hyvinä työntekijöinä, luottomiehinä ja vaivattomina vankeina. Työn kautta nämä vangit saavat vankilassa "vapauksia" ja selvittävät keskimääräistä nopeammin tiensä ulos suljetusta avolaitokseen ja mahdollisesti siviilityöhön. Vankeinhoitolaitoksessa löytyy näiden miesten kohdalla halua riskinottoon ja joustoihin. Hyöty on molemminpuolinen: "miehen paras" tulee huomioiduksi ja vankila saa työpisteisiinsä työhaluisia ja -kykyisiä miehiä. Vankilan työelämä palvelee siis psyykkisesti koostavaa prosessia mm. nostamalla itseluottamusta hyvän työntekijän identiteetin kautta. Tälle ryhmälle pitäisikin olla tarjolla monipuolisia mahdollisuuksia työtaidon ja toimintakyvyn säilyttämiseen ja parantamiseen jo rangaistuksen aikaisessa vaiheessa (vaikka ovatkin vankilan parasta työporukkaa). Vankiloiden laitteiden ja työmenetelmien tulisi olla esimerkiksi teknisessä kehityksessä muun yhteiskunnan tasolla, jotta pystytään takaamaan se, että vanki useamman vuoden tuomiolta vapauduttuaan voisi palata ammattitaitonsa säilyttäneenä työelämään. Vakava rikos itseä ja yhteiskuntaa kohtaan on järkyttänyt henkilön psyykkisen tasapainon ja identiteettiä niin, että hänellä todennäköisesti on voimakas tarve puhua sisäisestä kaaoksestaan; osalle mielentilatutkimus on ensimmäinen kerta elämässä, kun hän puhuu toiselle itsestään vakavasti. Erilaisiin rikoksiin syyllistyneistä henkilöistä henkirikoksen tehneet hyötyvät eniten mielentilatutkimuksesta (Ihalainen ja Miettinen 1991), koska sen kuluessa puhutaan sekä teon tapahtumista että henkilön elämästä laajasti syntymästä tutkimushetkeen. On mahdollista, että rikoksen tapahtumat jäsentyvät oman elämän kulkuun ja löytyy joitakin syitä ja ymmärrystä tapahtumille. Tämä "itsensä kohtaaminen" alkaa shokilla, jolloin mielen tasapainon ylläpitäminen tapahtuu tyypillisesti kieltämismekanismin avulla (teko ei tunnu todelta, vaikka järjen tasolla tietää niin tapahtuneen). Shokkivaihe voi jatkua lääninvankilaankin asti. Vankilan pitäisi pystyä tarjoamaan kriisiterapiaa jokaiselle henkirikoksen tehneelle. Jos asiat jäävät käsittelemättä, on vaarana, että sama kuvio toistuu vastaavassa tilanteessa. Sinä hetkenä, jona henkirikos tapahtui, "hyvä" ihminen näyttäytyi teon tekijän mielessä "pahana", joka oli oikeutettua tappaa. Myöhemmin tämä "pahuus" tuntuu vieraalta, suorastaan väärältä. Päästäkseen tasapainoon ihmisen onkin pystyttävä kohtaamaan itsensä "outona, epäihmisenä, yöihmisenä" ja myönnettävä itselleen, että "minä tein sen". On hyvä kohdata myös häpeä, syyllisyys, suru, viha ym. tunteet, opittava tunnistamaan tunteet ja löydettävä niille ilmaisukeinot. Tilanne, jossa henkirikoksen tehnyt on, on myös mahdollisuus, johon useat ovat valmiita tarttumaan. Koska uhri on ollut syytetylle merkittävä henkilö, surutyön läpikäymisessä auttaminen on erityisen tärkeää – sillä tasolla kuin henkilö siihen pystyy. Jos asian käsittely on mahdollista hoitosuhteessa, keskusteluun nousevat esimerkiksi hylätyksi tulemisen kokemukset, riippuvuuden eri puolet, viha, rakkaus... Olemassaolevien omais- ja läheissuhteiden hoitamiseen vankila voi antaa mahdollisuuksia käytössä olevilla menetelmillä (mm. perhetapaamiset, saatetut kotikäynnit). Verkostotyö tai -terapia on tämän hetken menetelmä, joka tulisi saada myös vankilatyöhön työvälineeksi. 