Valtakunnallinen huumausaineohjelma Aarne Kinnunen Huumausainepolitiikan olemusta ei ole helppo tavoittaa. Huumeet koskettavat useita yhteiskuntaelämän alueita ja hallinnon eri sektorit ovat muodostaneet omia toimintalinjojaan huumausainekysymyksessä. Näin ovat tehneet niin lainsäätäjä, poliisi, tulli, tuomioistuimet, terveysviranomaiset, sosiaaliviranomaiset kuin opetusviranomaisetkin. Eri tahot ovat toki yhtä mieltä siitä, että huumeiden käyttöön liittyviä ongelmia tulee vähentää ja riskejä minimoida. Eri sektoreiden toiminnasta ei kuitenkaan muodostu selkeätä yhtenäistä linjaa, jota voitaisiin kutsua valtakunnalliseksi huumausainepolitiikaksi. Yhteiskuntaelämän eri sektoreilla saattaa olla toisistaan selvästikin poikkeavia näkemyksiä. Lisäksi asioita hoidetaan eri tavalla eri puolella maata. Huhtikuussa 1997 julkaistiin huumausainepoliittisen toimikunnan mietintö Huumausainestrategia 1997. Huumausainepoliittisen julkilausuman eräänä tarkoituksena on yhdistää eri toimijoiden toimintatapoja huumausaineasioissa. Lisäksi strategian tarkoituksena on valtakunnallisella tasolla luoda suuntaviivoja, periaatekannanottoja sekä myös konkreettisia toimenpide-ehdotuksia huumausainepolitiikassa. Vastaavia strategioita on viimeisen kymmenen vuoden aikana tehty useassa Euroopan maassa, ja Yhdysvalloissa kansallisia strategioita on tuotettu säännöllisesti 1970-luvulta lähtien (Albrecht 1995). Tarkastelen tässä kirjoituksessa eräitä Suomen huumausaineohjelman herättämiä kysymyksiä. Huumausainestrategian ydin Huumeet ja huumekysymyksen käsittely yhteiskunnassamme on edelleen sensitiivinen ja tunnepitoisesti latautunut alue. Tärkeätä on se, miten ja missä sävyssä asiat tuodaan julki, minkälainen signaali yhteiskunnalle annetaan. Käsitykseni mukaan toimikunnan työstä erottui kolme asiaa, jotka haluttiin välittää yleisölle: 1) Huumetilanne on vakava. Tilannetta ei saa aliarvioida tai vähätellä. 2) Valistusta, tukea, hoitoa ja yhteiskuntaan integroitumista tulee kaikin keinoin tehostaa ja edellytyksiä parantaa. Myös ns. harm reduction –tyyppisiä toimia pyritään käynnistämään. Tällaisia ovat esimerkiksi ylläpitohoito ja tartuntatautien ehkäisyyn liittyvät toimet. 3) Huumausainepolitiikkaa ei haluta löysentää. Rikosoikeudelliset keinot ovat edelleen keskeisiä ja rikostutkintamenetelmiä halutaan kehittää. Laillistamisesta tai mietojen huumemarkkinoiden hyväksymisestä erottamalla ne kovien huumeiden markkinoista ei toimikunnassa haluttu edes keskustella. Suomalainen huumausainepolitiikka noudattaa toimikunnan työn jälkeenkin varsin selkeästi Ruotsin ja Norjan viitoittamaa linjaa. Tiukka ja kontrolloiva huumausainepolitiikka on nähty ainoaksi mahdolliseksi, etenkin jos samalla vahvistetaan hoitojärjestelmää ja käytön aloittamista ehkäiseviä toimia. Nämä maat ovat ottaneet selvän pesäeron monissa muissa Euroopan maissa virinneisiin huumeiden käyttöä jossain määrin sietäviin ajatussuuntiin. Edellisistä erityisesti ensimmäiseen kohtaan liittyy se, miksi juuri nyt ja tässä tilanteessa oli tarpeen tehdä valtakunnallinen strategia huumetilanteesta. Vastaavaa kokonaisvaltaista strategiaa kun ei ole tehty vuoden 