Vuorovaikutus, opetus ja vallankäyttö Anssi Peräkylä Kirjoitin kymmenen vuotta sitten Vankeinhoidon koulutuskeskukselle vanginvartijoiden haastatteluihin perustuvan tutkimuksen "Vartijan näkökulma". Tutkimuksessa kuvattiin keskusteluja, joita olin käynyt yhdentoista Helsingin keskusvankilan vartijan kanssa. Tavoitteeni oli eritellä, miltä vankilan todellisuus ja toiminta näyttää nimenomaan vartijahenkilökunnan näkökulmasta. Tutkimuksen tekeminen oli minulle, omaa akateemista uraani aloittelevalle sosiologille, aika pitkä henkinen ja intellektuaalinen matka. Tutkimusta tehdessäni opin näkemään, millaisessa pakkorakosessa vartijat työskentelevät, vankien ja vankilan virallisen organisaation välissä. Aloin ajatella, että mikään opetus- tai kehittämistoiminta ei voi onnistua, jos se ei ankkuroidu sen tunnistamiseen, millaisia ovat vartijoiden työhön liittyvät ulkoiset pakot ja millaista on heidän tässä tilanteessa syntynyt ajattelutapansa ja kulttuurinsa. Ennen kaikkea aloin kunnioittaa tuota ammattiryhmää, jonka työstä ennen tutkimustani tiesin yhtä vähän kuin kadunmiehet yleensäkin. Tänään haluaisin puhua vuorovaikutuksesta ja vallankäytöstä toisaalta tuon vartijatutkimuksen ja toisaalta muun, ihmistyöammateista käydyn sosiologisen keskustelun perusteella. Ammatillinen vallankäyttö ei ole tällä hetkellä käydyssä populaarissa ja osin tieteellisessäkään keskustelussa kovin hyvässä huudossa. Lääkärin työssä, kasvattajan ja kouluttajan työssä, sairaanhoidossa, sosiaalityössä, monissa vuorovaikutusammateissa on tavoitteeksi nostettu epäformaalisuus ja keskustelunomaisuus. Ihmisten kanssa työtä tekeviä ammattilaisia kehotetaan tulemaan lähelle asiakkaitaan, heitä kehotetaan luopumaan muodollisista tavoista toimia, heitä rohkaistaan käyttämään samaa kieltä kuin heidän asiakkaansa käyttävät. Taustalla olevana ajatuksena tuntuu olevan se, että työntekijän ei tulisi käyttää valtaa asiakastaan kohtaan. Hänen ei tulisi tietää enempää, hän ei saisi dominoida kohtaamisiaan asiakkaan kanssa. Hänen tulee pikemminkin olla kanssakulkija. Ammatillisen vuorovaikutuksen empiirisestä tutkimuksesta nousee kuitenkin varauksellinen asenne suhteessa tällaisiin pyrkimyksiin. Nyt tarkoitan sellaista tukimusta, jossa luonnollisista ammatillisista tilanteista tehtyjen nauhoitusten perusteella eritellään sitä, mitä työntekijät ja heidän asiakkaansa todella tekevät kohtaamisissaan. Suomessa on tällaisella välineistöllä tutkittu viime aikoina mm. lääkärin vastaanottoja, työllisyyskoulutuksen liittyvää opintoneuvontaa sekä sosiaalityötä. Tutkimusten perusteella voidaan päätellä, että formaalisuus voi palvella sekä asiakkaan että työntekijän etua. Jos ammattilaisen ja asiakkaan kohtaamisessa on selvät toimintasäännöt ja selkeä työjärjestys, ja jos molemmat osapuolet tuntevat nämä, silloin he myös tietävät ikään kuin "missä mennään". Tämä tekee heille mahdolliseksi edistää päämääriään. Epäformaaleiksi rakennetuissa ammatillisissa kohtaamisissa sen sijaan usein vallitsee epävarmuus. Asiakkaat eivät