Bunkkerit turvallisuuden takaajina? K. J. Lång Viimeaikainen keskustelu vankeinhoidosta on paljastanut ainakin kaksi seikkaa. Toisaalta vankiloissa olevia ihmisiä voidaan pitää jossain määrin ongelmallisempina kuin aikaisemmin. Tämä johtuu huumerikollisuudesta ja siihen kuuluvasta organisoidusta rikollisuudesta. Työ on vaikeutunut myös sen vuoksi, että vankilaa ympäröivä yhteiskunta osittain tiedotusvälineiden rohkaisemana vaatii hyvinkin epärealistisia turvallisuustasoja. Sen mukaan vankilassa ei saisi koskaan tapahtua mitään virhettä. Kumpikin kehitys on tietysti ongelmallinen vankeinhoitajien kannalta. Helposti luodaan kuvaa asiakkaista kovina ja resurssivahvoina gangstereina, jotka vaikuttavat yhteiskuntaan raa’an ja häikäilemättömän rikollisuuden ja oman edun kautta. Tällöin asiakaskuvasta unohtuu keskeisin piirre eli heidän melko täydellinen syrjäytymisensä yhteiskunnastamme, heidän heikkoutensa koulutuksen, työhistorian ja perhe-elämän suhteen. Yleensä koko kasvun ja elämänuran osalta he ovat heikkoja alusta loppuun. He kuolevat paljon aikaisemmin kuin ns. normaali väestö ja ovat monta kertaa suuremmissa vaikeuksissa sekä alkoholin että muiden päihteiden käytön kanssa. He ovat myös vähemmän työhön pääsevää väkeä kuin keskimääräisesti. Turvallisuuskysymyksissä esiintyy käsitys, että vankilaan tai selliin ei tule yhtään ulkoista vaikutusta eikä sanomaa. Uskotaan, että estämällä kaikki liikenne voitaisiin voittaa yhteiskunnan turvallisuusongelmat. Tällaisen epärealistisen keinon sijasta pitäisi miettiä, miten valvonta vaikuttaa asiakastyöhön ja kuinka valvonnalla voi tukea hyvää vankeinhoitotyötä. Henkilökunnan kannalta syntyy hyvin kovia ristikkäispaineita yhteiskunnan turvallisuusvaatimusten ja asiakkaiden kuntoutusvaatimusten välille. Inhimillinen vankeinhoito ja lakiin perustuvat velvoitteet vaativat, että vankeja tuetaan ja vapautumista silmällä pitäen huolehditaan siitä, että he vapautuvat vankilasta paremmassa henkisessä ja fyysisessä kunnossa kuin he olivat vankilaan saapuessaan. Samalla on velvollisuus huolehtia siitä, että turvallisuus säilyy vankiloissa ja voidaan tehdä vaikuttavaa työtä vankien sosiaalisen käytöksen edistämiseksi hyvän kurin ja järjestyksen vallitessa. Tällainen ristikkäispaine on ollut aina vankeinhoitotyön mukana kaikkina aikoina. Vankeinhoitoammatin suurin ammatillinen haaste on suorittaa näitä tehtäviä tasapainoisesti niin, että sekä turvallisuus- että kuntoutusnäkökohdat toteutuvat samanaikaisesti. Monet vankien hyväksi tehtävät työt ovat tavallaan viimeisiä yrityksiä ihmisen suhteessa muihin hoitojärjestelmiin. Useimmat vangit ovat käyneet läpi runsaasti erilaisia toimenpiteitä lastensuojelussa, päihdehuollossa, myös sairaanhoidossa, mielisairaanhoidossa jne. He ovat myös hyvin usein joutuneet keskeyttämään tärkeitä yhteiskunnallisen liittymisen kausia, kuten varusmiespalveluksen, perus- ja ammattikoulutuksen ja ennen kaikkea heillä on hyvin hajanainen työhistoria. Tämän lisäksi he ovat moniongelmaisia ennen kaikkea päihteiden käytön vuoksi. Haluaisin, että tehtäisiin ainakin yksi johtopäätös tästä tilanteesta. Pitäisi aina muistaa, että ne, jotka tekevät työnsä näiden ristikkäispaineiden keskellä, vaikeiden asiakkaiden ja asiakasongelmien ja suurten yhteiskunnallisten vaatimusten keskellä, on nimenomaan kenttähenkilökunta. Meidän pitäisi aina huolehtia siitä, että meillä on hyvä, henkisesti tasapainoinen, hyvässä fyysisessä kunnossa oleva ja hyvän koulutuksen omaava henkilökunta. Vankeinhoidon palveluksessa olevat tarvitsevat jatkuvasti uutta tietoa voidakseen selviytyä alati ihmisten syrjäytymisen