Media, julkinen tila ja vankiluku Thomas Mathiesen Käännös: Anja Welin Televisio: uusi uskonto Päähuomioni kohdistuu tässä lyhyessä esityksessä tiedotusvälineisiin ja niiden vaikutukseen julkisessa tilassa ja julkiselle tilalle. Karkeasti ottaen "julkinen tila" ja "yleinen mielipide" ovat sama asia, mutta selitän tuonnempana, miksi pidän edellistä termiä parempana. Se tuo mukaan tilaelementin, mikä viittaa siihen, ettei kysymyksessä ole "lattea mielipide" vaan julkinen vuoropuhelu, keskustelu. Esitykseni perustuu keskeisesti ajatukseen, että television myötä eurooppalaiset ja amerikkalaiset yhteiskunnat – en tunne muuta maailmaa yhtä hyvin – ovat astuneet laadullisesti uuteen, jopa dramaattiseen vaiheeseen siinä suhteessa, minkälainen vaikutus joukkoviestimillä on julkisessa tilassa ja julkiselle tilalle. Meillä on kasapäin mediatutkimusraportteja –ja kirjoja, jotka esittävät, että median vaikutus asenteisiin ja käyttäytymiseen on monimutkainen asia ja todennäköisesti tätä vaikutusta on liioiteltu. Niinpä useista tutkimuksista voi päätellä, että yhteys median ja yleisen väkivaltaisuuden välillä on sangen ohut. Niin on myös yhteys median ja rikoksen pelon välillä. Tähän suuntaan viittaavat tuoreet tutkimustulokset (joissa on toki uusiakin näkemyksiä) sisältyvät Philip Schlesingerin ja Howard Tuberin vuonna 1994 ilmestyneeseen kirjaan "Reporting Crime. The Media Politics of Criminal Justice". Minusta suuri osa tätä tutkimusta, joka on vahvasti positivistinen lajiteltuine muuttujineen, huolellisesti kontrolloituine riippumattomine muuttujineen ja kehittyneine tilastollisine menetelmineen, ampuu ohi. Asian ydin on se, että television kehittymisen myötä olemme siirtyneet johonkin, joka on verrattavissa uuteen uskontoon. Kun auto ilmestyi vuosisadan vaihteessa, ihmiset uskoivat, että se oli hevonen ja kärryt mutta ilman hevosta. Tästä jäänteenä puhumme hevosvoimista. Mutta se ei ollut hevonen ja kärryt ilman hevosta vaan jotain kokonaan uutta, joka piti sisällään täysin erilaisen yhteiskunnan siemenet. Niin on myös television laita. Kun televisio tuli toisen maailmansodan jälkeen, monet ihmiset uskoivat sen olevan sanomalehti kuvina. Mutta se ei ollut vain sitä vaan täysin uusi tiedotusväline, joka loi aivan uudenlaisen yhteiskunnan ja joka samalla vaikutti vanhojen tiedotusvälineiden, lehdistön, elokuvan ja radion, muotoon ja sisältöön. Amerikkalainen tiedotustutkija George Gerbner on sanonut asiasta osuvasti: "Kysymys on pikemminkin laajasta kulttuurin muutoksesta kuin kapeista mielipiteen tai käyttäytymisen muutoksista. Sen sijaan, että kysyisimme, minkälaiset kommunikaatiomuuttujat saavat aikaan minkäkinlaisia yksilöllisiä käyttäytymisen muutoksia, tahdomme tietää, minkä tyyppisiä yleisen tietoisuuden tiloja kokonaiset viestintäjärjestelmät voisivat aikaansaada. Tässä ei niinkään ole kysymys ennakoiduista peloista ja toiveista vaan kristinuskon vaikutuksista maailmankatsomukseen – tai kuten kiinalaisilla – konfutselaisuuden vaikutuksista yleiseen moraaliin." Uskontoon vertaaminen pitäisi ottaa vakavammin kuin pelkkänä metaforana. Suhteessamme televisioon on useita samanlaisia piirteitä kuin uskovan suhteessa kirkkoon. Brittiläinen tiedotustutkija James Curran ilmaisee asian näin, funktionalistisin termein: "Britannian moderneilla joukkoviestimillä on monia keskiajan kirkon integroivia tehtäviä. Kuten keskiaikainen kirkko, myös media liittää yhteen erilaisia ryhmiä ja tarjoaa yhteisen kokemuksen, joka edistää sosiaalista solidaarisuutta. Mediakin korostaa kollektiivisia arvoja, jotka sitovat ihmisiä lähemmäksi toisiaan tavalla, joka on verrattavissa keskiaikaisen kirkon