1969 huumausainekomitean mietinnön jälkeen (Huumausainekomitean mietintö 1969). Huumestrategian tarpeellisuutta perusteltiin muun muassa sillä, että maamme huumausainetilanteeseen on viime vuosina tullut uusia piirteitä. Markkinoillemme on tullut uusia huumeita, kuten ekstaasia ja poltettavaa heroiinia. Huumausainerikollisuus on lisääntynyt ja vakavoitunut, ja huumerikoksia tehneet ovat syyllistyneet runsaasti myös muuhun rikollisuuteen. Suonensisäiseen huumeiden käyttöön liittyy vakavia tartuntatautiriskejä. Vaikka HIV-tilanne onkin toistaiseksi pysynyt hyvänä, ovat hepatiittitartunnat lisääntyneet muutaman viime vuoden aikana. Lähialueidemme – kuten Tallinnan ja Pietarin – huume- ja rikollisuustilanne on viime vuosina pahentunut, mikä heijastuu myös Suomeen. Samalla kun ihmisten vapaa liikkuminen on helpottunut, on huumausaineiden valvonta rajoilla vaikeutunut. Euroopan yhdentymiskehitys on johtanut siihen, että muiden maiden huumetilanteet vaikuttavat yhä suoremmin meihin. Tulevaisuudessa on mitä ilmeisemmin otettava entistä tarkemmin huomioon muiden EU:n jäsenmaiden tekemät huumausainepoliittiset ratkaisut. Yhteiskunnassamme 1990-luvulla tapahtuneet rakenteelliset muutokset, kuten sosiaalisten tukiverkkojen heikkeneminen ja työttömyys, ovat edelleen huonontaneet huumetilannettamme. Samaan suuntaan ovat vaikuttaneet myös eräät massakulttuurin muotivirtaukset. Huumeita suosivat mielipiteet ovat yleistyneet, vaikka valtaosa väestöstä edelleen suhtautuu huumeisiin kielteisesti. Huumetilanne ja tulevaisuuden uhat on siis nähty huolestuttavana. Tällä haluttiin viestittää, että toimikunta suhteutuu tehtäväänsä kaikella vakavuudella. Samalla on kuitenkin yritetty pitää mielessä, että yleisimmin käytetyt ja eniten haittoja aiheuttavat päihteet ovat edelleen tupakka sekä alkoholi, ja että myös vanhastaan kaikkein laajimmat huumeongelmamme – eri aineiden sekakäyttö sekä alkoholin ja lääkkeiden yhteiskäyttö – ovat yleistyneet. Useimmissa Euroopan maissa huumausainepoliittiset ratkaisut on tehty paikallisten olosuhteiden paineesta, pikemminkin pragmaattisina kuin ideologisina valintoina. Huumausainepolitiikan valintojen taustalla ovat paikallisten joskus vakavienkin huumeongelmien lisäksi huumekysymyksen poliittiset tulkinnat, joukkotiedotuksen luomat mielikuvat sekä kansalaismielipiteen ja painostusryhmien vaatimukset. Eräs selkeä ero Suomen ja useiden muiden Euroopan maiden välillä on se, että Suomessa hoitopalvelujen kehittäminen inhimillisemmäksi ja käyttäjäystävällisemmäksi on vasta viime aikoina otettu vakavasti. Toisaalta Suomessa huumepolitiikan retoriikka on haluttu pitää vaatimattomana. Huumepolitiikan politisoitumista on pyritty tietoisesti välttämään, vaikka ajoittain intoudutaankin keräämään poliittisia irtopisteitä huumekysymyksellä. Huomionarvoista on, että huumausainepoliittisen toimikunnan jäsenet valittiin kuudesta keskeisestä ministeriöstä ja huumeasioiden parissa työskentelevistä asiantuntijoista. Jäsenet eivät siten olleet puoluepoliittisesti valittuja, eivätkä puolueet millään tavoin pyrkineet käyttämään vaikutusvaltaansa toimikunnan työssä. Nykypäivän Euroopassa tämä