tiedä "missä ollaan menossa". Ammattilaiset ohjaavat kohtaamisia, mutta epäsuorilla keinoilla, ikään kuin kätketysti. Oikeudenistunnoissa tapahtuvaa vuorovaikutusta tutkinut britti J. Maxwell Atkinson korosti selvästi jo kymmenisen vuotta sitten, että selkeät säännöt siitä, missä vaiheessa kunkin osapuolen on odotuksenmukaista puhua ja missä taas vaieta, helpottavat suuresti, ei ainoastaan varsinaisten oikeudenistuntojen kulkua, vaan myös sovittelun kaltaisten tilanteiden hallintaa. Suomessa esimerkiksi Tampereen yliopistossa työskentelevä Ilmari Rostila on vastikään osoittanut, miten "kaverillinen" sosiaalityöntekijä toimeentulotukipalveluissa voi saattaa asiakkaansa epätietoiseksi siitä, missä ja millä tavoin taloudelliseen tukeen ja tuen tarpeeseen liittyviä asioita tulisi käsitellä. Vuorovaikutustutkimuksen viesti ihmistyötä tekeville ammattilaisille voi siis olla tällä kohden epämuodikas. Voi olla molempien osapuolten, asiakkaiden ja ammattilaisten, edun mukaista, että ammattilaiset pysyvät selvästi ammatillisessa roolissaan. Voi olla molempien osapuolten edun mukaista, että kohtaamisissa on suhteellisen selvät säännöt koskien mm. käsiteltävien asioiden luonnetta (eli tapaamisten agendaa) sekä niitä tapoja, joilla näitä asioita käsitellään. Sosiaalityö, lääkärin vastaanotto ja opintoneuvonta voivat toimia paremmin näin. Uskon, että myös vankilassa tehtävän työn kohdalla on samoin, muutettavat muuttaen. Ammatillisessa roolissa pitäytyminen ja kohtaamisen formaalisuuden salliminen tarkoittaa myös sitä, että ammattilainen suostuu olemaan vallankäyttäjä. Valta ei ole tässä tapauksessa negatiivinen asia, vaan jotain, joka tekee mahdolliseksi saavuttaa sellaisia asioita, joita ei ilman vallankäyttöä voisi saavuttaa. Meidän on kuitenkin nyt aihetta miettiä myös hetken vuorovaikutuksessa käytettävän vallan luonnetta. Vallan luonteen miettiminen voi myös auttaa meitä tulemaan hieman lähemmäksi vankilatyön problematiikkaa. Ehkä on aihetta erottaa kolme erilaista näkökulmaa vallankäyttöön vuorovaikutuksessa. Ensinnäkin, kaikessa vuorovaikutuksessa, arkisimmassakin keskustelussa, on mukana toisen vuorovaikutuspuolen toiminnan mahdollisuuksia rajaavaa valtaa. Ajatelkaamme kysymysten esittämistä ja niihin vastaamista, näitä lukemattomia kertoja toistuvia vuorovaikutuksen peruskuvioita. Kysymällä kysymyksen asetan vuorovaikutuskumppanini sellaiseen tilanteeseen, että hänen on joko vastattava, tai suostuttava olemaan potentiaalisesti omituinen tai huonotapainen henkilö, joka ei vastaa kysymykseen. Kysyjä toisin sanoen rajaa vastaajan toimintamahdollisuuksia hyvin konkreettisella tavalla. Kysyjä käyttää valtaa. Tähän verrattavia vallankäytön rakenteita liittyy miltei kaikkiin jokapäiväisiin vuorovaikutuksen toimintoihin. Niin muodoin kaikki vuorovaikutus on vallankäytön läpäisemää. Vankila ei tietenkään ole poikkeus: myös vankilassa kaikki vuorovaikutus on tässä mielessä vallankäyttöä. Koska tällainen valta on kaikkialla läsnä, se on mielenkiintoista sosiaalipsykologian