vaikutusvaltaan; kristillisen uskon yhteisöllisyys, jota juhlistettiin kristillisin riitein, on nyt korvautunut kulutuksen yhteisöllisyydellä ja kansallismielisyydellä, joita juhlitaan sellaisilla median riiteillä kuin kansainväliset urheilutapahtumat (jotka vahvistavat kansallista identiteettiä) ja kuluttajien erikoisohjelmilla (joilla juhlitaan kuluttajien kollektiivista identiteettiä). Nämä kaksi instituutiota ovat mukana hyvin samanlaisessa ideologisessa työssä, huolimatta aikaerosta. Moderni media on eri aikoina kohdistanut valtaisaa ja suhteetonta huomiota "ulkopuolisista" kertoviin sarjoihin; tämä on verrattavissa keskiajan ja varhaisen uuden ajan kirkon noitavainoihin." Curran päättää seuraaviin sanoihin: "Keskiajan kirkko naamioi epätasa-arvon syyt selittämällä sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden yksilön synnillä; modernit joukkoviestimet johtavat yleisöään harhaan, tosin monimutkaisemmin ja hienostuneemmin, siinä tavassa, jolla ne määrittelevät ja selittävät rakenteellista eriarvoisuutta... Kirkko tarjosi ikuisen pelastuksen lohdutusta hiljaisille, jotka tulevat perimään maan; viestimet antavat näkyvän osan show-persoonallisuuksille ja jalkapallotähdille, jotka vailla valtaa olevana eliittinä ovat helppoja ja voimakasta tyydytystä tuottavia samaistuksen kohteita... Modernin median uusi papisto on korvannut vanhan niinä ideologisina toimijoina, jotka hankkivat oikeutusta yhteiskunnalliselle järjestelmälle." Muutosta voidaan kuvata tarkemmin termein. Kuten Neil Postman on tuonut esiin tärkeässä modernin television analyysissään, median muodon osalta olemme keskellä käänteentekevää muutosta, kun kirjallisen viestin sijasta kuva korostuu. Kuvan korostuminen, kuvan joka määrittelee toden ja epätoden, sen mitä todella tapahtuu ikään kuin lavastamista ei olisi olemassakaan, viittaa lännen perimmäiseen kulttuuriseen muutokseen. Muutos koskee myös nykyaikaista lehdistöä, sen tabloidimuotoa, suuria tapahtumapaikalla otettuja kuvia, suuria iskeviä otsikoita ja lyhyitä tekstejä. Elämme, kuten olen yrittänyt formuloida aihetta koskevassa kirjassani, katselijoiden yhteiskunnassa. Foucaultin huomio panoptisesta kehityksestä, jossa harvat näkevät ja pitävät silmällä suurta joukkoa muita, on samansuuntainen, vahvasti vastakkain asetteleva, mutta toiminnallisesti sukua "synoptiselle" kehitykselle, jossa monet näkevät, pitävät silmällä ja ihailevat harvoja. Median sisällön suhteen olemme keskellä samanlaista muutosta kohti viihdettä. Meidän ei tarvitse olla samaa mieltä Postmanin näkemyksestä, että muodon muuttuminen yhä enemmän kuvaa painottavaksi välttämättä muuttaisi sisällön viihteelliseksi, mutta siitä voimme olla hänen kanssaan yhtä mieltä, että itse asiassa "viihdytämme itsemme kuoliaaksi". Kaikkein vakavimmat uutiset ja väkivaltaisimmat raportit saavat viihteellisen sävyn. Informaatiosta ja viihteestä tulee muusia ("infotainment"). Kirjoittaminen meillä yhä on, samoin vakavat analyysit. Mutta tendenssi on se, että julkinen uutistila täytetään voittopuolisesti viihdyttävillä kuvilla ja tabloideilla. Tässä ei ole mahdollista analysoida niitä voimia, jotka vuorostaan muokkaavat näitä tendenssejä. Riittää kun toteaa, että uusi teknologian aikakausi täysin uusine tuotantojärjestelmineen ja massaviestintäjärjestelmineen – lukemattomien satelliittien täyttäessä taivaan – ovat tehneet mahdolliseksi sen, että markkinavoimat voivat käyttää julkista tilaa tavalla, jota ei olisi voitu kuvitellakaan kolme tai neljä vuosikymmentä sitten. Vankiloiden kasvu Mutta mitä tällä on tekemistä konferenssin aiheen, vankiloiden kasvun kanssa? Aika paljon, mielestäni. En