2. henkirikostarina: "Hän tai minä" Porukka tuttuja, puolituttuja tai melko tuntemattomia miehiä ja naisia oli ryyppäämässä. He olivat käyttäneet yleensäkin usein ja runsaasti erilaisia päihteitä. Jostakin tuli riitaa, joka päättyi henkirikokseen. Yllättäen. Sekavasti. Sen enempää tekijällä kuin mukana olleilla ei ollut käsitystä eikä myöhemmin muistikuvia siitä, mitä tapahtui ja miksi. Toisaalta rikos sattui yllättäen, toisaalta sen todennäköisyys oli ollut suuri. Sitä vain ei ollut osannut ennustaa, milloin se tapahtuu, kuka on tekijä, kuka uhri. Syrjäytymisprosessi on tässä ryhmässä pidemmällä kuin edellisen ryhmän henkirikollisilla. Heillä on selkeästi syrjäytynyt asema jo vankilaan tullessa ja syrjäytymisprosessi on alkanut paljon ennen henkirikosta. Yhteiskunnan hyvinvointi ja sen taso on vaikuttanut/vaikuttaa tämän ryhmän olosuhteisiin. Se on vaikuttanut myös heidän käsityksiinsä omista mahdollisuuksistaan, joihin he eivät juuri enää usko. Kiinteitä työsuhteita ei ole ollut ainakaan muutamaan viime vuoteen. Ainut asema työmarkkinoilla saattavat olla vankila-aikaiset työkokemukset. Miehet ovat "kiinni työelämässä" peruspäivärahan ja työmarkkinatuen kautta. Toinen vahva kiinnityslenkki yhteiskuntaan ovat sosiaalijärjestelmät: eläkkeet ja toimeentulotuki. Sosiaalipalveluihin he eivät sitoudu enempää siviilissä kuin vankilassakaan. Sama omillaan pärjäämisen leima on näkyvissä myös ihmissuhteissa. Kiinteät pari- ja perhesuhteet kuuluvat korkeintaan menneisyyteen. Jonkinlaisia siteitä sukulaisiin on olemassa, mutta valintatilanteessa miehet jatkavat mieluummin omaa elämäntapaansa kuin helposti ohjailevaksi ja moralisoivaksi kokemaansa yhteydenpitoa. Kaverisuhteet ovat löyhiä. Niissä määräävää on elämäntavallinen yhteenkuuluvuus: juopottelu ja ajan kuluttaminen. Porukassa on oikeudenmukaisuutta ja jonkinasteista solidaarisuutta, mutta ei ystävyyssuhteita. Jostain ihmissuhteesta (lähinnä vastakkaiseen sukupuoleen) saattaa olla idealisoitu kuva. Väkivaltarikollisuutta on ainakin jo siinä porukassa, jossa nämä miehet liikkuvat. He leimautuvat porukkansa piirteisiin ja saattavat olla ympäristössään pelottavinakin pidettyjä. Miten vankeinhoitolaitoksessa heitä voidaan auttaa? Omaisensa surmanneisiin verrattuna rikoksen psyykkinen käsittely on tällä ryhmällä jossakin mielessä vaikeampaa. Miesten on vaikea saada tarttumapintaa tapahtumien kulun ja oman osuuden käsittelylle. Usein uhri ei ole ollut tunnepohjaisesti tärkeä teon tekijälle. Joskus on suorastaan sattuma, kenen osaksi tuli teko, kenen kuolema. Itselle ei-merkittävää on vaikea surra, vaikka sinänsä suruun pystyisikin. Toinen sattuma on ollut se, purkautuiko sisäinen kaaos itsemurhana vai murhana. Tulevaisuuden kuvissa saattaakin olla yhtä vahvana itsetuhoisuuden mahdollisuus kuin epärealistinen usko siitä, että omien ponnistelujen puuttumisesta riippumatta seuraa jotain muuta, mitä tähän asti (menee vain paremmin). Vankeinhoitolaitos voi tarjota perushuolenpidon: asunnon, ruuan, turvallisen rutiinin, terveydenhuollon ja pitkän päihteettömän kauden. Miehille saatetaan tyrkyttää raitistumista, arvojen muuttamista, elämäntapojen remonttia. Mihin asti se on moraalisesti oikein? Kuinka hyvin ulkopuolinen tietää, mikä on toiselle hyväksi? 3. henkirikostarina: "Pois tieltä" 70-luvun vaihteessa syntynyt mies surmasi erilaisten samanaikaisesti käyttämiensä päihteiden vaikutuksen alaisena aseella, rikotulla pullolla tms. satunnaisen seurassa olleen tai "tielle sattuneen" ihmisen. Tai hän suunnitellusti eliminoi kiusalliseksi käyneen henkilön: vasikan, huumeasioissa hankalan ihmisen, ihmisen, jota ei enää tarvita... Teon tutkinnan tietoinen harhauttaminen saattoi kuulua kuvaan. Osa näistä nuorehkoista miehistä on syrjäytyneitä jo lapsuudesta lähtien, osa heistä on niitä, joiden objektiiviset lähtökohdat ovat olleet hyvät, mutta jokin kasvuolosuhteissa on ollut sellaista, että se on saanut aikaan esimerkiksi huumeisiin kiinnittymisen. Harvoilla on paikka koulutusjärjestelmissä tai työelämässä. Heillä ei ole edes suuntaa tällaiselle kiinnittymiselle. Käsitys toimeentulosta on erilainen kuin vanhempien henkirikollisten ryhmillä. Toimeentulotuen