lienee melko harvinaista (ks. esim. Skretting 1997). Huumepolitiikan päämäärä Huumestrategiaa pohdittaessa toiminnalle asetetaan päämäärä. Mihin huumausaineisiin liittyvillä ratkaisuilla ja linjanvedoilla viime kädessä pyritään? Näkemykseni mukaan lähtökohdaksi voidaan ottaa kolme eri strategiaa. Ensimmäisessä huumepolitiikan päämäärä on absoluuttinen. Tällöin pyritään johonkin hyväksi katsottuun tilanteeseen, julistetaan se päämääräksi ja rakennetaan keinovalikoimia, joiden avulla päästään yhä lähemmäksi asetettua tavoitetta. Huumevapaa yhteiskunta, jonka esimerkiksi Ruotsi ja Norja ovat asettaneet viralliseksi huumepolitiikan tavoitteekseen, on tämänkaltainen absoluuttinen päämäärä. Tavoitteen mukaan huumeiden käyttö tulee kitkeä kokonaan yhteiskunnasta (ks. esim. Narkotikapolitik 1993; Stortingsmelding 1997). Pyrkimys sopii hyvin poliittisen retoriikan tarpeisiin, mutta on selvää, ettei tavoitteeseen avoimessa yhteiskunnassa viranomaistoimin koskaan päästä. Huumeidenkäytöllä on sekä yksilölliset että yhteiskunnalliset syynsä ja se kietoutuu yhteen monien muiden ongelmien kanssa. Voi olla myös aiheellista kysyä, miten pitkälle valtiovallan tulee mennä kansalaisten käyttäytymisen kontrolloimisessa. Huumeettomuuden tavoitetta voi olla hankala saavuttaa jo senkin vuoksi, että länsimaissa lääkkeiden käyttö on varsin runsasta ja raja lääkkeiden lääkekäytön ja päihdekäytön välillä on usein liukuva. Toinen huumepolitiikan päämäärä on realistinen. Tällöin huumepolitiikan tavoitteeksi asetetaan esimerkiksi käytön yleistymisen ehkäiseminen tai hillitseminen. Päämäärä voi olla myös spesifimpi, kuten esim. nuorten huumeiden käytön yleistymisen pysäyttäminen tai käytön vähentäminen. Kolmas huumepolitiikan päämäärä on yltiöpositivistinen. Tällöin uskotaan, että yhteiskunnalla on merkittäviä mahdollisuuksia vaikuttaa huumetilanteeseen ja asenteisiin siten, että käyttöä pystytään vähentämään jokin tietty määrä tietyssä ajassa. Esimerkiksi yhdysvaltalaisessa vuosikymmenen alun huumestrategiassa julistettiin, että seuraavan viiden vuoden aikana huumeiden käyttöä vähennetään 20 %, satunnaisten kokaiinin käyttäjien määrää vähennetään 40 % jne. (National... 1991). Poliittisesti tällaiset yltiöpositivistiset päämäärät antavat hyvän kuvan huumekentällä toimijoista. Tavoitteiden täyttymistä seurataan survey-tutkimuksilla, sairaanhoidon indikaattoreilla ja muilla mittareilla. Käytetyt mittarit ilmaisevat huumeiden käytön yleisyyttä lähinnä yleisellä tasolla, eivätkä pysty osoittamaan spesifien toimenpiteiden menestyksellisyyttä (Albrecht 1995, 194). Valittujen toimenpiteiden tai investointien tuloksellisuuden arviointi onkin vaikeaa, vaikka objektiiviseen arviointiin pitäisikin aina pyrkiä. Tämäntyyppiset päämäärät ovat toki olleet käyttökelpoisia joillakin muilla yhteiskuntaelämän alueilla, kuten itsemurhien ehkäisyyn tai liikenneonnettomuuksien vähentämiseen tähtäävissä projekteissa. Huumausainepoliittisen toimikunnan työssä huumausainepolitiikan tavoite aseteltiin seuraavasti: ”Huumausainepolitiikan tavoitteena on huumausaineiden käytön ja levittämisen ehkäiseminen siten, että niiden käytöstä ja