esitä, että julkisten tiedotusvälineiden kehitys, televisio etunenässä laadullista hyppäystä edustamassa, olisi tekijä, joka vaikuttaisi yhtä voimakkaasti kaikkialla maailmassa, missä vankiloiden kasvua on tapahtunut. Oletettavasti tekijät vankiloiden kasvun takana vaihtelevat kansainvälisesti. Toistan vielä, että rajoitun siihen, josta tunnen tietäväni jotain – läntiseen maailmaan. En kuitenkaan esitä, että joukkotiedotusvälineiden kehittyminen on ainoa tekijä, joka on vaikuttanut vankiloiden kasvuun länsimaissa. Tämä selitys olisi liian yksinkertainen. Sen sijaan esitän, että kuvailemani joukkotiedotusvälineiden kehittyminen, erityisesti Yhdysvalloissa ja osissa Länsi-Eurooppaa, on ollut edesauttamassa vankiloiden kasvua siinä mielessä, että tämä kehitys on ollut avaamassa kasvulle mahdollisuuden, vaimentamassa puolustusmekanismeja, joita muutoin saattaisi syntyä laajentumista vastaan tai sen puolesta. Nämä puolustusmekanismit ovat kulttuurista laatua: ne ovat arvoja, jotka korostavat pidättäytymistä kaikkein kovimman rangaistuksen, vankilan käytöstä ja samalla hillitsevät vankimäärien kasvattamista. Televisio syövyttää nämä arvot. Tarkennan vielä. Kolme tärkeää ja erottamattomasti toisiinsa kietoutunutta kehityspiirrettä sisältyy moderniin televisioon, ja ne syövyttävät kulttuurisia puolustusmekanismeja, arvoja, jotka saattaisivat muuten estää ja pysäyttää vankilajärjestelmien laajentumisen. Ensinnäkin: kriminaalipolitiikasta on tullut enemmän hyödyke kuin joitakin vuosikymmeniä sitten. 1950-luvulla kriminaalipolitiikkaa ohjasi ainakin jossain määrin yleinen teoreettinen, filosofinen, jopa tieteellinen näkökulma. 1950- ja 1960-lukujen hoitoideologia on siitä esimerkki. Tuo filosofia, ja monet muut, osoittautuivat vääriksi. Tämä ei kuitenkaan vähennä tapahtuneen muutoksen sosiologista merkitystä. Tänä päivänä kriminaalipolitiikkaa ohjaavat kaupaksi käyvät uutiset ja mediassa markkinoitavat poliittiset näkemykset. Voisi sanoa, että politiikan markkinoitavuus on osa länsimaista demokratiaa. Mutta tiedämme, että poliittisesti markkinoitava kriminaalipolitiikka perustuu epäsuoralle, valikoidulle ja vinoutuneelle informaatiolle, joka suodattuu massamedian kautta ja jonka demokraattinen luonne on vähintäänkin kyseenalaista. Tämän päivän kriminaalipolitiikan kulutustavaraluonne selittää sen epäjohdonmukaista repressiivisyyttä ja rangaistusseuraamusten äkillistä laajentumista, mikä on tyypillistä nykyajan päätöksenteolle tällä alueella. Toiseksi: ensimmäisen muutoksen kanssa yhdensuuntaisesti on tapahtunut muutos myös siinä legitimaatiossa, jota kriminaalipoliittisia päätöksiä tekevät yrittävät synnyttää. Joitakin vuosikymmeniä sitten legitimaatio ainakin jossain suhteessa perustui periaatteisiin, jotka koskivat lainkäyttöä ja siihen liittyviä arvoja. Nämä periaatteet voivat johtaa monenlaiseen politiikkaan, mutta ne olivat joka tapauksessa periaatteita. Tänä päivänä legitimaatio näyttää olevan melkein yksinomaan opportunistista: se perustuu huoleen siitä, mikä menee kaupaksi mediassa ja äänestäjien keskuudessa. Winston Churchillin sisäministerinä vuosina 1910-11 aikaansaama reduktionismin periaatteelle perustunut kriminaalipolitiikka, jota Andrew Rutherford kaunopuheisesti kuvaa, aiheutti suuren pudotuksen Britannian vankiluvussa; vastaavaa on vaikea kuvitella tapahtuvan nyt. Sama koskee ruotsalaista oikeusministeriä Lennart Geijeriä ja hänen reduktionistista kriminaalipolitiikkaansa niinkin myöhään kuin 1970-luvulla. Kolmanneksi: myös yhdensuuntaisena edelliselle kahdelle muutokselle on tapahtunut muutos kriminaalipolitiikkaa koskevassa julkisessa keskustelussa. Joitakin