varassa eläminen ei hätkäytä: he näkevät sen itselleen oikeudeksi saada ja yhteiskunnalle velvollisuudeksi järjestää kansalaisten toimeentulon. Järjestelmältä ei odoteta muuta kuin rahaa. Muita auttamisyrityksiä kohtaan ollaan oppositiossa ja ne koetaan vapautta loukkaavina. Ihmissuhteissa on muutoinkin "käyttösuhteiden" luonnetta. Ulkonaisten tekijöiden kautta muodostuu niiden ihmisten arvo, joiden kanssa ollaan tekemisissä. Lähipiiriin hyväksytyillä pitää olla kokoa ja näköä. Osa ryhmään kuuluvista on jengiporukkaa, jolloin koko jengi on voimakkaasti samansuuntaista (mm. omat arvot ja normit, huumeiden käytön hyväksyntä). Jengissä vallitsevat voimakkaat yhdenmukaisuuden paineet, veto jengiin takaisin ja jyrkkiä käsityksiä iästä ja kypsymättömyydestä johtuen. On sovittava tiettyyn muottiin tai ei ole käyttöä, jolloin voidaan eliminoida. Jengin lisäksi he yrittävät kiinnittymistä tyttöystäviin. Miten vankeinhoitolaitoksessa voidaan heitä auttaa?? Vankeinhoitolaitoksen työntekijät ovat ymmällään erityisesti nuorten henkirikollisten suhteen. Monilla työntekijöillä on saman ikäisiä lapsia; isän ja äidin tunteet heräävät. Tuntuma siitä, että nuoren elämä on menossa täysin pieleen, herättää huolta henkilökunnassa. Toisaalta ilmenee halua auttaa ja suojella esimerkiksi moninkertaisten vankien antisosiaalisilta asenteilta ja huumekoukkuun joutumiselta. Toisaalta nuori kehitykseensä kuuluvissa itsenäistymispyrkimyksissään ja oppositiossa olemisessaan voi olla hyvinkin provosoiva, pinnalta kova ja toisia ärsyttävä. Perinteiseen vankilan tapaan tapahtuva avun tarjoaminen saattaa tuntua nuorista vapautta loukkaavalta ja heidän selviämiskykyään aliarvioivalta. Apua ei ole helppo ottaa vastaan vertaisryhmän reaktioita aristaessa. Nuorten käyttäytyminen jakaa henkilökunnan mielipiteitä kahtia; nuoren sisäinen ristiriitaisuus siirtyy ulkoiseksi toisten koettavaksi. Henkilökunnan on pidettävä huolta siitä, että tajutaan, mistä on kyse eikä asettua toisiaan vastaan. Hyvin toimivan työryhmätyöskentelyn lisäksi henkilökunta voi saada apua työnohjauksen keinoin eteentulevien tilanteiden hallitsemisessa ja sopivien menettelytapojen löytämisessä. Vankila pystyy asettamaan tarvittavia, nuorelta puuttuvia käyttäytymistä sääteleviä rajoja. Haastetta on siinä, miten rajojen asettaminen tehdään rakentavasti. Opiskelu, kuntoutus- ja hoitoaikaa tällä ryhmällä on riittävästi. Joukossa on monenlaisia nuoria: vaikeasti yhteiskunnasta ulos joutuneita ja niitä, joilla on jotain pohjaa. Vankilassa pitäisi pystyä ottamaan huomioon tämä ryhmän heterogeenisuus. Vankila-aika tulisi yrittää käyttää hyväksi, koska jos nuoren kehitys edelleen jatkuu "vikasuuntaan", seurauksena on uhkakuvia sekä yksilön, hänen lähipiirinsä että yhteiskunnan kannalta. Ihmisen on saatava osakseen hyväksymistä ja anteeksi antoa riittävästi, jotta hän pystyy itse hyväksymään itsensä ja toisen ja antamaan anteeksi. Mistä henkilökunnalle taito ja ohjaus tähän työhön? Loppukommentit henkirikostarinoista Luentoa valmistellessa syntyivät nämä kolme henkirikollisen tarinaa. Useammankinlaisia olisi mahdollista muodostaa. Mielentilatutkimustyön ja vankilatyön pohjalta voi huomata henkirikosten luonteen muuttuneen. Myös STAKES:in keräämät tiedot vahvistavat tätä kokemusta. 1990-luvulla henkirikosten tekijöiden joukossa on entistä enemmän päihdyttävien aineiden sekakäyttäjiä ja naisten tekemät henkirikokset ovat myös lisääntyneet. Tekijän ympäriltä puuttuu yhä useammin tukea antava verkosto. Tulevaisuuden uhkakuviin näyttää sisältyvän suunniteltuja ja/tai tunteettomia surmatekoja. Seuraavassa lehden numerossa esitetään omaisuusrikollisten tarinat, johtopäätökset ja artikkelia valmistellessa käytetty lähdekirjallisuus.