torjunnasta aiheutuvat taloudelliset, sosiaaliset ja yksilölliset haitat ja kustannukset jäävät mahdollisimman pieniksi.” Toimikunta jatkaa: ”Nykyisessä tilanteessa tätä päämäärää edistetään parhaiten rajoittavan huumausainepolitiikan avulla, johon kuuluu kokeilun ja käytön kieltäminen.” Näitä lauseita soviteltiin ja muuteltiin lukemattomia kertoja toimikunnan työn aikana. Mielestäni asetettua päämäärää voidaan edellisen jaottelun mukaisesti kutsua realistiseksi. Lisäksi asetelmassa on pyritty pitämään erillään huumepolitiikan tavoite ja keinot. Rajoittava huumepolitiikka nähdään olennaiseksi keinoksi huumepolitiikalle asetettujen päämäärien saavuttamiseksi. Tärkeätä onkin pitää mielessä, että rajoittava huumepolitiikka ei voi olla huumepolitiikan päämäärä sinänsä, vaan se on nimenomaan keino jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Ensin asetetaan päämäärä, jonka jälkeen todetaan, että tässä maassa ja tässä tilanteessa kyseiseen päämäärään päästään parhaiten noudattamalla rajoittavaa huumausainepolitiikkaa. Huumausainepolitiikan tavoitteita asetettaessa eräs tärkeä ulottuvuus on, katsotaanko huumeiden käytön kontrollista muodostuvan sellaisia haittoja ja kustannuksia, joita tulisi vähentää. Tämä on huumekeskustelussa arka alue. Esimerkiksi jos tavoitteena on huumeeton yhteiskunta, tarkkoja arvioita kontrollin kustannuksista ei aina katsota tarpeelliseksi tehdä. Näkökulmana on, että päämäärä on jo sinänsä niin hyvä ja arvostettava, että siihen on kaikin keinoin pyrittävä. Huumekysymystä ei kuitenkaan tulisi asettaa erityisasemaan, vaan käytön ja kontrollin aiheuttamia kustannuksia tulisi pyrkiä arvioimaan kuten minkä tahansa yhteiskunnallisen ilmiön aiheuttamia kustannuksia. Lähiyhteisön voimavarat käyttöön Suomen huumausainepoliittiset linjaukset ovat olleet sidoksissa yhteiskunnallisiin perusratkaisuihimme. Myös tuoreessa huumausainestrategiassa huumeongelmaa on käsitelty pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin mukaisesti. Julkisen vallan velvollisuudeksi katsotaan väestön turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaaminen. Kaikilla asukkailla tulee olla oikeus saada tukea ja hoitoa silloin kun siihen on tarvetta riippumatta taloudellisesta asemasta tai ongelmien syistä. Huumeiden käyttäjien saama tuki ja turva on siten ensisijaisesti perustunut yhdenvertaisesti tarjottaviin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Yhdenvertaisuus- ja palveluperiaate ovat hyvinvointiajattelussa keskeisiä. Erityispalveluja on yleensä kehitetty vain rajallisesti tiettyjä ryhmiä varten. Hyvinvointiajattelun lisäksi toimikunnan työssä näkyy voimakas usko lähiyhteisön kykyyn puuttua erityisesti nuorten huumeongelmiin. Vaikka viranomaisten toivotaankin tehostavan yhteistyötään, odotetaan paikallisyhteisöltä paljon. Vaikka toimikunta näki viranomaisten toiminnassa käyttämättömiä mahdollisuuksia tuen ja avun tarjoamiselle, jäisi viranomaisten tehtäväksi lähinnä jonkinlaisina katalyytteina toimiminen. Tärkeitä paikallisyhteisön elementtejä ovat koti, koulu, työelämä sekä asuinympäristön aikuiset ja nuoret. Valitettavasti vapaaehtoisjärjestöjen toiminta