perustutkimuksen kannalta. Näemme tässäkin, että valta on välttämätöntä ja että se on monessa tapauksessa positiivisia seurauksia tuottavaa. Tämän, kaikkialla läsnäolevan vallan enempi tarkastelu ei kuitenkaan ole tarpeen, kun mietimme sellaista vallankäyttöä, joka liittyy spesifisti vankilaan. Toinen näkökulma valtaan ja vuorovaikutukseen liittyy vankilahenkilöstön konkreettisiin tehtäviin. Vartijoiden ja muiden vankilahenkilökunnan jäsenten vuorovaikutus vankien kanssa on paljolti erilaisten käytännöllisten tehtävien hoitamista: ovien sulkemista ja avaamista, työpisteissä tehtävien töiden ohjaamista, ulkoilun valvomista ja niin edelleen. Nämä tilanteet asettavat vartijat konkreettisen vallan käyttäjiksi: he avaavat ja sulkevat ovet. Tämä vallankäyttö on tietysti sekä sääntöjen, että päivittäisessä työssä hioutuneiden jaettujen työskentelytapojen muovaamaa. Juuri näissä päivittäisissä konkreettisissa kuvioissa on tärkeää, että vartijan työn luonne erityisenä, sääntöjen ja kollektiivisen kontrollin rajoittamana vallankäyttönä tunnistetaan ja hyväksytään. Kuten hetki sitten totesin, empiirisen tutkimuksen pohjalta voidaan ajatella, että lääkäri, sosiaalityöntekijä tai kasvattaja tekee viisaasti, jos hän ei yritä olla asiakkaansa kaveri, vaan suostuu olemaan tehtäviään suorittava ammattilainen. Oletan, että juuri näin on myös vartijoiden ja muun vankilahenkilökunnan kohdalla: tehdään viisaasti ja oikein, kun ei oleteta, että vartija olisi vangin kaveri, vaan lähdetään siitä, että vartija on vartija. Kolmas vallankäytön ulottuvuus, jota juuri vankilasta puhuessa on syytä erityisesti käsitellä, liittyy amerikkalaisen sosiologin Erwing Goffmanin käsitteeseen "kasvot", face. 1980-luvun alkupuolella kuollut Goffman on viime aikoina kokenut aikamoista renessanssia sosiologian ja sosiaalipsykologian piirissä. Tutkiessaan ihmisten välistä vuorovaikutusta erilaisissa yhteyksissä Goffman kiinnitti huomiota siihen, miten tavanomaisen vuorovaikutuksen osapuolet sitoutuvat vahvasti tietynlaiseen moraaliseen sopimukseen. He tekevät systemaattista työtä ylläpitääkseen itsensä ja toistensa arvoa ja arvokkuutta. Juuri tätä vuorovaikutuksessa tuotettua arvokkuutta Goffman kutsui "kasvoiksi". Esitämme itseämme tavoilla, jotka luovat meistä sellaisen kuvan, että meissä on tilanteeseen sopivaa arvoa, arvokkuutta ja integriteettiä. Yleensä autamme toisia heidän esityksissään. Ajatellaanpa vaikka sitä, kuinka puhumme päivällispöytäseurueessa: olemme kiinnostavia ja arvokkaita, teemme itsestämme sellaisia ja myös autamme seurueen jäseniä tekemään itsestään sellaisia. Mutta yksilön arvo on hauras asia, minkä vuoksi sitä on aktiivisesti ylläpidettävä. Kasvojensa ylläpitämisessä yksilö on aina riippuvainen vuorovaikutuskumppaneistaan. Kasvojen ylläpitäminen on aina yhteinen hanke. Kasvojen ylläpidossa me siis myös käytämme valtaa toisiamme kohtaan: tietyissä rajoissa minulla on valta ylläpitää tai kyseenalaistaa vuorovaikutuskumppanieni kasvoja. Klaus Mäkelä on äskettäisessä kirjoituksessaan