vuoksi vaikeutuvista tehtävistä. Jos missään niin vankeinhoidossa tulisi toteuttaa elinikäisen koulutuksen periaatetta, jonka oikeusministeri Heinonen on niin selkeästi esittänyt koulutusjärjestelmän keskeiseksi tulevaisuuden toimintaperiaatteeksi. Monet ilmiöt vaikeuttavat tätä työtä. Kun hyväksytään mm. erillisten osastojen perustamistarve, se samalla merkitsee, että säästöjen vuoksi supistuva henkilökunta joutuu yhä vaikeampien tehtävien kanssa tekemisiin. Tällöin yhteiskunnan tulisi toisaalta huolehtia siitä, ettei henkilökuntaa ajeta ylirasitustilanteisiin ja toisaalta, että he saisivat sen arvostuksen, minkä tämä työn vaikeusaste edellyttää. Arvostus näkyy paitsi koulutuksena myös palkassa ja riittävässä miehityksessä vaikeissa tilanteissa. Välillä on kuitenkin masentavaa nähdä, kuinka edellytetään, että vankeinhoitajat tekevät tämän maan ehkä vaikeinta ihmissuhdetyötä samalla kun vankeinhoitoammattia pidetään hyvin ala-arvoisena. Viime aikoina on myös ollut paljon puhetta valtuuksien muuttamisesta. Vaikka sekä tarkastus- että valvontavaltuuksia lisättiin varsin oleellisesti niin myöhään kuin toukokuussa 1995, vaikuttaa siltä, että tilanne taas vaatisi valtuuksien täsmennyksiä. Vankeinhoito-osastossa onkin valmisteltu uusi lakipaketti tätä varten. On kuitenkin syytä muistaa, että vain lisävaltuuksilla ei näitä asioita pystytä hallitsemaan. Pääasiallinen ratkaisu on edelleen siinä, että vangeille voidaan järjestää ohjattua, valvottua ja tavoitteellista toimintaa yhteistyössä vankilahenkilökunnan kanssa. Siinä yhteistyössä kaikki henkilöstöryhmät ovat velvollisia antamaan panoksensa. Läsnäoleva ja dynaaminen valvonta eli mielekäs tekeminen vangeille henkilökunnan ohjauksessa sekä vankien yksilöllinen tunteminen ovat työtehtävinä hyvin vaativia ja todennäköisesti paljon vaativampia kuin se, että joissakin turvallisuustilanteissa viedään lääkärin tutkittavaksi, tai joudutaan turvallisuussyistä joskus eristämään henkilö lyhyemmäksi tai pidemmäksi ajaksi. Tarkkailu valvontakameralla tai panssarilasin takaa tuskin on vangin kannalta positiivinen hänen sosiaalisuuttaan edistävä toimenpide. Tässä mielessä vankeinhoidon ongelmia ei pystytä ratkaisemaan vain valtuuksia lisäämällä ja mekaanisilla turvallisuuslaitteilla. Vankeinhoitotyön ongelmien ratkaisu on nimenomaan siinä päivittäisessä toiminnassa, joka tapahtuu henkilökunnan ohjauksessa. Viime aikoina on esitetty, että oikeusministeriön tulisi järjestää erillisiä osastoja vaikeille vangeille. Pidän tällaisia osastoja välttämättöminä. Mm. sellaisia vankeja, jotka vaarantavat toisen henkeä tai terveyttä ja yrittävät vankilaoloissa jatkaa rikollista toimintaansa tai välittää tai painostaa muita henkilöitä välittämään päihdyttäviä aineita, tulisi voida eristää toiminnan estämiseksi. Toisaalta on muistettava, että uudet osastot eivät synny kovin nopeassa tahdissa ja ne vaativat suuria investointeja. Ne vaativat myös enemmän henkilökuntaa kuin tavalliset vankilaosastot. Ennen kaikkea nekin vaativat, kuten aiemmin kuvasin, toimintaa. On muistettava, että toimettomuuteen ajavat bunkkerit ovat suoranainen vaara henkilökunnalle ja laitoksille, ellei näissä erillisosastoissa pystytä järjestämään täysipainoista ja täysipäiväistä aktiivista toimintaa. Eli sellaista toimintaa, joka pitää henkilöt, jotka joutuvat työskentelemään tällaisissa olosuhteissa, henkisesti ja fyysisesti vireinä mutta myös tavallaan sosiaalisesti terveinä. Puhdas sulkeminen suljettuun osastoon ja ehkä jopa yksinäisselliin, ei ratkaise henkilökunnan enempää kuin vankilankaan ongelmia, joista viime aikoina on keskusteltu.