huumetyössä on jäänyt mietinnöissä kokonaan huomiotta. Vaikka valistuksella on keskeinen tehtävä huumeiden vastaisessa työssä, suhtautui toimikunta hieman epäillen valistuksen mahdollisuuksiin ainakin sen nykyisessä muodossaan. Ongelmana on, ettei valistuksen tuloksellisuudesta tiedetä kovin paljoa. Vaikutukset saattavat olla myös negatiivisia. Valistuksen määrää tai ainakaan perinteisiä valistuskampanjoita ei haluttukaan lisättävän. Erityisen tärkeäksi nähtiin valistuksen laadun kehittäminen siten, että nuori oppii kyseenalaistamaan saamaansa informaatiota. Vanhakantainen pelotevalistamisen paradigma halutaan muuntaa kriittisen oppimisen paradigmaksi. Toimikunnan mietintö on ylipäätään melko voimakkaasti hoitopainotteinen. Hoidon turvaamisen lisäksi suonensisäiseen huumeiden käyttöön liittyvät epidemiat on haluttu torjua. Käyttövälineiden jakeluun suhtaudutaan melko myönteisesti. Myös törkeän huumausainerikollisuuden vastainen taistelu on otettu vakavasti toimikunnan mietinnössä. Poliisikontrollin ja tullin toiminnan edellytykset on haluttu säilyttää ja niitä on haluttu myös kehittää. Myönteinen näkemys on otettu esimerkiksi ns. epäkonventionaalisiin tutkintamenetelmiin, joilla tarkoitetaan soluttautumista ja valeostajana esiintymistä. Myös käännettyyn todistustaakkaan rikoshyödyn poisottamisessa ja todistajien suojelemiseen suhtaudutaan myönteisesti. Useimmissa Euroopan maissa lainsäädännöstä ilmenevä formaali politiikka on tiukempaa kuin käytännön huumepolitiikka. Näin on erityisesti kun tarkastellaan huumeiden käyttöä sekä metadonin ja heroiinin jakamista ylläpitohoidossa. Selvinä poikkeuksina tästä ovat Ruotsi, Norja ja Suomi, joissa huumeiden käytöstä saa käytännössäkin rangaistuksen. Muissa maissa ratkaisutavat vaihtelevat, mutta käytäntönä on säilyttää käytön kielto laissa samalla luoden ohjeita ja muita alemmantasoisia ratkaisuja, joiden mukaisesti huumeiden käyttö tai pienten määrien hallussapito eivät johda rikosoikeudellisiin seurauksiin. Vaikka Suomessa huumeiden käyttö halutaan säilyttää edelleen rangaistavana, toimikunta katsoi, että rikosseuraamuksia tulee soveltaa siten, että yhteiskuntaan integroitumista voidaan edistää. Tällä tarkoitetaan lähinnä RL 50 luvun 7§:n eli toimenpiteistä luopumissäännösten tehokkaampaa käyttöä. Säännösten mukaan toimenpiteistä tulisi luopua, jos 1) teko olosuhteet huomioon ottaen ollut omiaan heikentämään yleistä lainkuuliaisuutta tai 2) jos tekijä osoittaa sitoutuneensa sosiaali- ja terveysministeriön hyväksymään hoitoon. Toimikunta totesi, ettei toimenpiteistä luopumissäännöksiä ole käytetty lainsäätäjän tarkoittamalla tavalla. Toimenpiteet on priorisoitava Kirjoituksen alussa totesin, että huumausainepoliittisen julkilausuman eräänä tarkoituksena on yhdistää eri toimijoiden toimintatapoja huumausaineasioissa ja löytää keskeiset toiminnan tehostamista vaativat ongelmakohdat. Näin päästäisiin lähemmäksi tavoitetta, että maassamme olisi yhtenäinen huumausainepolitiikka, johon eri tahot ovat omalta osaltaan sitoutuneet. Huumausainestrategian ehdotuksia pyritään levittämään toimeenpantaviksi kuntatasolla. Vakava ongelma kuitenkin