todennut, että Goffmanin ajatus kasvojen ylläpitämisestä vuorovaikutuksessa on jännittävällä tavalla paradoksaalinen. Yhtäältä Goffman osoittaa meille (machiavellistiseen tapaan), miten kontingentteja, ehdollisia asioita ihmisten arvokkuus ja integriteetti ovat. Ne ovat hyvin näytelty, paljon inspirointia sisältävä näytelmä, pikemmin kuin ihmisiin inherentisti, ihmisen oman olemuksen puolesta kuuluva ominaisuus. Mutta toisaalta Mäkelä korostaa, että Goffmanilla on meille myös aito moraalinen sanoma. Goffman osoittaa, että tuossa yksilöiden arvokkuutta ylläpitävässä näytelmässä on jotain luovuttamatonta. Ihmisten kuuluu saada näytellä arvokkuuttansa, toisten ihmisten kuuluu ylläpitää tätä arvokkuuden illuusiota. Muutoin yhteisö hajoaa, muuten meillä ei ole suuntaa tässä maailmassa. Yksi juonne Goffmanin työssä oli sellaisten tilanteiden kartoittaminen, joissa ihmisten integriteetti murtuu. Hän tutki stigmaa, sellaisia fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia ominaisuuksia ihmisissä, jotka varjostavat yksilön pyrkimyksiä kasvojensa, integriteettinsä ja arvokkuutensa ylläpitämiseen. Ja kuten tunnettua, Goffman tutki myös totaalisia laitoksia: mielisairaaloita, vankiloita, luostareita ja muita vastaavia yhteisöjä, joissa ihmiset elävät hierarkkisissa suhteissa irti ulkomaailmasta. Totaaliset laitokset ovat kasvojen kannalta kiinnostava asia, koska niissä on systemaattisesti rajoitettu sellaisia keskeisiä toimintatapoja ja toiminta-alueita, joissa ja joidenka avulla muualla yhteiskunnassa ihmiset ylläpitävät omia kasvojaan, omaa integriteettiään. Yksityisestä vaatetuksesta luopuminen, yksityisen tilan kontrollin vähäisyys ja yksityisen kommunikaation (kuten kirjeiden ja tapaamisten) rajoitukset kuuluvat niihin piirteisiin totaalisissa laitoksissa, joiden Goffman ajatteli potentiaalisesti uhkaavan asukkaiden integriteettiä ja kasvoja. Toisaalta Goffman myös eritteli niitä keinoja, joita asukkailla oli käytettävissään integriteetin uudelleen rakentamiseksi ja vaalimiseksi näissä olosuhteissa. Goffman keräsi aineistonsa 1950-luvulla suuresta amerikkalaisesta mielisairaalasta. Suomalaiset 1990-luvun laitokset ovat monessa suhteessa erilaisia: Goffmania itseään on luettu näitä laitoksia uudistettaessa. Silti on mielestäni selvää, että totaalinen laitos edelleenkin vähentää rajusti asukkaidensa keinovalikoimaa oman integriteettinsä, omien kasvojensa ylläpitämiseksi. Tässä suhteessa luulen, että hyvän henkilökunnan rooli on erittäin tärkeä. Henkilökunta, jokapäiväisissä pienissä vuorovaikutustilanteissa vankien kanssa, voi antaa tilaa vankien kasvojen ylläpidolle. Edellä ehdotin, että vartija olkoon vartija, vartija käyttäköön selvästi sitä valtaa, joka hänelle on annettu vankilan päiväjärjestyksen ja rutiinien läpiviemisessä. Vartija ei voi olla vangin kaveri. Luulen, että tällaiseen vallankäyttöön suostuminen ei ole millään tavalla ristiriidassa sen kanssa, että henkilöstön ja vankien välillä vallitsee – siinä määrin kuin se henkilökunnasta riippuu, eikä se ainoastaan