vuosikymmeniä sitten kriminaalipolitiikkaan liittyi teoreettisia ja filosofisia näkökantoja ja periaatteellista legitimaation etsintää, jota voidaan kutsua kommunikatiiviseksi rationaliteetiksi – käyttääkseni saksalaisen sosiologin Jürgen Habermasin termiä – ja tämä näkyi keskustelussa ainakin jossain määrin. Kommunikatiivinen rationaliteetti merkitsee väitteiden totuudellisuutta, asiaankuuluvuutta ja vilpittömyyttä. Toisin sanoen oli mahdollista väitellä korostaen totuutta, asiaankuuluvuutta tai vilpittömyyttä, ja tätä väittelyä kuunneltiin myös päätöksentekotasolla. Paras esimerkki tästä oli hoitoideologian hylkääminen. Se tapahtui ainakin osittain seurauksena hoidon vaikutusten tutkimuksesta, ja sitä seurasi asioista perillä oleva keskustelu, jossa tutkimustulokset olivat keskeinen osa argumentaatiota. Tänä päivänä kommunikatiivinen rationaliteetti näyttää olevan väistymässä, systemaattinen ja periaatteellinen argumentaatio saa vähemmän kuulijoita. Voisi sanoa, että nyt kommunikatiivinen rationaliteetti elää omaa elämäänsä ammattilehtien ja kokousten suojissa. Julkista keskustelua sen sijaan leimaa markkinoiden rationaliteetti, jonka täyttävät poliisin kaameat varoittelut ja sensaatiohakuiset rikostarinat, ja mikä merkittävintä: yleisöä kosiskelevat, keskusteluiksi kutsutut televisio-ohjelmat, joissa välitetään populistisia poliittisia aloitteita. Vaihtoehtoinen julkinen tila Edellä esittämäni viittaa valjuun lähitulevaisuuteen. Pidän sitä kuitenkin realistisena. Mutta se tosiasia, että kriminaalipolitiikka on kehittymässä huonoon suuntaan, ei ole hyvä syy olla harjoittamatta vastarintaa. Päinvastoin, se juuri onkin syy vastarinnalle. Se, että päinvastainen tapahtuu, on enemmän kuin toiveajattelua. Mielenkiintoisessa artikkelissaan abolitionistien historiasta saksalainen kriminologi Sebastian Scheerer muistuttaa, että koskaan ihmiskunnan historiassa ei ole ollut suurta yhteiskunnallista muutosta, jota suuri asiantuntijoiden enemmistö ei olisi pitänyt epärealistisena jopa muutamaa vuotta ennen kuin tuo odottamaton kuitenkin tapahtui. Hän viittaa Rooman imperiumiin ja orjajärjestelmään esimerkkeinä rakenteista, joita pidettiin äärimmäisen vakaina aina romahduksen päiviin asti. Haluaisin lisätä tähän noitavainojen poistamisen espanjalaisessa maailmassa 1600-luvun alkuvuosina. Tanskalainen historioitsija Gustav Henningsen ja myös muut, kuten esimerkiksi huomattava inkvisition historioitsija Henry Charles Lea ovat kertoneet, kuinka valtavan Espanjan imperiumin noitavainot lakkautettiin muutaman vuoden sisällä – vuosina 1610-1614. Espanjan inkvisitiolaitos oli noita-asian suhteen konservatiivinen. Sen pääasiallinen huolenaihe oli pakanallisuus, eivät noidat. Joka tapauksessa noitavainot katosivat aikana, jolloin noitavainoinstituutio näytti olevan vakaalla pohjalla ja jolloin suuri noitien teloitus oli toimeenpantu Pohjois-Espanjassa vuonna 1610. Lukiessani siitä, Henningsenin kertomus tapahtumista inkvisiittori Alonso de Salazar Friasin aikaan Logronossa Pohjois-Espanjassa muistutti minua siitä, mitä tapahtui Massachusettissa 1970-luvulla Jerome Millerin aikaan. Jotkut niistä olosuhteista, jotka tekivät rangaistuksen poistamisen mahdolliseksi, olivat yllättävän samanlaisia. Johtopäätöksenä haluan mainita toimintatavan, joka on tämän päivän olosuhteissa tärkeä, erityisesti kuvaamani kaltaista mediaa silmälläpitäen. Avainsana on "vaihtoehtoinen avoimuus". Asian ydin on se, että ollaan luomassa kriminaalipolitiikkaan vaihtoehtoista julkista tilaa, jossa perustelu ja periaatteellinen ajattelu ovat keskeisiä arvoja. Vaihtoehtoisen julkisen tilan luominen kriminaalipolitiikkaan