on, miten kunnat saadaan mukaan toimintaan. Uusia resursseja ei toimikunnan mietinnössä jaeta. Kuntien toivotaan käynnistävän uusia toimintoja vanhoja resursseja uudelleen suuntaamalla. Toimikunnan näkemyksen mukaan huumekysymyksen ympärille ei ole syytä muodostaa erillistä yhteiskunnallista järjestelmää tai instituutiota. Kilpailu erityisrahoituksen piirissä olevista ja mahdollisesti kasvavista resursseista voi helposti johtaa huumeongelman aiheettomaan politisoitumiseen ja paisutteluun. Olemattoman tai niukan rahoituksen tilanteessa muodostuu toimenpiteiden priorisointi tärkeäksi. Valtion järjestämän julkisen rahoituksen piirissä toimikunta ehdotti resursseja kohdistettavan valvontaviranomaisten toimintaan, tutkimuksen edistämiseen ja kansainväliseen yhteistyöhön. Kuntien järjestämän julkisen rahoituksen piirissä ehdotettiin voimavarojen sijoittamista yhdyskuntatyöhön, rakenteelliseen sosiaalityöhön ja syrjäytymisen ehkäisyyn. Kansalaiset tulisi määrätietoisesti ottaa mukaan huumeiden vastaiseen yhteistyöhön ja nuoria tulisi tukea yhteisöön kiinnittymiseen. Lisäksi perusterveydenhoidossa tarvittavaa tietämystä tulisi kohottaa ja huumehoidon eritysosaamista tulisi kehittää ja levittää. Vaativan hoidon saaminen tulisi turvata. Niin Suomen kuin muidenkin maiden huumestrategioissa kannanotot ja toimenpide-ehdotukset ovat priorisoinneista huolimatta melko yleisellä tasolla muotoiltuja. Erityisesti tilanteessa, jossa erillistä rahoitusta ei ole järjestetty, on täysin perusteltua kysyä, mihin tämäntyyppinen strategia johtaa käytännössä. Yhteisten toimintalinjojen löytyminen ei välttämättä riitä. Toimikunta on kirjannut mietintönsä loppuun 26 kohtaisen listan tutkimusaiheista. Näistä viimeinen käsittelee kansallisen huumausaineohjelman arviointia. Huumeongelman tutkiminen eri näkökulmista ja toimenpiteiden evaluaatiota palvelevien mittareiden kehittäminen lienevätkin tarpeen voimavarojen kohdentamisessa tulevaisuudessa. Lähteet: Albrecht Hans-Jörg: Drug Policies and National Plans to Combat drug Trafficking and Drug Abuse. Teoksessa Estievenart Georges: Policies and Strategies to Combat Drugs in Europe. The Treaty on European Union: Framework for a New European Strategy to Combat Drugs? Martinus Nijhoff Publishers. Dordrecht, 1995. Narkotikapolitik. De svenska erfarenheterna. Folkhälsoinstitutet 1993:3. Stockholm 1993. National Drug Control Strategy. The White House. February 1991. Huumausainekomitean mietintö. Komiteanmietintö 1969: B 53. Helsinki 1969. (Narkotikakomissionens betänkande. Kommittébetänkande 1969: B 53. Helsingfors 1969.) Huumausainestrategia 1997. Huumausainepoliittisen toimikunnan mietintö. Sosiaali- ja terveysministeriö. Komiteamietintö 1997:10. Helsinki 1997. (Narkotikastrategin 1997. Narkotikapolitiska komissionens betänkande. Social- och hälsovårdsministeriet. Kommittébetänkande 1997:10. Helsingfors 1997.) Skretting Astrid: On Writing a White Paper on Drug Policy. Paper to be presented at the 23rd Annual Alcohol Epidemiology Symposium. Reykjavik, Iceland, June 2-6, 1997. Stortingsmelding nr 16 (1996-1997). Narkotikapolitikken. Sosial- og helsedepartementet. Oslo 1997.