heistä riipu – sellainen vuorovaikutus, jossa molempien osapuolten kasvot, perustava integriteetti säilyy. Mitä tällainen molempien osapuolten kasvoja ylläpitävä vuorovaikutus vankilassa voi tarkemmin ottaen olla? Sitä ei voi sanoa kukaan muu kuin se, joka itse tekee vankilassa työtä. Kasvoja ylläpidetään lukemattomien arkisten sanojen, eleiden ja toimintatapojen kautta. Kun puhutaan vankilasta, itse voin vain viitata siihen, mitä minulle on kerrottu. Yhden kuvan antavat alussa mainitsemani tutkimusta varten haastattelemani vartijat. Luen muutamia haastattelukatkelmia, jotka on aikoinaan julkaistu tässä tutkimusraportissa. Minusta ne kaikki kertovat jotain siitä, millaista on sellainen vuorovaikutus , jossa molempien osapuolten integriteetti säilyy. Eräs vartija kuvasi, miten asiallinen suhtautuminen vankeihin edesauttaa omankin työn tekemistä. Luen puhekielisen sitaatin hänen haastattelustaan. "Se on tällasta just, että pitää olla tasapuolinen, että ei saa niinku henkilökohtaisia kaunoja kantaa, vaikka niitä nyt tuleekin haukkuja. Ei saa jäädä hampaankoloon vartijalle, että tuo oli sellanen ja sellanen. Semmonen mahdollisuus on hyvin suuri. Mutta kyllä sitte vanki taas tajuaa; ku tekee työtä normaalisti ja on unohtanu ne vanhat, ni ne kyllä herää, että tää on ihminen tää vartija. (...) Sekin on just ammattitaitoa justiinsa. Ainakin mä oon sen käsittany niin." Toinen vartija puhui määräysten perustelemisesta: "Jos joutuu sanomaan, että ei saa tehdä noin, niin sen täytyy sitten sanoa, että minkä takia. Jos sanot ettet saa, ja vanki kysyy, että minkä takia, ja sanot että jos et saa niin et saa, nii ei se mikään vastaus ole. (...) Pääasia, kun sanoo jotain siihen asiallista." Ja kolmas, suljetulla asunto-osastolla työskentelevä vartija puhui luottamuksesta: "Silloin on vaan niin pienestä kysymys, että luottaako se vanki minuun vai ei. Ei meidän tartte ehkä sen enempää keskustellakaan, meillä on jonkunlainen yhteisymmärrys kuitenkin silloin syntynyt. Silloin ei tarvi sitä turhaa, turhaa riitelyä tai ojentamista harrastaa, jos se tietää sen, että hän saa ja pystyy, tosta lukitusta ovesta huolimatta, hän pystyy asioita hoitamaan. Se pelaa silloin." On selvää, että vangin ja vartijan "kasvoja" säilyttävien tilanteiden luominen on kaikkea muuta kuin helppo ja yksioikoinen asia. Esimerkiksi vartijalle kuuluvien työtehtävien edellyttämä systemaattinen epäluottamus varmasti vaikeuttaa sitä. Mutta silti, juuri lukemissani katkelmissa näen nyt kuvauksia sellaisesta toimintatavasta, jossa vartija käyttää avoimesti ja selkeästi hänelle kuuluvaa ja hänelle uskottua valtaa, ja niin tehdessään luo samanaikaisesti sellaisia tilanteita, joissa sekä vangin että hänen vartijansa perustava arvokkuus ja integriteetti säilyvät. Luin pari kuukautta sitten erään vielä vanhemman kirjan, Arvo Turtiaisen päiväkirjamuotoisen kuvauksen vankila-ajaltaan 1940-luvulla. Turtiainenhan oli vankilassa jatkosodan aikana vasemmistolaisen poliittisen toimintansa takia. Vankilan pappi jos joku edusti