sisältää mielestäni kolmenlaisia aineksia. Ensinnäkin: vapautuminen massamedian, lähinnä television tukahduttavasta vallasta. Yleisen määritelmän mukaan poliittisesti aktiivisen henkilön "olemassaolo" on riippuvainen median kiinnostuksesta ja siltä saadusta julkisuudesta. Ilman sitä en ole olemassa, organisaationi ei ole olemassa, mitään kokousta ei ole järjestettykään. Länsimaisessa yhteiskunnassa on miltei mahdotonta vetäytyä täydellisesti median ulottumattomiin. Mutta varmasti on mahdollista sanoa ei lukemattomille viihteellisille keskusteluohjelmille, jotka täyttävät televisiokanavamme, ja mikä tärkeämpää, on mahdollista määritellä menestyksemme ja koko olemassaolomme riippumatta mediasta. Toiseksi: ruohonjuuritason liikkeiden itsetunnon ja omanarvontunnon palauttaminen. Ei ole totta, että verkostoja ja solidaarisuutta korostavat ruohonjuuriliikkeet olisivat kuolleet. Sen sijaan julkisten tiedotusvälineiden kehittyessä nämä liikkeet ovat menettäneet uskon itseensä. Tärkeä esimerkki liikkeiden elinvoimasta Norjan lähihistoriassa: vuonna 1993 tuhannet tavalliset norjalaiset osallistuivat laajalle levinneeseen liikkeeseen, joka antoi Kosovon albanilaispakolaisille turvapaikkoja kirkoissa ympäri maata. Liike saavutti osittaisen voiton, sillä pakolaisten asiat käsiteltiin uudelleen Norjan oikeusministeriössä. Tämä esimerkki osoittaa, että ruohonjuuritason solidaarisuus "kaukaisia" ryhmiä kohtaan ei kuollut Vietnamin sodan myötä. Kolmanneksi: älymystön vastuuntunteen palauttaminen. Tarkoitan taiteilijoita, kirjailijoita, tiedemiehiä – ja erityisesti yhteiskuntatieteilijöitä. Tähän vastuuseen pitäisi sisällyttää kieltäytyminen osallistumasta massamedian tarjoamaan viihteeseen. Osaksi sen tulisi suuntautua tieteen elinvoimaistamiseen niin, että tavalliset ihmiset voisivat pitää sitä taas jonkinlaisena lähtökohtana. Tämä huomio ei ole uusi, mutta sen suhteen on mentävä joitakin vuosikymmeniä taaksepäin länsimaisen älymystön historiassa. On siis lukemattomia ongelmia ja ristiriitoja, mutta ne ovat ratkaistavissa. Olemme yrittäneet tehdä jotakin tämäntyyppistä Norjassa, KROM-nimisessä järjestössä. (Norjan rikoslain uudistamisen yhdistys, joka on omalaatuinen organisaatio, jäseninä älykköjä ja vankeja ja jolla on yhteinen tavoite.) Järjestämällä vuosittain suuria kriminaalipoliittisia konferensseja samassa vuoristoisessa paikassa Oslon lähellä pyrimme luomaan perinteen, johon kuuluvat kriminaalipolitiikan alaa sivuavat monenlaiset ammattilaiset ja yhteisöt sekä vangit. Tavoitteenamme on näkemysten ja tiedon verkosto, joka ylittää muodolliset rajat hallinnollisten ja poliittisten järjestelmien välillä. Eli yritämme luoda vaihtoehtoisen julkisen tilan, perustelu ja periaatteellinen ajattelu ovat keskeisiä arvoja ja joka jossain vaiheessa voisi kilpailla julkisten viestimien pintapuolisen julkisen tilan kanssa. Hankkeellamme on se etu massamediaan nähden, että se perustuu todellisiin ja järjestelmällisiin ihmisten välisiin suhteisiin. Median julkinen tila on tässä suhteessa heikko: se on julkista tilaa, joka on organisoitumaton ja pirstoutunut miljooniksi erillisiksi yksiköiksi – tämä onkin sen todellinen massaluonne – ja samalla tavoin se on pirstoutunut tuhansiksi yksittäisiksi mediatähdiksi. Tämä on median akilleenkantapää, ja sen me yritämme kääntää eduksemme. Tämä on yksi tapa ajatella ja toimia. Toki on muitakin. Vankiloiden kasvun rajoittaminen, laajenemisen kääntäminen supistumiseksi vaatii niitä kaikkia. Thomas Mathiesen piti ylläolevan luennon kansainvälisessä vankilakonferenssissa Helsingissä maaliskuussa 1997. Kirjallisuusluettelo on saatavissa toimitukselta.