hänelle vastakkaisia arvoja. Hän kuvaa pariakin pappia muistiinpanoissaan; mutta Riihimäen keskusvankilan pappi saa erityisen osan. Eleettömästi tämä pappi luo tilanteen, jossa kuritushuonevanki Turtiainen saa kasvot ja integriteetin itselleen kohtaamisen hetkellä. Yhtä eleettömästi Turtiainen kuvaa tuon tilanteen kulun. "Sitten tuli pastori. Nämä lienevät sellaisia virallisia tutustumiskäyntejä. Hän oli kumma mies. Hän astui selliin ja tervehti. Sitten hän käveli ikkunan ääreen, nosti jalkansa jakkaralle ja rupesi tuijottamaan pihalle. Odottaen hänen aloittavan keskustelun Jeesuksen Kristuksen nimeen, valmistauduin sanalliseen yhteenottoon. Mutta mies vain katseli pihalle mitään puhumatta, katseli ja nyökytteli harmaantunutta päätään. Lopulta hän sanoi: -Teillä on vaimo? –On. –Huomasin sen tulokirjeestänne. (...) –Oli ikävää, että ette saanut oikeutta tehdä omaa työtänne, jatkoi pastori. –Säännökset ovat siinä suhteessa kovin ankarat." (Turtiainen: Ihminen 503/42, s.209. Tammi 1966) Jollain tapaa minua kiehtoo tuossa otteessa se, miten papin tehtäviin liittyvä vallankäyttö ja vangin kasvojen ylläpito eivät rajaa toisiaan pois. Pappi on esimerkiksi tehtäviensä mukaisesti lukenut vangin kirjeen, eikä hän sitä pyydä anteeksi eikä peittele. Mutta tuossa keskustelussa hän tekee tehtävänsä sillä tavoin, että toisen osapuolen integriteetti säilyy, tai ehkä pikemminkin, tulee luotua uudelleen. Tuskin mikään muu olisi voinut olla niin selvästi keskustelukumppanin kasvoja ja vankilasta riippumatonta arvoa korostava teko, kuin lyhyt ja koruton toteamus, että teillä on vaimo, sekä viittaus Turtiaisen omaan ammattiin. Esitelmäni lopuksi muutama ajatus siitä, miten nämä vallankäytön ja kasvoisuuden kysymykset liittyvät opetukseen. On mielestäni selvää, että vankilatyöhön liittyvässä vuorovaikutuksen opetuksessa on lähtökohdaksi edelleenkin otettava vankilan erityisluonne työympäristönä. Vaikka kaikkien ihmistyön ammattilaisten on syytä hyväksyä työhönsä liittyvä vallankäyttö, on vallankäyttö vankilassa aivan erityisen luonteista. Tämä asettaa koulutukselle erityisiä haasteita. Ensiarvoisen tärkeitä ovat ne yhteydet, joita Vankeinhoidon koulutuskeskuksella on vankiloihin ja vankiloissa työskenteleviin henkilöihin. Jos hyviä asioita korostetaan koulutuksessa abstrakteina moraalisina periaatteina, on olemassa riski, että opetus herättää vankilan käytännön kohdatessaan vain vastarintaa ja ironisointia. Jos sen sijaan opetus rakennetaan, niin kuin Vankeinhoidon koulutuskeskus on sen 20 -vuotisen historiansa aikana rakentanut, dialogisessa suhteessa siihen konkreettiseen ja käytännölliseen todellisuuteen, jossa vankiloissa työskennellään, on mahdollista vahvistaa sellaisia arkisia toimintatapoja, joissa hyvät asiat toteutuvat, siinä määrin kuin niiden on mahdollista toteutua niissä institutionaalisissa puitteissa, jotka vankila antaa. Näillä sanoilla haluan liittyä Vankeinhoidon koulutuskeskuksen onnittelijoiden joukkoon. Tämä esitelmä on pidetty VHKK:n 20-vuotisjuhlassa 3.12.1996.